GRON TIFFRE TOINEN KIRJA

TOINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN TARINA Muutto Maahan

Noin kuukaudessa saimme lehmät alas avaruudesta, ja muu­ta­man sonni­mullin; kanoja ja puluja, sun muita siipikarjaa meni aina muun kuorman lisänä samoilla lennoilla, kun vain huolehti, että ne pysyivät lennossa laskeutumisen ajan; näin ne eivät li­sänneet aluksen elopainoa.

Seuraavaksi rahdattiin Maahan suuri osa ‘lehmipojista’ ja muuta pienkarjaa, kuten lampaita ja vuohia, sikoja, kissoja, koiria sekä kiina­laisten rottia; rottien maahantuonti oli ehkä virhe, mikä tässä myönnettäköön. Rotille oli kuitenkin oma ekologinen lokeron­sa, se kävi ilmi kotka- - ‘kotkiksi’ olimme ryhtyneet nimittä­mään niitä ‘pöllöjä’, jotka söivät rottia päivällä - ja muidenkin pöllöpoi­kueiden kasvuna. Kiinalaiset olivat tietysti mielissään rot­tapopulaatioiden menestymisestä, mutta olivat vilpittömästi pahoillaan siitä, että osa heidän vaivalla jalostamista rotistaan karkaisi luontoon ja pyrkivätkin pyydystämään ne sieltä pois.

Kotkia eikä muita ‘pöllöjä’, paitsi ‘sorsia’, ei voi syödä, kun niitä ei saa kiinni, mutta kuolleiden sellaisten kyn­sistä saa hy­viä ja kestäviä työkaluja; jotkut tekivät jopa hassuja päähineitä niiden sulista. Ne sellaiset sulkapeitteiset elukat, syötävät ‘pöl­löt’, joita siis saa kiinni, ovat ‘kano­ja’, ‘sorsia’ tai ‘puluja’.

Lentojen aikanakin ‘luonto’ luonnollisesti kutsui; oivalsimme piankin, että täällä Maan luonnossa miehen on käte­vämpää ja nopeampaa kusta seisaaltaan, kuin kykkimällä, kuten naiset meitä aluksilla olivat opettaneet tekemään. Täällähän ei sitäpaitsi ollut mitään, minkä ohi olisi voinut ruikkia!

Ensimmäisillä kerroilla seisoviltaan minultakin suihku meni ihan minne sattuu, jaloillekin, mutta kun keksin vetää liikkuvat taakse ja ohjata toimitusta pitäen kädellä varresta sellaisella otteella, jossa peukalo ja etusormi ohjaavat kalua varresta kämmenpuoli alaspäin ja muut sormet ovat ojennettuina pois tieltä, niin jopa kusi lensi tarkasti ja kauas! Näin seisaaltaan, kun tämä toimi vielä oikeassa kusemisasennossa tehdään, eli polvet hieman koukussa, lantiota eteen työntäen, eivät kantapäät ja kintut kastu, kuten kyykkimällä monesti käy; mitä nyt varpaille hemputtamisvaiheessa muutama pisara joskus tipahtaa.

Näytin muillekin miehille, kuinka seisoviltaan kustaan oikeaoppisesti ja joka ukko innostui oitis keksintöä kokeilemaan. Muutaman päivän päästä yksikään mies ei enää kyykistellyt, vaan kusta jorotteli iloisesti pystyasennossa; tämä oivallus saniteettitoimintojen edistysaskelen kehitystyössä nosti arvostustani huimasti miesten keskuudessa. Pidimme, kun ensialkuun oikein innoissamme tästä oivasta oivalluksesta olimme, leikkimielisiä pituuskusemiskilpailujakin. Vii­meistään tuolloin sai alkunsa naisten kullikateus.

Paskentamista ei kuitenkaan seisoviltaan kannata edes yrittää, uskokaa minua; kokeilin minä sitäkin ja kintuillehan se meni.

Noihin samoihin aikoihin tulin kerran miettineeksi, kun katselin poispäin kävelevän lampaan peräpäätä, oliko täällä Maassa joissakin muissa ruumiintoiminnoissa, kuin kusemisessa, miehen tehtävä toisin, kuin miten se oli tehty naisten opeilla avaruudessa. Esimerkiksi seksuaalielämässä? Voiko mies täällä esimerkiksi naida lammasta. Lampaan luinen perse ei saanut sukuelimissäni aikaan pientäkään värähdystä, vaikka kuinka yritin rakentaa eroottista fantasiaa nussimisesta lampaan kanssa; aivot lähettivät sensijaan oitis viestin kullille, kun vaan vähänkin ajattelinkin seksiaktin suorittamista naisen kanssa.

Mutta johtuiko tuo, niin pohdin, ajattelun vaikutuksen ero, ajattelinko naista, vai lammasta, vain siitä, että en koskaan ollut pannut lammasta? Onneksi en, en edes koemielessä käyttäytymistieteen nimissä, näin jälkikäteen ajatellen, pannut tuolloin lammasta, vaan tyydyin sukupuolielämässäni hyväksi jo kokemaani, eli naisen pyöreään peffaan; täällä Maassa vain naisen askel saa hänen peffansa keinahtamaan tavalla, joka aiheuttaa miellyttävää vihlontaa miehen kullissa. Tätä tällaista vihlontaa ei esiintynyt, kun kyseessä oli lampaan luuperse. Tämä eksakti ajatuskoe sai mielestäni riittää todisteeksi kriittisimmässäkin tiedeyhteisössä.

Eikä sen puoleen lampaannussijasta olisi koskaan ollut kansanjohtajaksi; kukaan ei nyt, nyt kun tätä kirjoitan, ilahtuneena huutaisi: Oi katsokaa, tuolta tulee Gron Tiffre, kansamme johtaja!, vaan minusta sanottaisiin: Tuolta se lampaannussija taas tulee. No se siitä.

Löysimme villejä, tertuissa kasvavia makeita mar­joja, joista sai kätevästi puristettua runsaasti makeaa mehua helposti jaloin tallomalla tai puunuijalla astiassa survomalla. Näin tehdyn mehun säilöimme emäalukselta tuo­miimme puhtaisiin kannellisiin tynnyreihin - samanlaisiin, joilla olimme silloin alussa yrittäneet viedä Maasta ‘raikasta ulkoilmaa’ aluksellemme - ja käytimme eväsjuomana rahta­uksen aikana. Tislattuun veteen, siis sellaiseen höyrystettyyn ja sitten taas vedeksi tiivistettyyn, jollaista risteilijällä oli juotava, emme enää koskeneet!

Maahan oli kuljetettava myös täydellinen moduu­leitten huol­toverstas; siihenkin kului aikaa, mutta työskentely tuli järke­vämmäksi, kun paatit voitiin tarkastaa ja huoltaa myös maassa heti laskeutumisen jälkeen ja näin saatiin supistettua yhteenlas­kettu huoltoaika kolmeen päivään per avaruuslento.

Olimme huomanneet, että Maassa valoisuus ja sitä kautta lämpö­tilat vaih­televat jyrkästi, joten jotkut meistä palelivat pimeänä aikana kovin. Meidän oli tiedusteltava tuolle osalle joukkoa pysy­västi Aurinkoisempia ja siten myös läm­pimäm­piä seutuja; oli­han ‘Kainuu’ 112:n nostattama höyrypilvi, kuten hyvin olimme huomanneet, jäähdyttänyt ainakin väliaikaisesti tämän mante­reen keski- ja eteläosienkin ilmastoa. Sama ilmiö seuraisi ‘Päijät-Hämeen’ alasrysäyttämisestä. Ja var­sinkin ‘nee­ke­rit’, kuten he itse itseään kutsuivat, palelisivat, kun maa olisi joskus pitkänkin aikaa kylmän sateen, ‘lumen’, johdosta jopa valkoinen. Nimesimme tällaisen kylmän ajan ‘tal­veksi’.

Tietysti meitä kaikkia palelsi kylmällä joskus, mutta toinen toistaan kun lämmitti, niin kyllä siinä silloin tarkeni olla.

Muistin aikaisemmilta lennoltamme sen hedel­mällisen ruo­hotasangon eteläisemmällä suurella mante­reella, jossa olimme kiertäneet korkean valkoisen vuoren ja jossa laskeutumishar­joitukset oli pidetty, siellä olisi ‘neekereiden’ hyvä elää ja poimia ‘norsuja’ tai muita elikoita, ja taateleita, joita siellä kyllä riitti. Lähes kaikki ‘neekerit’ halusivat sinne, vain pari karaistu­neim­paa nuorta ‘neekerinaista' jäi joukkoomme.

Samoilla ‘neekerinvientireissuilla’ kävin Guacimaran ja Dacilin kanssa is­tuttamassa banaanin ja ananaksen taimet löytämilleni tuliperäi­sille saa­rille sen eteläisen mantereen länsipuolella; niissä il­masto tuntui olevan niille varsin suotuisa. Nämä saaret kuului­vat siihen, kuten sain myöhemmin huomata, samaan saaristoon sen suursaaren, mantereen kanssa, jonka yli kuusi kilometriä korkeaan tulivuoreen olin ollut tör­mätä ensimmäisellä matkallamme, vaikka en ollut sitä suursaarta, jolla tuo vuori oli, etsinnöistäni huolimatta - en tosin ollut sitä mitenkään aktiivisesti etsinyt - vielä löytänyt­kään, koska se oli kai ollut aina, ainakin aina juuri silloin, kun minä sitä etsin, pilvien verhoama, ja olin luullut mannerta vain merisumuksi, koska en Maan ilmastoilmiöistä silloin vielä juuri mitään ymmärtänyt.

Tai sitten olin etsinyt sitä vaan väärästä paikasta, koska en ollut silloin ensilentomme laskeutumisvaiheen aikana pystynyt vielä paikantamaan mitään; eihän minulla ollut vielä silloin ollut yhtään kiintopistettä käytettävissäni. Tuosta mantereesta kerron tuonnempana.

Muutaman päivän lennätimme ‘Yrjöllä’ ‘neekereitä’, sitten puolestaan kiinalaiset halusivat vähän kultturellimpiin ja si­vistyneempiin oloihin; tai ainakin paikkaan, jossa heidän ei tarvitsisi käyttää r-kirjainta puhuessaan, r kun heiltä ei luontu­nut, l kyllä sitäkin sujuvammin. Ja onneksi he halusivat myös kaikki isot ‘halmaat lotat’ mu­kaan­sa; pyydystelivät ‘kalanneita lottia’ kuukausitol­kulla. Siellä saisi, niin he toivoivat, olla vaikkapa jo valmiiksi asutusta, kunhan nämä paikalliset eivät vaan irvisi heidän ‘ärrättömyyttään’.

Ainoa alue, jolla tiesimme varmasti olevan jonkinlaista asu­tusta, löytyi sen samaisen mantereen, jolle olimme laskeutu­neet, toisesta päästä, siis sieltä leveämmästä; siellä oli se jul­man korkea vuoristo, kyl­miä aavikoita siellä ylhäällä ja suuria jokia. Varsinkin yksi joki, jonka keltainen maa-aines oli värjännyt aivan keltaiseksi, laski hitaasti tasangolla kiemurrellen vetensä vuorilta, joten hedelmällistä, ta­saista, viljelyskelpoista lämmintä maas­toa löytyi sieltä yllin kyllin. Ja mikä parasta, niin saimme huomata, siellä asui jo val­miiksi kiinalaisia.

Emme tietenkään tienneet, että asukkaat oli­sivat kiinalaisia, mutta olivat kuitenkin kaikki aivan saman nä­köisiä, kuin meidän kiinalaisemme. Tuon alueen lisäksi muuta­kaan valmiiksi asuttua aluetta emme Maapallolla tienneet. Viettivät oikein ‘kolkeakulttuulia’ siellä jo, koska leiritulien savuja ja rakennustyömaankin olimme siellä nähneet.

Lisäksi siellä kasvoi vedessä sellainen kasvi, josta voi tehdä hyvää puuroa; varsinkin se tuntui maistuvan näin vuoden pi­meimpänä ja kylmimpänä aikana voi­silmän kanssa. Ja kanan kanssa muulloinkin. Kaiken lisäksi siellä, tai siinä eteläpuoli­silla saarilla, jonne myös veimme joitakin ihmisiä, kasvoi, kuten kiinalaiset sanoivat, ‘pippu­li’. Sen puurokasvin kiinalainen nimi oli muistaakseni ‘liisi’, aina­kin siitä sai keitettyä tätä maukasta ‘liisipuuloa’.

Kiinalaisten rahtaamiseen ei montaa aikaa kulunut. Onneksi he, tunnollisia kun olivat, pitivät rotattansa lentojen aikana vi­susti häkeissään. Alueen asukkaat olivat ystävällisiä ja, mikä ihmeellisintä, kaikki keskenään saman näköisiä! Paluulennoilla toimme paljon ‘pippuleita’ - oikeasti pippureita - ja muutaman pakan erittäin ohutta, lähes lä­pinäkyvää, mutta erittäin lujaa, ihoa vasten miellytävältä tuntu­vaa kangasta. Alueen alkuasukkaat kutsuivat tätä kangasta ni­mellä ‘silkki’, joten sen nimi lienee meidän kielellämme ‘sirkki’.

Mantereen itälaidalla oli tuliperäinen vuoristoinen saaristo, jonka takaa Aurinko nousi laajasta merestä; muutamat kiinalai­nen, ne, jotka eivät tykänneet rotanlihasta, vaan olivat ihas­tu­neet raakaan kalaan ja merilevään, halusivat niille saarille. Mi­käs siinä, sinnehän me veimme heidät.

Jotkut olisivat halunneet päästä muillekin saarille, kuin näille ‘pippulisaarille’, mutta niille emme viitsineet heitä viedä; sa­noin, että saisivat itse mennä niille vaikka vesitse. Onneksi ku­kaan ei halunnut sille pikkumantereelle, joka näkyi kaukana etelässä, kun siellä näytti olevan vain pelkkää aavikkoa ja pitkin poikin aavikolla häntänsä varassa hyppiviä helvetin isoja jäniksiä.

Kotimatkalla viimeiseltä matkaltamme sinne ‘Kiinaan’ poik­kesimme sen korkean vuoriston laella olevalle suurelle ylätasangolle tyhjentääksemme ‘Yrjön’ septitankit löytämääni syvään maanhalkeamaan; siellä ne eivät häiritsisi ketään. Meidät ympäröi, ennen kuin ehdimme paskatankin venttiileiltä avata, joukko hieman kiinalaisen näköisiä ihmisiä, joista jok’ainut työnsi naamaansa julkeasti meitä kohti ja näytti kieltään. Katsoimme, että emme ollet tervetulleita kyseiselle ylängölle, nousimme vähän äkkiä ilmaan ja lähdimme pika pikaa pois noiden ikävien ihmisten luota.

Avasin pas­kaluukun vasta, kun lensimme alamäkeä etelään siellä virtaavaan suuren joen yläpuo­lella. Ylempää emme olleet huomanneet, että sekin niemimaa oli asuttu, ja vaikka parhaani yritin sen tajuttuani tehdä väistö­liikkeen, en voinut olla varma, etteikö vähän olisi roiskunut jonkun allakulkijan päälle! No, onneksi lasti tuli pudotettua niin korkealta, että se hajosi melko suurelle alueelle. Kuitenkin, kohteliaita kun olimme, laskeuduin alas katsomaan, miten oli käynyt.

Maahan päästyämme ympärillemme ilmestyi taas suuri joukko ihmisiä, joiden oletimme, tottakai, olevan niitä, joiden päähän sontakuormamme oli pudonnut, ja nämä olivat tulleet antamaan meille huutia! Mutta hui hai, mitä vielä, tuuli oli vienyt lastin vuoril­le ja ympärillemme kerääntynyt väki oli ilmeisen iloissaan meidän näkemisestämme, koska osoittelivat meitä sormillaan ja nau­roivat katketakseen. Hetken hämmennyksen jälkeen sain sen verran heidän viittoiluistaan ja puheestaan selvää - he, puhuivat kontin sukulaiskieltä ‘vitiä’ - ‘viti’ oli, niin käsitin, muinaiskonttia - siksi ymmärsin heitä melko hyvin (‘viti’ on kontiksi ‘kotivintti’ ja ‘kontti’ vitiksi ‘vinttikoti’, että käsittänette, miksi ymmärsin myös vitiä)* - että heitä huvitti suunnattomasti meidän ‘housut­tomuutemme’. Kohta pai­kalle il­mestyi ‘housujen’ tekijöitä, jotka olisivat, mitä ilmeisim­min, ilo­mielin myyneet meille useita pareja ‘housuja’.

‘Housujen’ mallikap­paleita kokeiltuamme, ne kovin epäkäytännöllisiksi todettuamme ja niissä itsemme todella naurettaviksi koettu­amme, emme hankkineet ‘housuja’. Takit sensijaan tilasim­me matkamuistoiksi, koska niihin sai teetettyä -

*Tässähän on avain vitikieleenkin, kunhan vaan joku vielä osaisi kontinkieltä! (Ensio Olut)

ihoa miellyttävästi hyväilevät ‘silkkivuo­rit’!

Lisäksi ostimme kengäntekijältä jokainen hullunkuriset taikakengät, joilla ei pysty edes kävelemään! Lisäsivät, kuulemma, halukkuutta ja varsinkin sukupuolista mielihyvää 64%, ja kuulemma vielä tutkitusti! Kun tytöt sitten olisivat, niin meitä neuvottiin, miten sen sanoisi, ‘sillä päällä’, laittaisivat nuo ihmeelliset kengät jalkaansa, niin alkaisi tapahtua. Laittoivat, ja totta vie, heti minulla alkoi tapahtua!

Naisiin päin, kun minä laitoin omat kenkäni jalkaa­ni, ei niillä vastaavaa vaikutusta ollut. Kysyin, josko joku loitsu auttaisi. Sain kuulla, että kyseessä ei ole loitsuvoima; ‘luonto se vaan on, joka tikanpojan puuhun vetää’.

Naiset ihastuivat kyseisiin taikakenkiin ja niiden taikavoimaan erityisesti niin, että tilasivat niitä itselleen useita pareja. Eikähän minulla ollut siitä mitään pahaa sanottavaa, vaikkakaan minä en tilannut itselleni yksiä­kään lisää. Täytynee katsoa, että joku meidän omasta väestäm­me ryhtyy ensin tarvittaessa korjaamaan, sitten tekemään naisillemme tällaisia kenkiä, eiväthän nämä täältä hankkimamme ikuisesti ehjinä kestäisi. Ja toki naisten jalatkin ovat eri kokoisia, ja täytyyhän toki jokaisen naisen päästä kokeilemaan näiden kenkien taikaa!

Ihmetellessämme niemimaan yläpuolisen ylätasangon ihmisten epäystävällistä käytöstä meitä kohtaan, kun olimme siellä käyneet vain tyhjentääksemme kiinalaisten täyttämät paskatankit, saimme kuulla, että sikäläisten ihmisten, ‘tiibetiläis­ten’, ystävällinen tapa tervehtiä vierasta on näyttää hälle kieltä; mitä pitemmälle kieli työntyy, sen tervetulleempi vieras on.* Meidän tervehtimistapamme on kuitenkin meidän mielestämme ystävällisempi, mutta koska siellä ylhäällä on tosi kylmää, niin tuo ‘tiibetiläisten’ tapa tervehtiä säästänee energiaa.

*Tiibetissä tervehditään tuttuja ja vieraampiakin, niin outoa kuin se meistä onkin, yhä tänä päivänä, työntämällä kasvot tervehdittävää kohti ja näyttämällä kieltä. Suomalainen mutkamäkihiihtäjä Kalle Palander lienee näin ollen käynyt opissa Tiibetissä, koska on näyttänyt kieltään useammillekin lehtikuvaajille. (Ensio Olut)

Sen korkean vuoriston nimenkin saimme tietää; paikkakun­talaiset kutsuivat sitä nimellä ‘Himalay’a’, tai jotain. Tarkoittaessaan itseään yksilönä tuo niemimaan väki käytti jokapäiväisessä puheessa yksinkertaisesti sanaa ‘intiaani’.

Nämä iloiset ihmiset olivat sivistyneitä ja suuria taiteilijoita; rakennuksensakin olivat koristelleet suurin mulkuin ja mitä ihmeellisimpiä yhdyntäasentoja esittävin kuvin. Loppujen lo­puksi vietimme heidän parissaan erittäin antoisan pariviikkoi­sen, jonka takki- ja kenkätilauksemme valmistaminen kesti.

Tuona aika­na kokeilimme ja opettelimme, minä, Guacimara sekä Dacil, uusia ja aivan ihmeellisiä asentoja, sellaisiakin, jollaisia emme tienneet edes olevan olemassa!

Tämän kansan ylen viisaiden ja vanhojen oppien ja näpsäköiden opinto-ohjaajien avulla opin itsehillintää ja mielen hallintaa, ja näin pystyin panemaan jopa tunnin yhteen menoon!

Naisguru nimeltään Indira johdatti meidät niinä päivinä siellä noiden oppien salaisimpiinkin sopukoihin ja käski minua opettamaan nuo suloiset opit omalle kansallenikin. Ja sekös naisia miellytti. Kun lupasin jakaa tietoni, sain näiltä ihmisiltä arvonimen ‘guru’, mitä tuo tarkoittaneekaan. Tuo erittäin älykäs kansa käytti itsestään nimeä, jonka merkitys meidän kielellämme on ‘aikuisten leikkejä leikkivä ihminen’*.

‘Aikuisten leikkejä leikkivien ihmisten’, vaikka he muuten kovin viisaita olivatkin, Maailmankuva oli kai aikojen kuluessa vääristynyt: he luulivat, että heidän ‘Hima­lay’ansa’ ja niemimaansa on koko Maailma, jonka alla on maitomeri, siinä ui kilpikonna, kilpikonnan selässä muka seisoo neljä norsua ja heidän Maailmansa on sitten näiden norsujen selässä. Pöhköjä!

Yritin selittää heille, että Maa on pinnaltaan melko märkä,

*Kuten tunnettua, nykyihmisestä käytetään latinankielistä nimitystä Homo sapiens, ‘älykäs ihminen’, tai Homo sapiens sapiens, eli ‘erittäin älykäs ihminen’, mutta voidaan käyttää myös termiä Homo copularis, ‘aikuisten leikkejä leikkivä ihminen’. Viimeksi mainittu kuvaa parhaiten nykyihmisen toimintaa. (Ensio Olut)

mutta sisältä kuuma kivipallo, joka kelluu tyhjässä, ja nämä hyväkkäät pitivät puolestaan minua pöljänä. No olkoon, ajattelin, enkä viitsinyt enemmälti oikaista heidän maailman­kuvaansa; kukin olkoon onnellinen uskossaan. Mutta 'guru Gron Tiffre', sehän kuulosti hienolta.

Kuva 14 Intiassa, niin Intiahan on se paikka, jossa on niitä ‘intiaaneja’, Gron Tiffre, Dacil ja Guacimara opiskelivat vanhojen mestareiden, joista Gron mainitsee erik­seen naisguru Indiran, johdolla seksologiaa ja vertailevaa erotiikkaa. Tämän kotitehtävän, jota Inkeri Ugrilainen tässä hartaana opiskelee, nimi on ‘lootuksen pienempi kuk­ka’. Tämä asento, jossa aktin aikana nostetaan jalka toisen päälle, joloin pillun ote kullin varresta tiukentuu, opettaa kummallekin osapuolelle itse­hillintää ja herkeämä­tön­tä mielen hallintaa sekä lihasten täydellistä rentoutusta, guru Gron on kirjoittanut teoksensa saatteeksi.

Yhden jännän tarinankin, jota en tietysti siltä syömältä heti uskonut, saimme ennen lähtöämme kuulla: Vuorella asuu suuria vaaleakarvaisia ihmisiä, ‘lumimiehiä’! Jutun todenperäisyyshän oli tietysti tutkittava; josko kohtaisimme vaikka meidän esivanhempiamme!

Saimme ohjeet, mistä löytäisimme nämä karvaiset otukset, jos kotimatkallamme niitä vaikka haluaisimme nähdä: Meidän oli vain lennettävä ‘intiaanien’ osoittamaa solaa ylös ja kään­nyttävä kolmannesta laaksonristeyksestä vasemmal­le. Ja kun löytäisimme niiden jälkiä lumessa, olisi vain hissuk­seen seurattava jälkiä; kyllä niitä pian näkyisi. Meille piirrettiin vielä hiekkaan malliksi jalanjälki, jollaisia meidän tuli etsiä.

Hyvästelin kohta aamutuimaan - Dacilin ja Guacimaran jo valmistellessa ‘Yrjöä’ lentoon - kohteliaasti isäntämme kättelemällä heitä lahjaksisaamissani takissa ja kengissä; emäntäväen hyvästely kilkkimällä, kuten kohteliaisiin tapoihin kuuluu, sujui myös vaivatta, kun emäntäväelläkin oli nuo ihmeelliset taikakengät jaloissaan. Ja olinhan minä heiltä tuohon oivan opin saanut! Ilmaan päästyämme toitotimme vielä ‘Yrjön’ äänitorvea viimeisiksi jäähyväisiksi.

Lentomme kulki ylös ‘intiaanien’ meille osoittamaa solaa ja sitten kolmannesta risteyksestä vasemmalle. Toviin, vaikka kuinka tarkkailimme maanpintaa, emme havainneet mitään jälkiä, mutta kun olimme päässeet vuorisolaa jo lumipeitteen alueelle, löysimme monen moisia jälkiä, ja vihdoin sellaisiakin jälkiä, joita meidän oli seurattava löytääksemme näitä karvaisia olioita.

Vuoristotuulen ulina peitti ‘Yrjön’ tyhjäkäyntiäänen, kun varoen seurasimme jälkijonoa. Kohta viereen ilmestyi toinen jälkijono kiven katveesta, ja pian kolmas, mutta edellisiä pienempi, kuin tyhjästä kadotakseen taas. Lensimme seuraten niiden kahden suurempien jalkojen jättämää jälkijonoa monta kilometriä, sitten me näimme ne: kaksi harmaakarvaista aikuista irviötä, joista toinen kantoi pientä sylissään. Petyimme, oliot olivatkin vain jättisuuria irviöitä. Nämä irviöt olivat karvaisempia, kuin mitkään ennen näkemämme irviöt. Ja huimasti isompia! Ainakin kolmimetrisiä! Karhukin olisi noille helppo poimittava!

Saimme hetken rauhassa tarkkailla jätti-irviöperheen kulkua, sitten meidät huomattiin. Suurin jätti-irviö kahmaisi lunta kouraansa, puristi siitä pallon ja heitti sen kohti ‘Yrjöä’. Vain nopea refleksinomainen väistöliike ja kiihdytys etuvasemmalle esti palloa osumasta. Ennen kuin jätti-irviö ehti saada toisen lumipallon heittokuntoon, me olimme jo häipyneet lumipallojen ulottumattomiin.

Meidän oli kiirehdittävä jatkamaan muuttopuuhia, joten jätti-irviöt saivat jäädä; me lensimme takaisin leiripaikallemme esittelemään ‘intiaanien taikakenkiä’ ja ‘sirkkivuorisia’ takkejamme. Dacil pukeutui niihin jo ennen laskeutumistamme, ja väki vallan hullaantui, kun Dacil astui ‘Yrjöstä’ näin varustettuna Maan kamaralle.

Kuva 15 Dacil poseeraa tässä kivipiirroksessa Gron Tiffrelle uutukaisessa ‘sirkkivuo­risessa’ takissaan ja ihmeitätekevissä ‘intiaanien taikakengissään’ ‘Yr­jön’ vaihde­laatik­koon nojaten. (Gron ei juuri taustoja ole piirtänyt, keskittyminen vain olennaiseen on ollut koko hänen tuotantonsa johtoajatus). Eikö vaan sukupuolinen halukkuus lisäännykin heti 64 %:lla!

Niille, jotka tekivät ‘pöllöistä’ niitä hassuja sulka­hattuja, an­noimme, koska kaksi koulutetuista piloteista oli halukkaita lähtemään mukaan, yhden laskeutumismoduuleistamme, että he pääsisivät sille pitkälle mantereelle, joka ylettyi etelästä pohjoi­seen, missä *hevoslaumat ja suuret sorkkaeläimet, huomatta­vasti suu­remmat, kuin meidän lehmämme, vilistivät mahtavina laumoi­na pitkin tämän villin mantereen tasankoja.

Että ainakin ruokaa siellä riittää, kunhan jäät sen mantereen pohjoisosista sulavat. He saivat kaikki kalkkunat mukaansa yhtä kalkkunakukkoa ja -ka­naa lukuunottamatta, että sulkia heillä riittäisi.

Vielä mainitsin heille, etteivät siellä sitten turhaan tappelisi kännipäissään - sellainen tuntui onnistuvan heiltä helpommin, kuin meiltä muilta - niiden ihmisten kanssa, jotka siellä jo asuvat. He kun lienevät alkuasukkaita. Olinhan heidän leirituliaan lennoillani nähnyt, iloista väkeä näyttivät olevan; olivathan he ylilentäessäni vilkuttaneetkin minulle.**

Meillä oli tarkoitus, että tästä meille jättämästämme kalkkunapa­rista sikiäisi meille uusi kalkkunakanta. Tiun muniakin jätimme, mutta ketun perkele söi sekä munat että niitä hautoneen kalkkunakanan pari yötä pitkille mantereille menijöiden lähdön jälkeen. Kun kalkkunakukko sitten ei pystynyt yksin lisääntymän, se ensin ikävystyi, myöhemmin se suuttui, joten katsoimme parhaaksi pistää sen eläinsuojelunäkökohtienkin nimissä poskeemme.

Petroolia meillä ei ollut näille matkalaisille antaa, kuin mitä

*Hevonen on kuulunut Amerikan mantereiden viimeisen jääkauden aikaiseen ja jälkeiseen kotoperäiseen faunaan, mutta oli hävinnyt sieltä, ei suinkaan ihmisen toimista johtuen, vaan luultavasti pedot ja taudit hävittivät sen. Mantereiden nykyinen villihevoskanta on eurooppalaisilta valloittajilta karanneiden ja sitten villiintyneiden työ-, ratsu- ja samalla lihahevosten peruja.

**Viimeaikaiset arkeologiset löydökset ovat osoittaneet, että Etelä-Amerikassa on elänyt Australian aboriginaalien sukuisia ‘leikkiviä ihmisiä’ jo ainakin viisikymmentätuhatta vuotta. Näistä Amerikan alkuasukkaista on vielä jäljellä rippeitä Tulimaassa, tosin ei aivan perimältään puhtaina enää. Ja ehkäpä Amazonasin viidakoiden kätköistäkin heitä yhä löytyy, vaikkakin myöhemmin maahan tunkeutuneet mongoliheimot - nämä Kolumbuksen ja kumppaneiden ‘intiaaneiksi’ nimeämät - ovat näitä alkuasukkaita kovin kaltoin kohdelleet sitten. (Ensio Olut)

moduulin tankeissa oli; sillä määrällä pääsisi perille ja lentelisi vielä jon­kun aikaa määränpäässä, mutta paluulentoon ei polttoaine riit­täisi. Häkäpöntön rakennustarpeet olisivat mukaan saaneet, mutta ei kuulemma mahtuneet kyytiin.

Sen mantereen yhdisti vähän niin kuin toiseen mantereeseen, vaikka ne oikeastaan siis olivat samaa mannerta, ka­pea kannas, joten nämä uudisasukkaat pystyivät polttoaineen loputtua, jos ha­lusivat, liikku­maan kuivin jaloin mantereelta toiselle vuodenaikojen mukaan. Niilläkin mantereilla oli huimia mäkiä.

Pitkille mantereille lähtijät halusivat mukaansa kas­veja, joi­den lehtiä voi kuvattuina poltella piipussa aktin jälkeen - sanoivat sitä tointa ‘tupakoinniksi’ - ja se­laisia toisia kasveja, kokapensaita, joiden lehtien pureskelu tuo hyvänolon tunteen ja helpottaa oleilua vuoristo-oloissa; saivat sitten ne kummatkin kasvit mukaansa, vain pieni erä kumpaa­kin jäi ‘neekereille’ vietäväksi isolle eteläiselle mante­reelle. Kaikki siemenperunat ne kyllä veivät sinne pitkälle mantereelle, ja tomaatinsie­menet. Salaa, pirulaiset, olivat yöllä ne lastanneet laskeutumismoduuliinsa! Ei ihme, etteivät häkäpönttövehkeet mukaan mahtuneet, kun pottusäkkejä oli rahtitila täynnä.

No jatkossa meidän täytyi tulla toimeen muilla juureksilla; ne­hän jäivät meille.

Sen meren takana, jonka olimme nimenneet ‘Välimereksi’ sen takia, kun se on kahden mantereen välissä, itäpäästä olin löytänyt vuorten takaa hiekka-aavikon. Sen aavikon takana oli kaksihaaraisen virran rehevän viljavat maat ja li­sää hiekka-aavi­koita, joilla käyskenteli ihmeellisiä elukoita kummat muhkurat selässään. Osa porukoista, mielestään kirjoitus- ja las­kutaitoisimmat, halusivat sinne. Ja vuohia, sekä lam­paita tah­toivat mukaansa; tiedä häntä, erottivatko edes vuohet lampais­ta.

Sinapin siemeniäkin halusi­vat ja saivat, kun luulivat pysty­vänsä kasvattamaan niistä aavikoille sankkoja si­nappi­metsiä, ristikukkaisesta kaa­linsukuisesta kaksivuotisesta palkokas­vista. Eivätkä edes siko­ja mailleen huolineet; eihän nyt sinappi ole mitään ilman kinkkua. Pähkähullua po­rukkaa; sina­pilla voideltu, öljyssä paistettu ‘­leijona', tai ‘kameli’, joksi me ne muhkuraselkäiset eläimet nimesimme, maistuu kai murealta. Tällä väellä oli kumma tapa pitää *radiovastaanottimiaan otsal­laan; me muut pidimme niitä ranteessa.

Tätä väkeä varoittelin, etteivät vaan alkaisi siellä autiomaassa sitten napista, kun sinapinsiemenestä ei kasvaisikaan suurta puuta.

Siellä kaksihaaraisen virran maassa jo valmiiksi asuvat ihmiset olivat aloittelemassa hirmuisen, ettenkö sanoisi uhkarohkean suurta torninrakennustyömaata lähellä paikkaa, jota he nimittivät - sain sen kuulla, kun pariinkin kertaan ‘Yrjöllä’ vein väkeä sinne - nimellä Kaldean Ur. Saanenevatko torniaan koskaan valmiiksi, epäilenpä vaan. Kovin tuntuivat riitelevän keskenään jo, vaikka työ ei vielä oikeastaan ollut kuin aloitusta vaille valmis.

En malta olla mainitsematta kaksoisvirtojen alkuasukasta nimeltä Hesekiel, jonka tapasin toisella reissullani. Mies näytti minulle kirjoittamaansa kuvausta jostain aikaisemmin tapahtuneesta saapumisesta, josta oli kulkenut heimon vanhimpien keromana parikymmentä tuhatta vuotta suullista tietoa. Hän halusi kuulla mielipiteeni, josko hänen kuvauksensa olisi riittävän kansaanmenevä. Hänen ‘kirjoituksensa’ oli jonkinlaisia vinoksi leikatun kaislankorren painalluksia savikimpaleessa, joten en pystynyt lukemaan sitä. Pyysinkin ‘Heseä’, kuten häntä tuttavallisesti nimitin, lukemaan kirjoittaMansa jutun minulle ääneen. Sanoin tarinan olevan muutoin hyvin kuvaava ja realistinen, mutta sellaisenaan se tuskin yleisöä kovin kiinnostaisi. Mutta jos hän lisäisi siihen jotain ‘jumalia’, ‘tulisia vaunuja’ ja sellaista, saattaisi kirjoitus olla oikeinkin myyvä. Hese kiitteli

*Tästä tavasta juontunee, että ortodoksijuutalaiset pitävät nykyäänkin juhlatilaisuuksissaan radiovastaanottimen näköistä mustaa palikkaa, ‘rukousrasiaa’ otsallaan. (Ensio Olut)

minua vihjeestäni kovin ja rupesi oitis rusnaamaan kirjoitustaan uusiksi.

Vielä kehotin Heseä pohtimaan, josko löytyisi joku luettavampi kirjoitustapa, esimerkiksi jonkunlainen aakkosisto, jotta lukutaito yleisön joukossa lisääntyisi ja sitä myötä hänen kirjoitustensa myynti nousisi lentoon. Hese lupasi tuota miettiä.

Mutta eivät työt meiltä toki siihen loppuneet. Hullut koirat ja englantilaiset oli vielä eristet­tävä sille juuri jäästä vapautuneelle sateiselle, su­muiselle saarelle, jonka rannan yllä olimme tehneet ensimmäisillä reissuilamme kaar­roksen. Kyseisen saaren vuoristoisissa pohjoisosissa - ‘Ylä­maalla’, kuten skotit sitä osaa saaresta halusivat nimitettävän -, jonne he halusivat, elää kissan kokoinen, erittäin erikoistunut ja murea kanervia syövä riista­eläin, jonka oikeanpuoleiset jalat ovat pitemmät, luonnonvalintaa sekin, kuin vasemmanpuo­leiset, koska se vuorelta kanervia syödessään kiertää vuorta aina vastapäivään.

Skotit kiinnostuivat edellämainitusta eläimestä erityisesti, koska mekko päällään eivät tahdo saada kiinni muita eläimiä. Skotit­kin siis tahtoivat päästä tälle saarelle ja ryhtyivätkin oitis sinne päästyään poimimaan näitä eläimiä, joille he antoivat nimen *‘haggis’, varsin nerokkaalla tavalla: he kiretävät vuorta myötäpäivään, ja kun ‘haggis’ tulee vastapäivää vastaan, skotti sanoo böö, ja ‘hag­gis’ pelästyy, kääntyy ympäri, kaatuu ja vierii alas vuoren­ rinnettä. Vuoren juurella odottava toinen skotti sitten helposti poimii tämän alasvierineen, tasamaalla liikkumaan pystymättömän ‘haggik­sen’.

Punapäät, pahansisuiset irkut tahtoivat siihen sen naapurisaarelle, mutta se kävi nopeasti. Sitten jo saapuikin armas aika ja suvi suloinen; aika lomailla, ja lämmittää ihmissuhteita.

Ennen kuin pääsimme lomalle, pystytin tuolle sumuiselle

*’Haggis’ on lampaan mahalaukkuun tehty Skotlannin kansallisruoka; eräänlainen pylsymakkara. Voi olla, että kuvatunlainen eläin on tosiaan elänyt Skotlan­nin vuorilla jääkauden jälkeen, mutta voipi olla, että juttu on tältä osin tarua, koska muinaisten haggisten kivettyneitä luurankojakaan ei ole löydetty. (Ensio Olut)

saarelle muualta muuttaneen, Ylämaalle lopulta päätyneen kiltin skotin, miehen nimeltä ‘Home’, tekemien pii­rustusten mukaan muutaman kivikehän, jotka saaren uudisasukkaat sanoivat kattavansa riu’uilla havuilla ja oljilla saadakseen siitä näin läm­pimän ja kestävän asumuksen. Mittakaavaa ei piirustuksissa ollut, niinpä tein niitä varmuuden vuoksi monen kokoisia.

Näille rakennelmille annoin nimen ‘Home­talo’. Suurim­man ‘Hometa­lon’* pystytin saaren eteläosaan.

Noilla Ylämailla näin eräässä syvässä järvessä uiskentele­massa ja keskenään kisailemassa muutaman suuren, minulle ennestään oudon pitkäkaulaisen pilkullisen eläimen. Meillä ei ollut enemmälti aikaa tutkia tuota eläintä, mutta kuitenkin eh­din nimetä sen ‘pitkä­kaulauikuiksi’. Myöhemmät polvet tul­lenevat ottamaan selvää, mitähän lajia tuokin eläin on.

Minä käytin vielä kortonkia, kun nain Dacilia ja Guacimaraa; paksuna olevalla ‘lentoemännillä’, kuten heitä leikkisästi kutsuin, ei olisi ollut lentomatkoilla mitään käyttöä; paljaalla painamisen aika tulee myöhemmin, ajattelin järkevästi silloin. Kortonkeja oli minulle valmistettu runsaasti varas­toon erikoissuurella puumuotilla, koska kumipuita emme olleet pystyneet saamaan ‘Kainuu’ 112:lta niiden suuren koon takia mukaan. Kortongit olin varastoinut, kuten kerroin, ‘Yrjön’, jota nämä englantilaiset nimittivät hassusti ‘Georgeksi’, hanskalokeroon.

Minun oli kuitenkin käännettävä kortongit, huuhdeltava ja kuivatettava ne ja uusiokäytettävä niitä jokunen kerta ennen hylkäämistä, muuten varastot eivät olisi pitemmän päälle riittäneet.

Syksyllä puristamamme ja tynnyreihin säilömämme, villirypäleistä tehty mehu oli päässyt pilaantumaan; se oli jotenkin hapantunutta, mutta kylläkin juomakel­poista; varsinkin nai­set,

*Kyseessä lienee tuo kuulu ‘Stonehenge’, paasikivirakennelma, jonka alkuperäistä käyt­tötarkoitusta on moninaisten tutkijoiden voimin arvailtu. Tässä se nyt sel­viää: tämä suuri kivikehä on siis palvellut alunperin asuinrakennuksena, ‘homena’. Vasta myö­hemmin se lienee sitten muutettu virastokäyttöön. (Ensio Olut)

kun joivat sitä, menettivät lo­putkin olemattomista estois­taan.

Kuva 16 Jäljennös Gron Tiffren vuohennahalle tekemästä piirroksesta järvessä nähdystä eläimestä; ‘pitkäkaulauikusta’, kuten hän sitä nimitti. Suomentajan mielestä kuva esittää paremminkin uimalelua, kuin järvihirviötä, joten herää ky­symys, lieneekö ollut ollenkaan ‘Nessie’, kuten olettaa sopisi, ‘pitkäkaulauik­kua’ esittävän piirroksen mallina. Huomiota täytyy kiinnittää erityisesti kuvan eliön korkeaan uima-asen­toon, joka sekin puhuisi sen puolesta, että kyseessä on puhal­lettava lasten kumi­hirviö; tätä mielikuvaa tukee olion hännän päällä aivan sel­väs­ti erottuva täyttö­venttiili.

Oli se vaan oudokseltaan tavalli­sen villiä menoa. Sivuvaikutuksena oli, tosin, kipeä pää aamulla, mutta onneksi siihen auttoi, ja auttaa, sama lääke, kuin mistä tauti oli tullutkin.

TOINEN TARINA Valmistautuminen irviösotaan

Meidän retkeillessämme Maassa oli Guajra lähettänyt viestin ‘Tehdas’ -planeetalla asustaville tiffralaisille, siis niille avaruusalusten ra­kentajille, jotka ja kylpevät ja peseytyvät kuumissa huoneissa, että nämä saisivat ryhtyä heti rakentamaan itselleen jättisuurta risteilijää päästäkseen kaikki kerralla luoksemme, mutta heil­tä menee sii­hen aikaa, se on varmaa, tuhansia, kymmeniätuhansia vuosia, jos nyt yleensäkään löytävät sopivaa ‘madonreikää’. Jo pelkästään Guajran lähettämän viestin perille meno kestää muutaman sukupolven.

Myös sisarristeilyaluksiin oli Guajra pyrkinyt saamaan yhteyden; yhdes­tä, joka sattui olemaan lähistöllä, oli jopa saatu jo vastaus. Tämä kaikkein lähimpänä oleva risteilijä oli ‘Uusi­maa’, ja se uskoi ehtivänsä paikalle muutamassa kuukaudessa, kuitenkin alle sa­dassa vuodessa, koska heillä ei ollut varmaa tietoa, minkä tähden lähelle he olivat joutu­neet ja löytävätkö he sieltä yleensä Maapallollemme.

Tarkempaa sieltä ei oltu osattu sa­noa, koska hekin olivat taannoin tahtomattaan imeytyneet johonkin ‘madonrei­kään’ ja saattoi hyvinkin olla, että se oli se sama ‘ma­don­reikä’, jota me, me kylläkin tieten, olimme käyttäneet. Ja nyt heitä oli navettakin mennyt häviksiin, niin he olivat kertoneet. Niinpä saattoi olla, että he olivat jopa tässä samaisessa Aurinkokunnassa ja samassa ajassa, kuin me, koska vastaus oli tullut niin nopeasti ja linja oli ollut hyvä.

Muut tiffralaiset aivan varmaan ilahtuvat ikihyväksi, kun saa­vat joskus saavat kuul­la, että olemme löytäneet vain muutaman tuhannen valovuoden etäisyydeltä ‘Tehtaasta’ planeetan, jossa ilma on hengitettävää ja jossa olosuhteet ovat pakkasesta jään laita­milta kuumaan sademetsään, siis äärestä laitaan. Ja jossa yö ja päivä vaihtele­vat ihan itsestään; ei tarvitse kulkea päivänpuolelta yön puo­lelle, melkoinen kus­tannus- ja ajansäästö. Ja nukkuakin saa yhtä aikaa! Guajra oli viestissään luvannut varata ‘Teh­taan’ väelle tontit sellaisesta paikasta, jossa on joskus kylmä ja joskus kuuma, ja mieluiten järven rannalta.

‘Tehtaan’ tiffralaisilla vaan kestäisi ainakin erinäisiäkin sukupolvia saapua järvenrantatonteilleen Maahan, ehkä jäätiköt olisivat silloin jo sula­neet, mutta heidän tulostaan varmaan tultaisiin ker­tomaan tarinoita muiden toimesta. Se ei ole minun asiani, enhän ole mikään ennustaja.

Guajra oli viestittänyt meille, että sapuska alkoi käydä ris­teilijällä taas vähiin; josko toisimme vähän, tai ehkä enemmänkin, syö­tävää, esimerkiksi, jos viitsisimme poimia ja paistaa jokusen hirven; muutama villi­sika tai karhukin kävisi, jos se ei olisi liikaa pyydetty. Alukselta oli syöty kohta viimeinenkin sinne evääksi jätetty kesy sika pois turhina kuleksimasta. Ja nälkäisimmät katselivat jo lop­puja lypsylehmiä sillä silmällä, kun ne tuoreen rehun puutteessa olivat jo menossa umpeen; kohta ei kuulemma siellä olisi mai­dossa enää kuin emäntä.

Simpukat ja muutkaan äyriäiset eivät olisi tieten olleet pahit­teeksi. Kaloista ei ollut niin väliä, alus kun jo val­miiksi haisi niiltä, eikä tuulettaminen avaruudessa ollut mahdollista.

Koska Maassa meren korkeus vaihtelee, pari kertaa vuorokaudessa nousee, pari kertaa laskee, jää veden laskiessa ran­nalle lammikoita ja niihin äyriäisiä, nilviäisiä sekä simpukoita ja mo­nenlaisia kaloja, oli tuoreita me­reneläviä aina kätevästi saatavilla, joten Guajran ruokalistan lopputoive oli helppo täyttää.

On merissä, mutta kai elävät kauempana, ei lammikoissa onneksi, sellaisiakin kaloja, joita ei kannata poimia, koska ne ovat joko liian pieniä syötäviksi, tai sitten liian isoja, jolloin niillä on myös karmean suuri suu ja niin ne voivat nielaista pyytäjänsä kokonaisena. Tai ne voivat purra poimijaansa, kun niillä joillakin on suuressa suussaan isot ja ilkeän terävät hampaat. Ei niin, että olisin sellaisia kaloja elävänä nähnyt, mutta olemme muutamia sellaisia kuolleina rannoilla nähneet, ja julman näköisiä olivat raatoinakin. Vieläkin oikein puistattaa!

Aloimme nimittämään näitä pyyntirepertuaariimme kuulumattomia kaloja nimillä ‘valaskala’ ja ‘haikala’ erotukseksi tavallisista, turvallisiksi tiedetyistä kaloista.

Polttoainevarat alkoivat tietysti myös olla vähissä: ‘Päijät-Hämeellä’ alkoi olla tankki tyhjä, aluksesta tulisi kohta elin­kel­voton, koska uraanin ja plutoniumin, vaikkakin niitä Maas­ta löytyi, jalostaminen käyttökelpoiseksi lento­polttoai­neeksi fis­sioreaktorille, jota suuret avaruus­risteilijät käyttivät pysytellessään paikoillaan lähiava­ruudessa, oli näissä olosuhteissa ja meidän taidoillamme mah­dotonta. Typpiydinkylmäfuusion käyttö paikoillaan pysyttelevässä aluksessa ei ole mahdollista, koska siinä syntyvä potentiaalinen pii ei lämmitä, vaan syöksyy ulos reaktoreista kiihdyttäen aluksen pian valonnopeuteen. Ja tätähän me nyt emme halunneet!

Risteilijän pitämiseen lämpi­mänä jouduttiinkin sitten viimein käyttä­mään koivuhalkoja, vaikkakin siitä tuli savua ja nokea joka paikkaan, avaruusaluksissa kun ei ole savupiippua.

Varsinaisiin tähtienväliseen mat­kantekoonhan, kuten hyvin tiedämme, käytettiin luonnollisesti fuusioenergiaa, eikä ve­dyn­ eikä typensaantiongelmia olisi ollut lain, mutta vetyplasmareaktoreiden käytöstä, jota olisi pystynyt varovasti käyttämään, toisin kuin typpeä, kiertoradallakin, olisi hait­tana ollut he­liumin liiallinen osapai­neen nousu lähes paikallaan olevien alusten sisäilmassa ja sen aiheuttama ’mikrofonihiiriääni’, eli lyhyemmin ‘mikkihiiri­ääni’, joka puolestaan olisi häirinnyt ra­dioliikennettä emä­aluk­sen ja maa-asemien välillä, koska vasta­puoli ei nauramiseltaan olisi pystynyt kyljet kipeinä puhumaan; eli olisi pa­remminkin vaan kuoltu nauruun, kuin käyty elintärkeitä vuoropuheluita.

Myös moduuleiden lentogeneraattoreiden miiluihin olisi kohta mätettävä halkoja, jos ei muuta polttoainetta löytyisi, vaikka ne eivät ilman suurehkoja muutostöitä haloilla pystyneet lentämään. Ja sen lisäksi haloilla sai moduulin vain kolmisenkymmentä prosenttia, jos sitäkään, siitä tehosta, mitä lentopetroolilla; joten ymmärtänette, että lennot ristei­lijälle täytyi rajata niin vähiin, kuin mahdollista. Pelkkiä terveisiä ei kannattanut viedä!

Laskeutumismoduuleissa tämä muutostyö oli kuitenkin aivan mahdollista, koska niiden lentogeneraattoreiden voimanlähteen, lentopetroolipolttokennojen varajärjestelmän, kaasuturbiinien varajärjestelminä oli ottomoottorit, jotka pystyivät käyttämään polttoaineenaan vaikka häkää, hiilimonoksidia, vaikka ne oli suunniteltu käyttämään tavallista lentopetroolia. Häkäpöntön rakennus­piirustukset löytyivät varmuuden vuoksi jokaisen mo­duulin ensiapulaukusta.

Öiseen aikaan oli pakko pitää karvairviöiden varalta vartiota, koska niitä vietäviä vilahteli metsässä siellä täällä, vaikka luulimme saaneemme ne kaikki hengiltä; nämä, joita lähimetsistämme löytyi, olivatkin varmaan tulleet tänne turisteina.

Vartijoiden oli vielä hyvä heittää läppää ja pitää tulta yllä, koska irviöt eivät osanneet puhua, eivätkä tunteneet tulta ja siten pelkäsivät tulta ja puhetta. Silti nuo epäsikiöt onnistuivat joskus nappaamaan jonkun naisista; onneksi yleensä kuitenkin sieltä ikävimmästä päästä. Kaikkein ikävimpiä hävisi jopa keskellä kirkasta päi­vää. On luultavaa, että nämä antautuivat tieten tahtoen karvairviöiden or­gioihin, koska ikävä nainen saa muuten niin harvoin munaa.

Mutta kuitenkin, irviöistä oli päästävä, koska ne oli­vat sa­massa ekolokerossa, kuin me guanchet, oikeat ihmiset.

Meidän oli aloitettava täysimittainen sota karvairviöitä vas­taan, se oli sel­vää. Hirviä, karhuja ja villisikoja ei riittäisi ra­jattomasti kum­mallekin rodulle; tosin nuo villit karvairviöt piti­vät eniten nii­den suurten, karvais­ten, pitkänenäisten, sarvisuisten eläin­ten, mammuttien, lihasta, jollaiselta me olimme maistaneet yhden jalan, mutta tolloja kun olivat, ajoivat niitä kymmenittäin jyr­känteiltä kuole­maan ehtien syödä yhden eläimen toisen taka­käpälän ja ehkä palan kinkkua ennen kuin liha jo pilaan­tui sellaiseksi, ettei edes niiden mahat kestäneet sen syöntiä. Ja kärpäsiäkin sikisi tuollaisesta tuhlauksesta vallan tuhottomasti.

Pitkänenäiset mammutit, alkoivatkin käydä jo vähiin, kuten myös leipäveitsihampaiset kissat, jotka myös metsästi­vät näitä isoja elukoita, ja irviöt tulisivat pian meidän apajoillemme yrittäen jopa tappaa ja syödä meikäläisiä, sen tiesimme, emmekä sellaista sallineet! Koska halusimme rauhaa niin itsellemme kuin metsäneläimillekin, oli meidän valmistauduttava sotaan, jotta saisimme irviöt pois ekolokerostamme.

Jokainen mies ja nainen määrättiin nuijiin; näin kaikki pystyi­vät tar­vittaessa kukin vuorollaan nuijimaan irviöitä. Ja koska nai­silla ei ollut enää etuoikeutta käyttää miestä ohi yhteisön mui­den tarpeiden, ei naisten miehentarve saanut olla yhdellekään naiselle syy olla päästämättä miestä sotatoimiin. Yhteisön etu astui naisten edun edelle. Nuija oli siis jokaisen otettava käteen ja käytettävä sitä; minkäänlainen ‘omantunnon syy’ ei tullut tässä kysymykseen. Koko käsitettä ‘nuijasta kieltäytyminen’ ei tämän sodan aikana tunnettu.

Me emme toki olleet niin typeriä, että olisimme tap­paneet kokonaista mammuttilaumaa, tai edes yhtäkään mam­muttia nyt yhden vai­vaisen paistin takia, ei sinne päin­kään, me irrotimme sahalla elävästä mammutista käpälän kerrallaan; ensin toisen takajalan, sitten vastakkaisen puolen etujalan ja niin edelleen. Yksikäpäläiset mam­mutit oli­vat kylläkin sitten jo melkoisen horjakoita, mutta säi­lyivät syötä­vinä pitempään, kuin kuolleet. Ja sen viimeisen kä­pälän irrottamisessa sai olla tarkkana, että mammutti ei rojahtanut jahtimiehen päälle. Jostain syystä mammutit laihtuivat nope­asti, kun niiltä oli kaksikin jalkaa syöty; harjoittivat kai liikaa liikuntaa ja jatkuvalla kasvisdieetilläkin lieni osuutensa asiaan, joten loppu­osa mammutista oli syytä syödä melko nopeasti.

Mammutti olikin, muuten, hyvin monikäyttöinen eläin. Kun sen esimerkiksi koversi ontoksi, sai oivan kaarihallin laskeutu­mismoduulien työkaluvarastoksi. Mammutin kuivatut palleista ja suorosta tehty jauhe auttoi potenssiongelmiin ja suusarvista sai hyviä keinutuolinjalaksia; koko eläin siis käytettiin hyödyk­si, sehän oli eläimellekin edullisinta. Kuivatut satakiloiset son­tapökäleet olivat käteviä nuotiossa; paloivat pitkään, eikä tar­vinnut pilkkoa puita. Näin luontokin säästyi. Se oli kestä­vää kehi­tystä, jos mikä.

Sääli, että ne karvairviöt tappoivat nämä uljaat eläi­met suku­puuttoon pienen lihanpalan tähden, kun eivät ymmärtäneet tehdä, niin kuin me; kyllähän nyt elävän elikon liha säilyy pa­remmin, kuin kuolleen, senhän nyt pöllökin ymmärtää. ‘Pöllö’ on siis se lentävä, joka ei ole kana, ei pulu, sorsa eikä ‘kotka’, kuten edellä totesin.

Kun nuo mölöt irviöt olivat saaneet viimeisenkin mam­mu­tin hengiltä, ne siirtyivät hirviin ja villisikoihin, ja sota oli val­mis. Emmehän me voineet jäädä odottamaan, milloin ne alkaisivat syödä meitä.

Karvairviöt käyttivät tähän pienempään riistaan sa­maa met­sästyskonstia, kuin mammuttienkin tuhoami­seen; ajoivat hirvi­parvia ja villisikalaumoja jyrkän­teiltä kuolemaan, ottivat pienen määrän lihaa yhdestä, enintään kahdesta kuolleesta eläi­mestä, kypsensivät mädättämällä sen, mitä eivä ehtineet raa’al-taan syömään, ja jättivät sitten loput kärpäsille sun muille raadonsyöjille, loput, mitä muutkaan raadonsyöjät eivät ehtineet popsia, saivat sitten maatua jyrkänteen alle. Mitä luonnon haaskausta!

Jänisjahti ei irviötekniikalla kuitenkaan luontunut, jänis kun hyp­pii sinne tänne vain, eikä välttämättä osu kallionjyrkänteiltä alas, eikä jänistä esiinny parvissa.

Geneettisesti sisäsiittoisuuden takia rappeutuneet koiramme olivat maassa suunnilleen käyttökelvottomia, olivathan ne vain tuiki taval­lisia avaruuskoiria, jotka osasivat ai­noastaan syödä, tiskata as­tioita, nukkua ja tehdä uusia koiria. Meidän oli ryhdyttävä ja­lostamaan eli *geenimanipuloimaan koiristamme kunnollisia käyttökoiria. Geenimanipulaatio on nopein keino eläinjalostuksessa!

Risteyttämällä susi ja koira, se kävi helposti, syntyi ‘susi­koira’, tai päinvastaisessa tapauksessa ‘koirasusi. Risteytimme myös kettuja ja koiria, mutta emme luullakseni kuitenkaan saaneet ‘kettu­koiria’. ‘Kettukoira’ olisi kyllä ollut kätevä ajamaan kettuja ulos luolistaan.

‘Pöllöjä’ ja koiria emme saaneet risteytymään; ‘pöllö­koira’ olisi vaan ollut oiva apu vihollisen paikallistami­sessa ilmasta kä­sin.

Yksi koiristamme yritti kyllä tehdä oma-aloitteisesti ‘räkät­ti­rastas’ -nimi­selle ‘pöllölle’ temput, mutta ‘räkätti’ otti ja hal­kesi. Risteytyskokeissamme halkesi myös muutama pulu ja ka­nakin kuoli, joten luovuimme koko ajatuksesta jalostaa ‘pöl­lö-

*Gron Tiffren aikaan harjoittiin geenimanipulaatioa näköjään toisin, kuin nyky­ään, mutta tulosta syntyi noinkin. suom. huom

koiria’.

Ristisiitosta päinvastoinkin yritettiin, mutta ‘pöllöt’ ei­vät in­nostuneet asiasta lainkaan, vaan jättivät hommat sikseen, kun koira heilutti innoissaan häntäänsä ja ‘pöllöltä’ meni siinä huiskeessa niin höyhenet, kuin halutkin, joten ‘koirapöl­löistä­kin’ oli luovuttava.

‘Koirahirvi’, eikä ‘hirvikoirakaan’ onnistunut; hirvellä kun on niin hirveän korkeella, samasta syystä ‘lehmäkoirakaan’ ei onnistu­nut. Eikä luonnistanut ‘koirajäniksenkään’ ja­lostus, jänis kun ei, mokoma pirulainen, kestänyt yhtään pai­koil­laan, joten koiramme katsoivat parhaaksi luopua ro­dunja­lostus­yrityksestä, ja syödä jänikset pois hyppimästä. Työlästä oli ‘jä­niskoiran’ teko, niin työlästä, ettei sitä saatu onnistumaan. Koira kun jo luonnostaan ajaa häntäänsä, niin se pyrki ajamaan myös häntänsä alla touhuavaa jänistä!

‘Susikoirat’ olivat käteviä taistelussa karvairviöitä vastaan; ne olivat sitkeitä jäljittäjiä ja liian sitkeitä irviöiden tapettaviksi ja syötäviksi. Ne kyllä puolestaan panivat hengiltä ja söivät irviöitä!

Myös ‘lammaskoiria’ pyrimme kehittämään ristey­tys­ko­keis­samme; se oli yhtä työlästä ja hyödytöntä, kuin ‘jäniskoiran’ kehi­tystyö. ‘Paimenkoiria’ emme edes yrittäneet saada aikaiseksi; niitä kun syntyi jotenkin mys­ti­sesti ihan muuten vaan, ku­ten ‘lam­mas­paimeni­akin’. ‘Pai­men­lampaat’ olisivat olleet vielä jotenkin ymmärrettävissä, mutta ‘lam­mas­paimenia’. Paimenet kielsivät jyrkästi osuutensa asiaan, joten annoimme asian olla. Pai­menkoirat olivat kyllä käte­viä ja tulivat tarpeeseen.

Päämajapaikaksemme valitsimme löytämämme luolan, jolle an­noimme nimeksi *’Gro Magnon', ‘Iso Kolo'. Gro Magnon -luolan edustalla oli oiva tasainen, harvakseltaan suu­ria puita, lähinnä mahtavaa petäjää ja känkkyräistä, vah­vaok­saista tam-

*Tiffrinkielessä hassusti jopa sanoillakin on sukupuoli. Tässäkin nimessä isoa tarkoittava sana on muodossa ‘Gro’, koska kolo on feminiini. Nimessä ‘Gron Tiffre’ mulkku on maskuliini, joten iso on sen yhteydessä muodossa ‘Gron’. (Ensio Olut)

mea kasvava alue asuntokentäksemme; aluskasvillisuus piti vain raivata pois.

Alue rajoittui pohjoisessa jyrkkään vuorenrinteeseen ja etelässä virtasi puro, tai paremminkin pieni joki, josta sai helposti keihästettyä kalaa.

Luola, tai ei vai luola, vaan oikeastaan luolasto, koska luola kohta suuaukolta haarautui useaksi erilliseksi osaluolaksi, ei ollut noin vain otettavissa; luolissa asui muutamia luolaleijonia ja luolakarhuja. Eivätkähän luolaleijonat ja -karhut olleet kovin hyvillään, kun saivat häädön. Suuttuivat kovin. Hyvät turkikset niistä saimme.

Piirtelimme luolan seinille hassuja kuvia; oikein kil­pai­lim­me, kuka piirtäisi hassumman kuvan. Minä sutaisin kiireellä sellaisen härvelipäisen elukan, jolla oli kieli ulkona ja silmät ristissä, mutta eihän sillä mitalisijaa lohjennut. Kisan voitti muistaakseni kaveri, jo­ka piirsi tikkujalkaisia hirviä ja tikku-ukkoja niitä takaa-aja­maan. Teen siitä kuvasta tähän vuohennahalle jäljennöksen, kun se oli minusta niin hauska! Kyllä meitä ‘Gro Magnonin’ ihmisiä nauratti hillittömästi aina, kun kuljimme niiden piirroksien ohi.

Kuva 17 Jäljennös Gron Tiffren vuohennahkaisiin muistiinpanoihinsa jäljentämästä Gro Magnon-luolan pilapiirroksesta. Huomaa hirvieläinten takajalkojen hassu taipuminen ‘polvista’ taakse päin! Suomentajaakin oikein naurattaa!

Piirsin minä toisenkin kuvan, mutta se ei ehtinyt valmiiksi kilpailulle varattuna aikana. Se esitti sonnimullia astumassa ‘alkulehmää’.

Rahapalkintoja ei kisassa jaettu, koska meillä ei ollut ‘ra­hoja’, ainakaan käteisenä. ‘Rahojahan’ emme saalista­neet, joten niiden nah­katkaan eivät käyneet maksuvälineestä. Jänispalkintoja jaettiin joissain myöhemmissä kisoissa.

Guajra ja hänen siellä vielä olleet ‘lehmipoikansa’, sekä aluksen toimintakunnosta huolta pitänyt miniminaisitus ja heidän tarpeistaan huolta pitäneet miehet oli tuotava pois risteiljältä ja risteilijä ajettava turvallisesti tuhoonsa jäätikölle. Ei ollut enää kannattavaa rah­data ruokaa ja halkokuormia kuitenkin tuhoontuomitulle aluk­selle.

Parasta oli tuoda alas, mitä tuotavissa oli, tietenkin myös kaikki jäljellä oleva lentopetrooli; tätä mieltä Guajrakin oli.

Ei, kun ukot halkometsään, ja paatit sitten taivaalle. Vain ‘Yrjö’ jäi vielä tavallista polttonestettä käyttäväksi, muihin ra­kennettiin häkäpöntöt. ‘Yrjöönkin’ asennettai­siin sitten joskus myöhemmin häkäpönttö, kun avaruudesta tuotava lentopetrooli loppuisi. Jos muuta ei keksittäisi tilalle.

Kaikki jäljellä oleva pienkarja, vuohet, miehet, lam­paat las­tattiin moduuleihin, ja lopuksi loput naiset. Irrotimme ‘Päijät-Hä­meestä’ kai­ken käyttökelpoisen mukaamme. Sitten laskin ris­teilijälle alasajokurssin Maan pohjoiselle napajääti­kölle, Guajra sitoi ruorin, laittoi kapulan kaasupolkimelle ja tuli viimeisenä ‘Yrjön’ kyytiin. Tyhjennetty ‘Päijät-Häme’ syöksyi muutaman kierroksen jälkeen liekehtien jäiseen tu­hoonsa, kun me, puolestamme, laskeu­duim­me turval­lisesti Maan kamaralle, kauas jäätiköstä.

Jäätiköltä nousi mahtavasti jylisten suuri höyrypilvi, jäävuo­ria lenteli kauas etelään, ei tosin ai­van yhtä paljon, eikä yhtä suuria, kuin ‘Kainuu’ 112:den tu­hossa, mutta isoja kuitenkin, ja taas suuri määrä jäätä suli vedeksi. Napajäätikön sulaminen sai hyvän lisäsysäyksen.

Jäätikköjoet synnyttivät pohjoiseen maankolkkaan pitkittäisharjuja jäätikön reunan vetäy­tyes­sä. Sulave­det patoutuivat suuriksi makeanvedenaltaiksi, jääjärvik­si jäätiköitymisen aikana syntyneiden poikittaisharjujen taakse, joista ne koskina purkaantui­vat, kun harjun salpaava selkä petti.

‘Gro Magnon’ -luolassa, jonne varastoimme ‘Päijät-Hä­meeltä’ tuodut tarvikkeet ja muut kamat, lenteli sellaisia nahkaisia tiskirät­tejä, joiden lentäessä kuului ääni: liuskis läiskis. Johdonmukai­sesti nimitimme näitä lentäviä rättejä tietysti ‘läpäköiksi’, koska oli meillä sellainen hyvin suosittu ja niin mukava las­tenloru, kuin Liuskis, läyskis läpäkkö, sull’ on aika pitkä ke­pakko. Loru ei tosin rim­mannut mitenkään hyvin, ‘käpäk­kö’ olisi sointunut paremmin, mutta ‘käpäk­kö’ ei merkitse yhtään mi­tään.

Yöllä nämä läpäköt lentelivät onneksi ulkona, mutta paskoi­vat sitten vastaavasti kaiket päivät sisällä pää­hämme, ne kun riippuivat päivät pitkät kynsistään nurinpäin luolan katossa, ja sontivat päivällä yli päänsä sen, minkä yöllä olivat syöneet.

Yöllä oli aikaa, vaikkakin yöt kävivät jo meille paljasperseisille vähän kylmiksi, suunnitella sotastrategiaa, tragediaa, tai miten vain.

Aivan ensimmäiseksi täytyi kouluttaa miehistä Mie­hiä ja naisista Naisia, joten minä keksin eräänä unettomana yönä, kun ei nukuttanut, joutessani ‘sulkeiset’; ilman ‘sulkeisia’, kun ei yksinkertaisesti voi miehistä sotilaita kou­luttaa. Akathan kyllä tappelevat il­man minkäänlaista äksiisiä.

Minun, Dacilin ja Guacimaran oli ryhdyttävä sotapäälli­köiksi, koska meillä oli taistelukokemusta, olimme saaneet sitä, kun pelastimme ‘Kainuu’ 112:den naiset karvairviöiden kynsistä. Minä tietenkin, kokenein kun olin, rupesin ylisotapäälliköksi.

Käännösten opettaminen naisille oli toivotonta, ja ‘taakse poistu’ -komennon jälkeinen ‘huomio’ ei usein­kaan vaikutta­nut millään tavalla, koska naiset kiinnitti­vät huomionsa use­ammin omaan naamavärkkiinsä ja naapurin tekemisiin, kuin koulut­tajaansa, mutta hyviä irviöntappa­jia heistä kuitenkin tuli.

Yleensä taisteluharjoituksetkin menivät alussa aivan pel­käksi nus­simisesksi, ja joskus jopa konkreettisesti sellaiseksi. Kun kysyi sotaäänellä, että mitä siellä taas nussitaan, niin yleisin vastaus oli, että hittojako se sulle kuuluu! Eikä kukaan mennyt perse edellä montaa kertaa peräjälkeen puuhunkaan, vaikka kuinka komensi. Tauko oli siis joskus paikallaan.

Tauoille oli määriteltävä jokin pituus, jotta harjoitukset eivät nyt olisi ihan pelkäksi nussimiseksi menneet. Tauon pi­tuudeksi sovittiin noin viisitoista minuuttia, aika, joka kuluu pikapa­noon. Pikapanossa nainen ei useinkaan ehdi nauttia tarpeeksi; asesisar tavattiinkin monesti vain istumassa asevel­jensä naa­malta sen pituisen harjoitustauon ai­kana; näin tauosta pai­kalla pääsivät nauttimaan yhtälailla niin aseveljet kuin -sisaret­kin!

Kuva 18 ‘Inkeri Ugrilainen ja tauko paikalla’. Gron Tiffren kiveen piirtämä havainnepiirros. Tämä Inkeri tuli tärkeäksi osaksi Gron Tiffren elämää, siitä myöhemmin.

Taisteluharjoitusten päätyttyä oli loppuun asti viety nautinto, kun oikea vire oli pidetty taisteluharjoitusten sopivalla pituudella sekä oikein ajoitettujen, oikean pituisten* taukojen avul­la riittävän pitkään yllä, sitten sitäkin suurempi! Eikä harjoitusten intensiivisyyskään näin päässyt riistäytymään käsistä, kun tiedossa oli, että harjoitusten lopussakin se yhä vielä seisoo!

Parhaat tiedustelijat, puolestaan, sai koulutettua nupputissi­sisistä tytöistä ja alle murrosikäisistä po­jista, joille ei karvat vielä perseeseen kasvaneet; heillä oli vielä luonnollista uteliai­suutta ja ketteryyttä.

Ei varmaankaan tullut aiemmin mainituksi, että kar­vairviöt tuntuivat pelkäävän naistemme kiljuntaa, siksi ei haitannut, vaikka taisteluharjoitukset menivätkin pel­käksi nussimiseksi. Naisemme, varsinkin nuoremmat, ovat kovia kilju­maan, kun heitä panee.

*Nykyaikaisenkin armeijan taistelu- ja marssiharjoitusten tauon pituus, tuo varttitunti, juontunee alunperin tuosta Gron Tiffren käyttämästä tauon oikean pituuden määrityksestä. Ei siitä, että tupakointi vie tuon saman ajan. Tupakointi on kaiken päälle epäterveellinen sekä sivistymätön tapa! Ja täytyihän tauoilla toki joku mitta olla. (Ensio Olut)

KOLMAS TARINA Gron Tiffre rakastuu Inkeri Ugrilaiseen

Vaikka Guajra oli yhä yhteisömme muodollinen päällikkö, tosiasi­assa Dacil, Guacimara ja minä johdimme, sotapäälliköitä, upseereita, kun olimme, koko operaa­tiota, sotavoimia ja samalla koko yhteisöämme.

Kuitenkaan pelkkä upseeristo ei yksin ehdi komentamaan koko armeijaa, tarvittiin myös aliupseereita. Meidän oli perustettava aliupseerikoulu. Aliupseerikoulutukseen valittiin tietysti suurim­mat mulkut, ja piukimmat pimpsat, muutakaan valinta­kriteeriä kun ei vielä ol­lut kehitetty, kehitettäneenkö koskaan.

Aliupseerien kouluttajien avuksi, aliupseerikoulun apukouluttajiksi, eli ‘sant­sareiksi’, valit­tiin sel­laiset aliupseerikoulun jo läpikäyneet, joilla ei olisi mitään käyttöä varsinaisessa taistelutoiminnassa. Nämä mielestään ikäluokkansa valiot olivatkin sitten kaikkien mulkkujen äitejä.

Aliupseerikoulutuksen sisäänpäästöön kuului, ei vain käytännönkoe, vaan tietysti myös suullinen osuus; sehän on päivänselvää! Myös jo aiemmin mainittu ulospäinsuuntautunei­suus oli naispuolisille aliupseerioppilaille etu.

Käytännön kokeen ja suullisen sisäänpäästökokeen jälkeen nämä testit läpäis­seet oppilaat olivat läpeensä tyytyväisiä; kaikki tyynni. Jotkut tosin pyör­tyi­vät.

Ja minä, Gron Tiffre, vastasin nais­puolisten aliupseerioppilaiden sisäänpäästökokeista. Luonnollisesti.

Eräskin nuori nainen, nimeltään Dirguil, pyörtyi joka kerta, kun päästin sisään; siltikin hän oli lähes jatkuvasti jonottamassa uudel­leen sisään­päästökokeisiin, vaikka olin hyväk­synyt hänet koulutukseen jo ties vaikka kuinka moneen kertaan. Pyrki kai täy­dellisyyteen, enkä ainakaan minä voinut moittia häntä siitä. Tuo nuori nainen oli, sen muistan, mukavista paikoista juuri niin mukavasti ulos­päin suuntautunut, että ohut oksan pätkäkään - lyijykynä oli kyllä keksitty, mutta kynät olivat unohtuneet risteilijään - ei olisi pysynyt niiden alla. Nyt täytyi käyttää tähän tar­koitukseen oksan pätkää.

Tietenkään kukaan ei edennyt aliupseerin urallaan pelkillä ul­koisilla avuillaan, vaikka tottakai ne auttoivat. Oli oltava myös älliä päässä, että tiesi, kuinka missäkin tilanteessa tuli toimia. Näin tytöistä tehtiin ryhmänjohtajia, ja jot­kut, vain jotkut, naisista yle­nivät, kuten mm. tämä edellä mainittu Dirguil, lopulta, kiitos sitkeytensä, jopa up­seeristoon. Mutta hän olikin poikkeuksellisen tiukka tyttö! Jotkut mulkut jäivät apukouluttaja-asteelle.

Marssilaulukin syntyi ihan siltä aliupseerien apukouluttajien ominaisuuksien pohjalta. Se meni jotenkin näin: Ollos oikein suuri, oikein suuren suurensuuri, ja seistä, kuin *kiinanmuuri, se on pojan kunnia. Ollos oikein pieni, oikein pienenpienen pieni. . .

Jouduin huudattamaan itseni ylisotapäälliköksi aivan virallisesti­kin, koska Guajra sai hiivan, tai jonkun sellaisen. Se hiiva

*Kiinanmuuria ei kai sentään ollut vielä tuolloin rakennettu; muistiinpanoissa täy­tyy olla siis virhe, enkä viitsi sitä tämän pitemmälle tässä kääntää. Tai sitten Kiinan historiankirjoituksessa on pieniä epätarkkuuksia ja Kiinanmuurin raken­nustyöt olivat jo silloin käynnissä, sekin on mahdollista; näkihän Gron Tiffre suuren rakennustyömaan lennellessään sillä suunnalla. (Ensio Olut)

ei kuitenkaan kuulemma kelvannut leipomiseen, olivat kokeilleet.

Kuva 19 Gron Tiffren tekemä kivipiirros, jonka innoittajana on ollut aliupseerikokelastyttö. Tämä nuori nainen, joka voi olla juuri tuo neito, jonka nimeksi Gron sanoo Dirguil, on valmistautunut läpäisemään aliupseerikoulun sisäänpäästökokeen suullisen osan. Ja todennäköisesti tyttö sai kokeesta kiitettävät arvosanat, luulen ma!

Niin, marssiminen. Marssiharjoitukset ovat kaiken sotilaskou­lutuksen a ja o! Siispä oli keksittävä marssiminen! Marssiminen on johdettua sotajoukon etenemistä ja tapahtuu komentojen mukaan. Komennolla ‘marssijonoon järjesty’ joukko käy vuorojonoon, jossa joka toinen on mies, joka en­simmäinen taas nainen, tarttuu edellä olevaa lantiolta ja ve­tää edessä olevan tuntumalle - ‘tappituntumalle’, kuten me sitä epävirallisesti leikillämme nimitimme. Komennolla ‘vasen, vasen’ potkais­taan vasemmalla jalalla kahdesti etuvasemmalle ja hypähdetään samalla kevyesti paikallaan. Komennolla ‘oikea, oikea’ tehdään sama toisella jalalla oikealle. Komennolla ‘eteen’ hypähdetään tasa­jalkaa eteen päin ja komennolla ‘taakse’ hypähdetään vastaavasti taakse päin. Komennoilla ‘yy, kaa, koo’ hypähdetään kullakin tasajal­kaa eteen päin. Tämän jälkeen aloitetaan taas vasemman jalan potkuilla. Matka ei tällä tavalla juurikaan joudu, mutta sotajouk­ko ikäänkuin hitsautuu marssiessa yhteen. Ja kivaakin se on! *

Kehitimme sinä kylmänä kautena uuden, nuijaan nähden edullisen, helppotekoisen, mutta te­hokkaan aseen: ‘nappulaha­lon’. Tämä ase on yksinkertainen, mutta taistelutekniikassa kään­teente­kevä; tätä käteenkäypää asetta tultanee käyt­tämään lähitaisteluissa vielä pitkään.

‘Nappulahalon’ valmistus on helppoa: kaadetaan sopivan pieni, noin miehen ranteen paksuinen puu, otetaan siitä ok­sat pois, pätkit­ään sopiviksi, noin sylen mittaisiksi pät­kiksi, pätkät kuoritaan kahdelta sivulta, että ne kuivuvat keveiksi ja kestäviksi aseiksi; näin meillä onkin kädes­sämme uusi ja erittäin tehokas tappo­ase, ‘nappulahalko’!

Seuraava ongelma oli vihulaisen paikallistaminen. Tähän tehtävään päätimme kouluttaa ‘susikoiria’, joita siis syntyy suden ja koiran yhteistyön tuloksina. Meidän oli ensiksi saatava lisää susia kiinni, koska olimme tehneet tuona talvena edellisistä pyytämistämme susista susiturkkeja.

Saimme susien sijaan yllättäen ja aivan vahingossa pari karvairviötä, jotka olivat tulleet liian uteli­aiksi, kiinni sudenpyyntiin virite­tyllä käpälälaudalla.

‘Käpälälauta’ on sellainen ohut, maahan pystytetty puulista, eli lauta, jonka yläpäähän on tehty v-mäinen halkio. Laudan yläpuolelle asetetaan syötti sellaiselle korkeudelle, että syö­tille hanakka ei siihen ylety, vaan yrittää tavoittaa sitä hyppäämällä; kun ei ylety, niin jää käpälästään roikkumaan tuohon v-mäiseen

*Marssityyli on noista Gron Tiffren ajoista näköjään hieman muuttunut. Tuo hänen esittämänsä tyyli tunnettanee tätä nykyä paremmin letkajenkkana. suom. huom

halkioon.

Kätevää ja helpon inhimillistä, eikö totta. Vain ihminen pystyy keksimään noin inhimillisen pyyntikeinon! Saimme taas heti kohta, kun nämä pari irviötä oli saatu käpä­lälautaan, lisää irviöitä. Kakki käpälälaudalla saadut olivat kai­ken päälle naaraita. Ahneita hölöttä­jiä, kaikki tyynni.

Kun vaan olisi ymmärtänyt, mitä ne hölöttivät; älykästä pu­hetta se siis kuitenkaan ollut, koska kukaan ei sitä ymmärtänyt. Jotain örvellystä tai ölinää.

Viimein, kun saimme myös pari irviökoirasta kiikkiin. Emme tosin saaneet niitä kiikillä, koska ‘kiikki’ on sellainen, molem­mista päistään teroitettu puu, jossa on köysi keskellä, ja teu­rastettava ruho laitetaan sii­hen kintereistään riippumaan, sitä ei käytetä metsästykseen, vaan saimme nekin yl­lättäen käpälälau­dalla ja laitoimme ne samaan häkkiin aiemmin pyydystettyjen naaraiden kanssa. Ja siitähän riemu repesi.

Nuo elikot innostuivat nussimaan päivät pitkät kummallisessa, mutta huvittavassa, ettenkö jopa sanoisi, nau­rettavassa asennossa, jossa naaras makaa liikkumattomana jalat levällään haukotellen pitkästyneenä alla, milloin laskee sormiaan, jos ei kaiva nenäänsä, milloin syö nenästään kaivamaansa räkää sormistaan, ja uros nytkyttelee siinä kuolaten päällä. Tämä toimi on, meidän ihmisten näkökannalta katsoen, ennemminkin urosirviön suorittama naarasirviön raiskaus, kuin nussiminen, siis parittelu, johon molemmat osapuolet aktiivisesti osallistuvat.

Ja milloin eivät nussi­neet, mölisivät jotain käsittämätöntä. Yritän kuvata sitä taas foneettisesti tässä: Jee jee jee öö öö höö öö höö öös möö jee jee jee, tai jotain selaista.

Tarkkailtuamme noita elikoita aikamme, tulimme siihen tu­lokseen, että nappulahako saattoi kuitenkin olla turhan heppoi­nen ase näitä luupäitä vastaan, niinpä viisaissa päissämme ke­hitimme aseteknologian kaikkien aikojen huippuin­novaa­tion saattelemana pirullisen täsmäaseen, ‘puntarin’.

‘Puntari’ onkin sitten jo varsinainen lähitaistelun joukko­tuhoase, tehok­kaampaa on varmaan vaikea keksiä.

Puntarin keksimisen jälkeen tuli taisteluharjoituk­siinkin uutta tehoa; ne eivät enää menneet pelkäksi nussimiseksi, uusi, tehokas ase innosti jokaista teke­mään parhaansa. Jokaisen täy­tyi mm. osata, vaikka tuohikontti päässä, purkaa ja koota pun­tari.

Vielä, kun puntariin laitettiin kantohihna, oli tätä te­hokasta asetta helppo myös kuljettaa mukana ja sul­keisetkin alkoivat sujua tyyliin: Huomio! Puntari! Lepo! Puntari! Lepo! Ketkä saatanan lemmot siellä vielä nussi­vat, vaikka ’Puntari’ on jo huudettu! Puntari, olalle vie!

Puntari sopii lisävarusteena saatavan koukun kera saaliin punnitsemiseen. Näin kalavaleetkin vaan pa­ranivat.

Sitten kehitimme myös ovelan sotajuonen: pyydys­telimme käpälälaudalla, kalanperkeitä ruukunpalojen päällä syötteinä käyttäen sopivan määrän irviöiden naaraita - näin ensialkuun mitä nyt muutama kymmenen, ehkä satakunta - koska olimme huomanneet, että irviönaaraat olivat persoja kalanperkeille, ne eivät tosin syöneet niitä, vaan keräilivät, antoivat pahentua ja hieroivat sitten, hajusta päätellen, näillä pilaantuneilla kalanperkeillä kehonsa. Peittivät kai näin vieläkin ällöttävämmän ominaishajunsa.

Meidän naisemme, vaikka heidän tuoksunsa on jo muutenkin suloinen ja haluttava, hierovat ihonsa ruusun ja kirsikan kukilla. Ja villeillä omenoilla!

En muista tarkkaan, kuinka paljon irviönaaraita saimme kiinni, paljon niitä kuitenkin saimme. Nämä naaraat sidottiin sitten jalat levälleen ja selälleen maa­han, koska olimmehan saaneet häk­kikokeissa selville, että irviöt parittelivat ainoastaan sillä tavalla, että naaras makasi liikahta­mattomana jalat levällään, mutta polvet suorina alla, uros oli sen päällä ja nytkytteli hullun­kuri­sesti; täysin luonnoton ja naurettava asento meille ihmisille, mutta niille kai luonnollinen, epäinhimillinen asento, koska, kuten huomasimme, irviönaarailla on, sanoisinko ‘etu­pillu’, eli niiden emätin aukeaa eteen päin. Toivottavasti ku­kaan ihminen ei ota tuosta eläimellisestä asennosta esimerkkiä.

Lisähoukutuk­seksi irvökoiraille laitoimme sidotun irviönaaraan yläpuolelle puuhun riip­pumaan happanevan sillin.

No, homma toimi oikein hyvin: aina kun uros tuli sil­linha­jun houkuttamana nussimaan naarasta, niin ei kun pun­tarilla pää­hän, kun uros oli kontallaan, niin toinen isku, ja nirri oli pois!

Varsinkin eräs toinen mies ‘Päijät-Hämeeltä’, nimeltään Agrontt - tunsin hänet jotenkuten jo ‘Päijät-Hämeen’ ajoilta -, osasi käytellä puntaria tosi näppärästi. Agrontt olikin, minun laillani, alunperin ‘Keskipohjanmaan’ reippaita poikia. Agrontt kohosikin pian upseeristoon, arvoasteikossa heti Dacilin ja Guacimaran jälkeen.

Suurimmat irviöt painoivat kahdeksasenkymmentä kiloa; puntarilla pun­nittu, siis fakta.

Susikoirat söivät sitten raadot. Luutkin hävisivät nii­den sui­hin, mutta kyllä ne sen jälkeen piereskelivät­kin. Ja sonti­vat sekä lihoivat.

Suuri osa irviöiden raadoista täytyi kuitenkin kuskata mereen, koska ne alkoivat pian vielä enemmän haista, emmekä halunneet niiden mätänemisestä aiheutuneen lemun houkuttelevan paikalle muita raadonsyöjiä. Ja susikoiratkin tarvitsivat vaihtelua ruokavali­oonsa.

Me­ressä ‘haikalat’ ja ‘valaskalat’ söivät sitten irviönraadot, ja li­hoivat; me, puoles­tamme, emme syöneet ‘haikaloja’. Näinhän se kierrätys toimii. Haikalat olivat tästä kierrätystavasta oikein mielissään, eivät mitään tyhmiä vesielukoita!

Silloin, kun aloimme saada näitä irviöitä hengiltä, tuo nai­nen, nimeltään Inkeri Ugrilainen, kerrottakoon se tässä, koska Inkeristä oli tuleva merkittävä osa elämääni, uhkea nuori, peh­meä ja nai­sellisen pyöreä, hyvät tissit ja varsinkin pylly, täyteläiset reidet aistikas suu, tukka, kuin pou­tapilvi, ja pieni sievä pimppi, mitä mies muuta voi nai­selta toivoa, halusi minut nyt vakituiseksi vuodekumppanik­seen; minulla ei missään nimessä ollut mi­tään sellaista loistavaa mahdollisuutta vastaan, ei voinutkaan olla demokraattisesti ylisotapäällikön asemaan huudatettuna.

En osaa määrittää, mikä tuossa naisessa oli juuri se, joka minuun iski; oliko se nuo kauniit kasvot ja siro kaula, vaiko suoruus, jolla hän osoitti heti omistavansa minut. Vai oliko hänen kiinteiden rintojensa ryhti, vai niiden silmälle sopiva muoto, jota jatkui rintojen loputtua rintalastan alle edelleen vyötäröltä pienen masun pyöreytenä yli pillukinkamalle jakaantuakseen rakkaudenkainalossa kahtia pyllyn ylväiksi puoliskoiksi yhtyäkseen taas selän alaosassa kauniiksi selän somaksi kaareksi ja siitä kiihottavan kauniiseen niskaan. Voi olla, että se jokin oli hänen olkavarsiensa ja käsiensä kauneus, tai reisiensä täydellinen muoto. Todennäköisesti tuo ‘se’ oli kuitenkin vaan juuri se, että hän oli yksinkertaisesti upein koskaan näkemäni nainen, Inkeri Ugrilainen.

Olin aiemminkin kohdannut Inkeri Ugrilaisen, muun muassa silloin, kun löysimme lapset metsästä, mutta Inkeri oli silloin vielä lähes lapsi, ja myöhemminkin satunnaisesti, silloin minä olin ollut Inkeri Ugrilaiselle kasvo kasvojen joukossa, tosin eräältä ulkoiselta ominaisuudeltani ylikäymätön, nyt olin päällikkö, nuori nainen tiesi nimeni ja ansioni, ja tunsi minut. Nyt tuo Inkeri käveli luokseni hymyillen ja keinuvin lantein. Sellaiseen lanteiden suloiseen ja tietoiseen liikkeeseen ei yksikään eläin pysty! Aivan suutani kuivasi.

Olin jo ehtinyt himoita aikuiseksi kasvanutta Inkeriä, mutta avaruuden olosuhteissa kehittyneiden tapojemme mukaan mies ei voinut tehdä aloitetta. Nyt Inkeri Ugrilainen kutsui minua nimeltä, kun olin lähdössä ihan vaan irviömetsälle muutaman muun miehen kanssa; toiset saivat sillä kertaa poimia irviöt, minä kiirehdin Inkerin luo. Kiitävän hetken Inkeri Ugrilainen katsoi minua, kuin arvioiden, sitten siinä ei ehtinyt enää juuta, ei jaata sanoa, kun nuori nainen jo suuteli minua omistajan elkein. Silloin tunsin ensimmäistä kertaa hänen ihonsa suloisen tuoksun ja siitä hetkestä alkoi antoisa suhde, joka kestäisi elämäni loppuun asti. Vaikka enhän minä sillä hetkellä sellaisia ajatellut.

Jos oli äsken suutani kuivannut, Inkeri Ugrilainen suuteli sen kosteaksi. Se suudelma ei ollut mikään pusu! Kun kaluni nousi, Inkeri Ugrilainen painoi sitä kädellään ja ohjasi sen pään hässäkkänsä huulille ja kurotti kätensä niskani taa. Minä koukistin polviani ja nuori nainen nousi varpailleen, minä nostin häntä vyötäröltä.

Kun hitaasti oikaisin polveni suoriksi, Inkerin varpaat eivät enää ylettyneetkään maahan, vaan, kun hänen kosteanliukkaan, ihanan tiukan pimperonsa oli avauduttava minun astua koko kullini pituudelta hänen sisäänsä, hän jäi riippumaan lantio lantiota vasten jäykän kaluni varaan. Neito kirahti ja haukkoi henkeään ensisäikähdyksestä, sitten hän tasaantui ja hetken rimpuiltuaan jalat ilmassa nuori nainen kietoutui jaloin lanteilleni, kun minä nostin häntä pyllystä. Ja suudelma jatkui yhä vaativampana. Sulauduimme yhdeksi, liikkeemme muuttuivat rajummiksi ja Inkeri pääsi kohta nautintonsa kukkulalle, eikä laskeutunut sieltä puoleen tuntiin. Guru Indiran opettamasta viivytystaidosta huolimatta minä tunsin, kuinka minun echeydeni purkaus vääjäämättömästi alkoi. Paine kasvoi ja minun lantioni ja käteni toimivat omatahtoisesti ja minä painuin yhä syvemmälle Inkeriin, kunnes suorastaan räjähdin hänen sisäänsä. Räjähdys ei ehkä ollut yhtä näyttävä, kuin avaruusalustemme syöksymiset jäätikölle, mutta se tuntui olevan, ja kestävän yhtä kauan! Kun ruiskutin siementäni Inkerin sisään, Inkeri huusi kukkulansa rinteellä vielä koko minun sykkivän jälkihehkuni ajan, koska laskeutuminen sieltä alas kävi kovin hitaasti; se kukkula olikin ollut vuori, oikea huippuvuori!

Kun Inkeri Ugrilainen salli minun vihdoin vetää henkeä, sain kysyttyä, mistä moinen kunnia. Sain selityksen: Naiset olivat pitäneet arpajaiset, ja Inkeri Ugrilainen oli voitta­nut; pää­palkinto tosin oli ollut, muistaakseni, pari kiloa lämminsavus­tettua hirvenlihaa, toinen hinkillinen sitä käynyttä rypälemehua, jota olimme alkaneet kutsua ‘viiniksi’, ja minä olin ollut sitten kol­mantena palkintona; mieltä ylentävää ja miestuntoa kohentavaa, eikö?

Inkeri Ugrilainen oli luopunut voitostaan, ystävällinen sielu kun oli, kolmanneksi tulleen kanssasisarensa hyväksi ja vaihtanut hir­venlihat minuun. Olivat sitten syöneet lihat ja pämppäsivät kohta, kun Inkeri Ugrilainen oli palkintonsa jo kertaalleen perinyt, viinin kol­mistaan. No hyvä niinkin, niitä naisten juonia.

Aktin jälkeen Inkeri Ugrilainen kysyi korvaani kuiskaten, mitä pidin kauneimpana ja parhaana hänessä. Vastasin tietysti: suora, päämäärätietoinen luonne, kaunis tukka, orvokkisilmät ja mansikkasuu - paljon muutakin sellaista suloista valehtelin, jota nainen halajaa kuulla, sillä olenhan kaukaa viisas ja pitemmän oppimäärän naisen anatomiasta sekä psyykestä käynyt - vaikka ajattelin, miehen putkiaivoisen ajattelutavan mukaisesti yksinkertaisesti: pylly ja pillu.*

Inkeri Ugrilainen oli pian, osin viininkin vaikutuksesta kohta kontallaan, siis oikeassa ihmisten naima-asen­nossa, halukkaana, kuin kii­mainen naarashevonen, ‘tamma’. Työnnyin häneen ja keräsin hänen runsaat, olkapäille ylet­tyvät hiuksensa käsiini; näin ohjas­tin hänet vuoren huipulle monta kertaa, tai oikeastaan se oli yksi helvetin pitkä vuorijono, jossa oli vain matalia laakso­kohtia korkeiden huippujen välissä.

Ja että tuo nainen osasi kiljua, kun häntä nai; eivätpä uskalta-

*Nykymieskin, joitakin outoja tissifriikkijä fetisistejä lukuun ottamatta, vastaa aivan samoin, kuin kaukaa viisas Gron Tiffre tässä. Nainen ei koskaan ole nähnyt pyllyään, eikä kai tule näkemään samoin silmin, kuin mies. Kauneinta naisessa on naisen pylly ja kaikki se muu, joka ‘pyllyyn’ kuuluu!

neet irviöt, eivätkä muutkaan metsänpedot, tulla lähimaillekaan.

Inkeri Ugrilaisella on sellainen, tie­dättehän, *‘rahahässäk­kä’, millä pystyy kiipeilemään kullin vartta ylös ja alas, eli hänellä on alalantion lihakset kunnossa. Mutta Inkeri onkin, niinhän kertoi, ‘Ugrien sukua ja juurta. Ja ylpeä juuristaan’, mitä se sitten merkinneekin.

No se siitä. tulipas poikettua vähän sivuun varsi­naisesta ta­rinasta, mutta, kun tuli vaan taas jotenkin mieleen.

Mutta Inkerillä oli niin mainiot ekolokerot, että poik­keami­nen niihin oli täysin asiallista, poikkesin niihin, aina, kun se vaan oli mahdollista.

Annettakoon se anteeksi, kun tässä vaiheessa pa­neuduin Inkeri Ugrilaiseen ja annoin muiden hoitaa irviöiden nui­jimisen. Olihan minut annettu Inkerille palkintona. Minä puolestani annoin Inkeri Ugrilaiselle huomenlahjaksi ‘sirkkikan­kaan’, jota hän kohta esittelemään hepenenään muille naisille. Inkeri Ugrilainen ja minä olemme tuon jälkeen olleet yhtä.

Kun edellämainitut muut miehet palasivat metsältä, he eivät olleet nähneet yhtään irviötä, mutta olivatpa saaneet poimittua aivan leirimme liepeiltä pari Inkerin kiljunnan paikalle houkuttelemaa villisikaa ja yhden vähän sikaa muistuttavan eläimen, jolla ei kuitenkaan ollut sorkkia eikä töpselinenää, eli, jos tästä elukasta oli alunperin ollut tarkoitus tulla sika, niin metsäänpä oli mennyt. Tämän ‘metsäsian’ nimesimme ‘mäy­räksi’. Mäyrä maistuu melkein karhulta.

Kun karvairviöt oli laskeutumis- ja leiripaik­kamme lähimet­sistä tu­hottu, jahti siirtyi sisämaahan. Siirsimme tie­tysti syöttinaaraita sitä mukaa, kun jahti eteni. Koska saimme paljon irviöitä, ja yhä kauempaa, nii­den kuljettamisessa mereen alkoi olla

*­Nyt ei pidä käsittää väärin, kyse ei suinkaan ole siitä, että Gron Inkeriltä hässäkkää olisi saanut rahalla, vaan termi ‘raha’ tarkoitti ugrilaisissa kielissä ja tiffrissä oravaa; Inkerin ‘rahahässäkkä’ tarkoittaa samaa kuin ‘ora­vapillu’. (Ensio Olut)

ongelmia, niinpä keksimme ke­syttää hevosen rahtihommiin.

‘He­vonen’ on heinää syövä isokavioeläin, joka on melkoi­sen helppo kesyttää ja se maistuu, kuten tunnettua, hyvälle, mutta on pelkältään vähän turhan ras­vatonta ruokaa. Paitsi suolalihana.

Kuva 20 Tämä Gron Tiffren kivipiirros kuvaa nuorta, seitsentoistavuotiasta Inkeri Ugrilaista ja hänen söpöä ‘rahahässäkkänsä’ - mikä onkin niin sievästi kuvattu tähän - peräämässä arpajaisvoittoaan. Inkeri arvioi tässä vakavana, kannattiko voittopalkinnon vaihto. Silmien kiilto paljastaa, että nuori nainen päätteli vaihdon kannattaneen. Inkeri, eli Gronin mallina ollut Inkeriä mallaava nuori nainen, ei siis Inkeri itse - Inkeri Ugrilaisenhan on täytynyt olla tämän piirroksen tekoaikaan jo yli neljäkymmenen pitkälti - on esitetty tässä kuvassa ilman ‘sirkkihepenettä’, eli tämän piirroksen malli on ollut riisuttu malli.

Hevosmakkaraankin, jonka kehitimme myöhemmin, täytyi laittaa suolassa kuivatun hevosenlihan joukkoon niin rutkasti sianihrapaloja, että siitä tuli aivan valko­pilkullista. Tätä makkaraa nimitimme sitten ‘hirna­kaksi’. Kerron makkaran keksimisestä lisää tuonnempana.

Marssiharjoituksia pidettiin joka päivä, sotatilasta huolimatta. Kukaan ei yrittänyt näistä välillä rankoistakin harjoituksista lintsata; niin hyvä oli sotajoukkomme kuri!

Usein joukot marssivat, sodanjohdon esikunta tietysti etunenässä, ja vieläpä palveluksen ulkopuolella, pelkästä marssimisen ilosta, myöhäiseen yöhön. Mutta hyvä johtaja johtaa joukkoja milloin vain marssien samassa jonossa joukkojensa kanssa. Eikä ylisotapäällikkö koskaan marssiharjoituksissa johda joukkojaan joukon edessä, vaan on jonossa toisena; minä ainakin marssin jonossa yleensä toisena. Siinä se vasta jytke käy ja marssilaulu raikaa!

Taistelutilanne on sitten asia erikseen; silloin ylisotapäällikkö sotatoimissa käy aina joukkojensa edessä, kulkee ja taistelee ensimmäisenä.

NELJÄS TARINA Valopäät

Ilmatkin alkoivat olla niin kylmiä, että ruokaa ei olisi pit­kään riittänyt, jos me vähäpukeiset metsästäjät olisimme hir­viä poimiessamme palelluttaneet pallimme ja joutuneet jää­mään lämpimiin, kosteisiin luolatiloihin niitä sulattelemaan ja hauto­maan. Oli aika keksiä ‘talvivaat­teet’.

Vaikka, kuten sanotaan: Missä uusia tehdään, siellä vanho­jakin korjataan, ettei se hautominen olisi meille mitenkään outoa ollut, kun tiesi, missä hautoa; mutta munienhaudonnan edelle meni ravinnonsaannin turvaaminen.

Vanhat ihmiset oli­vat meidän nuorempien jahdatessa irviöitä kehittäneet taljojen käsittelystä taiteen. Ensimmäiset talvivaatteet teimme näistä käsitellyistä taljoista.

Ensin taljojen ‘lihapuoli’ puhdistetaan huolella kaikesta rasvasta ja vuodat suolataan huolella. Tämän jälkee, levitetään vuo­dil­le ‘sammuttamatonta’ kalkkia; se on jauhettua kalkkikiveä, joka on ensin kuumennettu hehkuvaksi ja sitten jäähtyneenä jauhettu hienoksi. Ihokosketusta sammutta­mattoman kalkin kanssa pelatessa on syytä välttää, koska tuo katkera kalkki imiessään itseensä kaiken kosteuden ihosta syövyttää ja kuivattaa hipiää.

Seuraavaksi vuotien päälle kustaan ja annetaan kihistä sammuttamatoman kalkin ja ku­sen seoksessa ai­kansa. Sen jälkeen taljat pannaan likoon ve­teen, johon on se­koitettu runsaasti lehtipuun tuhkaa, me sanoimme tätä ‘lipeäliemeksi’, näin saa­daan turkiksista kusenhaju pois. Seuraavaksi vuodat upotetaan varsinaiseen parkitsemisliemeen, eli veteen, jossa on liossa myös runsaas­ti pajun kuorta, eli ‘pajunparkkia’, muutaman ajan kuluttua nahkat huuhdellaan suurella huolella meressä, että parkitsemisliemi ja loppukin kusenhaju saadaan pois ja samalla ne suo­laantuvat sopivasti. Sitten nahat levitellään nahkurin orsille kuivu­maan ja lopuksi ne kui­vuneina pehmi­tetään vaatteiden tekoon sopiviksi jyystä­mällä niitä karvattomalta, eli 'lihapuolelta' puukapu­loilla kuorittu pyöreäpäinen pölli alustana.

Paras aika pajunparkin, jota siis tarvitaan nahkojen parkitsemisessa, keräämiseen on kevät, kun mahlat alkavat virrata; silloin kuori irtoaa kepeästi. Parkit kuivataan, ja säilytetään, jos parkkia on kerätty enemmälti, erityisessä parkkihallissa. Parkkihallista sitten haetaan parkkia, kun vuotia on ja sitä niiden parkitsemiseen tarvitaan. Vuotien paras keräämisaika on puolestaan lyhytpäiväisimmät talvikuukaudet, joten parkkihallit ovat tarpeen, koska parkki ei talvella irtoa. Tämä näin tuleville sukupolville meiltä kokeneemmilta tiedoksi.

Toimenpidettä kokonaisuudessaan sanottiin ‘parkitsemisek­si’ siksi, että nahkoja pidettiin liemistä pisimpään parkkivedessä. Näin käsiteltyinä vuodat harvoin mätä­nivät päälle; joskus kyllä, kun jokin parkitsemisprosessin osa-alueista ei ollut tullut tehdyksi riittävällä huolella, haisivat aika kamalilta, mutta kaik­keen tottuu.

Paksuimmat nahat halkaistiin ja näin saatiin tehtyä taipui­sempia kelsiturkkeja; sivutuotteena tuli nahan alapuolesta ‘haljas­nahkaa’, josta tehtiin kestäviä jalkineita. Ja kun nämä haljas­nahatkin vielä halkaistiin, syntyi alimmasta osas­ta ‘mok­ka­nah­kaa’ kevyempiin vaatteisiin ja väliosasta ‘säämiskää’, joka on, jos vuota on parkittu huolella, varsin taipuisaa ja miellyttävää ihoa vasten; vähän kuin kaukomailta tuomamme sirkki, mutta läpinäkymätöntä.

‘Susista’ ja ‘ketuista’ sai, kun ne olivat talviasussaan, nahat ainakin hyviin karvarukka­siin ja ‘susista’ sai tehtyä myös ‘susiturkkeja’, niille elukoille muuta käyttöä ei oikein ollut­. Kumpikin eläin on täysin kelvoton ‘kesäturkissaan’. Irviönnahasta ei ole turkikseksi; siitä kun sen ominaishaju millään konstilla poistu.

‘Hyt­tysille’, joiksi olimme alkaneet nimittää niitä pieniä lentäviä verenimijäötököitä, ei ollut puolestaan mitään käyttöä, siksi yritimme vain joutessamme estääksemme niiden lisääntymisen kuurnia niitä, mutta se oli toivo­tonta puuhaa. Ja sitten ‘kärpäset’, niistä ei saanut edes rukka­sia, mokomista turhanpäiväisistä inisijöistä, nukkumista vaan häiritsivät ja tautejakin, kaiken lisäksi, vielä levittävät, moko­mat.

Lampaanvillan käsittely oli kehitetty jo ammoin ava­ruu­des­sa, joten villalanka oli tuttua, ja villasukat, jopa villatossut, koska avaruusalusten lattiat eivät suinkaan olleet mitenkään lämpimiä. Tietysti sitä kautta tuttua oli myös jalkahiki.

Irviöiden pyynti elävällä syötillä kävi kylmään vuo­denaikaan mahdottomaksi, koska syötit jäätyivät pi­loille, joten käytetyt syötit oli ku­mautettava jo syksyllä ja keväällä piti pyydystä­män sitten uudet; olisihan ollut silkkaa hulluutta pitää sulana ja ruokkia irviösyöttejä talven yli!

Irviöjahtia olisi jatkettava kylmäkausi jäniksenpyynnin tapaan. Koirat suo­rittivat ajattelutyön ja ymmärtämisen, sitten vaan käsittämisen si­jasta ku­mautettiin puntarilla irviötä lakuaiseen.

Mutta sitten, vähän vahingossa oivalsimme peilin. Meillä oli laskeutumismoduuleiden matkustamoissa suuret kiilloitetuista metallilevyistä tehdyt kokovartalopeilit, ja kun kerran silloin kesemmällä, kun irviöitä oli meillä vielä häkeissä, ‘Yrjöä’ siivotessaan Guacimara oli nostanut peilin puuta vasten häkin lähelle, paikalle oli osunut pari irviötä ja irviöt olivat ensin häkeltyneet peilin näkemisestä, mutta kun olivat oivaltaneet, että olivat itse kuvassa, peilailemisesta ei tullut loppua. Ei, vaikka Maa olisi kaatunut.

Veimme pari peiliä metsään vastakkain niin, että niiden kuvajaiset toistivat toisiaan loputtomiin. Sitten ripustimme härskin sillin oksaan peilien yläpuolelle. Ei mennyt montaa aikaa, kun ensimmäinen irviö jo sekosi ja säntäili edestakaisin peilien heijastamassa moninkertaisessa taikamaailmassa. Totaalisesti ympäripyörryksissä oleva irviö oli sitten helppo käydä puntarilla pois kumauttamassa. Tällä vaivattomalla tekniikalla kumautimme talven mittaan kymmeniä irviöitä.

Kumautetusta irviöstä sai hyvän ravunsyötin; viikon verran nousuvesilammikossa, johon ‘haikalat’ eivät päässeet, lionneella pohjaan ankkuroidulla irviöllä tuli jo varsin hyvin rapuja, mutta kuukauden kuluttua, kun se oli sopivasti turvonnut ja siitä oli karva lähtenyt, se oli parhaimmillaan. Laskuveden aikaan sen kun vaan kävi nyppimässä siitä ravut talteen! Tämä pyydys toimi myös talvella.

Ympärivuotisen asumisongelman ratkaisimme rakentamalla suurista laattamaisista kivi­paasista kammioita, *’dolmeneja’, jotka peitettiin turpeella ja maalla; niissä kun poltti tulta päivällä, niin lämpö si­toutui paasiin, ja yön voi nukkua kylmänä kautenakin lämpimässä; kätevää, eikö totta. Hirventalja oviaukolla piti vedon poissa. Dolmeni­en rakentaminen oli meille lastenleikkiä, nousi­vathan raskaim­matkin kattopaadet laskeutumismoduuleitten voimin kevyesti paikoil­leen.

*Dolmeneja, siis näitä paasikammioita, on löydetty runsain mitoin mm. Normandiasta ja raaputeltu kaikki maa-ainekset niin niiden sisältä, kuin päältäkin. Sitten on arvailtu niiden käyttötarkoitusta ja varsinkin niiden rakennustekniikka on ollut mysteeri. Kun tilkkii aukot, kattaa paasikammiot uudestaan turpeella ja maalla, selviää niiden käyttötarkoitus tolloimmallekin. Samaa tekniikkaa lie käytetty myös Stonehengen rakennustöissä brittien mailla esikelttiläiseen aikaan. Stonehengen kattopaaden on, jos siinä sellainen on joskus ollut, pojankoltiaiset särkeneet tai varastaneet. (Ensio Olut)

Eipä vaivannut enää leini, ei luuvalo, eikä nahkahome, kuten suurissa, kosteissa luolissa.

Yhden tällaisen paasikammion tahtoi jakaa kans­sani tämä samainen Inkeri Ugrilainen, nuori, ehkä noin seitsemäntoistavuotias rusoposkinen neito, jonka vatsa kaa­reutui somasti navalta jalkoväliin. Ja kun Inkeriä nai, hänen kiinteät tissinsä pompahtelivat somasti.

Tuomastani ‘sirkistä’, jota olin antanut pakan huomenlahjaksi Inkeri Ugrilaiselle, Guacimara ja Dacilhan olivat luonnollisesti tuoneet itse omat ‘sirk­kipakkansa’, Inkeri Ugrilainen oli tehnyt itselleen olemattoman pienen hepenen, joka ei peittänyt hänen vartalostaan sitten niin mitään, mutta tuolla hepenellä oli ihmeellinen vaikutus minuun!

Eikä siis perässäkään ollut moitteen sijaa. Kun näin taas Inkeri Ugrilaisen edessäni kontallaan, olin myyty. Silloin tiesin varmasti, että olin lopullisesti rakastunut, ja ei aikaakaan, kun olin jo pannut Inkerin paksuksi. Tämä tapahtui varhain keväällä.

Tosin luulin tuota tunnetta, tai paremminkin sanoisin, tilaa, ensin vakavaksi sairaudeksi, niin kovin se otti sydämen päälle ja sekoitti yleensä niin selvät ajatukseni. Silloinkin, kun Inkeri ei ollut paikalla jokin kaihersi sisälläni ja minä alkuun epäilin, josko se olisi ollut joku mato; eihän kukaan ollut aiemmin ollut näin äkkiarvaamatta rakastunut. Ainakaan avaruudessa. En ainakaan minä. Onneksi olin kirjoista lukenut tuosta äkkirakastumisestakin jo ‘Päijät-Hä­meellä’ matkatessamme; kirjastoissamme oli oikein ollut erikseen osastot, joissa ei muuta ollutkaan, kuin noita rakkausromaaneita, joiden juoni perustui pelkästään tuon rakastumisen eri asteisiin. Mutta en ollut kirjoista lukemalla saanut oikein minkäänlaista selvyyttä, miltä rakastuminen ihan oikeasti tuntuu.

Tuntui ihmeen hyvältä sanoa Inkerille: Rakas, minä rakastan Sinua! Ja kun Inkeri sanoi minulle: Gron, rakas!

Ei silti, rakastanhan minä yhä Guacimaraa ja Daciliakin. Guacimaraa olen rakastanut niin kauan, kuin muistan. Rakastuminen Daciliin ei ollut ollut näin rajua, se vaan oli kasvanut ihastuksesta vähin erin ystävyyden kautta rakkaudeksi, mutta tuota kerallarakastumisen kaiken peittävää rakastumisentunnetta en ollut kokenut heidän kanssaan. Rakkauteni Guacimaraan sekä Daciliin on vain syventynyt rakastuttuani Inkeri Ugrilaiseen ja on nykyään suunnilleen - jos rakkautta nyt millään mittausmenetelmällä pystyy mittaamaan - yhtä syvää, kuin rakkauteni Inkeriin; heille ei vain tule sanottua sitä riittävän usein.

Kun minä tässä eräänä päivänä sanoin Guacimaralle ja Dacilille, että kuulkaas tytöt, minä sitten rakastan teitä kumpaakin, vastaus tuli kuin yhdestä suusta:

• Tuo meidän ukkorahjuhan alkaa jo höperehtää!

Riistaa asuma-alueellamme oli hyvin, koska irviöt oli alu­eeltamme kumautettu loppuun ja kauempana olleet karkotettu vielä kauemmaksi. Keksimme mm. ‘sika-naudan’, tämä ei ole risteytyskokeissamme syntynyt eläin, vaan lihasekoitus; sii­hen laitet­tiin puoliksi ‘villisikaa’, puoliksi nautaa pie­neksi pilputtuna. Seos nuijittiin yhteen sipulin ja mausteiden kanssa ja keitet­tiin palle­roina merivedessä, useimmiten paistettiin rasvassa, tai keitettiin hyvin pes­tyyn lampaansuoleen *spelttijauhojen kanssa sullottuna pöt­könä. Nämä suolessa keitetyt ‘sikanaudat’ olivat ma­koisia nuotiolla tikussa paistettuina, sinappihan oli jo am­moin keksitty. Näin pystyi käyttämään ruhojen vä­häarvoi­sem­matkin osat, mm. sian kamaran, eli nah­kan, kun siitä kärvensi ja kalttasi ensin harjakset pois. Kamarasta ei voi tehdä jalkineita, si­annahka kun vuotaa.

Annoimme jälkimmäisille, siis näille pötköille, ni­meksi ‘makkara’. ‘Sika-nauta’ ei siis ollut sian ja naudan risteytys, vaan, sanon sen varmuuden vuoksi uudestaan, lihajaloste. Hevosmakkarasta, ‘hirnakasta’ mainitsinkin jo edellä. Jauhoja

*Speltti on nyttemmin uudelleen viljelykseen otettu ravitseva ja erittäin hivenainepitoinen, maukas ‘alkuvehnä’. (Ensio Olut)

puolestaan saimme jauhamalla viljan, ‘vilja’ on speltistä ja ohrasta käyttämämme yleisnimi, tuleentuneita jyviä kahden kiven välissä, kun akanat oli ensin poistettu. Myös ko­konaisia keitettyjä ohranjyviä voi makkaraan laittaa; näin saadaan ‘ryy­nimakkaraa’.

Kun jauhojen, varsinkin ohrajauhojen joukkoon jauhoi kuivattuja ‘herneitä’ saatiin, kun seos paahdettiin kuumalla kivellä, ‘talkku­noita’. Talkku­nat olivat hyviä hapatetun lehmän­maidon ja marjojen kanssa; näin pystyi käyttämään jo muutoin pilalle hapantu­neenkin maidon!

Herneet, puolestaan, kasvavat sellaisissa kote­loissa, ja lienevät sen köynnöskasvin siemeniä. Her­neistä saa myös erittäinravitsevaa soppaa, kun siihen laittaa runsaasti sianlihaa ja sinappia. Söimme­kin tätä ‘hernesoppaa’ joka seitsemäs päivä, eli torstai­sin, jauhoista, munista ja maidosta tai vastapoikineen lehmän maidosta, ‘ternimaidosta’, jauhoista ja rasvasta paistettujen kohottamattomien spelttikakka­roiden, ‘lettujen', ja marjahillon kanssa. Ensin soppaa, sitten lettuja perään.

Ilman letunsyöntiä her­nesoppa pierettää. Jos ‘ternimaitoa' ei milloin ollut saatavilla, korvasimme sen maidolla ja kananmunilla. Letut olivat ja ovat yhä meidän suosikkijälkiruo­kamme.

Makkarat, ja muutkin lihatuotteet, tulevat paremmin säilyviksi, ja makukin paranee, kun ne, ensin tietysti kypsiksikeitettyinä, laittaa orteen kattoon riippumaan, esimerkiksi paasikammioon, jossa poltetaan kuoretonta lehtipuuta pienellä savuavalla liekillä, sillä tavalla ne savustuvat.

Kun pitkät makkarat kierretään lenkille orteen paasikam­mion kattoon savustumaan, kutsutaan näin valmistet­tua makkaraa ‘lenkkimakkaraksi’.

Kun makkaramassaan, johon on lisätty kokonaisia, mutta toki kuorittuja, kypsiksi keitettyjä ohran siemeniä, eli ohraryynejä, saadaan siis ‘ryynimakkaraa’. Kun ryynimakkaramassaan lisätään eläimen verta, tulee makkarasta pais­tettuna mustaa; kutsuimmekin sitä ‘mustaksi makka­raksi'. Se on vastapaistettunahan hyvää syötynä sellaisten pienten, metsästä löytyvien happamien punaisten marjojen, eli ‘puolukoiden’ kanssa. Sivuoireena tosin ilmenee kummallista hilpeänkuuloista nääs-puhetta, jota nimitimme ‘tampereeksi’. ‘Kattonnääs’.

Nimen niille punaisille marjoille, ‘puolukka’, keksimme ikivanhasta esivanhempiemme käyttämästä tiffrinkielisestä sanonnasta: ‘Pyörii, kuin puolukka hässäkässä’.

Puolukoita kun survoi astiassa niin, että survos me­hustui, sai helpolla hyvin säilyvää hilloa. Tätä ‘puoluk­kahilloa' kun söi, niin hampaat pysyivät tiukemmin paikoillaan. Hapantahan hillo oli, mutta siis tuiki hyödyllistä. Ja mustan makkaran sekä varsinkin verestä ja jauhoista sipulisilpun kera paistettujen lettujen, ‘verilettujen’ kans­sa vallan pistämätöntä! Voi, kun jostain vielä saisi joskus puolukoita!*

Vaikka moni muukin nainen sen kesän ja kylmän­kauden, talven, ai­kana keikisteli ja pyllistikin minulle, koin ih­meellistä yhteen­kuuluvuutta Inkeri Ugrilaiseen; tunne oli kum­mallinen ja räyti rintaa. Pani puhumaan­kin täysin hulluja. Tai tuntikausiksi istumaan vain kahareisin sylikkäin katsellen hänen kaarnanruskeisiin silmiinsä.

En ollut kokenut, vaikka olin siihen ikään jo melkoisesti kokenut, vastaavaa koskaan aiemmin. Sanoivat muut, että onpa silmitöntä tuo nuori rakkaus. No, kai se sitä sitten, mutta mistäpähän he olisivat siitä mitään tienneet, kun eivät olleet siitä lukeneetkaan mitään. Eräänlainen pölhöydenlaji kai on sekin, se ‘rakkaus’. Lepertämään ihan se panee, isonkin miehen.

Kun Inkerin synnyttämisen aika tuli, ajoimme uuhet kileineen ja vuonat karitsoineen paasikammiosta ulos haisemaan, ne­hän tarkenivat hy­vin ulkona, kuten pukit ja pässitkin, kun

*Tämän Gron Tiffren huokauksen, ja monta muutakin asiaa käsittää, kun on lukenut kolmannenkin kirjan. (Ensio Olut)

luntakaan ei juuri ollut, että toiset naiset mahtuivat sinne auttamaan Inkeriä, kuten tapana oli.

Itse lähdin muiden miesten kanssa pitämään ‘var­pajaisia’, kuten tapana oli myös. Kun palasin muutaman päivän päästä; kolmen muun kännihisen miehen kanssa, löysimme äidin nukkumasta ja lapsen lampaiden ruokinta­kaukalosta makaamasta.

Mukana meillä oli pino lenkkimakkaraa, halkoja ja jokai­sella iso kannu viiniä. Inkeri heräsi, eikä antanut tehdä nuotiota sisälle, koska se savutti. Väitti kaiken päälle, että haisimme karmealle. Niinpä teimme tulen paasikammion edustalle, ja pi­dimme melkoiset peijaiset makkaran kera. Ja tietysti viinin, kuten tapana oli. Tuli siinä kai pylsittyä muutamaa ohi kulkevaa halukasta vai­mo­ihmistäkin, kuten tapana oli; tai ainakin kaverit pani. Aikanaan siitäkin kännistä sitten selvittiin.

Oli tullut kevät ja kevääseen heräävän luonnon tuoksut huumasivat. Käärmeitä ryömi esiin jos jostakin kivenkolosta. Käärmeitä on monenlaisia, jotkut niistä ovat myrkyllisiä, niin olin kirjoista lukenut, joten parasta on varmuuden vuoksi välttää kaikkia käärmeitä.

Oli aika ryhtyä joutessaan taas irviöjahtiin. Kaikki viinit oli juotu kylmänä kautena, eikä uutta saisi ennen kuin kesän loppupuolella.

Tietysti minä, viisaana, keksin mahlan. Puun keväi­sestä mahlasta kun kiehuttaa vettä pois, saa makeaa lientä, joka puolestaan käy innolla, ja tulos käy pää­hän, kuin metrin halko.

Vaahtera ja koivu ovat parhaita mahlapuita, muut puut, etenkään havupuut, eivät tähän oikein sovellu.

Jos kiehuttaa vettä liikaa pois, on saaliina siirappia, joka taas on hyvää lettujen päällä.

Mahlan poiminta on helppoa. Keväällä ennen lehtien puhkeamista, puun kuoreen tehdään reikä, nakerretaan runkoon kolo, johon laite­taan tikku; tikkua pitkin mahla juoksee sitten astiaan. Tai katkaistaan raa‘asti vaan puusta oksa ja laitetaan astia tynkään riippumaan. Nypitään ötökät pois astiasta, täysi astia nuotiolle kiehumaan ja, kun sisältö on kiehunut kolmannekseen, annetaan liemen jäähtyä, kaadetaan tyhjään, puhtaaseen viiniastiaan, joukkoon edellisen viiniteon jälkeen talteenotettua kuivatettua viinihiivaa ja odotetaan, jos maltetaan, viikko, pari.

Tämä mahlaviini säilyy, jos on säilyäkseen, tulee monesti nimittäin juotua ennen kuin ehtii säilyä, erittäin hyvin, ja on mainio ravinnonlisä; varsinkin keväällä, kun muuta tuoretta ei ole vielä saatavilla. Mahla sinällään, kokoonkeittämättä, pilaantuu muutamassa päivässä, mutta kun laittaa juurikerätyn mahlan joukkoon nokareen leivinhiivaa, mahla käy parissa päivässä simaksi, joka sekin on kylmänä oivaa janojuomaa.

Ne lehmätkin, jotka olimme pystyneet ottamaan mukaan tuhotulta ‘Päijät-Hämeeltä’, olivat vasikoineet talven aikana, jo­ten saimme helposti ‘juusto-‘ eli ‘ternimaitoa’. Alkulehmien lypsy olikin ollut työlästä. Paistamalla ‘juustomaito’ muuttuu hampaissa narskuvaksi herkuksi, ‘uunijuustoksi’. Se ‘uunijuus­to’ on syötävä heti tuoreeltaan.

Vuohen maidosta opimme tekemään säilyvää juustoa käyttämällä lehmän teurastuksen yhteydessä - elävästä lehmästä ei pidä ot­taa - ‘juoksutusmahan’ seinämistä talteenotettua nestettä, ‘juus­ton­juoksutinta’; tämä juusto kun ottaa valkean homeen pin­taan­sa ja juusto pehmenee keskeltä, se vasta on herkkua vii­nin kanssa nautittuna.

Jos ei halua, että juusto homehtuu ja pehmenee sisältä velliksi, vaan säilyy ko­vana ja tuoreena, se täytyy säilöä meriveteen, jota on keitetty kokoon noin puoleen; tällöin kaikki vedessä lilluneet pöpöt kuolevat, eivätkä pääse juuston kimppuun. Tällaista juustoa voi tehdä lehmänmaidostakin.

Inkeri ja minä annoimme pojallemme nimeksi *Benchom;

*Suom. Kikkeli, pikkupili. (Ensio Olut)

hänestä tulee Tiffre, kun tulee aikui­seksi ja ehkä Gron Tiffre, kun minusta aika jättää tai jään impotenttina eläkkeelle.

Jään raja vetäytyi sitä mukaa, kun kevät eteni, ja tämä sulaminen aiheutti meren pinnan kohoamisen. Osa aivan rantaan rakennetuista paasikammioista täytyi hylätä, kun ne jäivät veden alle, vähän ylem­pänä olevia pystyi käyttämään jonkin aikaa kesällä rantapaasikammioina vapaa-ajan viettoon; ympärivuotiseen asumiseen ne eivät enää kelvanneet, koska syysmyrskyt huuhtoivat maavuorauksen niiden päältä pois ja talven tyrskyt muuttivat ne jääkammioiksi.

Myös vuoristojen jäätiköt pienenivät ja joet alkoivat tulvia; ilmasto oli selvästi lämpenemässä.

Muutamalla sylyksellä kuivia klapeja pystyi moduulilla te­kemään muutaman tunnin valvontalentoja, näin tie­simme jään vetäytymisestä. ‘Yrjökin’ piti muuttaa halkokäyttöiseksi näitä valvontalentoja varten, koska muu polttoaine loppui.

Irviöitä ei juurikaan näkynyt; piiloutuivat kai, kun kuulivat aluksen äänen. Muita, siis syötäviä eläimiä kyllä näkyi. Elimme yltäkylläisyydessä.

Eräästä laaksosta, jonka nimesimme Neanderiksi löytyi sit­ten yllättäen rikas irviöesiintymä, mutta emme pystyneet niitä ilmasta hyödyntämään, eli tuhoamaan, koska laskeutu­mismo­duulit olivat aseistamattomia. Pystyimme vain pelottelemaan niitä; puu- ja kivi­nuijilla ei lennosta irviötä kolkkaa, puntarit olivat puolestaan liian arvokkaita hu­kattaviksi.

Tämä Neander-laakso sijaitsi niin kaukana asumis­alueel­tamme, että sen tavoittaminen jalan olisi vienyt koko kesän, emmekä toki halunneet jäädä suojatto­miksi kylmän kauden taas koittaessa.

Eikähän meillä ollut karttoja, ei kompasseja, joten laakson löytäminen olisi ollut sattumanvaraista, koska paikannuslähettiemmekään akut eivät olisi pitäneet varaustaan seuraavaan kesään.

Meidän oli jätettävä irviöt oloihinsa ja keskityttävä oleelliseen: ravinnonetsintään. Me emme pystyneet säilömään oikeastaan muuta, kuin puolukoita ja lihaa lyhytaikaisesti savustamalla, suolakin kun oli loppunut. Ja juustoja antamalla tuorejuustojen yksinkertaisesti homehtua.

Tuorejuuston valmistaminen poiki sitten kaikkien aiko­jen keksinnön: suolan valmistamisen merivedestä.

Jokunen kerta jäi juuston tuoreenapitämisvettä yli ja loppu jäi kuumalle kivivadille kiehumaan kuiviin. Kivi­vatiin jäi jäl­jelle valkoinen korppa pohjalle, joka yleensä kaavittiin maahan ennen seuraavaa keittoa. Vuohille ja lampaille tämä aine kelpasi sutena. Minä maistoin sitä, ja sehän oli suolaa, mutta vähän kumman makuista. Laitoin sitä paistetun kalan päälle, ja vot, kala oli suussasula­vaa, joa maukkaampaa, kuin omalla suolallamme suolattu. Hiekkaa vaan oli turhan paljon mukana. Muutkin kohta maistettuaan ihastuivat ‘merisuolaan’. Mutta siitä puuttui joku tuttu aromi.

Kun joka ikinen oli aikansa pähkäillyt, mikä oli ero aiemmassa kellertävässä ‘avaruussuolassamme’ ja tässä merisuolassa, Dacil viimein oivalsi eron: merisuolassa ei ollut kusen makua! Avaruusoloissa kaikki mahdollinen oli kierrättävä, niinpä suolat, siis kaikki suolat, ei pelkästään natriumkloridi, vaan ihan kaikki mineraalit, erotettiin virtsasta suodattamalla se diffuusiokalvojen läpi, sitten jäljelle jääneestä nesteestä poistettiin kuona-aineet tislaamalla. Tislattuun veteen lisättiin sopivasti takaisin näitä mineraaleja, jotta juomavetemme olisi maistuvampaa. Ylimääräinen natriumkloridi, meidän mausteena käyttämämme ‘avaruussuo­la’ oli siis maistunut kuselta, tämä uusi taas ei!

Niinpä organisoimme jatkuvan suolankeiton, ja hiekkavaivasta pääsimme, kun annoimme meriveden seisahtaa hetken nahkaleilissä ennen kuin kaadoimme sen keittovadeille.

Parasta ‘merisuolassa’ oli kuitenkin se, että sitä riitti, ja se, että kun ruoka-aineet peitti suolalla, eivät kärpäset hörrännet niiden kimpussa; tätä tönkkösuo­lattua ruokaa syödessä enemmän tuli enemmän jano, joten hyvä juoma olisi maistunut.

Siihen löytyi apu, kun Guajra huomasi, että viiniry­päle­köyn­nökset kasvavat runsaampina aurinkoisilla rinteillä, ja mehän raivasimme Guajran oivalluksen innoittamina muun Auringon pais­teen edessä olevan kasvillisuuden pois, ja tuimme vii­niköynnösten oksat kepein irti maasta. Näin viinisato moninkertaistui ja janosta päästiin!

Laskeutumismoduulien työkalupakeissa oli kirveitä ja sahoja, joten työ ei ollut vaikeaa, vaikkakaan ku­kaan meistä ei ollut juuri aiemmin kyseisiä työkaluja käyttänytkään; paitsi irviösodassa irviöntappoon.

Keräännyimme kokoon päättämään, miten yhdys­kunnan toi­meentuloa helpottavien keksintöjen tekijät palkittaisiin. Emme siihen hätään keksineet muuta, kuin antaa keksijälle arvonimen mencey, valopää.

Minä olin näin jo heti kaksinkertainen valopää, olinhan keksinyt mahlankäytön ja vielä merisuolan, Guajra vain yksinkertainen, kun hän keksi tuon viininviljelyn.

Muutaman päivän päästä saatiin yksi valopää lisää, Guacimara syöksyi metsästä kumma kakku kainalossaan, naama ja koko kroppa pateilla ja lauma pisteleviä ötö­köitä perässään.

Vasta, kun Guacimara oli vedessä uppeluksissa saalii­neen, ötökät luovuttivat ja häipyivät. Oletimme, että nämä ötökät eivät olleet niitä samoja meille jo avaruudesta tuttuja kukkakasveja pölyttäneitä mehiläisiä, vaikka niitä kovin muistuttivatkin, koska meidän tietojemme mukaan mehiläiset asuivat pöntöissä eivätkä itse leiponeet hunajakakkuja.

Kakussa oli kennoja, jotka olivat täynnä hunajaa, makeaa massaa, makeampaa, kuin ananas, parem­minkin, kuin mahlasiirappia. Guacimara sanoi löytäneensä sen on­tosta puusta, mutta ötökät olivat panneet kovasti hanttiin, kun hän oli ottanut sen mukaansa, joten niillä ötököillä mahtoi olla jotain tekemistä tämän hunajakakun kanssa; leipoivatko ne sitä itse, jos, niin mistä saivat hunajan; olivatko vain ‘hunajapuun’ vartijoita?

Guacimara oli muutaman päivän kipeänä, mutta toipui en­tistäkin tulisemmaksi.

Guacimara näytti puun, josta hän oli kakun löytänyt. Ötö­köitä, annoimme niille nimeksi ‘hunajainen’, koska emme olleet varmoja, olivatko ne meidän tuntemiemme mehiläisten sukua, hörräsi puun ympärillä ja puu oli rikottu; jäljistä päätellen asi­alla oli ollut karhu.

Jos kerran karhu, älytön luontokappale, pystyi noin vain hakemaan puusta huna­jaa, niin kyllä mekin, älypäät.

Ei kun toimeen! Poimimme sopivankokoisen karhun, nyljimme sen tuppeen, suolasimme lihat, parkitsimme taljasta kar­hupuvun, ja hoi menoksi.

Vielä, kun sianrakosta teki silmäsuojukset, niin te­kokarhu oli täydellinen, mitä nyt kuono oli vähän epä­karhumaisen lerppu. Karhun penisluun annoimme lapsille vihellyspilliksi.

Karhun kynsillä sai hunajaisten lahon pesäpuun hel­posti auki, eivätkä hunajaisten piikit ylettyneet karhun nahan läpi; jokunen kyllä pyrki munille.

Dacil, avaruussukeltajana, oli omiaan hunajan kerääjänä; hänellähän ei ollut munia! Eikä ole vieläkään, kun tätä kirjoitan.

VIIDES TARINA Ja lisää valopäitä

• *Konettaapapantti korustipintti, kossinuntti, koltakuntti, konuamintti koti­hent­ti, koitantti kotnyntti kojantti konkasti­rantti. Koitattaanantti koon­nintti korunpintti kotustivintti! Koi­vottavastitontti kunkinsontti kokeetentti kothentti koikalla­pantti kuolimentti kossianuntti konuamintti konnulla­kuntti, Dacil kysyi viettelevän hunajaisesti kontiksi saatuaan kar­hupu­vun päältään palattuaan täyden huna­jalas­tin kanssa asun­token­tän nuotiolle hengästyneenä ja hikisenä. Minä vastasin kohteli­aasti, mutta en kohteliaisuudesta:
• Kottatontti koikantti, korustipintti kokeekintentti kossi-taannuntti kokistahintti koistananatti kojantti kotihentti! Ko­kaanmintti koientti kolisiontti kotnyntti kokavampaamuntti!

Vetäydyim­me lähimpään paasikammioon. Sain­kin oikein kun­non kyydit.

*Näiden kontinkielisten lauseiden kääntäminen ei onnistunut, ei sitten millään, kuten jo aiemmin kerroin, vaikka minkä teki. Suomentaja kokeili laittaa selkään ja ottaa pois niin tuohi-, kuin kalakonttiakin, jopa pukin lahjakonttia tuli kokeiltua, eipä vaan auttanut, salaisuuksiksipahan lauseiden sanoma vain jäi. Epäammattimaisesti suomentaja sitten päätti, että ja katin kontit, olkoot sitten kääntämättä, mokomat. (Ensio Olut)

Jo kesällä löytyi metsästä monenlaisia marjoja: mansikkaa, mustikkaa, juolukkaa, variksenmarjaa, ym. Nämä marjat sai säilyvään muotoon, kun keitti niistä mehua ja lisäsi mehuun runsaasti tätä hunajaa, ja antoi tämän makean liemen sitten käydä, käyneenä mehu ei homehtunut.

Myös marjoista tehty hillo säilyi hyvin, kun siihen lisäsi riittävästi hunajaa, sulki as­tian kuumana ilmatiiviisti ja säilytti kylmässä. Ilma­tiiviitä asti­oita me emme heti kylläkään osanneet valmis­taa ja ‘Päijät-Hä­meeltä’ tuotuja oli liian vähän, niinpä pääosa hilloista piti syödä kohta, kun ne oli tehty. Mehutkin olivat parhaimmillaan vastatehtyinä; vastatehtyinä käymättö­minä mehuja voi tarjoilla lapsillekin.

Inkeri Ugrilainen keksi, oikeastaan vahingossa, niin kuin suuret keksinnöt ylensäkin keksitään, savenpolttamis­taidon. Hän, kuten muutkin, kääri paistettavan kalan tuoreisiin lehtiin, sitten vuorasi paketin märällä savella ja hautasi kalan paistumaan nuotion hiillokseen. Nainen unohti sitten kerran, että saveen kääritty kala oli nuotiossa, ja paketti oli siellä hehkuvassa hiilloksessa yön yli. Aamulla tulta kohennettaessa se sitten löytyi ja savi oli palanut punaiseksi, niin kovaksi kuo­reksi kalan päälle, että kuori täytyi rikkoa kivellä. Savijööti katkesi ja Inkeri oletti tietenkin, että pilallehan kala sellaisessa pelissä oli mennyt, ja oikeinpa oletti. Kalaa ei kuoren sisällä enää juuri ollut, olipa vain hiiltynyt möykky! Möykky oli tietysti syömäkelvoton, mutta kuorenpuolikkaat olivat sisältä kalan puolikkaan muotoisia kuppeja!

Tämä tapaus johti ruukuntekotaitoon ja Inkeri Ugrilainen sai siitä sitten men­ceyn arvon: Inkeri Ugrilainen, Saviastioiden mencey. Näitä ‘kalaruukkuja’ käytettiin ensialkuun yhteisinä juoma-astioina, kunnes keksintö jalostui.

‘Savikala’, tai ‘saviliha’, niin kuin niitä silloin nimitettiin, tehtiin samoin, kuin Inkerikin oli sen tehnyt, kerta­käyttöiseen savikuoreen; kuoren ei annettu kuitenkaan palaa. Mutta kekseliäällä tytölläpä ei jäänyt sormi suuhun, vaan hän kehitti yrityksen ja erehdyksen metodia käyttäen savesta kierrätyskuoren, eli oppi tekemään, niin hölmöltä kuin se aluksi kuulostikin, tyhjän moneen kertaan käytettävän savikuoren, ruukun!

Suuosaltaan kapenevassa ruukussa, varsinkin, kun siihen laittoi puutapin kor­kiksi, oli kätevää myös säilyttää sekä suolassa olevia että kypsiä ruoka-aineksia; ei päässeet höttiäiset ruoan kimppuun, ja siinä voi viilentää juo­man helteelläkin, kun piti ruukun pinnan kosteana. Näissä ruukuissa onnistuim­me sitten säilömään hilloa ja mehua, kun huomasimme tiivis­tää ruukun sisäpuolen ja suutapin hunajaisvahalla, jota sai samalla kun haki hunajaisilta hunajaa; hunajan hunajaiset it­sekin säilövät vahakennoihin. Tai ainakin hunajaiset vartioivat näitä hunaja­kennoja, kenen ne sitten olivatkin.

Oikeanlaisen ruukkusaven löytäminen oli vähän on­gelmal­lista; monia ruukkuja särkyi jo poltossa ennen kuin riittävän sitkeää, sinistä, tasalaatuista ja ennenkaikkea puhdasta savea, ruukkusavea, kuten me sitä sitten nimitimme, löytyi.

Sinne, mistä hyvää ruukkusavea sai, perustimme silloisen ihmis­kun­tamme en­simmäiset kaivokset.

Ruukut teimme niin, että kosteasta savesta leivottiin pötköjä, pötköt liitettiin savivelliä liimana käyttäen märin käsin päällekkäin tuoreelle savilevylle kulloinkin tarvittavan ruukun muotoon, pinnat muotoil­tiin ja tasattiin, pohjalevy leikattiin astian ulkomittoihin ja sitten ruukku kuiva­tettiin Auringon paisteessa ja poltettiin nuotiolla hiilloksen si­sällä kovaksi. Aina se ei onnistunut, mutta noin joka kolman­nesta tuli kel­vollinen. Monesti sai tehdä kymmeniä ruukkuja ennen kuin sai yhden ehjän, mutta ruukun kappaleet eivät menneet hukkaan, niillä sai kätevästi ammennettua vettä purosta tai lähteestä janoonsa! Soppaakin niiltä voi syödä.

Myöhemmin huomasimme, että pienessä, pätsiksi kuumen­netussa paasikammiossa ruukunpoltto onnistui lähes aina.

Ruukut koristelimme kirjoittamalla niiden pintaan, kun savi oli vielä märkää, huulia kontiksi. Kun li­säksi opim­me lasittamaan ruukkuja, oli hillo­jenkin säilymison­gelma lopullisesti ratkaistu.

Savesta sai tietysti tehtyä myös pottia. Potta on ruukku, jossa on savirenksut ‘korvina’. Sellaiset potat, jotka oli tarkoitettu pienten lasten, niin pienten, etteivät vielä riu’ulla osanneet käydä, ‘kakkapotiksi’, piirrettiin ‘pupujen’ ja ‘nalle­jen’ kuvia.

Keittopottien kyl­kiin tuli samanlainen kirjonta, kuin ruoka- ja juomaruukkui­hinkin, eli niihin kirjoitettiin myös huumoria, kuten ‘Nälkäänsä sitä syö vaikka sianlihaa’, ja muuta sellaista; näin piti astiat olla ero­tettavissa toisistaan pelkän ulko­näön perusteella eri käyttötarkoituksiin: tuo alkutuotan­toon ja tämä loppu­tuotantoon, silti potit tuppasi­vat menemään joskus se­kaisin.*

Benchom-poika potristui kesän aikana, koska Inkerillä riitti maitoa. Syksyllä, ennen kylmän kauden tuloa, hän olisikin jo potra poika; kävelisikin jo, tai, no, ainakin melkein; ainakin potalla hän osaisi jo käydä. Poika olikin tavallinen sinappi­ko­ne, mutta onneksi oli jo kevät, joten hän sai tehdä rauhassa ‘si­nappiaan’ pottaan koko kesän ilman jänik­sen­nah­kaa haaroissaan.**

Tuona kesänä näytti tulevan niin hyvä viinisato, että kaiken sen survominen mehuksi jaloin ei tullut kysy­mykseen. Täytyi keksiä kone.

Viinirypäleistä oli mehu saatu irti siihen asti - ja saatiin vie­lä koneen keksimisen ajankin - helpoiten niin, että naiset yksin­kertaisesti survoivat viinin ja­loin suuris­sa kivivadesissa. Nai­silta pääsi joskus välillä li­rahtamaan siinä survoessaan, ei­vätkä

*Konttia on löytynyt ruukunpaloista pistellä sekä pysty- ja vaakaviivoilla kirjoitettuna; näinkin kirjoitettuna erittäin vaikeasti tulkittava kieli; sen kääntäminen millekään tunnetulle kielelle on mahdotonta. Näitä kontilla kirjottuja ruukunpaloja on löydetty kaivauksissa runsain mitoin.

**Pehmeää jäniksen nahkaa käytettiin vauvanvaippoina karvapuoli sisään päin, kuten myös karitsan nahkaa.. Vaimoväki käytti näitä kuukautissuojinaan. (Ensio Olut)

he muistaneet joka kerta survomaan ryhtyessään pestä varpai­taan, joten homma ei ollut aina siistiä; epäsiististä mehusta taas ei syntynyt kunnon viiniä, niinpä nopeutin keksimistä, jotta kone olisi valmis ennen pääsadon kypsymistä.

Etsin tein työpiirustukset rantahiekkaan; myöhemmin jäljensin ne tulevia sukupolvia varten vuohennahalle. Seuraavaksi etsin viinipuristuskoneen telaksi mahdollisimman tasavahvan kuivan puunrungonpätkän, kuorin sen, veistelin patit puus­ta pois, mittasin rungon akselilinjan, näversin tähän linjaan pölkyn päi­hin reiät, joi­hin kiilasin akselitapit ja viimeistelin telan leikkaamalla pitkittäisu­ria sen pintaan, että tela vetäisi viinirypäleitä hyvin.

Rakensin puron rantaan halkaistuista pölkyistä sopivasti kaksihaaraisen puun viereen viistoon reunallisen pöydän sellaiselle korkeu­delle, että akseloitu tela, kun se oli toisesta akselistaan tu­ettu puun haaraan, juuri ja juuri ei koskettanut pöytää. Pöydän toi­selle puolelle upotin rantaan tukevasti tanakan haa­rukkapuun, sekä puroon toisen samanlaisen samaan linjaan. Puron­puolelle laitoin niin pitkän akselin, että se ylettyi maalla olevan haarukan kautta puroon iskemääni haarukkaan. Tähän akseliin sidoin puuliisteitä niin, että ainakin yhden liisteen pää oli aina vedessä. Sidoin kepeillä ja pajunköydellä liisteet toisiinsa, jotteivät yksittäiset liisteet, eli lavat taipuilisi; tämän rakennelman nimesin ‘vesimyllyksi’ tai voi sitä sanoa ‘juoksu­pyöräksikin’. Näin joessa juokseva vesi pyöritti telaa. Pöydän alapään alle asetin halkaistun onton puun­rungon, jonka täytin korsilla, joita oli ajautunut joen rannalle.

Viininpuristimen koekäyttö oli sensaatio: ja piru vie, sehän toimi! Viinin mehu valui lähes sakattomana kourusta suoraan astiaan ja kuorimäski oli helppo kerätä kor­sien päältä herkuksi vuo­hille ja lampaille.

Mehu maistui kyllä mudalle, johtui kai korsista ja ehkä puu­kourukin vaati puhdistamista. Keräsimmekin jatkoa silmälläpitäen tuoreita korsia joen poukamasta ja levitimme niittä yläpäästään nip­puihin sidot­tuina kalliolle ilmaviin kekoihin kuivumaan; näitä kuivauske­koja nimitimme sitten yksinkertaisuu­den vuoksi kuohilaiksi, koska ne muistuttivat kauempaa katsoen salvettua pässiä. Korvasin puunpuolikaan poltetusta savesta tehdyillä kourunpätkillä; näin syntyi helposti puhtaanapidettävä ränni, jolle annoin nimen ‘kuurna’. Kuurnan alle asetettiin sammio, josta viinirypälemehun sai helposti ammennettua ruukkuihin. 

Kuva 21 Gron Tiffren vuohennahalle jäljentämä työpiirustus keksimästään viininpu­ris­tusmyllystä. Nuoli osoittaa valssin pyörimissuunnan.

Tuon keksimistyön jälkeen minut nimitettiin jo kolminker­taiseksi men­ceyksi. Olin siis korkein valopää, eikä minun olisi tarvinnut enää tehdä ruumiillisia töitä, ellen välttämättä olisi ha­lunnut; keskitynkin vähäksi aikaa pääasiassa ajatteluun, muis­tiinpanojen sekä luonnosten tekoon tuohen- ja nahkanpa­loille luonnon ihmeellisimmästä, samalla käsittämättömim­mästä olennosta, naisesta.

Naisista parhaatkin olivat siis vain yksinkertaisia valopäitä.

Oli kesä, ja asuntokentän hygieniaan oli kiinnitet­tävä eri­tyistä huomiota. Kärpäsiä riitti kiusaksi, koska jokainen oli koko kylmän kauden sontinut, ja sonti yhä, minne sattuu. Kärpäset sun muut höttiäiset sikisivät sonnassa. Hajukin kävi jo tukalaksi.

Ajattelutyöni tuotti tuloksia: Päästäksemme höttiäis- ja hajuhaitoista siivosimme niin ihmisten, kuin koirienkin paskat alas lä­hei­seltä kallionjyrkänteeltä; siltä samalta jyrkänteeltä irviöt olivat useinkin ajaneet laumoittain mammutteja, kaikki merkit viittasivat siihen, kuolemaan ehtiäkseen syömään vain yhden taka­käpälän ennen kuin lihat jo märkänivät irviöillekin kelpaamattomaan kuntoon, koska sen jyrkänteen alta löytyi läjäpäin kolmijalkaisia osin muumioituneita mammutinluurankoja.

Ettei enää tulisi paskottua minne sattuu, rakensimme jyrkänteen reunalle riu’un ja riu’un taakse sei­nämän estämään tarpeillaanolijaa putoa­masta jyrkänteeltä. Jo­kaisen paskallakävijän oli itse huolehdittava, että varasi per­seen pyyhkimiseen tarvittavat lehdet mukaansa; nukkapintai­nen huopaoh­dakkeen lehti on itseuusiutuva, hellävarainen ja muutenkin paras peräpyyhe.

Myös kuseksiminen asuntokentälle kiellettiin. Ruoan­tähteet­kin kuskattiin, sitä mukaa, kun niitä syntyi, alas samaiselta jyr­kän­teeltä; näin rotat, nämä pienet rotat, eli hiiret, joita ei ol­lut yri­tyksistä huolimatta onnistuttu tyrkyttämään kii­nalaisten mu­kaan, pysyivät pois asuntokentältä. Näin syntyneestä tunkiosta sai tongittua myöhemmin me­heviä onkimatoja. Niiden tarpeel­lisuudesta tuonnempana.

Koirat vaan eivät millään oppineet käyttämään riu­kua, mut­ta oppivat kyllä vähitellen sontimaan metsän puolelle, kun niitä opetti työntämällä niiden kuonon tuoree­seen paskaan ja taluttamalla sitten niskavilloista pu­seikkoon; näin opetetut emot opettivat kyllä sitten pentunsakin asuntokenttäsiisteiksi. Koirat toki kuseksivat asuntokenttämme puiden juurille; minkäs ne luonnolleen voivat.

Kun asuntokenttä oli nyt siisti, lapsetkin siirtyivät liukues­tejuok­susta muihin urheilulajeihin. Olivat puhtaampia, terveem­piä, eivätkä haisseet.

Tämä toiminta oli järjestäytyneen yhteiskunnan alku. En­simmäinen yhteinen päätöksemme siis oli ensimmäinen yhdessä päätetty laki:

Omaan pihaan EI sitten paskanneta!

Tämä on onneksi niin yksinkertainen laki, että sitä ei tarvitse tulkita. Lain rikkomisestakin tosin oli vain seurauksena, että tekijä joutui korjaamaan jätöksensä pois.

Kuva 22 Gron Tiffre on valinnut kuviensa aiheet, nykypäivän vinkkelistä katsellen, joskus hieman omituisesti. Tämän kivipiirroksen aiheena on ollut Dacil päkistämässä riu’ulla. Teos on tehty joko opasteeksi riu’ulle vievän polun varteen, tai muuten vaan; ehkä siisteysopetustarkoitukseen lapsille. Riukua ei, kuten ei taustoja yleensäkään, ole Gron teokseensa taiteillut. Mutta jospa kuva asetettiinkin riu’ulle, tämä selittäisi tuon.

Viljelyssä ja luonnonvarojen keräilyssä olimme toki toimineet yhteis­työssä aiemminkin, mutta se tapahtui, kuin luonnostaan, ilman mitään varsinaista päätöstä.

KUUDES TARINA Viinivarkaat

Kun viinin pääsato alkoi kypsyä, alkoi myös irviöitä ilmaan­tua lähimetsiin. Huomasimme aluksi vain, että viinirypä­leitä katosi öisin köynnöksistä. Epäilimme, että ‘pöl­löt’ olisivat oppineet syömään viinirypäleitä yöllä, me kun olimme hätistelleet niitä pois tarhoistamme päivällä, ja laitoimme viinirypäleköynnösten joukkoon kohta raivattuamme puut niiden ympäriltä ‘pöllön­pe­lättimiä’, eli etsimme sopivia karahkoita, pystytimme ne köynnösten joukkoon ja laitoimme vanhoja lehmännahkoja riippumaan niiden päälle. Pelätti muistutti näin kaukaisesti käsiään roikottavaa ihmistä. Pelottavakin sellainen ‘pelätti’ oli, kun tuulenvire heilutteli vuotien liepeitä. Lisäpelotteeksi rakentelimme monenlaisia päristimiä tuulten pyöriteltäviksi.

Pelätit auttoivat ensimmäisenä vuotena, mutta sitten toisena syksynä ne alkoivat öiseen aikaan ihmeellisesti kaatuilla. Kun sitten irviönsontaläjiä löytyi metsästä viinitar­han liepeiltä ja jopa viiniköynnösten väleistäkin; sontaisia sormia oli sitten pyyhitty viinipensaan lehtiin. Asia oli varma; irviöt olivat taas pyrki­mässä meidän ikiomaan ekolokeroomme. Olisihan niillä pirulaisilla nyt luullut olevan tilaa idässäkin, mutta kai makea, runsas ja mehevä sato oli niille ylikäymätön houkutin.

Jo aiemmin kesällä, kun olimme poimimassa hirviä ja jäniksiä, olimme lähialueilta löytäneet satunnaisia irviönjätöksiä ja paskaisten sormien pyyhkimisjälkiä puista, mutta vain satunnaisia; nyt niitä oli runsaam­min, vieläpä viiniköynnöstarhoistammekin! Ja se oli sentään jo liikaa!

Irviöt, eivät siis ‘pöllöt’, olivat oppineet edelliskesäistä ovelammiksi; nyt ne piileksivät päivät ja öisin ensin pistivät rohkeimman käymään varmistamassa, ettei ‘pelätti’ ole oikeasti vaarallinen ja sitten käyneet joukolla varkaissa.

Koska irviöt eivät käyneet enää edes käpälälautaan, peilejä ne olivat irviöt oppineet pelkäämään, meidän oli jahdattava niitä piilois­taan koirien kanssa ja koulutet­tava aivan erikseen erityisiä vahtikoiria; jahtikoirista ei ollu vahtikoiriksi, eivät ne mi­tään vahtimisesta ymmärtäneet, jahtasivat vain päivät pitkät irviöitä, jä­niksiä, kettuja, sun muita karvaisia elukoita pitkin metsiä. Nukkuivat sitten, pirulaiset, kaiket yöt.

Koska irviöt tulivat yöllä viinitarhaan, jahtikoirista ei ollut mitään hyötyä, kun ne olivat laukannet itsensä väsyksiin ja vetivät silloin sikeitä. Vain laiskimmat koirat olivat niin viisaita, että nukkuivat varjossa päivät ja kyttäsivät yöllä viiniköynnösten välissä eivätkä välit­tä­neet loitompana tarhojen ympärillä kuljeksivista irviöistä tuon taivaallista, mutta kävivät sitten ahneesti viiniviljelyksille erehty­neiden irviöiden kimppuun ja söivät suihinsa, jos viitsivät. Ainakin pureskelivat irviöitä persuksiin, jos ei muuta. Nämä olivatkin parhaita irviökoiria, sillä irviöt eivät näköjään pelänneet tulen lisäksi enää mitään muuta, kuin elävältä syödyksi tai purruksi tulemista. Järjettömiä olioita.

Eräänä yönä pieni irviölauma, olisiko ollut kymmen­kunta, oli onnistunut viinitarhassa joen rannalle maan alle rakentamastamme paasikammiosta, jossa käytimme kesäviiniä, kähvel­tämään keskenkäynyttä viiniä muutamia astioita, maistaneet ja ihastuneet makuun; vain pari irviötä oli jäänyt siinä hommassa heti koirien hampaisiin.

Koirat olivat tietenkin syötyään hetken kiinni saamiaan irviöitä ottaneet vainun lopuistakin irviöistä ja irviöt olivat paenneet saaliineen koiria karkuun leveä­oksaiseen tam­meen tarhan laidalle, sen tukeville ala­oksille juuri koirien hampaiden ulottumattomiin. Koirat ryhtyivät sitten innokkaasti haukkumaan niitä puussa kykkiviä irviöitä. Koirat haukkuivat ja ulvoivat joka yö, joten emme kiinnittä­neet meteliin mitään huomiota, nukuimme vaan rau­has­sa, koirathan vain pitivät sillälailla irviöt, niin tiesimme, loitolla.

Kun räksytys ei loppunut sillä kertaa aamullakaan ja koirien haukun seasta kuului kummaa loi­lotusta: Halvan går och helan går, öö, öö och möö, tai jotain muuta sellaista täysin käsittämätöntä mölinää, me joukolla rantaan. Siellä irviöt istuivat kännissä tammessa hoilaten, vatsat keskenkäyneestä viinistä kuralla, ruikkupaskentaen ja kuseksellen. Koiratkin olivat niin yltä päältä irviönpaskassa, että ne täytyi ajaa jokeen uimaan itsensä puh­taiksi.

Irviöt eivät suostuneet tulemaan puusta pois, ei, vaikka tökimme niitä kepeillä perseisiin. Oli siis käytettävä oveluutta.

Ojensimme ystävällisesti haarukkakepin päässä nahkaleilissä irviöille - kovempia astioita, kuin nahkaleili, emme uskaltaneet niille antaa, olisivat kännipäissään vielä heitelleet niillä meitä, kun ensin olisivat tyhjentäneet ne - lisää puolikäynyttä viiniä, ja kohta irviöt mätkähtelivät mättökännissä yksi kerrallaan maahan. Koiria oli vaikea pitää loitolla puusta pudonneista, sikahumalaisista irviöistä.

Ennen kuin irviöt heräsivät, sidoimme jokaiselle niistä pajunköydellä tukevan riu’un niskan taa ja niiden kädet köytimme tukevasti levälleen riukuun kiinni. Sitten hei­timme kylmää jokivettä niiden niskaan, ja, kun ne he­räilivät, nostimme ne jaloilleen, teimme niistä hupaisan jonon nivomalla ne pajunyörin pätkillä kurkuistaan toisiinsa ja lähetimme ne näin krapulai­sina, jonossa kädet levällään metsään toikkaroimaan varoituk­seksi muille irviöille. Ölinä oli irviönölinäksikin kaameaa kuunneltavaa irviöiden sättiessä - sitä me tuon äläkän ainakin oletimme olleen - toisiaan, kun eivät mahtuneet seipäineen puikkelehtimaan puidenlomassa kunnolla.

Vielä kilometrien päästäkin voi niiden loittonevan mölinän kuulla. Ja kyllä meillä guancheilla oli hauskaa. Irviöitä ei sinä syksynä enää näkynyt mailla, ei halmeilla. Puhumattakaan, että niiden tekosia olisi enää nähty viinitarhoilla.

Purilaita vetävät hevoset olivat kesän mittaan kesyyntyneet niin, että niiden selässä pystyi istumaan, kun ne tekivät työtään; näin kuljetustoimi nopeutui ja ennen kaikkea helpottui, kun ei tarvinnut enää kävellä hevosen rinnalla kepin kanssa komentamassa sitä. Vielä kun oivalsimme, että hevosilla on hampaistossaan hammasloma; siihen kun sovitti kapulan kuolaimiksi ja kapulan päihin köydenpätkät suitsiksi, pystyi hevosta ohjastamaan ja sai sen näin kulkemaan siihen suuntaan, mihin selässäistuja sen halusi kulkevan!

Ilman purilaita hevoset eivät heti, eivätkä ihan kohtakaan, selkäänsä pääs­täneet, mutta sitkeydellä niistä saatiin koulutettua vii­mein selässä istuttavia hevosia.

Hevosen selässä istuminen, eli ratsastaminen sopii erityisesti naisille ja pienimu­naisille miehille. Ainakin minun kellekseni tulivat pirun kipeiksi, kun yritin ratsastaa hevosella; että pienimu­naisten tai kokonaan munattomien puuhaa koko ratsastusurheilu.

Ratsastavat miehet ja naiset saivat kuitenkin ajettua irviöt helposti matkojen päähän ja hevosen selästä oli li­säksi helppo kumauttaa irviötä puntarilla päähän, kun pääsi lähietäisyydelle.

Kun irviöt oli häädetty matkoihinsa, tuli syyske­sästä rauhallinen. Vain immenkalvojen ajoittainen poksahtelu rikkoi auvoisan rauhan.

Koska ilma oli näin syyskesästä melkoisen kuumaa, ei liha, eikä varsinkaan kala säily­nyt pitkään edes savustettuna ja suolattuna, me poimimme vain sen, minkä pystyimme heti käyttä­mään. Suolaakaan ei tarvinnut erikseen keittää, koska Aurinko hoiti homman; merivettä vain suureen kiviva­tiin ja kohta oli vesi haihtunut. Kun vati oli täy­tetty muutaman kymmentä kertaa, oli vadin pohjalla jo hyvä kerros suolaa. Suola kuivattiin Auringossa, jau­hettiin ja pan­tiin säilöön ruukkuihin tulevaa tarvetta varten.

Suolankeittovuorolaisilla oli aikaa loikoa hietikolla ja nauttia vilvoittavasta merituulesta. Innokkaita suolankeittäjiä riitti.

Kuva 23 Guacimara ilmiselvästi nauttii suolankeittovuoronsa aikana vilpittömästi raikkaasta merituulesta tässä Gron Tiffren kivipiirroksessa.

Sittemmin opimme, että kalat ja lihat täytyy tönkkö­suolata tiivistettyihin saviruukkuihin, jolloin tarvittava säilöntäneste erittyy niistä it­sestään ja peittää säilöttävän, eikä tätä säilöntänestettä pidä missään ni­messä vaihtaa. Näinkin suolattu ruoka on hyvä säilyttää kellarissa, eli paasikammiossa, joka on kokonaan maan alla. Suola kypsentää sekä kalan, että lihan niin, että niitä ei välttämättä enää tarvitse valmistaa tulella lainkaan, ei muuta, kun vetelee vaan siivuja, kun hui­koo.

Ja raikasta, kylmää viiniä päälle; mitä sitä muuta ihminen kaipaa.

Viiniviljelmiltämme kaadetut puut olimme pätkineet sylen mittaisiksi pätkiksi ja halkoneet ne kuivumaan jo silloin keväällä, sillä olihan kevyempää kuljettaa kui­vaa, kuin tuoretta puuta.

Kun lisäksi huomasimme, että kuiva puu paloi pa­remmin, kuin märkä, kaadoimme petäjät asuntokentältämme ja teimme ne haloiksi; näin saimme asuntokentällemme avaruutta ja lapset pääsivät kantohippasille Kakaroilla olikin sitten perseet pihkassa koko syksyn.

Suuret tammet jätimme kaatamatta, koska niiden varjossa oli lokoisaa lepäillä, kun taas mäntyjen alla oli aina käpyjä, eivätkä kävyt ole mukavia selän alla.

Kaatamistoimemme ei ollut mitenkään organisoitua toimintaa; puut vaan kaadettiin siihen suuntaan, mihin ne sattuivat kaatumaan, ristiin ja rastiin, jotkut toista puuta vasten konkelolle. Oli suoranainen ihme, ettei pahempia loukkaantumisia sattunut!

Syyskesän lämpimien sateiden kastelemina ja Auringon helliminä viinirypäleet paisuivat mehukkaiksi ja makeiksi. Ennen pääsadon kypsymistä oli valmistettava erikseen suu­rempia, avoimia saviruukkuja käymisastioiksi, koska olimme huomanneet, että viininsakka laskeutui nopeasti astian pohjalle viinin käytyä valmiiksi, kun sen joukkoon lisäsi hieman vahvaa pajunparkki­vettä. Sakaton viini säilyy hapantumatta ja etikoitumatta jopa vuosia; joskus jopa paranee vuosien myötä.

Tällaisista laajasuisista käymisastioista, sammioista, kirkastunut viini on helppo ammentaa kapeasuisiin, säilytysruukkuihin, joiden suut pystyy sulkemaan puutapilla. Hunajaisvahalla kun vielä peittää sulkijatapin, niin jopa on viini tallessa.

Raivasimme asuntokentän lähellä olevaan viileään Gro Mag­non -luolaan, alkuaikojemme päämajaan, kunnolliset käyntitilat viinille, eli savustimme lepänoksista tehtyjen nuotioiden savulla läpäköt hittoon ja siivosimme niiden paskat ulos. Osan läpäkönpaskoista kuskasimme viinitarhaamme, kuivunut läpäkönpaska kun parantaa viiniköynnösten hyvinvointia ja entistä suurempia, samalla mehukkaampiakin rypäleitä alkoi kasvaa terttuihin, vieläpä kappalemääräisesti monilukuisemmin.

Kun viinin pääsatoa korjattiin, oli koko yhteisö in­nolla työs­sä mukana. Lapset, tosin, osallistuivat pääosin vain rypäleiden syömiseen. Ja saivat mahansa kipeiksi.

Otin kohta ensimmäisen korjuupäivän aamuna, kun aamiainen oli nautittu, pari riuskaa miestä apureikseni joenrantaan viinipuristuskoneen käyttökuntoon saattamiseksi.

Aivan aluksi keitimme useita astiallisia vettä, jolla pesim­me ja vari­timme pöydän, suppilon ja samalla telan, että ne turpoaisivat käyttökuntoon. Myös rännin ja sammion pesimme samoin. Sitten otimme ke­väämmällä joesta, purohan se oli vielä kesällä ollut, mutta nyt vuolas joki, koska vuoriston jäät oli­vat sulaneet vin­haa vauhtia ja vesi oli tulvinut onneksi sille loivemmalle vas­tarannalle, keräämiämme ja kui­vaamiamme ruokoja, la­doimme ne ränniin, jota siis ni­mitimme kuurnaksi, ja vale­limme ruokoja kiehuvalla vedellä, kunnes valuva vesi ei maistunut juurikaan enää ruo­holta. Kun ensimmäiset rypälelastit tuotiin myllylle, oli juoksupyörä jo vedessä ja valssi pyöri. Myös mielestäni riittävä määrä ruuk­kuja oli varattuna puhtaaksi pes­tyinä.

Onneksi puhtaiksi varitettuja käymisastioita oli val­miiksi luolaan vietyinä tarpeeksi, sillä kuljetusruukut loppuivat ennen kuin sinä päivänä kerätyt rypäleet. Ei auttanut, kuin kiikuttaa täydet rypälemehuruukut kesken päivää ylös rinteelle luolaan ja tyhjentää ne käymisastioi­hin.

Kaksi ruukkua meni kevyesti kerralla, kun sitoi ne riukuun ja nosti riu’un olkapäilleen. Raavaimmat mie­het kantoivat neljä ruukkua yhdellä käymällä.

Sitä mukaa, kun ruukunkantajat toivat tyhjiä ruuk­kuja takkaisin, mylly valutti ne taas täyteen makeaa mehua. Muutaman päivän uurastus takasi yhteisölle juomat koko seuraavaksi kylmäksi kaudeksi. Käymisastiat peitettiin ruo’oilla ja taljoilla, ettei lämmönvaihtelu haittaisi käymistä, ei­vätkä sisään harhautuneet läpäköt paskoisi niihin, taikka muut makean perään olevat ötökät pääsisi alkoholinhimossaan hukuttautumaan käyvään, makeaan viiniin.

Seuraavina päivänä puristimme rypälemehua pikakäy­tettä­väksi lämpimässä syysviiniksi; tällainen viini ei juurikaan säily ja siitä tulee helposti hapanta, mutta on silti säilyvämpää ja suun mukaisempaa, kuin ennenaikojaan kypsyneistä, kesemmällä vielä jaloin survotuista rypäleistä tehty kesä­viini, jota täytyi makeuttaa hunajalla, että sen happa­muus peittyisi.

Myllyn käydessä omia aikojaan minulla oli aikaa istuksia kivellä joen rannalla. Joen rannan tuntumassa pyristeli ylävirtaan noin vaaksan pituisia mustia luikeroita, mitä lienivät. Päätin joutessani ottaa selvää, josko olisivat käärmekalan, ‘ankeriaan’ poikasia.

Kietaisin pajunvitsoista avosuisen eräänlaisen korin ja kaapaisin muutamankymmentä matoa kuiville. Oli­vat huuli pyöreänä, kun maihin joutuivat. Kun niiltä napsaisi peukalon ja etusormen välissä ympyräsuisen pään pois, niin olematon suoli lähti samalla. Ei, kun luikero tikkuun ja hiillokselle paistumaan, sitten suolaa päälle ja maistamaan. Ihan hyviä olivat. Taas oli keksitty uusi ruokalaji: hiillostettuja ympyrä­suisia käärmekaloja. Varsinkin heti paistolämpiminä suolattuina ja sinapin kanssa syötyinä ne ovat oivallisia.

Mätimme sitten maihin oikein porukalla sadoittain näitä ympyräsuita, kun viinit oli puristettu mehuksi. Veimme nämä madot koreissa asuntokentälle syty­timme nuotion, perkasimme saaliin, paistoimme nuo­tion loimussa ja pidimme kovan työpäivän päälle kun­non peijaiset; kesäviiniä oli vielä riittävästi jäljellä.

Sinä iloisena iltana laadimme uudelle yhteisöl­lemme toisen lain, kännissä tosin, mutta laadittu, mikä laadittu, se päti selvinkin päin. Tulleeko monikaan myöhemmin laadituistakaan la­eista sommitelluksi selvin päin, jos tulee, se ei aina­kaan tule näkymään lakiemme kielellisessä sisäl­lössä, saati siten lakien tulkinnassa. Ilman tuota lakia silloinen pienenpieni ihmisyhteisömme ei olis ollut elinkelpoinen. Tuo laki kuului näin:

Mies, joka ei kiimaista naista auta, ke­pitettä­köön. Samoin myös nainen, joka ei näin puolestaan au­ta miestä.*

Kun syysviini olisi valmista, hyvän satokauden kekri, satojuhla saisi alkaa; ja hyvä lakikin oli säädetty. Talviviini oli vasta syksyn mentyä parhaimmillaan.

*Tämä samainen laki oli guancheilla yhä voimassa, kun espanjalaiset löivät heidät verisissä taisteluissa 1400-luvun aikana. Näiden sotien lopullinen rauha solmittiin Taoron maakunnassa nykyisen Puerto de la Cruzin kaupungin liepeillä, paikalla, jonka nimi on yhä espanjaksi ‘La Paz’, ‘Rauha’. Espanjalaiset sotilaat, con­qista­torit, hyväksyivät tämän lain - aivan niin, eivät he mitään hölmöjä olleet - koskemaan myös heitä itseään. Vilpittömänä vitunystävänä tunnettu Teneriffan verisesti vihdoin vuonna 1496 joukkioineen vallannut don Alonso Fer­nán­dez de Lugo omaksui halulla muitakin guanchien kohteliaita käytöstapoja, mutta conqistatori Hernan Peraya, Hernan ‘Julma’, Gran Kanarian valtaaja, puolestaan ei näitä estottomia tapoja osannut omakseen ottaa; hän mm. piti melkoista joukkoa guanchenaisia - näiden joukossa oli myös alaikäisiä tyttöjä - seksiorjinaan vangittuina Gomeran - Gomera oli joutunut Espanjan kruunun valtaan yli seitsemänkymmentä vuotta aiemmin kuin Gran Kanaria ja yhdeksänkymmentäneljä vuotta ennen Teneriffan valtausta - luolissa laittomina ‘jalkavaimoinaan’. Niinpä Hernan Julman puoliso, Gomeran valtiatar, Espanjan ja Kastilian kuningatar Isabellan entinen hovineito ja tämän toimesta Gomeralle tälle Hernan Perayan vaimoksi naitettu kuningatar Isabellan puolison, kuningas Ferdinandin hovihuora Beatrice de Bobadilla saatuaan vihiä puolisonsa valonaroista toimista ja sitten yllätettyään Hernanin, kun tämä oli parhaillaan hosumassa erään luolan perukoilla housut kintuissa, hoitikin tämän lainrikkojan pikapikaa pois päiviltä; Gomeran silloisen lain mukaan - muista saarista poiketen.- naisella sai ja piti olla monta miestä, mutta miehen tuli olla uskollinen tälle ainoalle Itse Kristofer Kolumbus kertoo elävästi näistä tapahtumista kirjoituksissaan; kertoopa myös siitä, kuinka kaunis de Bobadilla antoi hövelisti maailmanmatkaajallekin pillua; ja Kolumbushan naida napsutteli silloin iloisesti takaapäin, kun inkvisitio ei ollut Gomeralla valvomassa, että akti olisi suoritettu paavillista kirkkolakia ja ortodoksista käytäntöä noudattaen vain suvunjatkamistarkoituksellisena suorituksena ikävästi päällekkäin maaten.

Myös ‘muinaisen Rooman’ orgioissa suku­puolisuhteesta kieltäytymisestä käytetyin rangaistus oli kepittäminen. Tosin kepitystä käytettiin siihen aikaan, kuten nykyään­kin, myös halujen nostattamiseen. Mm. Uderzon ja Coscinnyn sarja­kuva-albumissa ‘As­terix ja Obelix Helvetiassa’ esiintyy kepitys rangaistuksena sukupuolisen kanssakäymisen yhteydessä; tosin näissä orgioissa seksi on korvattu fonduen syönnillä sotilaiden kesken, koska kyseessä on ‘koko perheen’ sarjakuva, mutta orgioista puhutaan tässäkin. Tarkistapa vain!

Katolinen kirkko barbaariuudessaan kumosi sitten tämän ammoisen lain, vaikka con­qista­torit lain olisivatkin halunneet voimassa pitää ja palauttaa myös manner­mai­seen lainsäädäntöön, mutta kokivat karvaan tappion osapuilleen viidennessä kir­kol­liskokouksessa. (Ensio Olut)

SEITSEMÄS TARINA Vieras sivilisaatio?

Keväällä istutetut porkkanat olivat kasvaneet isoiksi ja naiset yrittivät, ihan vaan pelkkää ilkeyttään, saada meitä miehiä syömään porkkanaraastetta, ja jopa kokonaisia raa­koja porkkanoita. Kas kun eivät yrittäneet saada meitä syömään porkkanan naattejakin, kuin jänikset ikään, kun eivät porkkanaa enää entiseen käyt­töön kaivanneet. Onneksi huomasimme, että hevoset aivan rakastivat raakoja porkkanoita ja nuoret tytöt taas jumaloivat hevosia; niinpä onnistuimme puhumaan pikkutytöt puo­lellemme ja pääosa porkkanoista päätyi hevosten suihin.

Kaikkihan me miehet tiedämme, että porkkana on kelvollista ihmisten syötäväksi vain rasvassa lihan ja sipulin kanssa savipo­tissa paistettuna.

Oiva, ainakin ajatuksena, keksintö kylmän kauden varalle oli savu­piippu. Paasikammion yhteen ylänurkkaan jätettiin aukko, jonka läpi työnnettiin ontoksi lahonnut puu. Tällaisen piipun ala­puolelle tehty tuli ei enää työntänyt kaikkia savuja si­sään; piippu tuppasi kylläkin joskus syttymään ja sy­tyttämään samalla kammion katteena käytetyt turpeet. Niinpä seuraava vaihe olikin piipun jättäminen pois aukosta. Kun paasikammion seinät olivat lämmenneet, niin turve vain aukon päälle, eikä lämpö karannut. ‘Lakei­nen’ oli keksitty.

Läm­mittämi­sen aikanakin voi kammiossa nyt oleilla, kun py­syi makuulla, niin vähän savua tuli sisälle, kun lakeinen oli avoinna. Syystöiden tultua tehdyiksi oli kyllä aikaa makoilla lattialla.

Tästä mainiosta keksinnöstä, siis nimenomaan savupiipun muuttamisesta lakeiseksi, sai menceyn arvon ja nimen Anaterve; hänen alkuperäinen ni­mensä oli, kuten tietysti arvaattekin, Agrontt, siis tämä Ana, sama ‘Keskipohjanmaan’ Agrontt, joka käsitteli taitavasti puntaria, mutta, kun hän moikkasi aina irviötä ennen kuin kolkkasi sen sanoin: Hei, mä oon Ana, terve; ja tässä on kivat sulle, hän siis sai men­ceynimekseen ‘Ana­ter­ve’.

Aiemmin kesällä olimme nähneet kaukaisen räjäh­dyksen ava­ruudessa Kuun kiertoradan ulkopuolella ja pian, vain muu­taman päivän päästä, taivaalla näkyi va­loja, jotka eivät voineet olla omia aluksiamme, koska ne kaik­ki seisoivat naamioituina, ‘Yrjö’ jopa lähtövalmiina, asuntokenttämme reunoilla halkopi­not vieressään. Valot olivat syöksyneet holtittoman näköisesti maa­han vuorien takana.

Kun viini oli turvallisesti käymässä, keksinnöt sillä kertaa keksitty, eikä muutakaan kiireenpää ollut, pää­timme tutkia, keitä taivaalla näkyneet kesäiset vie­raamme olivat olleet, jos eivät olleet sitten jo poistu­neet Maasta huomaamattamme.

Radioluotimemme eivät antaneet minkäänlaista signaalia, kun luotasimme asuntokentältämme, mutta kun Guajra ja minä sekä muutama muu utelias nousimme vuorenharjanteelle, saimme heikon kaiun; kohde oli joko hyvin kaukana ja kohtalaisen tehokas, tai aivan lähellä, mutta erittäin heikko. Juttu selviäisi luotaamalla yhtä aikaa kahdesta riittävän etäällä toisistaan olevasta pisteestä, sitten olisi vaan määriteltävä luotimien antamien suuntalinjojen leikkauspiste ja etsittävä sieltä; niin helppoa se on, kun sen osaa.

Olimme ehkä löytämässä vieraan älykkään sivilisaa­tion. Jännää!

Palatessamme asuntokentälle hakemaan toista RSL-radioluo­dinta, poimimme metsästä muutaman ‘kauriin’ - kauris on vähän, kuin hirvi tai peura, pienempi vain, mutta kuitenkin suurempi, kuin jänis - suolistimme ne ja veimme ne kotiin suolattaviksi ja savustettaviksi kylmänkauden varoiksi.

Sisä- ja ulkofileet paistoimme toki pihveiksi jo ilta­ruoan aikaan. Maksat, munuaiset ja muut kelvolliset sisälmykset pantiin yrteillä ja pippureilla maustettuun suolaveteen kiehumaan. Keitettyjen sisälmysten annoimme jäähtyä yön yli keitinvedessään ja söimme ne makoisina ja ravitsevina aamupaloina. Sydämet olivat tietenkin yhä sitkeitä, niinpä pilkoimme ne ja annoimme koirille herkkupaloiksi.

Aamulla keräsimme kaksi retkikuntaa, Guajra ja Guacimara toisen, minä ja Dacil toisen, katsoimme so­pivat, helposti tavoitettavat, siis matalat, loivarinteiset kukkulat muutaman kilometrin päässä toisistaan, joilta oli esteetön näköyhteys toisiinsa ja siihen suuntaan, josta olimme saneet edellisenä päivänä sen heikon kaiun. Guajra veti toista ryhmää, minä toista, mutta kuljimme yhtä matkaa. Koirat seurasivat mukana; herkkupalojen toivossa, luonnollisesti. Vai olettivatko ne olevansa ihmisiä ja kuuluvansa ihmislaumaan?

Tuntemattoman radiolähteen paikantamiseksi otimme kaksi toimintakuntoista RSL-radioluodinta, joiden antenneita kääntelemällä pystyi löytämään suunnan, josta radiosignaali tuli ja kaksi lähetintä, joista toisen asensimme sitten reittimme varrelle ja toisen pitäisimme siinä paikassa, johon leiriytyisimme. Leipäveitset muistiinpanotuohen kuorimiseksi puusta olivat tietysti mukana, sekä pehmeästä ruskeasta kivestä tehdyt piirrinpuikot. Lyijykynäthän olivat tuhoutuneet emäaluksemme mukana pohjoisella jäätiköllä, se vähä paperikin, mitä oli tullut mukaan, oli aikoja ollut lopussa. Jotkut perkeleet olivat jopa menneet, Guajra yhtenä hyväkkäänä, pyyhkimään perseensäkin paperilla, joten ei ollut mikään ihme, että paperia ei enää ollut.

Eväiksi otimme keitettyä hirven- ja karhunmaksaa, puolukkahilloa, vuohenjuustoa, vastaleivottua ohraleipää, sen voitelemiseksi aivan sulaksi sulatettua, sitten ruukkuun jäähdytettyä, suolattua sianihraa - ihra on leivän päällä parempaa retkievästä kuin voi, yrttien kanssa suolattuja, keitettyjä hirvenkieliä leivän särpimeksi - sekä suolaa ruoanvalmis­tukseen ja saaliin suolaamista varten. Tietenkin meillä oli mukana monta tynnyriä nopeasti käytettyä hunajalla makeu­tettua kesäviiniä.

Eväiden ja tutkimusvarusteiden takia meillä oli parikymmentä hevosta vetämässä purilaita. Vähemmilläkin hevosilla olisimme pärjänneet, mutta matkalta tuotavien turkisten ja varsinkin mukana ole­vien viinitynnyreiden kuljettamiseen tarvitsimme noin monta. Metsässä olisi riittänyt syötävää, mutta ei viiniä.

Perustimme illansuussa hevosleirin noiden valitse­miemme vuorenhuippujen, tai siis paremminkin kukkuloiden, väliseen solaan ja melkein kaikki olisivat ol­leet valmiita jäämään hoitamaan he­vosia.

Guajra antoi ryhmänsä johtajuuden Guacimaralle ja päätti varmuu­den vuoksi itse jäädä vahtimaan viinitynnyreitä, kun Guacimara sekä minä ja Dacil koko­simme kumpikin tarvittavat porukat huipuille nousuun. Guacimara valitsi varajohtajakseen Anaterven.

Sovimme, että pidämme suuntimisten kiinnekohtina muuta­maa selvästi erottuvaa vuorenhuippua, jotka myös merkitsim­me yhtenevästi omille tuohenpalasillemme. Varsin­kin eräs mui­ta paljon korkeampi luminen, teräväpiirteinen huippu, vaikka se oli niin kaukana, että sen etäisyyttä oli vaikea arvi­oida, oli hyvä kiintopiste, koska se näkyi erittäin hyvin myös hevos­leiriin ja sen mukaan voisi tarvittaessa suunnistaa, jos löytyisi syy laskeutua alas laaksoon, koska se ei jäisi näkymättömiin matalampien taakse. Vaikka, sen tiesimme, poikkeama valitusta suunnasta olisi sitä todennäköisempää, mitä kauempana valittu kiintopiste oli.

Leiriin jäävät antoivat hevosten juoda ja kahlata vuoripurossa, sukivat ne sitten, laittoivat vanhat lehmännahat selkään loimiksi ja panivat liekaan puiden alle rehevälle vuoriniitylle, että hevoset saivat syödä kaikessa rauhassa. Lehmännahat ovat siitä käteviä loimina, että niiden koipiosat on helppo solmia hevosen mahan ali, ja näin loimi pysyy hyvin paikallaan.

Muut ryhtyivät tekemään lehvistä ja havuista katoksia, sillä ainahan saattoi sa­taa. Minä luonnostelin tuohenpalalle Dacilin pyllyn. Dacil oli hyvillään siitä.

Illalliseksi poimimme muutaman jäniksen, vuoripu­rosta keihästimme sen verran kaloja, kuin oli tarpeen ilta­palalla. Tokihan kalat säilyvät purossa, eivät ne sieltä mihinkään karkaa, turha niitä oli pyytää yli tarpeen.

Aamulla me kiipeilijäryhmät otimme kumpikin he­vosen kantajaksi, tulentekovä­lineet, leipää, ihraa, vuohen­juus­toa, viipaloimme mukaan muutaman hirvenkielen ja jokainen täytti nahkaleilinsä viinillä, kun lähdimme nousemaan ra­dio­luotimi­nimme sovituille kukkuloille.

Nousu oli helppoa, koska, kuten kerroin, olimme valinneet helpot rinteet. Aurinko paistoi, mutta ei kui­tenkaan ollut liian kuuma. Puolessa rinteessä, tai vähän yli, otimme hieman eväs­tä. Muu osa ryh­mästäni leiriytyi tähän, koska rinne kävi liian louhikkoiseksi hevoselle, minä ja Dacil nousimme kaksistaan hui­pulle luotimaan.

Olimme perillä iltapäivän alussa. Huipulla otin hiu­kan viiniä, että silmä kirkastuisi, Dacil puolestaan ryhtyi luotaamaa radiokaikua. Eihän kaiun etsimisessä näköä tarvinnut, mutta kyllä sen suunnan määrittelyssä ja suuntima-arvojen monimutkaisessa tallentamisessa radioluotimen muistiin, sekä tietenkin laskutoimituksia tehdessä.

Kuva 24 Luonnoksen juuri tähän Dacilia esittävään kivipiirroksen Gron Tiffre lienee tehnyt tuohelle silloin hevosleirissä, kun he joutuivat viipymään siellä odotettua kauemmin. Gron Tiffre on piirustanut tämän kivilaatan takapuolelle: ‘Dacililla on Maailman makeimmat perät!’. Suomentaja on taiteilijan kanssa näiden perien laadukkuudesta aivan samaa mieltä! Upeat ovat tissitkin; ei sen puoleen!

Kun vieraan radiosignaalin tulosuunta oli ylhäällä, Dacil otti suuntiman hevosleirin lähettimeen sekä matkan varrelle jättämäämme, jonka etäisyyden hevosleiriin tiesimme. Merkitsin suuntakulmat vielä tuohenpalalle, tein niistä piirroksen ja näin vieraan signaalin tulosuunta piti olla melko tarkkaan selvillä, kunhan vielä varmuudeksi mittaisin palatessamme matkan hevosleiriin. Geometriaa, nähkääs.

Vieraan lähettimen signaali oli niin heikko, että sen tulosuunnan mää­rittely oli vaikeaa; virhettä syntyi pakostakin muutamia asteita. Varminta olikin, että molemmat otimme erikseen suuntiman, joiden keskiarvon mukaan määritin sitten lopullisen suunnan. Jos kohde oli kaukana, ei ollut mitään toivoa löytää lähetintä, mutta jos viesti tuli alapuolisesta laaksosta, mihin luotimen suuntiman pystykulma viittasikin, oli tarkkuus aivan riittävä.

Kuva 25 Gron Tiffre on halunnut kuvata piirrokseensa monimutkaisen radioluotimen, mutta koska hän ei ole uskonut kenenkään olevan enää kiinnostunut kyseisen laitteen teknisistä ominaisuuksista, hän on piirtänyt sen Guacimaran pikku kätöseen. Ja todella, tuo laite ei suuremmin kiinnosta, ei ainakaan suomentajaa!

Sytytimme merkkitulen, että Guacimara ja Anaterve tiesivät meidän on­nistuneen; vastarinteelle olikin merkkival­kea jo sytytetty.

Söin Dacilin kanssa loput juustot ja joimme pois loput viinit ja teimme temput, mihin toimiin kului yhteensäkin vain vähän toista tun­tia, huokasimme hieman ja lähdimme laskeutumaan. Pa­luu­matka oli alamäkeen helppo ja tapahtumaköyhä; mitä nyt pari harhailevaa irviötä kolkkasimme.

Hevosleirissä riemu repesi, kun me illansuussa palasimme; Guacimara oli porukoineen palannut hetkeä aiemmin ja Guajra oli luvannut löysätä viinitynnyrin tappia heti, kun mekin olisimme paikalla.

Guacimara ja minä otimme mukit viiniä ennen kuin vertai­limme saamiamme tuloksia. Mittaukset osoittivat kiis­tatta, että radiolähde sijaitsi alapuolisessa laaksossa. Kun varsinainen työtehtävä oli näin suoritettu, vetäydyimme hetkeksi lehtimajaan, koska Guacimara ja Anaterve eivät olleet toimineet luotausmatkallaan, kuten minä ja Dacil, koska rinne sillä puolella oli ollut ylös asti hevosella kuljettava.

Illan tullen sytytettiin leirin keskelle suuri rasi pak­suista ke­lopölkyistä. Roihu paloi pitkälle yöhön, riistaa ja kalaa pais­tui, ja viini virtasi.

Kipinämikkoparit sovittiin ja väki vetäytyi paritellen turkis­ten alle nukkumaan. Yö oli tähtikirkas ja auvoisa. Koirat kuuluivat jahtaavan irviöitä lähimetsistä.

KAHDEKSAS TARINA Taganana ja Daute

Yöllä alkoi sataa, ja satoikin sitten varsin kolme vuo­rokautta lähes yhtä soittoa. Vain sellaisia lyhyitä tau­koja piti, että ehdimme kyhätä kalastuskatoksia puron varteen. Olimme oivaltaneet, että kalat, kun eivät näe katoksen ansiosta meidän hahmojamme vaaleaa taivasta vasten, antavat helpommin keihästää itsensä. Tuollaisen katoksen voi, kuten silloin tehtiin, tehdä myös suojaksi sateelta. Hevoset viiristelivät puiden alla etteivät vallan kastuisi, no, olihan niillä lehmännahat loimina.

Kala kävi hyvin keihääseen; kalaa oli purossa niin paljon, että aina tuli, kun vaan puroon päin vähän keihäällä sörkkäsi. Kelorunkoja riitti kohta leirin vieressä, suolasta ja viinistä ei ollut puutetta, ja kun koirat kaiken päälle ajoivat syötäviksi pari peuraa lei­riin, ei meillä ollut hätäpäivää. Mitäs, sen kun kalastelimme, söimme, joimme, naimme ja nukuimme. Kuka sitä nyt sateessa vieraita elämänmuotoja etsimään.

Neljäs aamu valkeni Aurinkoisena. Luonto höyrysi, eihän vielä ollut kuin vasta alkusyksy. Valmistuimme ja valmistimme hevoset lähtöön alas laaksoon, josta radiosignaali oli tullut. Vastaanotti­memme eivät enää saaneet viestiä; ehkä sade oli sammuttanut vieraan lähettimen. Dacil otti yhden hevosista ja palasi ratsain asuntokentälle valmistamaan ‘Yrjöä’ lentokuntoon, jos sitä vaikka tarvittaisiin.

Kuva 26 Gron Tiffre on kuvannut tässä teoksessaan Yrjön’ käynnistyspuuhissa olevan punaposkisen Dacilin ‘. Dacilin käsi ei suinkaan ole postilaatikossa, niin kuin ensihätään luulisi, vaan hänen kätensä on ‘Yrjön’ tuhkaluukussa, koska ‘Yrjön’ ‘häkäpönttö’ oli sytytettävä tuhkaluukun kautta; ‘Yrjöhän’ kävi pilkkeillä.

Laskeuduimme suoraan puron vartta alas niin pit­källe, kuin hevosilla pääsi, eli ensimmäiselle vesiputoukselle, sitten oli lähetettävä ratsastajia tiedustelemaan kulkukelpoista reittiä.

Mitenhän kalat olivat päässeet joskus aikoinaan ylös siitä putouksesta puroon sen putouksen yläpuolelle? Olivatko ehkä kävelleet sateella met­sän kautta? En usko, mutta päässeetpä vaan olivat.

Yksi ratsastajista palasi tuota pikaa ja hihkui, että oli löytänyt jo reitin. Putous olikin melko helppo kiertää, ehkäpä kalatkin oli­vat kuitenkin kulkeneet sitä kautta. Muutkin tiedustelijat palasivat, kun olivat kuulleet hihkunnan ja alkuillasta olimme alhaalla laaksossa samaisen puron varressa. Vähän matkan päässä puro laski pieneen, matalaan kirkasvetiseen jokeen. Siihen risteykseen leiriy­dyimme.

Hevoset nauttivat joessa piehtaroinnista, kun uima­silleen eivät mahtuneet. Pääsimme kaikki pesulle, koska laaksossa hiljaa virtaavan jokipahan vesi oli lämpi­mämpää, kuin vuoripuron; olimmehan, koska olimme älykkäitä, leiriytyneet joen yläjuoksun puolelle, jonne ei vuoripuron kylmempi vesi päässyt. Kaikki osasimme uida syvemmissä paikoissa käsipohjaa, eli ihmistä; siihen uintitaitomme tosin rajoittuukin. Koirat uivat riemuissaan koiraa, missä niiden jalat eivät täyttäneet pohjaan. Hevoset olisivat kai uineet hevosta, jos joki ei olisi ollut sellaiseen liian matala. Ihminen ei ole mikään varsinainen vesieläin.

Hävisin munakaupoissa, huomasin niin tapahtuneen, kun nousin uimasta. Mutta tappio kääntyi voitoksi, kun näin Guacimaran nousevan joesta vettävaluvana, nännit kylmästä vedestä somasti nöpöllään. Että on mukava panna juuri peseytynyt yhä märkä nainen uudelleen hikiseksi!

Puut ja pökkelöt olivat vielä sateen jäljiltä kosteita, mutta ter­vaskantoja onneksi löytyi. Suuren tervasvalkean loi­mussa muutkin puut pian kuivahtivat.

Illalliseksi poimimme muutaman varomattoman jä­niksen, sekä hiillostimme kalaa, sitähän oli joki täyn­nään. Yöllä pyydystimme kalanperkeillä jokirapuja, jotka sitten Auringon nousun aikaan kiehautimme suolavedessä, annoimme niiden jäähtyä liemessään ja nautimme ne aamummalla aamiaiseksi yön yli purossa jäähdytetyn viinin kera.

Pääruoaksi ravuista ei ole, koska niissä on niin vähän syötävää, mutta siihen joukkoon kalaa ja lihaa, niin jopa silmät auke­nivat. Jotkut tosin nukahtivat jo hieman ennen puoltapäivää uudelleen. Brunchi, eli aamulounas oli näin tullut keksityksi.

Rapujen pyydystys käy siten, että kyhätään matala kori pajupuun vittaksista - tähän tarkoitukseen pajunvittakset ovat parasta materiaalia, mutta nuoret koivuvitsatkin käyvät kyllä - kori kapenee hieman suuta kohti. Sitten kalanperkeitä koriin ja kivi niiden päälle korin pohjalle painoksi. Kori lasketaan joen pohjaan vavan ja vittaksen avulla. Kohta on kori täynnään herkuista kahinoivia rapuja. Ravut sitten elävinä keittoruukkuun kiehuvaan hunajalla maustettuun suolaveteen, jossa uiskentelee runsaasti tillin kruunuja. Rapuja lisätään veteen sellaisissa erissä, että veden kiehunta ei laannu. Rapuja keitetään, kunnes niiden kuoret muuttuvat punaisiksi. Rapuruukku otetaan pois tulelta ja rapujen annetaan jäähtyä keitinvedes­sään ja ne syödään mielellään runsaan juoman kera. Ravun kuoret on syytä jättää syömättä, mutta niistä saa keitettyä herkullisen rapuliemen kalasoppaan.

Kuva 27 Gron Tiffre on nimennyt tämän kivipiirroksensa yksinkertaisesti: Guanchetyttö pesemässä pilluaan vuoripuron viileässä vedessä.

Iltapäivällä, kun olimme poimimassa hirveä, löy­simme mel­ko tuoreita tonkimisjälkiä metsästä. Ne ei­vät olleet villisian tekosia, koska paikalta ei löytynyt sorkanjälkiä, mutta multainen keppi löytyi. Villisiat eivät tietämämme mukaan tongi maata kepillä.

Maasta, mullasta paremminkin, oli selvästikin juuri äsken kaivettu juuria kepillä; sen päättelimme siitä, kun paikalla oli tuo multainen keppi, johon tarttunut multa oli vielä tuoretta. Kaivelijat eivät voineet olla kaukana! Mutta oliko kyseinen kaivelija ollut vain irviö, vai oliko maankaivutöissä ollut ‘vierailija’? Koirat ottivat kepistä vainun ja lähtivät seuraamaan löytämäänsä hajujälkeä, mutta yhyttivät kohta kiinnostavamman karhunhajun, ja lähtivät, kahjot, tieten­kin karhun perään.

Että se niistä koirista, *metsän peittoon saattoivat ne mennä, lopullisesti, kun mitään karhukoiria eivät olleet, arvelimme.

Koirat kuitenkin ajoivat noin tunnin kuluttua ei karhua, vaan lapiosarven hirven melkein syliimme, joten poimimme sen. Laskimme veret hirvestä kallionsyväntee­seen koirille, suolistimme elukan ja palasimme hirven­ruho hevosvedossa leiriin. Pään jätimme metsään, mutta hir­ven lapiosarvet hakkasimme irti ja otimme mukaan, koska niistä sai kä­tevästi tehtyä oivia tarjoiluvateja. Koirat jäivät kovaää­nisesti herkuttelemaan hirven roippeilla; saivat vielä maksankin palkakseen. Palasivat aikoinaan leiriin turvat hirvenve­ressä, suolenpätkiä suupielistä riippuen. Pari suurinta elukkaa toivat kovasti keskenään nahistellen hirven sarvetonta päätä, josta sen pehmeän turvan olivat jo pistäneet poskeensa.

Mitäs muuta, kuin hirvi nahoistaan, ruho paloiksi ja talja, että lihat suolaan, ja peijaissoppa kiehumaan. Varsinkin hirven soiro ja kellekset menivät sopasta il­lemmalla hyvin kaupaksi. Ja vaikuttivat vielä samana iltana.

Juuria tonkivat muukalaiset unohtuivat, kun mahat olivat

*Gron Tiffre käyttää kummallisen kalevalaisia sanontoja. ‘Metsän peitto’ on Kalevalassa yksi karhun peitenimistä. Mutta toisaalta, on täysin luonnollista, että Gron käyttää tuota termiä; käyttiväthän he karhuntaljaa peittonaan. (Ensio Olut)

täynnä ja lehväsavut pitivät hyttyset loitolla.

Taljaa puhdistettaessa irronneilla lihan- ja ihranriekaleilla tuli yön aikana runsaasti rapuja.

Koska laaksossa oli viljalti mustikoita, ja syöty oli raskaasti, oli seuraavaksi mustikkasoppapäivä pai­kallaan. Ravut tosin söimme aamupalaksi.

Siinä mustikoita hiljakseen poimiessamme kuu­limme kum­mia: aivan selvää konttia puusta ylä­puoleltamme:

• Kovisiakintti kuolävintti kotunvintti korkeleenpentti ko­manäntti kor­si­katkintti.
• Koljesyntti konentti kovetkintti koispontti, koientti koota-­ nintti koleontti korkoitettutantti kuotavaksisöntti, kolmohönt­ti kommaäntti!

Kaksi hahmoa näkyi kirsikkapuun lehvistön siimeksessä. Täytyivät olla ihmisiä, koska irviöt eivät puhuneet, ei­vät ainakaan konttia, mölisivätpähän vain.

– Vittu hei, mä siis kuolen, näähän on ihan kovii sisältä, multa menee kato siis vittu näitten kanssa niinku hammas, kuului sitten selvällä tiffrillä.

• Hei kelaas muija kato ny vähä, mähän vittu sulle saatanan ahne äm­mä niinku äsken sanoin, ett imase ne stenut siitä enste kato siis veks ja sputtaa ne sitte huitsin vittuun, sit skruudaa kato vaan se pehmee osa tällai kato hei, toinen ääni vatsasi ja jatkoi:
• Kato ny ämmä tätä mun persettäki; täähän on vittu ihan sitten ruvel­la!
• Mähä sanoin, ettei otettais niitä leppereitä; niissä kun per­se hikoo sillai ihan vitusti, niin pakosta menee ruvelle. Kangas­päällyselläkin oltais niitä saatu hei, toinen puolestaan intti.

Sanankäytöstä ei voinut erehtyä: risteilijä ‘Uusimaan’ väkeä aivan selvästi. Äänen korkeudesta päätellen naisistoa.

Hiivimme puun alle, ja ravistimme. Ensin tuli alas kirsikoita ja muutama ‘tilhi’, tai joku muu pöllö, sitten putosi puun latvustoon piiloutunut irviö, ja viimein pari laihaa, ettenkö sanoisi, nälkiintynyttä alastonta kotta­raista. Ei juuri lihaa kummallakaan luiden ympärillä. Eräavuttomia ‘uusmaalaisia’ aivan selvästi.

Risteilijä ‘Uusimaalla’ ei paljon erätaidoista tiemmä tiedetty; huhujen mukaan oli alkujaan joukkoon soluttautunut joitain suurkaupungin viherpipertäjiä, vegaaneja, jotka olivat sittemmin on­nistuneet myrkyttämään koko laivan väen mielet li­hansyöntiä vastaan; kaikki eräoppaatkin oli kuuleman mukaan tuhottu risteilijän tiedostoista. Mutta olivat ressukat ehtineet opettaa näköjään vain joka toiselle kirsikansyöntiä. Edes joka toiselle, onneksi.

Nyt, vaikkakin nämä naiset, jotka puusta varisivat, olivat onnistuneet pelastautumaan tälle yltäkylläisyy­den planeetalle, olivat nälkäkuoleman partaalla, koska eivät osanneet, tai sitten halunneet, käyttää hyväk­seen sen runsaita eläimellisiä antimia.

Keräsimme maahan pudonneet kirsikat ja kan­noimme naisparat leiriin. Irviönpiru pääsi livahtamaan.

Naiset saivat syödäkseen ensialkuun runsaalla hu­najalla makeutettua mustikkasoppaa. Kun heidän kuntonsa oli kohentunut tämän voimallisen eliksiirin ansiosta, he kyselivät, miten me osasimme keittää niin hyvää marjasoppaa; heidän soppansa oli aina ollut hapanta tai karvasta. Kun kuulivat, että siihen oli sekoitettu julmasti hyönteisiltä, hunajaisilta, riistettyä vararavintoa, he työnsi­vät sormet kurkkuunsa ja yrittivät oksentaa tämän ‘riistosopan’ pois elimistöstään, mutta elimistö ei enää luopunut­kaan kipeästi tarvitsemastaan ravinnosta. Peruutta­maton vahinko oli tapahtunut. Vaikka naisten mieli taisteli vielä vastaan, sil­mät ja suu jo himoitsivat kuola valuen liemessään jäähty­viä jokirapuja.

Viini olikin sittemmin ainoa vegaaniruoka, jota he enää suostuivat nauttimaan, ja jo muutamassa päivässä naiset olivat kohentuneet ja valmiita vaikka naitaviksi. Naiset olivat unohtaneet harhaoppinsa ‘kestävästä kehityk­sestä’ ja antoivat nyt periksi luonnolle.

Joen toisella puolella, niin nämä naiset, Taganana ja Daute, kertoivat, piti olla muutama kymmenen uusavutonta ihmistä lisää. Lisäksi irviöt olivat vieneet melkoisen osan avaruudesta pelastuneista, muun muassa heidän ainoan remonttitaitoi­sen miehensä Bentin, joten heidän laskeutumismo­duulinsa olivat korjaus-, tai kai ainakin lentokelvottomassa kunnossa ilmake­hän kitkan aiheuttamien lämpövaurioiden ja törmäyk­sen jäljiltä, kai. Nämä naiset eivät olleet osanneet niiden kuntoa sen lähemmin arvioida.

Nuoret naiset kertoivat, että he ja ne muut olivat luultavasti ainoat risteilijä ‘Uusimaalta’ pelastautuneet, koska heidän aluksensa muut laskeutumismoduulit eivät olleet käynnistyneet; eivät ainakaan siihen mennessä, kun he olivat kahdella käyntiinsaadulla päässeet ulos pahasti vaurioituneesta risteilijästään.

Lähetin, koska minulla kolminkertaisena menceynä oli siihen jo moraalinenkin velvollisuus, Guacimaran ratsain asuinkentällemme, koska vuoren katve esti kutsun esittämisen radioitse, hakemaan parasta moduuleis­tamme pelastustehtäviin, eli ‘Yr­jöä’ ja sen käynnistykseen lähtenyttä Dacilia. Mukaansa hän valitsi miehen, varmuuden vuoksi tieten­kin pienimunaisen, että matka ei turhaan hidastuisi, kos­ka, ku­ten hyvin tiedämme, vain naiset ja pienimu­naiset miehet pysty­vät ratsastamaan nopeasti.

Eikä Guacimara pienimunaisen miehen kanssa välittäisi matkanteossa muutenkaan hidastella.

Muistutin Guacimaraa, että hän toisi mukanaan puntin tuli­tikkuja, koska meiltä alkoivat tikut käydä vähiin. Me muut järjestimme etsintäpartion. Löytötytöt Taganana ja Daute lähtivät halukkaasti oppaiksi.

Taganana, varsikin, oppi nopeasti Maan tavoille ja poimi jo kohta ensimmäisen jäniksensä. Hän ei olisi edes malttanut paistaa jussia; kyseli vain, onko sen veri juomakelpoista. Saa­tuaan myönnön, ryysti pupun kuiviin suoraan sen kurkusta. Jäniksenverisen suunsa neito pyyhkäisi ronskisti kyynärvarteensa. Täällä ei söpöilemällä ja sievistelyllä pärjää; on syötävä silloin, kun ruokaa on, nuori nainen näköjään jo oivalsi! Ja oikein oivalsi!

Illan jo hämärtyessä saavuimme paikkaan, josta naiset epäi­livät kahlanneensa joen yli. Meidän oli kui­tenkin leiriydyttävä, koska ei olisi ollut järkevää lähteä ylittämään jokea pimeässä tuntemattomasta paikasta.

Paikalle, johon leiriydymme, oli kaatunut kuivia kelo­ran­koja. Minäpä keksin, että jospa tukisimme kaksi runkoa pitkälleen päällekkäin niin, että niiden välissä on kapulat pitämässä niitä erillään voisimme välttyä puiden pilkkomiselta, jos homma vaan toimisi, kuten suunnittelin. Kun sytytimme niiden kahden rungon väliin ensin tervastulen että saimme ne syttymään siitä niiden runkojen välisestä raosta ja otimme sitten puupalat pois pölkkyjen välistä, kun tuli paloi kunnolla, huomasimme, että idea oli toimiva ja hyvä; saimme oivan ja pitkän leirinuo­tion koko yöksi. Näin tulin kek­sineeksi rakovalkean.

Pyydystimme joesta muutaman punalihaisen kalan, paistoim­me ne rakovalkean loimussa, söimme ja kä­vimme yöpuul­le.

Aamulla käristimme yhä palavalla rakovalkealla evääksi ot­tamaamme suolattua läskiä, söimme sen sianihralla voidellun leivän päällä ja keitimme maastosta löytyneitä myöhään mu­nittuja metsäkanan munia. Kyseinen kana ei oikein ollut juo­nessa mu­kana, niinpä kynimme sen ja paistoimme mukaan huikopalaksi.

Otimme kupit viiniä, sammuttelimme kelorungot ve­dellä ja ylitimme varovasti kahlaten, liukkailla kivillä kompuroiden joen. Koirat eivät tajunneet tulla mukaan, vaan ryhtyivät jou­kolla jahtaamaan taas jotain metsänelukkaa.

Joen toiselta puolelta oli rannalta joen ja mäennyppylän väli­seltä alueelta tongittu luultavasti kaikki syömäkelpoiset ja muutkin juuret, niin tarkkaan maa oli myllätty. Taganana ja Daute huomasivat tuntevansa paikan hyvin, koska juuri he olivat ton­kineet maan muutaman viikon aikana ja osasivat nyt kertoa, että heidän las­keutumis­aluksensa eivät olleet enää kaukana, aivan siinä mäennyp­pylän takana vaan. Osasivatpa vielä näyttää, mitä kautta olivat kulkeneet!

Matkalla laskeutumispaikalle poimimme pari villisi­kaa; sellaisia pienempiä, viirullisia ja mureampia. Nii­den emo ei oikein tykännyt asiasta, joten jouduimme kumauttamaan ja suolistamaan senkin mukaan matkaan.

Muutama irviö pyrki osille. Kolkkasimme ne yhtä lukuun ottamatta; sen otimme vangiksi elävänä toivoen, että se joh­dattaisi meidät myöhemmin sinne, missä irviöt pitivät vangitsemiaan ‘Uudenmaan’ avaruusmatkaajia. Irviö ölisin kovin; meidän oli laitettava sille puukapula suuhun, emme muuten olisi kuulleet sen meteliltä omaa ään­tämme.

Iloisesti jutellen lähestyimme paikkaa, jossa las­keutumis­mo­duulien piti olla; jutellen siksi, että lajipart­ne­rimme eivät pelästyisi, vaan tunnistaisivat meidätkin ihmi­siksi.

Kuitenkin, kun löysimme toisen moduuleista, sen luona makasi vain yksi ylilaiha, mutta yhä elävä ihminen, hän oli nälästä niin heik­kona, ettei ollut pystynyt enää etsimään metsästä syötävää, saati pakenemaan.

Nainen, sukupuolen tunnisti vain sukuelimistä, niin laiha hän oli, makasi sammalikossa silmät kauhusta ja nälästä selällään. Daute ja Taganana saivat, kun he olivat tämän naisen, naisen nimi oli Adeje, tuttuja, Adejen rauhoittumaan ja nauttimaan hunajaviiniä pienen pieninä kulauksina sillä aikaa, kun paistettu kana perattiin, ja rikotuista luista ja nah­koista keitettiin rasvainen liemi, joka maustettiin maastossa villeinä kasvavilla ruo­holaukalla, kynsilaukalla ja mäkimeiramilla. Löytö­tytöt onnistuivat syöttämään, kun enimmät rasvat oli ensin kerätty liemen pinnalta toiseen astiaan liian vahvana ravintona nälkiintyneelle, vastaanhangoittelusta huolimatta, vähä­rasvaista kanalientä tälle Adejelle ja tämä sai vähin erin elämän värin poskilleen. Kananrasvat Taganana ja Daute veteli­vät, hyväkuntoisia kun jo olivat, herkkuna omiin suihinsa.

Isosika pistettiin lihoiksi, sen kinkut ja lavat, eli yhteisnimeltään käpälät, sekä pää irrotettiin ja suolattiin tyhjentyneisiin viiniruukkuihin, ruho pätkittiin paloksi ja palat pantiin suolaan myös, mutta katajanoksien kera. Pikkupossut panimme vartaaseen paistumaan. Potkat ja puhdiste­tut sorkat ja pieniksi ha­katut sydämet laitettiin suolave­teen kiehumaan, munuaiset, joista oli ku­senmaku pesty kylmäl­lä vedellä pois, suolattiin ja leivottiin taikinan sisään mäkimeiramin, ruoholaukan ja läskinpalasten kanssa ja nämä piirakat paistettiin englantilaisilta oppimaamme tapaan latomalla nuotiossa kuumennettuja kiviä niiden alle, väliin ympärille ja päälle, melko nopeasti pinnaltaan rapeaksi, jolloin munuaiset olivat kypsyneet sopivasti, että ne olivat sisältä yhä vaalean punaisia ja herkullisia.

Mak­sat leikattiin paloiksi ja jokainen paistoi halunsa mu­kaan maksan paloja tikussa yöksi viritellyllä uudella rakovalkealla, ripotteli suolaa päälle ja söi hunajalla maustetun puolukkasurvoksen kera tätä terveellistä voimaruokaa. Jälkiruokana oli sitten sitä munuaispiirasta.

Irviön olimme sitoneet rautalangalla kaulastaan puun oksaan kiinni niin, että se pääsi ha­lutessaan makuulle, mutta ei voinut paeta - kaikissa avaruusaluksissahan on aina mukana tongit ja va­raosina rautalankaa - riittävälle etäisyydelle, jotta siitä löyhkäävä ominaishaju ei häirinnyt ruokarauhaamme. Illan hämärtyessä irviö aivan selvästi pelkäsi rakovalkean loimua, joten siirsimme sen kauemmas metsään.

Kuva 28 ‘Hyi, tällaiseksi rumaksi laihaksi ruitiksi, kuin tämä Adeje tässä vaiheessa vielä oli, menee, jos ei syö kunnon ruokaa’ on Gron Tiffre nimennyt tämän teoksensa. ‘Kunnon ruoalla’ Gron Tiffre tarkoittaa, kuten hyvin tiedämme, lihaa ja sen sellaista. Anoreksia nervosa näkyy iskeneen heinänsyöjiin jo tuolloinkin. Suomentajaa puistattaa tuollainen vallan! Siksi kuva on näin pienenä tässä.

Myöhemmin irviö sai syödäkseen tulilla käristet­tyä suolatonta porsaan kamaraa ja vettä juodakseen, kun vaan oli hiljaa. Paistettu ruoka oli irviölle alkuun outoa, mutta makuunpäästyään se söi sitä suurella mielihalulla. Ja oli hiljaa, ynisi vain tyytyväisenä.

Paistuvan sianlihan tuoksu levisi ympäristöön ja, kun Taganana ja Daute lisäksi huhuilivat tovereitaan ni­miltä, ilmestyi nuotion valopiiriin vähin erin metsästä arkoja, nälkäisiä, likaisia ihmisiä hullunkiilto silmis­sään.

Kun naiset - niin, naisiahan he olivat - näkivät, että possuntaimia oli vartaissa paistumassa, he yrittivät nälkiintyneisyydestään huolimatta rynnätä kiukusta kiljuen meidän, jotka olimme niitä possuja paistamassa, kimppuun, mutta heidän voimansa ei­vät riittäneet ja he tuupertuivat maahan. Naisten elvyttämiseen meni useita tun­teja, koska he eivät tahtoneet enää millään syödä pelkkää kanalientä ja juoda hunajaviiniä vahvistuksekseen, kun heidän sieraintensa aistima paistuvan sianlihan tuoksu tulvi suoraan heidän aivojensa pohjalla sijaitseviin limbisiin aivoalueisiin, evoluution alkuhämärän jäänteisiin, ‘liskon­aivoi­hin’, aivojen alueisiin, joiden tehtävänä on vaistotoimintojen ohjaus, jättäen kokonaan väliin aivojen otsalohkot, tunnekeskukset. Neurologia oli minulle tuiki tuttua, kaikki ‘Päijät-Hämeen’ tiedostothan olivat olleet luettavissani avaruudessa matkatessamme; olihan minulta toki liiennyt aina silloin tällöin hetki aikaa naisten viihdyttämiseltä myös itseni sivistämiseen.

Nyt näiden naisten vaistoja ohjasi tämä alkukantainen elämisen toivo, raivo saada elää. Näin sai tieteellisen todistuksen teorialleni, että se, mikä tuoksuu herkulliselta, on terveellistä, hyvää ja ihmiselle jopa elintärkeää ruokaa. Edes sukupolvia kestänyt vegaaniruokavalio ei pysty hävittämään tätä geeneihin kirjoitettua tietoa, miltä oikea ruoka tuoksuu!

Esimerkiksi raaka porkkana ei tuoksu ihmisnenässä miltään, joten se ei voi olla ihmisen syötävää. Keitetyn kukkakaalin tympeine, luotaantyöntävine hajuineen täytyy puolestaan olla terveydelle jopa vaarallista!

Luonnottoman, pelkän ravitsemattoman ja epäterveellisen kasvis­ruoan syöminen oli venyttänyt ihmispolojen mahalau­kut sellaisiksi, että niihin olisi mahtunut ravitsevaa sianlihaa lähes rajattomasti, jos sen makuun olisivat tottumattaan päässeet, sen tiesimme. Silloin ei vegaanius enää, meille se ei ollut yllätys, olisi merkinnyt heille mitään, vain hen­kiinjäämi­nen olisi merkinnyt. Ristiriitaista sinänsä, että lihanhimo, tuo elämisen perusta ja alkuvoima, olisi voinut silloin myös tappaa heidät.

Vielä nämä naiset eivät vielä olleet kypsiä ihmismäiseen lihansyöntiin, sillä niin vahva ravinto olisi aiheuttanut näille, sellai­seen tottumattomille, vatsakramppeja ja jopa mahdollisesti kuoleman­vakavan rasvaripulin; vähärasvainen kana- ja lihaliemi oli tuolloin paras opetteluruoka ja helpoin ensiratkaisu. Liika rasva, niin hyvää ja täydellistä ihmisra­vintoa, kuin se onkin, saattaisi jopa estää muun ravinnon imeytymisen. Mustikkasoppaa ei meillä sillä kertaa ollut valmiina, koska naiset olivat syöneet ympäris­töstä kaikki marjat.

Sillä aikaa kun tulokkaat vihdoin särpivät kanaliemen piristäminä sisälmyssopan lientä ja maistelivat varovasti hunajalla makeutettua viiniä, jotkut meis­tä kävivät kivittämässä muutaman metsäkanan lisää; kana kun on parempaa totutteluruo­kaa, kuin sika. Metsäkanoja löytyikin useampaa ko­koa ja näköä. Lisäksi joukkoon eksyi muutamia muitakin ‘pöl­löjä' ja mm. yksi pulu sekä pari ‘varista’.

Ensimmäistä kertaa kuukausiin saivat löytämämme avaruusmatkaajat nukkua yönsä tur­vassa ja vatsat täynnä oikeaa ruokaa.

YHDEKSÄS TARINA ‘Muurikki’

Iltayöstä Guacimara ja Dacil laskeutuivat ‘Yrjöllä’, moduulilai­vastom­me lippulaivalla, pienen laskeutumispaikan etsiskelyn jälkeen melko lähelle, vain muutaman kymmenen metrin pää­hän tulistamme. Dacil ­avasi ‘Yrjön’ ikkunan ja pudotti avoimesta ikkunasta puntin tulitikkuja leiriin ennen laskeu­tumistaan, koska tiesi, että minä muuten ensitöikseni niistä kyselisin.

Jälleentapaamiseni Guacimaran ja Dacilin kanssa oli hyvin läm­minhenkinen. Dacil riisui lentäjän vermeensä ja kumpikin näytti minulle par­haan puolensa. Guacimarahan ei vermeitä käyttänyt.

Kahden naisen välissä, taljojen alla, oli leppoisaa nukkua, kun meille niin tuttu loppukesän tumma täh­titaivas avautui yl­lämme.

Kun heräsimme, oli Aurinko jo aikoja noussut. Ka­lassakin oli näköjään käyty, koska hirvensarvivadilla oli käristettyä taimenta sianih­rassa kypsäksi vaalenneena. Viini oli sopivasti jäähtynyt muka­vaksi aamujuomaksi viileässä yössä, vaikkakaan sitä ei ollut muistettu sillä kertaa viedä puroon jäähtymään.

Kuva 29 Tässä Gron Tiffren yli 17.300 vuotta vanhassa kivipiirroksessa nähdään Dacil tehokkaasti selän rasitusta vähentävässä moduulilentäjän vermeissään. Näppärät reisihihnat ovat todennäköisesti estäneet vermeiden keriytymisen avaruuslennon aikana vyötärölle. Vermeet kiristettiin takaa tiukasti vartaloa tukevaksi kätevästi noilla selkänauhoilla, luulen.

Aika ei ole pahoin pannut tätäkään taideteosta.

Kävin nappaamassa joesta muutaman taimenen li­sää, file­oin ne nahattomiksi, sivelin ohuelti hunajalla, ripottelin suo­laa päälle, kiedoin fileet villiin tilliin, koska sitä sattui löyty­mään, laitoin hapokkaita ‘ketunleipiä’ rusennettuina fileiden lihapinnoille, vielä tilkka viiniä koko koreuden päälle, sitten käärin kalan suuriin lehtiin, sidoin paketin huolella rauduskoivun riippaoksilla ja laitoin paketin ve­denpitävään sian virtsarakosta tehtyyn pussiin painon alle kivenkoloon vesirajaan etteivät ‘muurahaiset’, joiksi olimme ryhtyneet nimittämään niitä kiusallisia pieniä maassakäveleviä ötököitä, joilla on kuusi jalkaa ja jaokkeellinen vartalo, koska ‘muurahainen’ on helpompi sanoa, kuin ‘sel­lainen kiusallinen pieni maassakävelevä ötökkä, jolla on kuusi jalkaa ja jaokkeellinen vartalo’, pääsisi suolaantuvan kalan kimppuun. Päi­vem­mällä meillä oli sitten saatavilla graavisuolattua taimenta. Vaihtelua tönkkö­suolatulle.

Guacimara ja Dacil ryhtyvät aamiaisen jälkeen valmis­telemaan ‘Yrjöä’ sairaskuljetukseen; ylimääräiset is­tuimet oli poistettava, että huonokuntoisimmat pelas­tetut saatiin makuulle. Meil­lä muilla oli aikaa vaikka kalastella, koska puuhaan ei mahtu­nut useampia.

Minä ryhdyin tutkimaan ‘Uusimaan’ laskeutumismoduuleiden maahanrysähdyksessä saamia vaurioita. Toinen, se kauempana oleva, oli yllättäen säilynyt mällistä huolimatta melko ehjänä; vain öljypohja oli repeytynyt, kun laskeutuminen oli mennyt kiville.

Onneksi tämän moduulin lentäjä oli tajunnut sammuttaa moottorin heti, kun öljynpai­nevalo oli syttynyt; moottori ei ol­lut ehtinyt leikata kiinni; tämän havaitsin liikuttamalla mäntiä alakautta kampiakselista, kun ensin olin irrottanut rikkoutuneen öljypohjan ja poistanut sytytystulpat. Ohjaamon oikeanpuoleinen etusivuikkuna oli särky­nyt, muuta vikaa ei näyttänyt olevan; ainakaan päällisin puolin.

Toinen alus oli puolestaan aika paskana; se oli aivan selväs­ti tullut katolleen alas teräväsärmäiseen kivikkoon, syylari oli särkynyt, jäähdytysnesteet olivat valuneet kankaalle, kone oli käynyt ilman nesteitä, ylikuumentunut, kannenpahvi oli palanut ja kansi oli vääntynyt. Alus oli onneksi siitä sitten pyörähtänyt oikein päin tasamaalle. Mutta siinä oli, mikä tärkeintä, ehjä öljypohja ja öljyt olivat pysyneet koneessa!

Jos paarmanperkeleitä ei olisi ollut, olisin saanut sen parempikuntoisen korjattua lentokuntoon vaihtamalla siihen ehjän öljypohjan siitä nurinajetusta jo sinä päivänä, mutta iltapäivä oli pakko pitää luppoa, muu­ten olisin tullut syödyksi elävältä. Sain sentään laskettua sen särkyneemmän kapistuk­sen koneesta moottoriöljyt ruukkuun talteen ja irrotettua valmiiksi sen ehjän öljypohjan. Öljypohjan tiivis­teenkin sain ehjänä pois ja talteen molemmista moduuleista. Sitten oli pakko lähteä huuhtomaan hiet jokipahassa.

Olivat saaneet suuren hauen kaislikosta. Adeje, Taganana ja Daute olivat nähneet ensimmäisen kerran eläessään, kuinka kala poimitaan ja kuinka ruokaa sitten tehdään vielä äsken eläneestä eläimestä. Ja päivällä oli sitten haukisoppaa. Onneksi kukaan ei ollut päässyt pilaamaan sitä soppaa maidolla, maitoa kun ei ollut, sen sijaan sianihraa oli soppaan laitettu riittävästi, hauki kun on itsessään kuiva kala, mutta muutoin se on maukasta vaihtelua ai­naiselle paistetulle, tai keitetylle lohikalalle. Painik­keeksi graavitaimenta kivenliuskeen päällä paistetulle tuoreelle leivälle ja viiniä.

Haukisoppaa riitti nyt irviöllekin, koska naiset olivat lähte­neet, myös Guajra oli lähtenyt sanitäärinä mukaan, viemään ensimmäistä, ja samalla huono­kuntoisinta, ryh­mää asuntoken­tällemme. Irviö kyllä­kin irvisteli alkuun suolan ja pippurin aromia hauki­so­passa, mutta nälkäänsä söi, kun muutakaan ei tarjottu, aikansa kakisteltuaan, suurella halulla, kun makuun pääsi.

Samalla len­nolla, millä naiset veivät nälkiintyneitä, menivät hirvenruhon fileet ja paistit puronrannan kellaripaasikammioon riiputettaviksi, jotta liha mar­moroituisi, sekä myös valmiiksi tynnyreihin suolaamamme sianlihat, joista asuntokentällä sitten saisi lihoja ensin liottamatta tehtyä tukevaa ja ravitsevaa ruokaa niille raukoille - kinkut varsinkin on helppo paistaa savikuoressa, ja ylikypsä kinkku aivan sulaa suussa -, kunhan olisivat hieman kuntoutuneet ensin laihemmalla ruokavaliolla.

Toisarvoisemmat hirvenlihat, kuten sitkeät etuselkä ja niska, paloittelimme ja annoimme niiden porista villisian vastaavien ruhonosien kanssa tuntikausia saviruukuissa nuotiolla, jotta ne mureutuisivat.

Suuria hirviä ei kannattanut poimia lisää, koska emme ol­leet enää pitkään sillä paikalla, eikä kuljetus­kapasiteetti riittäisi niiden kuljettamiseen kokonaisina kotikonnuille riiputettaviksi, mutta on­neksi on ole­massa pienempiäkin hirviä, eli peuroja, joku keksi ni­mittää niitä ‘poroik­si’.

Poimimme pari poroa aivan leiripaikan liepeiltä; niistä sai hyvät taljat, ja lihakin oli valmiiksi muream­paa, kuin suuressa hirvessä.

Poron poimiminen on lapsellisen helppoa, koska ne kulkevat laumoissa. Ei tarvita, kuin pajunköysi ja sii­hen kiristyvä lenkki; kun tämän lenkin, eli ‘suopungin’ heittää porolaumaan, se osuu aina jonkun poron sarviin, tai kaulaan. Sitten poro kel­lilleen, nuijalla otsaan ja veret pois.

Toinen kätevä, jopa inhimillisempikin, tosin pitemmät alkuvalmistelut vaativa tapa poimia poro on tehdä kapeneva aitaus, ripustaa iso kivi sopi­valle korkeudelle puun oksaan pajunköydestä riippumaan, ajaa porolauma aitojen välistä, ja kivi osuu aina joku­sen poron lakuaiseen sellaisella voimalla, että taju lähtee. Sitten tajuton elukka hengiltä ja lihoiksi. Inhimillisempi tämä tapa on siksi, että tässä ei ihmisvoimia tarvita, kuin aidan rakentamiseen ja kiven ylös hilaamiseen. Vastaavasti tämä pyydys toimii sitten pitemmän ajan.

On vain syytä muistaa laskea kivi maahan, kun jahti ei ole käynnissä, koska muuten porot saattavat juosta huolimattomuuttaan päänsä kiveen pahki ja kolhiutua tajuttomiksi aivan syyttä suotta, ihan ilman omia aikojaan.

Koska klapeilla lentäminen oli työlästä ja aikaavie­pää, eivät Guacimara ja Dacil palanneet yöksi leiriimme, se oli kyllä tie­dossa, vaan jäivät huoltamaan häkäpönttöä asuntokentällemme. Siispä yritin nukkua yksin, mutta eihän se yksin ilman naista minulta onnistunut. Taganana ja Daute tulivat huomattuaan nu­kahtamisvaikeuteni peittoni alle. Panin varovasti ensin Dautea, koska pelkäsin, että noin laihasta naisesta jäisi vain si­ninen nahka kullin ympärille, mutta aivan panemisen kestävä hän kuitenkin jo oli. Ja sitten nain Tagananaa. Kumpaakaan ei oltu pantu hyvään aikaan, joten aloitus vaati kepeää otetta. Toi­sella kierroksella painoin jo melkein täysillä, Taganana ja Daute lauloivat sekä itkivät onnesta. Kun tytöt vihdoin olivat tyytyväisiä ja tunsivat jälleen olevansa naisia, nukahdin minä­kin ja nukuin Auringon nousuun.

Taganana ja Daute nousivat uuteen aamuun iloisina, suloisina ja punaposkisina kuin kypsät omenat; siemenetkin heillä oli sisällä. Siemen ei vaan itänyt, koska heidän munasolutuotantonsa oli pysähtynyt johtuen heidän pitkästä nälkäkuuristaan. Mutta niin hyvät hormoniruiskeet olin näille tytöille antanut, että heidän normaali kuukautiskiertonsa lähti tuota pikaa käyntiin.

Aamun viileydessä, ennen kuin paarmat, nuo järjet­tömät luontokappaleet, heräsivät, sain vaihdettua öljy­pohjan ehjempään alukseen ja öljyt sisään. Tiivistelii­mana öljypohjan asennuksessa käytin, kun muutakaan ei ollut, kuusen tuoretta pihkaa. Aluksen varaosa- ja tarvikelaatikosta löytyi uusi öljynsuodatinkin tiivisteineen. Sitten vaan toiveikkaana starttaamaan.

Moottori ei tietenkään, pitihän se arvata, käynnistynyt, koska starttimoottori ei jaksanut viedä konetta edes yhtä kierrosta ympäri; kojetaulun valot jäivät vain hieman kytemään. Akut olivat varmaan ehtineet tyhjentyä, jos olivat milloin edes olleet täynnä, koska niistä oli huollon puutteesta vesikin vähissä. Eikä moottorissa ollut paikkaa veiville; minun oli odotettava apuvirtaa. Tar­kistin odotellessani jäähdytysjärjestelmän nesteet ja puhdistin sytytystulpat ja akun navat, kävin joutessani koko sytytys- latausjärjestelmän muutenkin läpi. Avasin vielä venttiilikannen ja säädin välykset ohjekirjan arvoihin.

Vähän ennen puoltapäivää ‘Yrjö’ laskeutui, vinkkasin sen korjaamani aluksen viereen. ‘Yrjön’ häkäpöntön päällä tätä tarkoitusta varten olevassa tislauskolonnissa sai akkuihin nopeasti tislat­tua vettä. Sitten otin apukaapelit esiin, kiinnitin hau­enleuat samanmerkkisiin akunnapoihin, virta päälle ja starttaa­maan. Eihän se mitä käyntiin vieläkään lähtenyt, vähän ju­rautteli lentogeneraattorin moottoria vain. Mitäs muuta voi odot­taakaan kuukausia ilman vettä ja virtaa seisoneilta akuilta.

Guacimara laittoi käsikaasulla ‘Yrjöön’ lisää kierroksia, että toisen aluksen akut la­tautuisivat. Kymmenen minuutin kuluttua uusi yritys, ja sehän jo yritti. Vähän aikaa latausta vielä ja jopa moottori käynnistyi!

Moottori ryntäytti käynnistyessään itseään, kuten sen mallin moottoreiden kuuluikin tehdä, öljynpaine­valo sammui oitis kun kone kävi ja kierrokset laskivat hetken kuluttua tyhjäkäynnille; moottorin ohjauselektroniikka ainakin oli kunnossa.

Irrotin apukaapelit; ensin kummankin aluksen akunnavoista plus-, sitten vasta maakaapelin. Alus kävi nyt omillaan, eli laturi toimi ja akut ottivat virtaa vas­taan, mutta ajovalojen polttimot olivat mennet rikki rysähdyk­sessä, koska valot eivät syttyneet, vaikka rämppäsin katkaisijasta monta kertaa edestakaisin. Äänenvaimenninkin vuoti. No, tiesin, siitä toisesta saisin höpinäpönttöön vaihto-osat. Ajovalon polttimoitahan piti olla varattuna jokaisen moduulin hansikaslokeroon.

Tytöt lähtivät ‘Yrjöllä’ omiin toimiinsa, minä tutustuin nimettömän laskeutumismoduulin toimintoihin ennen ensilentoani sillä. Ko­jelauta ja hallintalaitteet olivat lähes samanlai­set, kuin ‘Yr­jös­sä’. Suurimmat erot olivat vaihteistossa, joka oli tässä mallissa puoliauto­maattinen lattiavaihde; ‘Yrjössä’, kuten muissakin ‘Päijät-Hä­meen’ laskeutumismoduuleissa oli vähem­män urheilulliset ta­valliset rattivaihteet. Ja nap­pulassa, jossa yleensä luki: Hätä­kat­kai­sin, tässä lukikin: Voi Vit­tu!

Radiolaitteet eivät toimineet, eivät tietenkään. Senhän arvasi.

Nostin aluksen varovasti ilmaan; ensin vain metrin maasta, mutta vähin erin uskaltauduin puiden latvojen yläpuolelle ja vaakalentoon. Kaikki toimi, kuten pitikin. Lensin pienen kierroksen ovi auki saadakseni sisäänvuotavan pakokaasun ja kuukausien roskat imeyty­mään ulos. Samalla häipyivät niin huoltokirja kuin lentopäiväkirjatkin taivaan tuuliin; kuka niitä olisikaan enää lukenut, iänikuisia avaruusjorinoita.

Laskeuduin pehmeästi aivan leirin, samalla sen paskempana olevan mo­duulin viereen ja imin romumoduulin tankista käsi­pum­pulla lentopetroolia tämän ehjemmän aluksen tank­in täyteen. Polttoainetta ei avaruudestalaskeutumisoperaatioon ollut paljoa näiltä ‘uusmaalaisilta’ kulunut, niin suoraan he olivat tulleet sieltä alas, joten jäi toisen aluksen polttoainesäiliöönkin lentopetroolia vielä melkein täysi tankillinen.

Harmi vaan, että esimerkiksi ‘Yrjö’ ei voinut käyttää enää lentopetroolia, koska se, kuten muutkin meidän ‘päijät-hä­mä­läiset’ lentolaitteemme oli muutettu pilkkeillä toimivaksi. No, riittihän sitä nyt sitten tälle uudelle, tämä kun tuntui toimivan oikein hyvin.

Seuraavina päivinä, Dacilin ja Guacimaran lennättäessä nälkiintynyttä ‘Uusimaan’ väkeä ‘Yrjöllä’ asuinkentällemme, purin romuksi menneestä moduulista kaiken, minkä pystyi käyttämään varaosina. Sopivaa ehjää ikkunaa siinä ei ollut, sen verran eri vuosimallia se oli, joten alukseni ikkuna oli korjattava väli­aikaisesti hirventaljal­la; konetta oli lennettävä tästä syystä melko pienellä nopeudella ja matalalla, että hirvennahka ei liikaa lepattaisi. Ainakin avaruuslennot olivat näin ollen sen osalta poissul­jettuja. Kuitenkin, romusta sain ainakin ehjemmän radion ja lisää ehjiä ajovalonpolttimoita, niitähän taritsi aina, sekä vara-akun ja ehjän pako­putkiston. Ruosteenirrotusöljyä kului kokonainen purkki ennen kuin höpinäpöntön klemmarin mutterit aukesi­vat; varsinkin pakosarjan - tietysti purin mukaan koko pakoputkiston - pinnapultit olivat pureutuneet tiukasti plokin kylkeen. Pinnapultit oli kuitenkin hyvä saada talteen, niitä kun ainakaan näiden kummankaan moduulin varaosaluettelon mukaan ollut varaosavarastossa kuin muutama kappale.

Taganana ja Daute kertoivat, että lähtökiireissään ku­kaan ei tietenkään ollut antanut alukselle nimeä, kuka nyt sellaista siinä hirveässä paonhäsäkässä olisi ajatellut; eihän kukaan pelastuneista ollut osannut oikeastaan edes lentää sillä, olivat vain tulleet automaattiohjauksella alas, että mistä sille nyt nimeä.

Risteilijöiden, niin meidän, kuin ‘Uusimaankin’, ruumassa laskeutumismoduulit olivat maanneet nimettöminä, ja tapana oli nimetä ne vasta kun ne otettiin käyttöön. Tagananan ja Dauten tietämän mukaanhan kukaan muu, kuin he parisen kymmentä, jotka näihin kahteen käyntiinsaatuun moduuliin siinä hötäkässä ehtineet, ei ollut pelas­tunut, kun pelastusristeilijä ‘Uusimaa’ oli tuhoutunut törmättyään avaruudessa lentelevään lehmäparveen. Nimenanto näille kahdelle moduulille ei ollut tietenkään ollut silloin päällimmäisenä mielessä.

• Vai lehmäparveen törmäsitte, mietin ääneen ja nimesin aluksen sitten tapauksen muistoksi, koska ainakaan Tagana­nalla kuten ei myöskään Dautella ollut parempaakaan ehdotusta, ‘Muuri­kiksi’. ‘Muurikki’ oli minun ja muidenkin mielestä ihan käypänen nimi laskeutumismoduulille.

‘Muurikki’ oli suunnittelultaan muutaman vuosituhannen uudempaa vuosimallia, kuin ‘Yrjö’, mutta muutokset vanhempiin mallei­hin, varsinkaan ‘Yrjöön’, joka oli ns. ‘välimallia’ olivat lähinnä ulkonäöllisiä. Joitain ralliraitoja, erilaiset sivulasit ja sellaista. Tosin ‘Muurikissa’ oli siis urheilulliset puoliautomaatti­vaihteet ja vaihdekeppi lattiassa, mitä hienoutta aiemmissa malleissa ei ollut, niissähän oli tavallinen rattivaihde. Puoliautomaattivaihteiden käyttö oli kuitenkin helppo oppia.

Käytin ‘Muurikkia’ muutaman ajan tyhjäkäynnillä, että sen akut latautuisivat kunnolla, sitten tein taas pienen koelentokierroksen tutkiakseni, että kaikki toimi kunnolla koneen ollessa lämmin. Laskeuduin samalle paikalle leirin viereen, jos­ta olin noussutkin ja otin hyvän kupin viiniä sammutettuani moottorin.

Guacimara ja Dacil palasivat ‘Yrjöllä’ leiriimme, kun kiireellisin kul­je­tustehtävä oli suoritettu. Guajra oli jäänyt asuntokentällemme hoitamaan toipilaita.

KYMMENES TARINA Irviöiden vangit

Puuhun sidottu irviö oli sotkenut itsensä omaan paskaansa vankeutensa aikana. Meidän oli heiteltävä sen niskaan erinäisiä ruukullisia vettä saadaksemme siitä joten kuten edes enimmät paskat päältä pois, muuten kukaan meistä ei olisi iljennyt mennä sen lähelle kiinnittääkseen sen kaulaan RSL-lähetintä. RSL-lähettimellä varustettuna irviötä voitiin käyttää sitä hyö­dylli­seen tehtävään, eli johdattamaan meidät risteilijä ‘Uusi­maasta’ noissa kahdessa moduulissa pelastuneesta väestä osan kaapan­neiden irviöiden luo. Olettaen tietenkin, että tuo irviö oli samaa porukkaa niiden kaappari-irviöiden kanssa.

Guacimara karaisi luonteensa, meni ja kiersi pajunköyden useampia kierroksia puun ja irviön ympäri Dacilin pidellessä köyden toista päätä niin, että onnistui saamaan irviön kädet jäämään käyttökelvottomaan asentoon köysikierrosten väliin. Saatuaan irviön satimeen, minä otin köyden toisen pään tiukallapidon huolekseni, Guacimara puolestaan meni ja katkaisi sivuleikkureilla, sellaiset kuuluivat mo­duulien työkalupakkiin yhtä itsestäänselvästi, kuin rautalanka ja linjapihditkin, rautalangan irti puunoksasta kiinnitettyään ensin pienen radiolähettimen, tarkemmin sanottuna siis RSL-majakan, kunnolla irviön kaulaan jääneeseen rautalankalenkkiin niskan puolelle. Tämän tehtyään hän siirtyi puun taakse, minä ja Dacil irrotimme otteemme pajunköydestä ja päästimme irviön rimpuilemaan itsensä vapaaksi. Irviö ryntäsi käsillään hillittömästi viuhtoen laukkaan ja häipyi pikapikaa metsään. Irviö ei juokse samalla tavalla, kuin guanche juoksee, vaan sen juoksu on todellakin laukkaa - miten sen sanoisi - vaihtolaukkaa; vieläpä kylkimyyryistä sellaista. Vähän kuin jotain hullunkurista tanssia. Mutta eteenpäinpä noinkin huvittavalla tavalla näkyi pääsevän.

Irviö ei itse saisi, sen piti olla varmaa, ainakaan pelkin käsin, lähetintä irti kaulastaan. Toisaalta, koska se oli niskapuolella, se ei pystyisi rikkomaan sitä ellei huomaisi kääntää sitä kaulan puolelle, ja silloinkin olisi lähettimen lujan ja lukitun suojakuoren rikkominen sen sellaiseen näpräykseen tottumattomilla sormilla vaikeaa, joskaan ei aivan mahdotonta. Irti se ei sitä kuitenkaan omin avuin saisi, se oli varmaa.

Meillä ei ollut mikään kiire perään; olihan meillä nyt kaksi ilma-alusta käytettävissämme, niiden avulla saisimme irviöiden lymypaikan helposti selville, jos tuo irviö nyt yleensä sinne löytäisi.

Odotellessamme keksimme lautan. Se olikin help­po keksiä, koska, jos yksi puu kelluu, kelluu monta puuta paljon enemmän, varsinkin, kun puut sitoo toisiinsa kiinni.

Emme tosin silloin keksineet lautalle mitään järke­vää käyt­töä, koska joki oli niin matala, että lautta otti heti pohjaan, kun sille nousi, niinpä kiinnitin siihen vaan puupalan, johon riipustin veitsellä sanan: ‘Lautta’, jotta sen löytäjä tietäisi, että se on lautta. Sitten työnsimme lautan li­pumaan jokea alas.

Pyydystimme jokusen kalan illalliseksi, kohensimme syötyämme tulen ja kävimme taljojen väliin yöksi. Kalanperkeet laitoimme, tietysti, ensin ravun­pyyntöihin syöteiksi; olihan syyskesä ja ravut olivat suuria ja kovakuorisia, liikkuivat innokkaasti ja kävivät ahnaasti pyydyksiin. Tuli ja koirat pitivät pedot ja irviöt loitolla taaten meille rauhaisan yöunen.

Aamulla tein pikatemput Dacilin kanssa, koska Dacil tahtoi niin tehtävän. Jos olisin kieltäytynyt, olisi minut lakimme mu­kaan kepitetty riippumatta siitä, kuinka moninkertai­nen mencey olin. Mitäs minä nyt kieltäytymään muu­tenkaan. Sillä aikaa Guacimara vuorostaan lämmitti ‘Yrjöä’ lähtökuntoon.

En ollut vielä ehtinyt asentaa ‘Muurikkiin’ toisesta moduulista irrottamiani ehjiä radiolaitteita, joten meidän oli lähdettävä jäljittämään irviötä ‘Yrjöllä’, vaikka ‘Muurikin’ käynnistäminen olisikin ollut helpom­paa ja ennen kaikkea siistimpää.

Guacimara oli puikoissa, kun nousimme puiden latvojen yläpuolelle saadaksemme suuntiman irviön kaulaan kiinnitettyyn RSL-majakkaan. Kun tavoitimme lähettimen signaalin, havainnoimme sen suunnan ja merkitsimme sen moduulin logiin. Kun havainto oli muistiinmerkitty, siirrymme noin kilometrin sivusuunnassa ja otimme toisen suuntiman; irviö lyllersi suunnilleen näi­den linjojen leikkauspisteessä. Emme halunneet häiritä irviön kulkua menemällä liki, siksipä tämä paikannusoperaatio.

Irviön oli täytynyt kulkea koko yön, koska se oli jo yli kahdenkymmenen kilometrin päässä leiristä. Maasto ei ollut mitenkään helppokulkuista.

Seurailimme irviön kulkua noin kymmenen, viidentoista kilometrin etäisyydellä, jotta se ei huomannut meitä. Parin tunnin päästä elikko pysähtyi, eikä lähtenyt kohta liikkeelle. Ja mehän lähemmäs, varovasti näköetäisyydelle, tosin puuston suojassa ja tuulen alapuolelta. Tuulen humina kätki ‘Yrjön’ tyhjä­käyn­tiäänen.

Irviön pysähtymisen syy ei ollut muuhun laumaan palaami­nen, se oli vaan löytänyt metsästä naaras­irviön ja nytkytteli nyt sen päällä aurinkoisella mät­täällä hullunkurisesti mahal­laan; naaras makasi sen alla selällään liikkumat­tomana jalat le­vällään, kaivoi nenäänsä, taittoi sieltä saamansa herkun suu­hunsa, maiskutteli sitä ja haukotteli sitten. Ne nai­vat näin ‘ir­vi­ötyyliin’. Olimme katketa naurusta. Päräytimme ihan ilkeyksis­sämme ‘Yrjöl­lä’ niiden yläpuolelle. Guacimara painoi kytki­men poh­jaan ja ulvautti ‘Yrjön’ moottoria ja soitti äänitorvella nainnin rytmiä. Irviöt kes­keytti­vät hätäpäissään ja hämmenty­neinä yhdyn­tänsä, koirasirviö pui meille nyrkkiään ja sitten luikkivat kii­reesti, kuin villisian porsaat, metsään pakoon, ja meille maittoi nauru.

Nousimme korkeammalle, että irviöt rauhoittuisivat ja jatkaisivat matkaa kohti muiden irviöiden pesäpaik­kaa, eivätkä käyttäisi aikaa turhanpäiväiseen met­sässä nussimiseen.

Ylhäältä näimme oman leirimme savun taivaanran­nassa, mutta yllättäen näimme toisenkin savun paljon lähem­pänä siinä matalan vuorenharjanteen takana suun­nassa, johon irviöt olivat aivan selvästi suunnistamassa. Savu oli niin sankkaa, että sen täytyi tulla märistä puista. Metsäpalon alkukaan se ei voinut olla, niin päättelimme, koska ukkosta ei ollut viime päivinä ollut, eivätkä irviöt, kuten hyvin tiesimme, osanneet tulta tehdä, saati käsitellä. Meidän oli pakko tarkistaa, mistä oli kysymys.

Guacimara paineisti ‘Yrjön’ ohjaamon, ja nousimme jonne­kin vii­teen kilometriin. Lensimme savun yläpuolelle, josta tiputtauduimme hetkeksi korvat napsuen alas noin sataan metriin näh­däksemme, oliko väkeä, ja jos oli, niin mitä väkeä, tulen ympärillä.

Tunnistimme pääosan hahmoista irviöksi, niitä olikin mel­koinen lauma! Mutta aivan kaikki eivät missään nimessä olleet irviöitä, vaan maassa kyyrötti muutamia riutuneen näköisiä, ihmisiä, ehkä parisen kym­menentä; vähän alle tai vähän päälle. Ihmisiä ei ollut sidottu mitenkään, he olivat vain pelon lamauttamina paikoillaan. Olimme löytäneet kaapatut!

Meitä oli vain kolme, emme siis voineet muuta, kuin todeta tilanteen ja häipyä yhtä nopeasti, kuin olimme tulleetkin; häkäpöntöllä poistuminen ei tietenkään ta­pahtunut kovin nopeasti, mutta sen näyttävämpi se kipinäsuihkuineen oli. Ihmiset toivon mukaan oivalsivat kipinäsuihkusta, että apu oli ainakin tulossa.

Paluumatkalla kaappasimme sen irviön, johon oli kiinnitetty RSL-lähetin, sekä sen morsiamen. Laitoimme ne navat vastakkain kainaloistaan suo­punkiin riippumaan ‘Yrjön’ alle ja lennätimme ne ylös vuoristoon noin sadan kilometrin päähän pois, etteivät ne pystyisi kerto­maan muille, missä me leireilimme. Irviöt eivät juurikaan vastustelleet, vaan alistuivat ihmeen vähällä kiukuttelulla kohtaloonsa, kun tipautimme heidät jäätikölle. Onneksi olimme lastanneet pilk­keitä alukseen runsaasti, kun muuta kuormaa ei ollut; emme joutuneet matkalla kelojen pilkontaan.

En tohtinut kolkata näitä irviöitä; eihän isäntä opaskoiraansakaan halua tappaa. Naarasirviö jäi hyppimään tasajalkaa ja näyttämään meille keskisormeaan. Kaipa se kiroilikin omia irviön kirouksiaan. Koirasirviöltä unohtui suu auki kuin hoo moi­laselta, kun se jäi toljottamaan jälkeemme.

Leiriin palattuamme aloimme suunnitella pelastusoperaatiota. Tiesimme, että irviöt palvoivat Kuuta, olimmehan kuulleet niiden ulvovan kimakalla äänellä, kun Kuu oli täysi. Strategisesti paras aika oli siis täydenkuun aikaan, kun irviöt olisivat transsissa ja voimme vain toivoa, että Kuu olisi silloin toisinaan pilvessä, toisinaan taas ei, sellainen olisi meille mitä otollisin keli.

Minulla oli ennen täysikuuta muutama päivä aikaa korjata ‘Muurikin’ radiolaitteet ja ajovalot. Ei niiden korjaaminen oikeastaan ollut edes vaikeaa, enintään tunnin homma: ajovaloihin vain polttimoiden vaihto, sökö radio pois ja ehjä toisesta moduu­lista tilalle, ja johdot abikoliittimillä kiinni. Mutta minä sain sen näyttämään vaikealta, koska muut eivät ym­märtäneet elektroniikasta mitään. Sainkin lähes noi­dan maineen: mitä minä, Gron Tiffre, en osaisi korjata, sitä ei ollut­ tarkoitettukaan korjattavaksi!

Laadimme yksinkertaisen strategian: Guacimara ja Dacil lähtivät illansuussa ‘Yrjöllä’ ja minä nopeammalla ‘Muurikilla’ valitsemani avustajan, Anan, Agronttin eli Anaterven kanssa kohta perään. Asetuimme kahtapuolta irviöiden pesäpaikkaa aluksillamme väijyksiin vuortenharjanteiden taa piiloon sammutetuin valoin. Kun Kuu meni pilveen, hyökkäsimme yhtäaikaa radiokäskyllä, jon­ka minä annoin, leiriin ja sytytimme ajovalot vasta, kun olimme niin lähellä, että pystyimme valonheittäjillämme sokaisemaan laaksossa olijat; näin toimien aiheutimme suurta hämmennystä irviöiden mielissä.

Käänsin äänenvahvistimien potentiometrien nappulat kaakkoon ja kuulutin ulkokovaäänisen kautta kontiksi, että kaikki ihmiset varmasti ym­märsivät ja tietäisivät, että apu oli tulossa:

• Komentti kolemmeontti kohmisiäintti. Kolkaaäntti ko­et­kopantti! Kookaajäntti koikoillennepantti, kolimmetuntti kolas­tamaanpentti koidä­tentti! Kon­kuntti koskudummelantti koon­nintti kous­kaanontti koluk­siim­meantti!

Irviöt syöksyivät sekaisina pikkulaumoina pakokau­hun val­lassa kahtaalle laaksoa reunustaville vuorenrinteille, ihmiset jäivät paikoilleen. Kun avasimme ovet, aluksiimme syöksyi kumpaankin toistakym­mentä repaleista naista ja ‘Muurikkiin’ lisäksi kaksi miestä, joista toinen oli se ainoa ‘Uusimaasta’ pelastu­nut remonttitai­toinen mies, poika lähes vielä, tuskin kuusitoistavuotias Bentti, lempinimeltään ‘Bena’. Li­säksi meidän oli nostettava pakolla kaksi puukeihäillä sohivaa, muutenkin kovin vastaanpyristele­vää naista sisään, mutta he karkasivat heti takaisin. Annoimme heidän mennä, olivat sen verran ikäviä ihmisiä.

Kun pääsimme ilmaan, Bena kertoi, että kyseiset ihmisnaiset olivat irviöiden suosikkeja, luopioihmisiä, jotka olivat suosiolla käy­neet selälleen levit­täneet reitensä antaneet irviöiden yhtyä heihin. Ja jopa silminnähden nauttineet aktista tuossa luonnottamassa irviöiden naima-asennossa.

Näin omia alhaisia halujaan tyydyttäessään luopionaiset olivat, tosin tahtomattaan, pelastaneet muut naiset raiskaukselta, mutta varmistaneet samalla, etteivät ainakaan he tule syödyiksi, ainakaan eivät tulisi syödyiksi heti ensimmäisinä.

Lisäksi nämä ikävät ihmiset olivat evakuoi­neet kaikki tuliti­kut, mutta heillä ei ollut tietenkään ollut tietoa - ‘uusmaalaislai­sina’ heillä ei ollut enää ollut mahdollisuutta risteilijänsä tiedos­toista opiskella edes eräelämän perustaitoja; sellaiseen viittaavatkin tiedothan oli sieltä ‘vegaanien’ toimesta eläinten hyö­tykäyttöön liittyvinä poistettu -, että tuore puu ei pala kun­nolla, niinpä heiltä ti­kut olivat jo vähissä. Nämä naiset olivat in­nolla ja kovakouraisesti vahtineet muita vankeja, olivat olleet siis irviöiden luottovankeja.

Tulevat sukupolvet tullenevat luulemaan, jos irviöiden lei­rin jään­teet joskus Neanderin laaksosta, tai jostain muualta löytävät, että irviöt muka olisivat osanneet tehdä tulen ja valmistaa alkeellisia heitettäviä puukeihäitä. Hah! Jos olisivat osanneet, olisivat varmasti tehneet pa­rempia, eivätkä olisi yrittäneet poltella märkiä puita.

Suruksemme saimme kuulla, että kaapattuja ihmi­siä oli kuollut nälkään ja pilaantuneesta raa’asta li­hasta saamiinsa vatsavaivoihin; irviöt olivat panneet sitten nämä menehtyneet ihmisparat halulla poskeensa.

Lisäksi nämä irviöt olivat noiden ‘puukeihäsnaisten’ ansiollisella avustuksella yrittäneet paistaa vartaassa paria tappamaansa lasta, yhtä tyttöä ja yhtä poikaa, mutta syöneet ne sitten kuitenkin ahneuksissaan puoliraakoina. Irviöt olisivat kai kohta pistäneet poskeensa heidät kaikki, joko paistettuina tai raakoina, jos me emme olisi tulleet apuun!

Laskeuduimme jo kohta puolen yön jälkeen lei­riimme, jossa nuotio ja lämmin, ravun kuorista keitettyyn rapuliemeen tehty laiha kalakeitto odotti tulijoita.

YHDESTOISTA TARINA Gron Echeyde

Hevosmiehet ja -naiset jäivät tuomaan koirat ja hevoset kuormineen vuoren yli. Tai paremminkin koirat toivat muun suunnistustai­dottoman joukon, kun me muut lensimme ‘Yrjöl­lä’ ja sillä toisella moduulilla, ‘Muurikil­la’, suoraan asun­tokentällemme. ‘Yrjössä’ ja ‘Muurikissa’ oli mukana pienriistaa, poroja, metsäkanoja ja muuta sellaista, jollaista leiriin jääneet olivat poimineet oikein mukavasti pelastusoperaatiomme aikana. Irrottamani varaosat eivä kaikki mahtuneet mukaan, loput laitoin lukkojen taa siihen toiseen moduuliin, etteivät kuljeksivat irviölaumat saisi päähänsä viedä niitä; niille kun näytti kelpaavan kaikki, minkä mukaansa vain saivat.

Läheskään kaikki lentopetrooli risan moduulin säiliöistä ei myöskään ol­lut mahtunut vielä ‘Muurikin’ tankkeihin, ei alkuunkaan. Minun olisi tehtävä jonkun ajan kuluttua vielä ainakin yksi lento leiripaikalle ja tyhjennettävä romun tankit saviruukkuihin ja kus­kattava polttoaine ‘Muurikin’ matkustamossa kotiin; avotulen teko oli onneksi aluksen sisätiloissa kielletty, tupakointikin olisi ollut, jos tupakoivia ihmisiä olisi jo ennen sitä ollut päästetty muuttamaan sille pitkälle mantereelle. Samalla matkalla noutaisin nuo varaosat parempaan turvaan.

Kotona saimme kuulla, että joella rakentamamme lautta oli ajelehtinut omal­le rannikollemme, ja kumma kyllä, lähes ehjänä. Naiset olivat löytäneet lautan muutamaa päivää ai­emmin rantahietikolta, ja olivat kovin sitä ihmetelleet; oliko se viesti toiselta sivilisaatiolta? Vai merten sanansaattaja, tai peräti palvottava jumaluus?

Kaikeksi varmuudeksi he olivat vetäneet lautan kuiville, nostaneet ja tukeneet sen pystyyn. Olivat nähneet siinä puupalan, jossa luki ‘Lautta’, tuoneet sille kunnioittavasti ruokaa, ja kun se ei ollut ruoasta perustanut, kantoivat sille nyt täysiä viiniruukkuja lahjoiksi; olivatpa olleet aikeissa tuoda viisitoistavuotiaita neitseitäkin keimailemaan sille, mutta kun eivät sellaisia olleet löytäneet, olivat päätyneet itse keikistelemään ‘Lautalle’ kukin vuorollaan, josko se paremminkin sellaisesta. Pettymys oli melkoinen, kun kävi ilmi, että me olimme korkeimman omakätisesti tuon lautan rakentaneet aikaa tappaaksemme.

Korjailimme lautan vauriot ja annoimme sen lasten vesi­leikkeihin. Nimenkilven ‘Lautta’ lautta sai toki pitää ja viinitkin pääsivät parempiin suihin.

Inkeri imetti poikaamme Benchomia, eikä pojalla ol­lut vielä riittävästi ikää leikkiäkseen. Niinpä keskityin *esileikkeihin Dacilin ja Guacimaran kanssa.

Sillä nimenomaisella kerralla esileikimme muistaak­seni ‘luu­rupiiloa’. Meidänhän oli tunnollisina vanhem­pina esileikit­tävä kaikki leikit ennen kuin voimme antaa lastemme niitä leikkiä.

Luurupiilossa oli ideaa on kyllä ideaa, mutta on siinä vielä kehittämistä. Luurupiiloa leikimme näin: me­nimme kaikki kol-

*Yleensäkään ottaen leikkejä nykyisessä lasten leikittävässä muodossaan ei tuolloin var­maankaan vielä tunnettu, joten silloin oli aikuisten esileikittävä ensin kaikki leikit. Jotain yhtäläisyyttä tällä on nykyajan elokuvantarkastamotoiminnan kanssa. (Ensio Olut).

me yhdessä samaan piiloon, luurasimme piilossa aikamme; tämän ajan tytöt yhtä aikaa kasvokkain päälläni, toinen naamallani ja toinen siellä, missä minun kulini seisoi. Mitä tytöt siinä silloin keskenään tekivät, jäi luonnollisesti minulta näkemättä; mutta luulenpa, että näppejään eivät siinä estottomassa mielentilassa aivan erossa toisistaan pitäneet. Olihan heillä kokemusta ‘tyttöjen kesken’ -leikeistä avaruusajalta.

Kun sekä Dacil että Guacimara olivat istuneet, jos sitä nyt istumiseksi voi sanoa, vuorollaan kummassakin positiossa, tulimme piilosta pois.

Jotain lapsenomaista jäi leikistä puuttumaan, eikä se sellaisenaan muutenkaan sopinut lapsille. Tulimme sellaiseen tulokseen, että tämän luurupiilon leikkiminen on alle viisitoistavuotiailta, siis lapsilta kiellettyä leikkiä,.

Luurupiilosta kehitimme ainakaan lapsille sopivamman leikin, ‘kuurupiilon’ poistamalla siitä lapsille sopimattomat osat. ‘Kuurupiilosta’ voinemme odottaa lasten suosikkia, jos sen lapsille sallituksi leikiksi esileikkimällä havaitsemme; ehkä leikkiin pitää lisätä vielä joku etsimään piilossa olijoita, eli ‘kuuru’, sillä eivät lapset kauan viitsi leikkiä pelkkää piilossaoloa, jos siihen ei lisää jotain leikin jännittävyyttä lisäävää partikkelia, ja juuri tämä ‘kuuru’ saattaa olla sellainen.

Syysviinikin oli valmistunut, eikä ollut päässyt hap­pane­maan. Ja se syysviini oli aivan toista, kuin pikakäytetty, hunajalla ma­keutettu kesäviini; oikeasta viinistä, vaikka vaan syysviinistä, ei maha pyrkinyt mene­mään kuralle, vaikka otti enem­mänkin.

Talviviini onkin sitten asia erikseen, herkkua, mutta sen jälki­käymistä, seisahtumista ja kirkastumista sekä kirkkaan viinin ruukuttamista ja muutaman kuukauden kestävää ‘kellarointia’, eli säilyttämistä kylmässä, jolloin viini kypsyy parhaaseen teräänsä, sai ja täytyi vielä odottaa. Tämän ajan meille riitti syysviini aivan hyvin.

Lautta innosti meitä kehittelemään muutakin puura­kenta­mista. Ensimmäinen oli kota, joka oli kestävämpi kuin aiemmin käyttämämme lehväkatos; kodan suojissa nuotio ei kastunut pahimmallakaan sateella. Sitten tuli vuoroon tuulisella säällä ruoanvalmistussuojan antavan maa­kuopan seinämien tukeminen toisiinsa sidotuilla pysty­puu­pölkyillä ja katon teko kuopan päälle halkaistuista riu’uista ja ruokonipuista.

Kuva 30 Viisitoistavuotias guanchetyttö juhlii, tai, niin kuin nykykielellä sanotaan, ‘bailaa’, tässä Gron Tiffren piirroksessa - taiteilijan itsensä mukaan - tultuaan juuri täysi-ikäiseksi ja päästyään näinollen ensi kertaa leikkimään muiden täysikäisten kanssa mm. pii­loa ilman ‘kuurua’, eli ‘luurupiiloa’.

Kevään sulavedet pyrkivät valumaan maata pitkin maa­kuop­paan, vaikka minkä teki, niin oivalsimme, että meidän oli ryh­dyt­tävä rakentamaan pystyhirsirakenteita ilman maakuoppaa, suoraan maan päälle; nämä rakenteet, eli ‘talot’, kuten niitä nimi­timme, katettiin kuivatuilla ruo’oilla niin, että katto ylettyi ‘talon’ sivuilla oi­keastaan melkein maahan asti. Tällaiseen rakennukseen teimme tulisijan keskelle ja laverit reunoille, näin oli kehitetty ensim­mäinen oikea talviasuttava puurakennus.

Se ensimmäinen puurakennus paloi kylläkin hyvissä ajoin ennen talvea, mutta toinen kesti talven koettelemuk­setkin syttymättä, koska huomasimme, että tulta oli säännösteltävä ja että oli hyvä nostaa tasainen liuskekivipaasi toisten ki­vien varaan tulen yläpuolelle noin metrin korkeuteen; tämä kivipaasi esti kipinöiden lentämisen kuivaan ruokokattoon ja kivi lämpenikin mukavasti, niinpä sen kiven päällä voi kivasti pitää ruoan lämpimänä, ja pitihän kivien lämpö huoneenkin tasalämpöisempänä. Tuo ‘ta­lo’ pa­loi vasta kevään korvalla.

Pari suurempaa ‘taloa’ rakennettiin suoraan pienten paasikammioiden päälle; näin saatiin rakennuksiin suuret leivinuunit. Kun pölkkyjen välit tilkittiin samma­leella ja rakennusten seinät vuorattiin sisäpuolelta taljoilla, saatiin oikein mukavia asumuksia, joissa ruoan tekokin kävi tarvittaessa kätevästi sisätiloissa ja viljakasvimme, ohra, speltti ja ruis, kuivuivat käte­västi orsilla siinä ohessa. Näistä ‘taloista’ monikaan ei palanut, ainakaan heti.

Naiset olivat sitkeästi viljelleet ‘Kainuu’ 112:sta, kas­vihuo­nealuksesta, pelastettua ohraa ja ruista. Ohrasta leivottu leipä oli tuo­reena maukasta, vaikkakin huonosti säily­vää ja vanhen­tuneena kitkerän makuista, mutta ryynit olivat makkarassa aina mauk­kaita, ja nyt jo toisena sa­tovuonna peräkkäin tulos oli muuten hyvä, mutta osa tähkistä oli päässyt kastumaan ennen kuin ne oli saatu katon alle kuivamaan, ja ne alkoivat itämään kun pääsivät lämpimään. Kuivatimme ne kuitenkin kuiviksi ja puimme joutessamme nämä silloin piloille itäneiksi luulemam­mekin ohrat katsoak­semme, saako niistä mi­tään aikaiseksi.

Saihan niistä, ainakin imelää ohrapuuroa, kun jau­hoi hienoksi ja tarpeeksi pitkään haudutti.

Sitten hauduteltiin kokonaisia jyviä, valutettiin kie­huvaa vettä saadun mäskin läpi ja saatiin imelää nestettä. Kun itä­neet ja kuivatetut jyvät rouhittiin, saa­tiin tästä tehty mäski imeltymään nopeammin ja pa­remmin. Mäski mätettiin saman­laiseen kuurnaan, kuin oli viinin teossa käytetty, ja kiehuvaa vet­tä selkään, niin jopa valui ruskea, makea vierre, liiankin makea, ja helposti hapantuva.

Jäähtyneeseen vierteeseen - onneksi oivalsimme sen - kun lait­toi naisten ohraleivän lei­von­nassa käyttämää hiivaa, eikä sitä viinihiivaa, kuten ensimmäisellä kerralla teimme, ja pani pariksi viikoksi viileään luolaan tai maakammioon muhimaan, niin liika makeus kävi tämän valmistusvaiheen aikana pois ja tilalle tuli happoinen kirpeys, vähän kuten viiniinkin.

Valmiina juoma oli oivaa, mutta kävi päähän ja panetti. Ja kovin se laulattikin. Juomalle annoimme nimeksi ‘olut’, ja sen vähän myöhemmin keksimällemme vahvemmalle, ruokaisammalle, rukiilla leivitetylle versiolle nimen ‘sahti’. Sahti on siinä mielessä kumma juoma, että ensin se menee jalkoihin, ja sitten vasta päähän. Mutta päähän päästyään se ei meinaa millään lähteä sieltä pois! Sitten seuraavana päivänä kalu on kuin kanki, ja siitähän tytöt tykkää!

Valmistettuamme muutaman satsin sahtia, oivalsimme, että kun mallasmäskistä on ensin valutettu vahva sahtivierre, saa vielä valutettua hyvän määrän ‘jälkitippuja’ valelemalla kiehuvaa vettä mäskin päälle. Näistä ‘jälkitipuista’ syntyy käyttämällä oivaa janojuomaa ‘väenkaljaa’. Sahdin eri valmistusvaiheet nimesimme mallastamiseksi, mäskäämiseksi, viertämiseksi, jäähdyttämiseksi ja käyttämiseksi. Kaikkea sitä ihminen keksii, kun aikaa on.

Sahdin makua, erityisesti sen piristävää katkeruutta, mutta myös säilyvyyttä opimme parantamaan vielä entisestäänkin suodattamalla vierteen kata­janoksien läpi ja lisäämällä rikottuja sinisenmustia katajanmarjoja valmiiseen vierteeseen, kun vierre oli vielä ennen jäähdyttämistä kuumaa.

Sahdin valmistuksessa syntyvän mäskin, josta vierre oli laskettu, kärräsimme kasoille metsän puolelle. Kun loppumäski, vaikkakaan siinä ei juuri makeutta enää ole, kasoilla hieman kävi, sai kätevästi poimit­tua käynyttä mäskiä syöneitä, humalaisia jäniksiä ja peuroja, sekä metsäkanoja. Kännihisen eläimen liha­kin oli nopeampaa valmistaa ruoaksi, ne kun olivat mäskistä tapellessaan hakanneet toisensa valmiiksi mureiksi, marinoituneetkin sopivasti.

Rukiin kasvatus oli työläämpää, koska se ei tu­leentunut yhdessä kesässä, vaan täytyi kylvää jo edellisenä vuonna syyskesällä ja jänikset tuppasivat syömään rukiinoraan sitten talvella.

Rukiista osasimme tehdä paremmin säilyvää ha­patettua leipää varastoon, mutta ruisleipä kovettui säilyessään kiviko­vaksi, eikä ollut kovettuneena enää ruokaleipänä mi­tenkään suosittua. Puurona ruis kyllä maistui, varsin­kin sianihrasilmän kera.

Myös itäneestä rukiista sai maltaita, kuten ohrastakin. Ruismaltailla sai olueeseen oivan värin ja pirteän maun. Tämä ruismaltailla paranneltu olut sai siis nimekseen *‘sahti’.

Oluen, ja varsinkin sahdin keksimisen jälkeen jano on ollut ihmiskunnalle suuri lahja! Vettä, josta saa jopa vatsatauteja, kuten ripulointia, ei tämän jälkeen enää tarvinnut käyttää lainkaan juomana.

Näistä sa­maisista ruismaltaista, kun maltaat jauhaa hienoksi, lisäsää imeltämättömiä jauhoja sekaan, ensin keittää puuron ja sitten hauduttelee puuroa uunissa miedossa lämmössä koivun tuohesta taitellussa kertakäyttöasti­assa pitkään, tulee puurosta makeaa, tahmeaa liisteriä, jonka ulkonäkö ei olle mitenkään makunautintoihin houkutteleva, mutta ‘kerman’ - sen osan, mikä nou­see maidon pinnalle, kun sitä seisottaa - kanssa tämä puuro on kuitenkin herkullista. Vaikka jotkut ennakkoluuloiset sanoivatkin, etteivät tuota pashaa suuhunsa pane, koska se näyttää­kin ihan pashalta. Kun viimein olivat kerran tätä ‘pas­haa’ maistaneet, eivät olisi enää muuta puuroa syöneetkään.

*Sahti valmistetaan yhä nykyään joissakin osissa Suomea, esim. Asikkalassa Päijät-Hämeessä, edellä olleiden ohjeiden mukaan. Katajanmarjojakin käytetään vierteessä vielä joskus; katajan oksia kuurnan pohjalla käytetään aina. Sysmäläistä ‘sahtia’ ei kuitenkaan valmisteta näin; siihen laitetaan jopa kaurajauhoja! Siitä ei pidäkään käyttää nimitystä ‘Hämäläinen Sahti’. Aito hämäläinen sahti on täyteläisen tummanruskeaa ja laheeta ottaa, sysmäläinen taas jotain vaaleaa kuraa; vähän kuin kiljua. (Ensio Olut)

‘Kurrista’, eli siitä, mitä maidosta jää, kun siitä on otettu kerma pois, saa tehtyä paistamalla tätä ‘kurria’ uunissa ‘maitorah­kaa’, josta puo­lestaan saa sekoittamalla siihen sulatettua voita, ker­maa ja hunajaa sekä hedelmänpaloja aikaiseksi, kun valuttaa siitä nesteen, eli ‘heran' puumuotissa pois, maittavaa *‘mäm­miä’.

Talviajan parantelimme asumuksia, pyysimme an­soilla metsäkanalintuja, joimme viiniä ja sahtia ja naiskente­limme. Koirat pitivät irviöt, sudet ja muut syömäkelvottomat eläimet loitolla. Vaikka talvi olikin lämmin, luonto oli levossa.

Suoritin Guacimaran ja Dacilin kanssa muutaman tut­kimus­len­non ‘Muurikilla’ talven mittaan. Lentelimme myös pohjoi­sessa tutkiaksemme, josko jäälakeuksilla olisi tapahtunut jotain jännää.

Jäätikkö ei ollut levinnyt yhtä pitkälle etelään, kuin edel­lisenä talvena. Pohjoinen Litorinamerikin pysyi etelä­rannoil­taan jo osin, aivan keskitalvea lukuunottamatta, sulana. Porot olivat matkalla pohjoiseen.

Supistuvilla jäätiköillä käyskeli siellä täällä valkoisia karhuja, jotka söivät eriskummallisia pötkömäisiä elu­koita. Poimimme piruuksissamme yhden tällaisen pötkön ja toimme sen elävänä asuntokentällemme. Olihan kumma elukka, käveli mahallaan ja hyllyi. Tämä kumma eläin hävisi oudolla tavalla, kun yritimme opettaa jo­essa sitä uimaan; se luultavasti hukkui ja virta vei sen elottoman ruumiin mennessään.

Löysin silloin talvella lännestä ison saaren, tai pienen mantereen paremminkin, miten sen nyt ottaa, kauem­paa mereltä, hieman asuinaluettamme etelämpää, jonkin verran pohjoiseen aiemmin löytämistämme pienem­mistä saarista.

*Näiden kahden meille tutun pääsiäisherkun, mämmin ja pashan, nimet ovat valitettavasti menneet G.T:ltä sekaisin. (Ensio Olut)

Itse olet mennyt sekaisin! G.T:n huom

Ihme suorastaan, etten ollut aiemmin huomannut tätä suurta saarta. Ehkä olin luullut tuota saaren melkein aina pilvien peitossa olevaa vuorta ja sen ikijäistä huippua osaksi pohjoista myrskypilvimuodostelmaa. Tämä saari oli juuri sen verran pohjoisempana noista muista saarista, että sen tulivuoren jäisen huipun voi nähdä selkeällä ilmalla oikeastaan vain pohjoisimmalta noista valtameren muis­ta saarista, Palmusaareksi nimeämältämme, korkealta sillä saarella olevan tulivuorijonon rinteeltä, kun tarkkaan tiesi, mihin kohtaan horisonttia piti katsoa.

Tämä suursaari oli oikeastaan vain yksi helkkarin suuri, ehkä aivan äskettäin toiminut tulivuori, *‘Gron Echeyde’; varmaankin se oli toiminut juuri silloin, kun me ensikertaa laskeuduimme Maapallolle. Saaren koillinen ja itäinen osa oli rehevää tasankoa, tasangon edustalla oli suuri laguuni, joka varmankin oli ollut kuivillaan ennen kuin jäätiköt olivat su­laneet, tai sitten se oli ollut järvi, joka oli yhdistynyt mereen veden noustessa ja toisaalta virtaava vesi oli kuluttanut uoman syvemmäksi. Niin se todennäköisesti oli ollut, koska laguuniin laski jokia ja yhteys mereen katkesi aina laskuveden aikaan ja jokien tuoma makea vesi ja merestä noussut suolainen vesi alkoi juosta vuolaana murtovesivuona yhdys­aukosta, joka oli siis joskus ollut ehkä korkeakin putous, mereen.

Laguunin keskellä oli suuri pyöreä saari, jonka ran­nat olivat koholla. Varsinaista pääsaarta asuttivat vain ‘hylkeet’, eli samaiset mahallaan kävelevät pötkylät, jollaisia olimme talvella nähneet valkoisten karhujen syövän, ja jotkut ‘meripöllöt’.

Juuri Gron Echeyden huippu, Gron Echeydellä en kuitenkaan tarkoita vain tuota korkeinta huippua, vaan sitä kokonaista vuoristoa, josta tuo saari oli muodostunut, oli todennäköisesti ollut se valkoinen juuri silloin purkaantuva tulivuori,

*’Gron Echeyde’ ‘Suuri Tulivuori’. Teneriffan asukkaat käyttivät yhä vuonna 1496, kun don Alonso Fernández de Lugo joukkioineen valtasi saaren, tulivuorestaan, joka nykyjään tunnetaan nimellä ‘Teide’, nimeä ‘Echeyde’. Guanchien mielestä Echeydellä oli jumalallisia voimia, ehkä niin onkin, mikä ettei. (Ensio Olut)

johon olin meinannut viidessä kilometrissä törmätä ensim­mäisellä lennollani Maapallolle, koska muutakaan yhtä korkeaa tulivuorta en ollut lennoillani löytänyt!

Eräänä päivänä, kun jo tunsin Gron Eheyden ja sen sijainnin hyvin, istuttaessani mannermailta tuomiani kasveja saarille, katsoin pohjoiseen, kun olin Palmusaaren rannalla, ja näin utuisessa taivaanrannassa, kun valtameri oli niin tyyni, kuin aava meri vain voi tyyni olla, tuon suuren saaren, Gron Eheyden, kohonneena ilmaan kaukaisuudessa himmeänä varjona. Ja olin silloin kaiken päälle aivan selvin päin! Muilloin Gron Eheydestä ei näkynyt edes vuorenhuippua alas Palmusaaren rantaan.

Kun tuuli taas huomenissa oli noussut, autereisessa horisontissa ei näkynyt edes Gron Eheyden huippua kuten ei pitänytkään näkyä. Oliko tuo näky, aave, enne, vai mikä?*

Kävimme noutamassa siltä toiseksi suurimmalta, mutta kuitenkin paljon pienemmältä tulivuorisaarelta, jonka sammu­nut tulivuorikin oli pienempi, siis nimeltään ‘Ben Echeyde’, banaanin ja ananaksen taimia, sekä mantereelta viinirypäleköynnöksiä, appel­sii­neja, sekä sitruunoita ja istutimme ne tälle saarelle, jossa ilma oli talvellakin leppeä, jonka sateet satoivat vuo­relle, mutta vuorelta valuvat vedet pitivät maan tasan­golla rehevänä.

Oikein inhimillinen ilmasto, kun vuori suojasi kaiken lisäksi tasangon kylmiltä pohjoisen merituulilta ja laguuni tainnutti tyrskyt.

Leikimme ‘pupuleikkiä’ laguunin rantahietikolla. ‘Pupulei­kin’ keksimme juuri tuolla ensireissullamme Gron Echeydelle

*Näky ei suinkaan ollut aave, mutta enne, mene tiedä. Suomenkin merialueilla voi nähdä saman ilmiön: saaret ovat ‘ilmassa’. Kun lämpötilaero lämpimänä kesäpäivänä tyynellä säällä merenpinnan ja sen yläpuolella olevan liikkumattoman ilman välillä on riittävän suuri, syntyy ilmaan milloin mihinkin korkeuteen - milloin ylemmäs, milloin taas alemmas - peilimäinen rajapinta, josta horisontin takaa tuleva valo taittuu rannalle katsojaa kohti, ja saaret näyttävät joskus kelluvan hyvinkin korkealla. Kyseinen ilmiö esiintyy myös autiomaassa ja tunnetaan nimellä ‘kangastus’. (Ensio Olut)

tuotuamme sinne kaniineja eli ‘pupuja’. Leikkiä leikitään niin, että kaikki käyvät kyykyyn, naiset laittavat kädet selän taa pyl­lyn päälle yhteen kuvaamaan 'tyttöpupun' hännän­töpöä ja yrittävät sitten loikkia ‘pokapupua’ karkuun.

‘Poika­pu­pu’ saa tietysti ‘tyttö­puput’ aina lopulta kiinni ja sitten leikitään ‘isäpupua’ ja ‘äitipupuja’. Lopuksi ‘isäpupu’ heit­täytyy selälleen hietikolle. Oikeilta ‘pu­puil­ta’ ai­kaa touhuun tosin kuluu huomattavasti vähemmän, kuin meiltä. Kiva rantaleikki kumminkin; Guacimara oli jo tuosta Gron Echeyden rantahietikon leikkihetkestä alkaen yksi ‘pupuleikin’ innokkaimmista esileikkijöistä.

Huomannevatkohan tulevatkin sukupolvet leikkiä tätä mukavaa leikkiä?*

Pikkumanner, suursaari, miten vain, oli, kuin luotu meille ja jälkeläisillemme. Kaikki eivät tietenkään haluaisi mukaan, mutta kyllä riittävän edustava otos siitä ihmiskunnasta, jonka muodostimme me guanchet, asuntokentän asukkaat, lähtisi mukaan paratiisisaarellemme. Jäisihän edes jotain jäljelle, jos ihminen jostain syystä mantereilta häviäisi. Ainakin tieteiden korkean tasomme ja teknologiamme pys­tyisimme säilyttämään.

Siirsimme kevään tullen löytämällemme suursaa­relle, jota nyt nimitimme, siis koko saarta sen helkkarin suuren sam­mu­neen tulivuoren mukaan ‘Gron Echeydeksi’, muu­taman hevosenvarsan, nuorkarjaa, kuten lehmävasikoita, sonnimullin, pari tiinettä hiehoa, villisianporsaita ja joitakin peuranvasoja, vuohipukin ja kutun sekä useampia ja kilejä eli vohlia. Yhden pässinkin sinne veimme ja sille muutaman uuhen; lampaiden karitsoja, vuonia, emme Gron Echeydelle vieneet, koska lampaillamme ei juuri silloin ollut sopivan ikäisiä vuonia, mutta kaniineja ja kanoja sekä mehiläisiä veimme, koska olimme huomanneet, että ‘hunajaiset’, joiksi niitä aiemmin olimme nimittäneet

*Kyseistä leikkiä leikitään tiettävästi vielä silloin tällöin Skandinaviassa. Ainakin Ruotsin puolella Emmabodan kunnassa, lähellä Kalmarin kaupunkia, keskikesän juhlilla sitä yhä monasti leikitään. Ja Suomessa Sysmässä, varsinkin Takavintturin kylällä. Ja muuallakin Suomen Savossa sitä on nähty myös joskus satunnaisesti leikittävän. (Ensio Olut)

todella itse keräsivät mettä ja valmistivat hunajaa, eivätkä vain vartioineet toisten omaa, eli olivat suunnilleen samoja ‘mehiläisiä’, joita oli ollut mukanamme navetta-aluksilla.

Kuva 31 Guacimara oli jo tuosta Gron Echeyden rantahietikon leikkihetkestä alkaen yksi ‘pupuleikin’ innokkaimmista esileikkijöistä.

Guacimara, ‘kaikkien puputyttöjen äiti’, on saanut muotoja Maan runsaissa oloissa, ja sekös on miellyttänyt Gron Tiffren silmää niin paljon, että hän on halunnut ikuistaa naisen koko nuoressa kukkeudessaan. Guacimara ei itse kuitenkaan - ‘tietäähän ne naiset’, kuten Gron on kuvan taakse kirjoittanut - olisi antanut pitää tätä kuvaa hyvälihaisesta itsestään julkisesti esillä, koska hänellä kuulemma on siinä ‘liian lihava perse’.

Guacimara on ollut ainakin suomentajan mielestä kuvan mukaan tuolloin vallan jumalaisen muodokas nainen. Eikä olisi evoluutionkaan kannalta tarkoituksenmukaista, että nainen olisi se, joka ymmärtää naisvartalon päälle!

Saariston pienemmille saarille siirsimme helppoa pien­karjaa, eli vain vuohia, yhden tai pari pukkia ja niille muutaman kutun sekä joitain kilejä; vuohet kun eivät vaadi jatkuvaa huolenpitoa, mitä nyt joitain koiria paimentamaan niitä.

Tästä isosta ja sen lähisaarista käytimme yksin­kertaises­ti yhteisnimeä ‘Echeydien saariryhmä’, tai ‘Atlantin saaret’, koska merta, jossa ne olivat olimme ryhtyneet nimittämään sen vuorijonon mukaan, jonka alapään kohdalta käännyimme eteläiseltä mantereelta merelle saarille lentäessämme, johdonmukaisesti ‘Atlantin valtamereksi’.

Keväällä Benchom jo käveli melkolailla.

KAHDESTOISTA TARINA Niin lait kuin tuomiotkin ovat kaikille samat

Pikkupojat olivat kevään leutoina päivinä sauvoksineet lautalla rannasta luvatta vä­hän ulommas merelle ‘ongelle’ ja saaneet meidän hämmästykseksemme paremmin ja isompia, erilaisia kaloja, kuin matalista rantavesistä. Opimme pikkupojilta huo­maamaan lautan arvon. Ketään pojista ei tosin ni­metty menceyksi, mutta kiittämättömiä emme me vanhemmat toki olleet; pojat välttyivät selkäsaunalta. Lauttoja rakennettiin lisää.

Jotkut pojista oppivat sätkien pysymään veden pinnalla ja sukeltamaan pinnan alla pidättäen henkeään, kun putosivat lautalta, mutta pinnallasätkimistaidosta vellovassa meressä ei ollut paljon hyötyä, niinpä poikien lauttaseikkailut rajoitet­tiinkin rantavesiin. Sukeltamalla, eli pidättämällä henkeä ja painamalla pään sitten veden alle löysi kyllä hyvin äyri­äisiä ja nilviäisiä jo rantavedestäkin; simpukoita, ostereita varsinkin, joten siitä taidosta oli hyötyä.

Tarve kehittää turvallisempi lauttatyyppi oli ilmeinen. Kehi­tyksen tulos oli, että kaksi lauttaa kiinnitet­tiin toisiinsa keskeltä tukilla ja kummastakin päästä vahvoilla pajuvittaksilla niin, että väliin jäi reilu, noin metrin rako; näin tehty lautta myötäili merenkäyntiä ja oli muutenkin aalloilla vakaa. Laut­toihin tehtiin matalat reunat ja reunoihin, eli partaisiin, kiinni­tettiin haarukat, jotta tätä lauttaa pystyi melomaan.

Toiseen lautoista, oikeanpuoleiseen, koska useimmat meistä ovat oikeakätisiä, sen ulkolaitaan laitettiin ylimääräinen haarukka, johon sopi ohja­us­mela, jolla lauttaa pystyi ohjailemaan, ja saaliskin pysyi mukana laitojen ansiosta, eikä siitä hevin pudonnut, mitä nyt joskus, mutta merenkulku vaatii aina uhrinsa. Lautan eri puoliskoista ryhdyttiin käyttä­mään nimiä *‘ohjaus­puoli’ ja ‘paljas­puoli’.

Bena oli oikeastaan tämän lauttatyypin kehittäjä, ja saikin menceyn arvon ja nimen ‘Bensui’, ‘pieni rakentaja’. ‘Ben’ viittaa tässä Benan pituuteen, muilta osin Bena on fyysisesti jopa kookkaampi kuin monet muut.

Merelle emme menneet, kuin valoisalla, ja silloinkin vain niin kauas, että ranta näkyi, mutta sekin riitti. Kivi vain pajunköyden päähän ankkuriksi ja kalastamaan.

Mikäs, kun kauniina kesäpäivänä otti savussa palvatun kinkun, jonkun ruukun sahtia mukaan ja painui mies­porukassa lautalla merelle, siten pääsi päiväksi eroon naisten kälätyksestä.

Usein saimme jopa saalista. Katajasta tai luusta sai näperreltyä hyviä koukkuja. Syötti, tunkiosta kaivettu mato tai katkarapu vaan koukkuun, koukku ohuen jännenarun päähän ja pikkukivi vähän ylemmäs naruun painoksi. Tätä kalastustapaa nimitimme ‘onkimiseksi’. Eikä aina ollut niin väliä, tuliko kalaa.

Edellisenä kesänä hyvin hoidetut viiniköynnökset olivat talvehtineetkin hyvin ja työnsivät nyt uutta ver­soa innolla heti

*Jo näiltä ajoilta siis periytyvät yhä vieläkin käytössä olevat, tosin meille suomenkieleen pohjoisita germaanikielistä lainatut laivan oikeaa ja vasenta kylkeä tarkoitta­vat termit ‘styyrpuuri', ‘ohjaus­puoli’, joka on siis aluksen oikea puoli ahterista keulaanpäin katsoen ja ‘paar­puuri’ vasen, ‘paljaspuoli’. (Ensio Olut)

varhaisesta keväästä. Ohra orasti no­peasti, leipäveitsihammas­kissat olivat häipyneet mam­muttien ja irviöiden mukana, metsä tarjosi riistaa poi­mittavaksi ja kalaa sekä äyriäisiä olivat vedet niin tur­voksissa, että kalat söivät siinä säpinässä jopa toisi­aan. Mikäs meillä oli ollessa.

Kuitenkin mieli paloi noille onnellisille Atlantin saa­rille. Johtui kai mantereen talvesta.

Kesän mittaan kävimme muutamia kertoja saarilla; minä, Guacimara, Guajra, Ana, Bena, Dacil ja muutamia muita, Inkeri Ugrilainenkin Benchomimme kanssa pari kertaa. Ana oli jo tällöin lyöttäytynyt yksiin toisen löytötytön, Dauten kanssa, joten Dautekin oli monesti mukana. Toinen löytötyttö, Taganana, kokeili ensin jonkun aikaa muita miehiä, kun kysyntää riitti, mutta ei halunnut eroon ystävättärestään, ja niin Ana sai kotvan päästä hänestä oivan toisen vaimon. Ana itse sanoi, että hän oikeastaan vaan joutui ‘kahden vaimon loukkuun’. Minä olin sillä samaisella Anan terminologialla jo ‘kolmen vaimon loukussa’.

Löysimme Gron ja Ben Echeyden rinteistä yösijoiksi mukavia luolia; saarten luolissa ei asunut läpäköita, koska saa­rilla ei ollut hyönteisiä niiden ruoaksi juuri nimeksikään. Läpäköthan syövät tietääkseni pääosin hyönteisiä.

Saarilla kasvoi makeaa ruokoa viidakkona, ylem­pänä oli oliivilehtoja ja ylimpänä kasvoivat, kauempaa katsoen Gron ja Ben Echeyden saarille yleisilmeen antavat *pinjametsät. Kaikkein ylinnä ei kasvanut mitään, oli vain autiutta ja varsinkin Gron Echeydellä ikuista jäätä.

Banaanit, ananakset ja viinirypäleet menestyivät mainiosti saarten tuliperäisen maan ravinteikkuudessa ja ilmaston leppeässä lämmössä. Saarten laguuneista ja rantave­sistä sai kalaa ja

*Jo ‘muinaiset roomalaiset’, jotka tunsivat vielä guanchien kohteliaat tavat ja kävivät heidän kanssaan kauppaa, merenkulkijoita kun olivat, tiesivät Plinus vanhemman mukaan käyttää nykyisestä Teneriffasta, eli Gron Tiffren ‘Ben Echeydestä’ nimeä ‘Pinturia’ juuri johtuen saaren yläosien sankoista pinjametsistä. (Ensio Olut)

äyriäisiä; äyriäisiä ja simpukoita ei oikeastaan tar­vinnut muuta, kuin poimia laskuveden aikaan laguunien rannoilta. Kaniinit ja muut elikot lisääntyivät; varsinkin kaniinit.

Kummalakin Echeydellä ilmasto vaihteli huipun tal­vesta etelärannan autiomaan helteeseen, mutta saarten pohjois-, länsi- ja itärannoilla oli ainainen ke­vät. Muilla saarilla ilmasto vaihteli vähemmän, mutta oli kuitenkin pääosin lauhkea ympäri vuoden, paitsi saarista parilla matalimmista, jotka olivat lähes pelkkää autio­maata, koska pilvet eivät pudottaneet vettään niille juuri kos­kaan ja merituulet temmelsivät lähes vapaasti niiden yli.

Sen kesän aikana lähes kaikki synnytysikäiset nai­set, jotka eivät vielä olleet lasta kantaneet, tiinehtyivät; minullakin oli, tietääkseni, muutakin kuin sormet olleet muuta­massa pelissä. Pelissä oli jotain paljon suurempaakin, kuin vain sormet: ihmiskunnan tulevaisuus, ainakin meidän guanchien tulevaisuus.

Jokaisella oli mahdollisuus valita syksyn tullen, kun kesänsato oli korjattu ja talven polttopuut tehty, halu­siko mukaan Atlantin saarille, joille olimme antaneet mainosmielessä nimen: *’Onnellisten saaret’.

Yllättävän moni oli valmiiseen tyytyväinen, eikä halunnut lähteä jälleen uudisraivaajaksi. Jotkut ei­vät uskaltaneet, jotkut olivat vaan periaatteesta kaik­kea uutta vastaan.

Älykkäimmät ymmärsivät, mistä oli kysymys: para­tiisista, jossa ei ollut käärmeitä, eikä muitakaan mate­lijoita; ei yleensä

*Tuo jo mainittu roomalainen historioitsija Plinus vanhempi käytti myös saarista yhteisnimeä ‘Onnellis­ten saaret’ (Insulas Fortunata), tosin surin saarista, jos sitä koskaan on olemassa ol­lutkaan, eli Gron Echeyden saari (Atlantis) oli silloin jo tulivuoren räjähdyksessä aikoja uponnut. Plinus vanhempi oli kyllä kuullut ja lukenutkin tarinoita tästä ‘kadonneesta viisaiden maasta’.

Saarista nykyisin käytetty yhteisnimihän on ‘Kanarian saaret’, eli ‘Islas Canarias’, ‘Koirasaaret’.(Koirien saaret). Tämän nimen ne saivat, myös samaisen Plinus vanhemman mukaan, siitä, kun Mauretanian kuningas Juba lähetti saarille tutkimusretkikunnan ja tämä retkikunta toi niiltä kaksi suurta koiraa (lat. canis canis, l. canis domestica = koira).’Gran Canaria’ on suomeksi siis suunnilleen ‘Suuri Koira’. (Ensio Olut)

minkäänlaista myrkyllistä elävää, sen olim­me tutkineet.

Ennen kaikkea, saarilla ei ollut verta imeviä hyttysiä, eikä paar­moja, koska merituuli huolehti siitä, että lentävät hyönteiset olivat jo ammoin lentäneet merelle, tai sitten niillä ei ollut aiemmin ollut niille sopivaa ruokaa. Näi­nollen saarilla ei ollut myöskään sellaisia pöllöjä eikä läpäköita, jotka olisivat käyttäneet pelkkää hyönteisravintoa.

Tulitikut olivat käyneet vähiin; oli keksittävä vaihto­ehtoi­nen tulentekotapa. Kahta palikkaa vastakkain hankaamalla sai aivan mahdottomalla työllä vähän ki­punaa, mutta pätevämpi, joskin työläs tapa sekin, on veistää kovemmasta puusta tappi, kovertaa peh­meämpään, kuivaan puuhun kolo siihen kuivia heiniä ympärille, laittaa tämä tappi koloon, kietaista naru, jo­ka on sidottu kaarelle taivutetun katajaisen kepin päihin kiinni, sen edellisen tapin ympärille ja alkaa vitkuttaa. Kun kuiva pehmeä puu alkaa jonkun ajan kuluttua hehkua, se sytyttää heinät, ja siinä on meillä tuli!

Tätä suurella vaivalla vitkuteltua tulta ei kannattanut hevin päästää sammu­maan, sen verran työlästä sen teko oli; niinpä kerran syttyneen tulen ylläpito annettiin luotettaville henkilöille, jotka varjelivat ja kuljettivat valmista tulenkytyä myös eräretkillä reiällisissä saviruu­kussa lehtipuun kylkikasvannaisissa, eli ‘kää­vissä’ mukanaan, ruukkua aika ajoin kantonarun päässä kydyn ylläpitämiseksi pyöräytellen. Näitä luottamushenkilöitä kutsuttiin nimellä ‘E’yde’, ’Tulen kantaja’. Bena oli yksi ensimmäisistä ‘Tulen kantajista’.

Tulen sytyttämiseen käytetystä katajaisesta kaaresta kehittyi tuotapikaa jousipyssy. Alkuun jousipyssy oli lasten lelu, jolla he ammuskelivat korsilla ja kepeillä pilkkaa. Tietenkään lapset eivät saaneet koskea siihen kaa­reen, jolla tehtiin tuli, eikä sillä olisi voinut ammuskel­lakaan, koska siinä oli naru, eli jänne löysällä, mutta samankaltaisia kaaria lapset osasivat itsekin tehdä, ja pingottaa niihin jännenarun riittävän kireälle.

Kun heittokeihäästä kehitettiin ammuttava nuoli, jonka kärkenä oli joko metallinkappale tai terävä piikiven liuske, ja kun nuoleen huomattiin tehdä pöllönsulista pyrstö, kun sitten vielä kaaresta tehtiin tanakampi valmistamalla se hal­kaistusta järeästä katajasta ja jänne jännitettiin tiukalle - jänne tähän saatiin hirven kinnerjän­teestä, se on paras jännemateriaali - oli meillä kehitettynä uusi tehokas pitkän kan­taman ase, ‘nuolipys­sy'; ihmiskunta tulee tuskin koskaan tarvitse­maan tehokkaam­paa pitkän kantaman asetta.

Näin meillä oli käytettävis­sämme kaikkien aikojen täydel­lisin tuhoasearsenaali: oli lähitaisteluase nappulahalko, täsmä­ase puntari, keskipitkän matkan ase heittokeihäs ja pitkän kantaman ase nuolipyssy!

Kävin muuttotouhujen välissä Benan kanssa pariin kertaan purkamassa siitä vuoren toiselle puolelle pudonneesta romusta va­raosia - moottorin sisäkalutkin otimme talteen, vaikkakin kone oli kertaalleen leikannut kiinni - ‘Muuri­kin’ mahdollista tulevaa tarvetta varten, ja huomasimme, että paikalla oli käyty, koska katken­neita puukeihäitä, joiden kärkeä oli yritetty hioa teräväksi kiveä vasten, löytyi romun vierestä; romua oli sel­västikin yritetty vahingoittaa, mutta teki­jät eivät olleetkaan olleet samanlaisia tekniikan ihmelapsia, kuin ne irviöt, jotka olivat onnistuneet purkamaan ensimmäisen Maahan laskeutuneen ‘Kainuu’ 112:den pelastautumismoduu­lin; heidäthän me olimme kolkanneet, kuten hyvin tiesimme, sukupuuttoon.

Meillä ei ollut taisteluaseita mukana ensimmäisellä käyn­nillä, joten emme viipyneet paikalla kauaa, tankkasimme vain ‘Muurikin’ tankit täyteen sen toisen modulin polttoainetakeista, täytimme yhden saviruukun lentopetroolilla varapolttoaineeksi ja purimme muutaman helposti irrotettavan osan mu­kaamme ja läksimme takaisin vuorten yli asuntokentällemme.

Toiselle matkalle lähti turvaksi viisi jousihen­kilöä, joista yksi oli nainen, Dacil, ja Anaterve tuli tietysti myös mukaan. Nuolissa oli ensimmäistä kertaa metalliset kärjet, jotka oli valmistettu erään romutetun laskeutumismoduulimme rungon metallista, josta oli otettu varaosia ‘Yrjöön’. Myös ‘Yr­jön’ uusi, erityisesti Maan olosuhteet paremmin hyödyntävä häkäpönttö oli tehty tästä metallista ja tarvittavat putketkin otettu siitä.

Lähestymiskaarron aikana näimme liikettä moduulinromun liepeillä. Irviöitä, oivalsimme. Irviöt laukkasivat sillä hullunkurisella tavallaan vanhalta leiripaikaltamme pus­kiin havaittuaan meidät taivaalla. Laskeuduimme jouset ampumavalmiina.

Kun olimme päässet maahan, ryntäsi metsästä toispuolista kylkimyyryä puiset, hyvin alkeelliset, karkeatekoiset keihäät tanassa kymmenkunnan irviön sekalainen lauma mölisten meitä kohti. Niitä innostivat ryn­näkköön taustalta ne samat ikävät naiset, jotka olivat paenneet, kun yritimme pelastaa heitä irviöiden kyn­sistä. Ensimmäisiin nuoliin tuupertui neljä irviötä, toiset kaatoivat vielä kaksi. Loput pakenivat, naiset pääsivät pakoon hei­dän mukanaan.

Nyt tiesimme varmasti, että ainakin kaksi ihmistä yhä eli irviöiden joukossa ja olivatpa lisäksi päässeet johtoasemaan, mutta nämä eivät onneksi ainakaan ymmärtäneet sotataidosta yhtikäs mitään, tai sitten irviöitä oli vaan mahdoton kouluttaa. Edes heittokeihään valmistuksen opettamiseen noiden luopionaisten rajalliset tiedot eivät, no eipä tietenkään, olleet riittäneet.

Ampujat vetivät nuolensa kuolleista irviöistä ja ke­räsivät hutiin menneetkin talteen. Bena sytytti pienen nuotion, jotta voisimme paistaa tikussa evästä, suolattua peuran maksaa, jos huikoi.

Muutamassa tunnissa saimme irrotettua ja lastattua ‘Muurikkiin’ naisistotilan ylelliset tyynyt sekä ne osat, jotka oli mahdollista irrottaa. E’yde Bena sammutti nuotion ja sammutti luonnollisesti myös tuliruukkunsa, koska olimme ottaneet pari ruukkua lentopetroolia ‘Muurikin’ sisätiloihin.

Nousimme alukseen ja nostimme ‘Muuri­kin’ ilmaan. Pieni koukkaus irviöiden pakosuuntaan paljasti, että irviöt pakenivat samaa laaksoa kohti, josta olimme aiem­min väkemme pe­lastaneet. Laakson suunnalta ei enää noussut savua, joten tulitikut olivat heiltä kai loppuneet, tai kastuneet.

Ei kannattanut tuhlata noihin irviöihin kallisarvoisia nuo­liamme; kunhan vähän vain pelottelimme niitä pyyhkäisemällä puiden latvojen tasalta yli, irviöt vetivät maihin, jotkut puivat nyrkkiä jälkeemme, rohkeimmat näyttivät keskisormeaan.

Lentueeni naiset olivat ylen ihastuneita risteilijä ‘Uusimaan’ moduulista tuotuihin tyynyihin; olivathan ne melko uusia, vain satakunta vuotta vanhoja ja niiden päällysmateriaali oli likaa hylkivää. Varsinkin Dacil tykkäsi pylliä noilla ylellisillä pieluksilla.

Kun palasimme asuntokentälle, pojat pelasivat las­keutumis­alueella jollakin jotakin, eivätkä meinanneet malttaa väistää.

Lähemmin katsoen se, millä pelattiin, oli täyteen puhallettu sian virt­sarakko ja se jotain, jota pelattiin, sitä eivät pojat tienneet, mutta siinä oli kaksi joukkuetta, jotka yrittivät potkia rakon keppien välistä; no sitä lasten leikkiä; keksivät sille pelille pikapikaa, kun sitä heiltä kysyin, nimeksi ‘potkurakko’. Pelissä saattoi olla ideaa; ainakin se piti pojat pois pahanteosta. Mutta tokko viitsinevät tuota peliä kauaa pelailla; eihän siinä ollut edes mitään sääntöjä.

Pojat väistivät hetkeksi, että saimme ‘Muurikin’ työnnettyä - työntämien oli helppoa, itse alushan leijui, vain jousitetut ja iskunvaimentimilla varustetut jalakset koskettivat kevyesti maata - moduulitalliin, mutta peli jatkui heti, kun pojat saivat tasasattua ‘Muuri­kin’ jalaksien jäljet pelikentältään.

Meille retkeläisille haettiin ruukut sahtia ja kimpaleet pal­visikaa. Kerroimme väelle, millainen uhka yhtei­söllä oli tiedossa, jos irviölauma keihäineen ja ihmisnaisineen osaisi kulkea asuntokentän liepeille. Ja kaiken lisäksi irviöt olivat vain muutaman päivämatkan päässä meistä.

Päätimme tehdä muutaman päivän sisällä ennaltaehkäisevän ilmaiskun irviöiden kimppuun riisuaksemme ne aseistaan, vaikkakin niiden ‘aseet’ olivat vain teroitettuja puukeppejä.

Ilmaiskuun osallistuvien täytyi ensin harjoitella ampumista liikkuvasta ilma-aluksesta alas­päin liikkuvaan maaliin. Mutta ihan ensin oli levättävä.

Seuraavana aamuna, kun Guacimara alkoi lämmittää ‘Yrjöä’ lentokuntoon, alkoivat kätevimmät meistä valmis­taa ‘vasamia’, eli nuolia, joissa on kivipuntti kärjen ti­lalla, koska metallikärjet olivat liian arvokkaita tuhlat­taviksi, eikä ollut lainkaan varmaa, että piikivikärjet pys­tyisivät irviön pääluuhun.

Nousin ‘Muurikilla’ ilmaan heti, kun vasamia oli tar­peeksi. Liikkuvina kohteina käytimme jäniksiä.

Oli mahdotonta osua liikkuvasta aluksesta liikku­vaan maaliin, mutta eipä hätää, pystyihän moduuleilla leijumaan paikallaankin, ja haa, jopas kohta alkoi osua.

Pupu pysähtyi paikkaansa, kun sai osuman. Mutta kuinka vasama pystyisi kovaan irviön kalloon, se täytyi tutkia tieteellisesti.

Haimme karhun kallon, niitähän riitti, laitoimme sen pölkyn päähän ja nousimme ilmaan. Pienempi vasama, jossa oli noin viidenkymmenen gramman puntti kim­posi parinkymmenen metrin korkeudesta ammuttuna kallosta, mutta painavampi, satagrammainen, lohkaisi jo luuhun reiän. Irviön kallo ei voinut olla lujempi, kuin karhun. Kuitenkin valmistimme var­muuden vuoksi jopa parisataagrammaisia vasamia!

Pari päivää harjoiteltuamme katsoimme olevamme valmiit sotaretkeen vapaan ihmiskunnan puolesta. Kummassakin aluksessa oli tusi­nan verran taistelukuntoisia jousia.

Guacimara ja Dacil panivat ‘Yrjön’ lämpenemään jo en­nen Auringon nousua, jotta pääsimme matkaan heti kukonlaulun aikaan.

Lensimme vuorien välistä ja nousimme korkeam­malle, noin kahteen kilometriin juuri ennen irviöiden laaksoa ja lähestyimme sitä Aurinko selkäimme ta­kana. Irviöt istuivat ulkosalla syömässä kai mädättämällä kypsennettyä raakaa li­haa, ruohoja, tai mitä nyt ne yleensä söivätkään, koska tulta ei näkynyt. Epäinhimillistä touhua!

Lähestyimme huolellisesti Auringosta, kunnes alustemme varjot lähes osuivat istuksiviin irviöihin; silloin erkanimme kumpikin omaan päähämme laak­soa. Laskeuduimme lähelle maanpintaa, kymmeneen metriin, syöksymme kumpikin tahoiltamme irviöiden kimppuun ja pysäytimme alukset sivuttain niin, että oviaukoista oli helppo ampua.

Ensimmäiset vasamat kaatoivat heti monta pystyyn ryntäävää irviötä, ja ei aikaakaan, niin kaikki olivat ke­tarat oikoisenaan.

Laskeuduimme maahan ja kolkkasimme ne irviöt, jotka vielä sätkivät. Ihmisnaiset löytyivät pää useam­man vasaman murskaamana. Olimme tappaneet en­simmäistä kertaa ihmisen, tai ainakin tämä yhtei­sömme oli. Hautasimme naiset, olivathan he kuitenkin ihmisiä, mutta irviöt jätimme siihen; olihan laakso sen verran kaukana, että tautien leviämisvaaraa ei ollut, metsän pedot saivat herkutella niiden raadoilla.

Yhteisömme oli tappanut tahallaan ensimmäistä kertaa oikean ihmisen; vaikkakin se oli tehty koko ihmiskunnan ja vapaamman tulevaisuuden nimissä, sellainen ei saanut jatkua! Ihmistappojen estämiseksi jatkossa oli säädettävä laki.

Kutsuin monikertaisimpana valopäänä heti väenko­kouksen kokoon, kun olimme palanneet asuntokentällemme. Selostimme muille, mitä retkellä oli tapahtunut ja tein esityksen laiksi, jolla turvataan kanssaihmisen henki.

Samalla laadittiin ja kirjattiin muitakin ihmisoikeuslakeja ja ne hyväksyttiin yhtenäisenä lakikokoelmana tässä muodossa, kuin ne on tälle vuohennahalle raapustettu:

1. § Omaan pihaan EI sitten paskanneta! Tätä lainkohtaa vastaan rikkoneen tulee siivota jälkensä.
2. § Mies, joka ei kiimaista naista auta, ke­pitettä­köön. Samoin kepitettäköön nainen, joka ei vastavuoroisesti puolestaan auta miestä.
3. § Kunnioita muita ihmisiä; etenkin vanhempia ihmisiä.
4. § Kaikki ihmiset ovat sukupuoleen katsomatta tasa-arvoisia. Yksikään ihminen ei saa orjuuttaa tai muuten nöyryyttää toista ihmistä, jos tämä toinen ei sitä ehdottomasti ja vapaaehtoisesti vaadi.
5. § Alle viisitoistavuotias ihminen on lapsi, eikä häneltä voi vaatia täysi-ikäisen ymmärrystä toimissaan. Lapsi on kuitenkin ennen kaikkea ihminen.
6. § Älä tapa ihmistä. Toisen ihmisen tahallinen surmaaja ensin kepitettäköön ja sitten ajettakoon yhteisöstä iäksi. Kukaan ihminen ei saa olla surmaajaan sukupuoli- eikä muunkaanlaisessa yhtey­dessä; häntä ei tule edes tervehtiä. Surmaaja etsiköön ravintonsa itse, eikä hänellä ole oikeutta asua missään ihmisyhtei­sössä. Se täysi-ikäinen henkilö, joka yllyttää surmaan, tai pitää tuomiosta huolimatta yhteyttä tuomittuun, ottakoon päälleen saman rangaistuksen, kuin tuomittu. Jos tuomariksi valittu ei syylliseksi havaittua näin tuomitse, tuomari tuomittakoon samoin, kuin edellä on määrätty.
7. § Älä vahingoita yhteisön äläkä yhdenkään ihmisyksilön elinmahdollisuutta. Teosta, joka vaarantaa ihmisen tai ihmisyhteisön hengissäselviämisen tai muusta tahallisesta haitanteosta ihmisyhteisöä vastaan tuomittakoon, kuten tahallisesta ihmissurmasta. Jos teon tekijä ei ole täysi-ikäinen, alaikäisyys tulee ottaa tuomion ankaruudessa huomioon.
8. § Erityistä nöyryytä harjoittava tuomitun voi kan­sanko­kous vapauttaa rangaistuksesta, kun riittä­väksi katsottava osa siitä, kuitenkin vähintään kaksitoista vuotta, on suoritettu. Armahdus vaatii aina kahden kolmasosan kannatuksen täysvaltaisilta, viisitoista vuotta täyttäneiltä yhteisön jäseniltä.
9. § Jos tekijä uusii rikoksensa, hänet kepitettäköön uudelleen ja karkotettakoon loppuiäksi ilman mahdollisuutta armahdukseen.
10. § Jos tuomittu todetaan myöhemmin syyttömäksi, kepitettäköön tuomarit. Jos taas ensin syyttömäksi todettu todetaan myöhemmin syylliseksi, kepitettäköön sekä syyllinen että tuomarit.
11. § Täysi-ikäisyys saavutetaan aikaisintaan viidentoista (15) vuoden iässä, jos henkilö on ruumiiltaan ja mieleltään täysin kehittynyt. Tytöillä täytyy olla tällöin jo kuukautiset ja pojillakin täytyy munakarvat kasvaa ja heidän täytynyt nähdä ensimmäiset ‘märät unensa’.
12. § Vajaamielistä ei tule pitää täysi-ikäisenä, eikä häneltä tule vaatia täysi-ikäisten velvoitteita; täysi-ikäisen etuudet tulee hänelle kuitenkin 11. §:ssä mainitut ehdot täytettyään sallia soveltuvin osin.
13. § Täysi-ikäinen on vastuussa teoistaan, hänellä on velvollisuus, mutta samalla etuoikeus elää ihmisyhteisön lakien ja säännösten mukaan ja nauttia siitä!
14. § Yhteisön tulee huolehtia alaikäisistä lapsistaan siihen katsomatta, kuka on lapsen siittänyt tai synnyttänyt.
15. § Yhteisön tulee myös huolehtia niistä täysi-ikäisistään, jotka eivät vanhuuden tai vamman johdosta siihen pysty. Mitään etuisuuksia heiltä ei saa edelliseen vedoten kieltää.
16. § Täysi-ikäinen ei saa sekaantua lapseen eikä vajaamieliseen. Lapsen ja henkisesti lapsen tasolle jääneen tulee saada olla lapsi. Lapseensekaantujaa kohdeltakoon kuten ihmissurmaajaa.
17. § Jos tuomittu osoittaa ilmeistä piittaamattomuutta yhtäkin lain kirjainta kohtaan, on tuomittava kepitettäväksi. Toistuva piittaamattomuus tulee rangaista toistuvalla kepityksellä.
18. § Lain edessä kaikki ovat arvoasemaan katsomatta samanarvoisia, ja samanarvoisina on myös tuomiot langetettava.
19. § Mikään laki ei ole voimassa takautuvasti.

Näin oli tehty uusia lakeja ja kun aiemmin laaditutkin pysyivät voimassa, niin nykyään mannermaalla on jo varmasti oikein sellainen erityinen ammattikuntakin, jotka työkseen tulkitsevat näitä meidän moninaita lakejamme miten parhaaksi näkevät.