tiistai 26. marraskuuta 2019

GRON TIFFRE KOLMAS KIRJA


KOLMAS KIRJA

ENSIMMÄINEN TARINA Muutto Atlantin saarille



















Karjaa oli paimennettava ja varjeltava pedoilta öin ja päivin. Nukkuvia ihmisiäkin pedot saattoivat uhata yöllä. Syysyöt olivat petojen suhteen karjalle vaarallisinta aikaa, joten yöpaimennus oli meidän aikuisten työtä. Tointa helpottaaksemme ja yhteisön yörauhan takaamiseksi rakensimme asuntokentän ympärille tuona puheenaolevana syksynä aidanseipäistä ja ai­dak­sista suoja-aidan, pihan. Pihaan talojemme ja dolmeniemme ym­pärille pystytimme paaluis­ta ensimmäisen Arantopulan, pihakartanon. Tuo Arantopula oli aika alkeellinen, pari metriä korkea aita vain, mutta sen tarkoituksena olikin pelkästään pitää yöaikaan ei halutut vieraat ulkopuolella. Arantopulan ulkopuolinen suoja-aita esti talviaikaan ruokinnassa olevan karjan harhautumasta metsiin, näin niiden paimentaminen jäi talvella vähemmälle. Tietysti karja tuotiin sitten yöksi tämän Arantopulan aidan suojiin.
Karja ei kuitenkaan, sellaista ei kukaan olisi pitkään sietänyt, voinut kuljeksia yöaikana meidän ihmisten joukossa - nehän nyt paskoivatkin ihan mihin sattuu - joten niille erotettiin kohta Aran­to­pulan sivulta, portin pielestä, vielä erilli­sellä paaluaitauksella erityinen karjapi­ha; näin eivät pe­dot, lähinnä irviöt ja sudet, mutta joskus, tosin harvoin, myös karhut päässet pimeällä salakavalasti eli­koiden kimppuun; näin sai­vat kaikki, niin karja kuin ihmiset ja koirat­kin le­vätä yönsä rauhassa.
Karjapihaan tehtiin katokset, joissa oli kolme seinää suo­jana kylmältä tuulelta ja sateilta. Ja kun laitettiin vielä ruokintakau­kalot aidan sisäpuolelle, alkoi elo menestyä; karja tuli vähän ajan päästä kesäisin metsälaitumiltaankin iltaisin melkein omia aikojaan ruoan houkuttelemina yöksi asuntokentälle aitaukseensa mikä lypsettäväksi mikä muuten vaan suo­jaan pedoilta, tuulelta ja sateelta. Paimenten työ helpottui huomattavasti ja vapaaehtoisia paimenessa olioita löytyi joskus liian kanssa.
Pedot pelkäsivät Arantopulan keskellä, asuntokentän suoja-aidan rajaamaa aluetta, muuta ympäristöäkin paaluaidan raoista loimullaan valaisevaa jatkuvasti pa­lavaa tulta eli kokkoa eivätkä uskaltautuneet tulla edes lähimain, koska pitivät pöljät tuota tulta metsäpalona; tämä varmisti, että sekä karja että me saimme olla yöt pedoilta rauhassa.
Tulenpitoa asuntokentällä ei tosin alkujaan ollut keksitty niinkään met­sänpe­tojen yöpelo­tukseksi, vaan juonsi juurensa, kuten edellä totesin, pa­remminkin tulitikkujen loppumisesta, mutta toimihan se siinä sivussa petojen pelättinäkin.
Olihan kokolla, sen lisäksi, että se valaisi asuntokentän ja lämmitti mukavasti illan viiletessä yöksi, mukava puh­teella joukolla jouten istuksia, veistellä jousenkaaria, keihäänvarsia ja nuo­lia, ihan vaan joutessaan, tai vuoleskella jotain tarve-esi­nettä, esimerkiksi lusikkaa, tehdä vaikkapa tuohitöitä, ottaa vä­hän viiniä tai sahtia ja turista niitä näitä, kertoa päivän tapah­tumista, ehkä suunnitella tulevia. Eli yksinkertai­sesti: tuli oli silloisen yhteisömme kokoava voima; ja siksi E’ydeistä, tu­len­kantajista, tuli yhteisömme luottohenkilöitä, joille kerrottiin henkilökohtaisiakin salaisuuksia, ja näin he toimivat tavallaan yhteisömme tietotoimistoina.
Sulan maan aikaan päivisin karjaa piti tietenkin, met­sälaitu­milla kun olivat, pai­mentaa ja pitää koossa. Karja piti itse huo­len kotiintuloajasta, kelloja kun ei ollut. Pikkupaimenpojat ja pikkupaimentytöt, oli­vat toimessaan ja ottivat paimeneen pää­syn osoituksena siitä, että he olivat merkittäviä yhteisömme jäseniä, kun pääsivät koi­rien kera paimeneen. Pikkupaimenet oppivat paimenessa vuo­rossa olevien vanhempien paimenten opas­tuksella puun ja tuo­hen käsittelyä, oppivatpa tekemään oivia paimenpillejä ja tuohitorvia. Me vanhemmat paimenet emme mekään nyt mitään synnynnäisiä käsityöläismestareita olleet, vaan kehitimmepä mekin kädentaitojamme siinä ohella.
Alkuhärät, joita olimme pyydystäneet muutaman, olivat ol­leet aivan liikaa lehmille ja jokunen lehmä oli jo sortunut rajussa leikissä. Onneksi ne muutamat son­nimullit, jotka olimme otta­neet mukaan, olivat aika­moisia häntäheikkejä. Vasikoita ne jullit pyrkivät panemaan innolla alulle ennen kuin ehtivät edes suku­kypsiksi!
Alkuhäristä sai kyllä vankkoja juhtia, mutta niitä oli vaan niin hiton vaikea kesyttää; lihaa niissä oli enemmän, muuta maitoa ne tuottivat vähemmän, kuin omat kyyttömme, joten geenimanipuloimalla niistä saisi keskimäärin oivaa karjaa. Kun annoimme omien sonnimulliemme sitten karjanjalostusmielessä astua alku­lehmiä, siis naaras­puolisia alkuhärkiä, niitäkin oli, ihan totta - me jopa piirtelimme niistä kuvia Gro Magnon -luolan seinille - toivoim­me pääsevämme, ja pääsimmekin, toivo­maamme tulokseen, tuhtiin, lauhkeaan, joskus lypsäväänkin lihakar­jaan, jota voitiin käyttää hyödyksi myös juhtina ras­kaissa töissä. Karjanjalostus oli saa­nut alkun­sa.
Alkulehmät eivät kuitenkaan olleet alkuunsa­kaan tyytyväisiä kesysonniemme lempeisiin lemmenleik­keihin, vaan pyrkivät met­sään laitumelle omiensa pa­riin. Alkulehmät piti sitoa paikoil­leen ja kyyttösonnin oli noustava telineelle aktin ajaksi; alku­lehmien oli tyydyttävä vain naama pit­känä ja ikävys­tyneinä märehtimään menneitä, kuin irviönaaraat ikään. Irviönaaraathan makasivat inhasti selällään toimettomina toimen ajan; alkulehmät puolestaan vaan seisoskelivat; kummatkaan eivät siis tehneet mitään aktin eteen. Saattoivatpa nuo kummatkin ruikkusonnatkin siinä joutessaan aktin aikana ruikata.
Minä piirsin tuosta toimituksesta, siis nautojen, en irviöiden, oikein pilakuvankin erää­seen pilapiirroskilpailuun, mutta se ei ehtinyt kuitenkaan val­mistua ennen tuomariston kokoontumista. Siinä sonnimullikka panee alkulehmää telineeltä ja alkulehmällä on siinä erityisen pitkä naama.
Kantaville alkulehmil­le oli tehtävä erityisen vankat aitaukset ja ruokittava niitä aitauksissaan, ett­eivät ne häviäisi ennen poi­kimistaan metsien pitoihin.
Kuva 33 Gro Magnon -luolasta löytynyt piirros, joka esittänee juuri edelläkuvat­tua aktia. Huomaa erityisesti alkulehmän venähtänyt naama. Ja katsokaapa tarkkaan sig­neerausta kuvan oikeassa alanurkassa, eikö vaikutakin tutulta? Tämä lienee juuri se Gron Tiffren tekemä pilapiirros, joka ei ehtinyt valmistua pilapiirroskilpailuun mennessä.
Kylmän ajan muonaksi vuohillemme ja lampail­lemme huo­masimme kaataa syyskesällä muutaman huhdan, koska olimme havain­neet, että rasille kaadettuna lehtipuu ei pudota lehtiään; lehdet ja uusi kasvusto vaan kuivu­vat paikoilleen, ravinteet niissä säilyvät yhtäkaikki. Huhdaksista sidomme lampaille ja vuohille kerppuja pyrypäivien varalta tarharuokintaa varten; vuohet ja lampaat kun syövä myös puuta ei vain heinää.
Muu karja, lehmikarja, paitsi edellä mainitut tiineet alkulehmät, jotka oli pi­dettävä tarhassa, kaiken päälle kytket­tyinä, että eivät rikkoisi aitaa, löytäisi itse ravintonsa rantanii­tyiltä ja jokitörmiltä sekä ruovikoista vaikka maa jäätyisikin.
Alkulehmille, ja hevosiakin varten jonkun verran, sekä myös lampaille hätäruoaksi kerppujen lisäksi meidän täytyi nyhtää, se oli varsin vittumaista hommaa, kesällä ran­taniityiltä heinää ensin pariksi päiväksi kuivumaan pienille ka­soille, sit­ten kuskata kuivat heinät suuriin kekoihin, joiden alle keksittiin laittaa riukuja ristikolle, kun ensimmäisen vuoden heinäke­kojen alim­maiset heinät olivat mädäntyneet maata vasten olles­saan. Kasan keskelle laitoimme pystyriu’ut ja vaakapuut niiden välil­le, nämä riu’ut päästivät ilman kiertämään kuiva­vissa heinissä, eikä heinät pilaantuneet, vaikka päällisheinät sa­teessa kastuivat­kin.
Koska heinien nyhtäminen on perin vittumaista hommaa, yksi sun toinen kehitteli erilaisia vehkeitä hommaa helpottamaan; niiden vähien museoviikatteiden ja sirppien terät oli käytetty riistan poiminnassa ylen tarpeellisten aseiden rakenteluun. Vaikka rakentamamme puu-, luu- ja kivityö­kalut hommaa hieman helpottivatkin, oli se nyhtäminen, yksi kaikki, yhä perin vittumaista hommaa!
Lampaille kasvoi talven mittaan tuuhea villa ja ke­väällä ke­rityille lampaanvilloille oli keksittävä kunnol­lista käyttöä. Ne haisivatkin aivan lampaalle ja pes­tessä ne kutistuivat yhdeksi tappuraksi. Mutta hoi oi­vallus! Kun villat levittää levyksi ja pesee sitten tällä lailla levynä saippualla, jota opimme keittämään koivuntuhkasta ja teurastettujen eläinten sisärasvoista, saa puhdasta märkää villalevyä, joka kuivaessaan kutistuu tiiviimmäksi villalevyksi ja hajukin vähenee. Kun tämän levyn vielä kastelee kiehuvalla vedellä ja sitten kuivattaa, levystä kutistuukin tiivistä huopaa. Huopa on kevyem­pää ja kätevämpää, kuin eläimen taljat. Tämän tai­don­ oli joku meistä kyllä osannut jo avaruudessa, mutta se taito oli päässyt kaikessa muussa hösäkässä vaan unohtumaan, koska saippuaa, muutamaa palaa naisten käyttämää kasvosaippuaa lukuun ottamatta, ei ollut tullut otetuksi maahanmuuttokuormiimme mukaan.
Huopaa voi käyttää peitteenä ja siitä saa tehtyä vaatteita. Kun villalevystä tekee ensin mahtavan jalan mallisen aihion ja kutistaa sen sitten oikean kokoiseksi tossun muotoisen puumuo­tin, eli lestin, päällä, syntyy huopatossuja. Huopatos­suille oli sitten käyttöä äänettöminä kulkimina riistan jäljityk­sessä, - ‘hiljai­siksi’ me niitä niiden käytön hiljaisuuden vuoksi nimitimmekin - vaikka ne ku­luivat hel­posti. Myös varrettomina sisäjal­ki­neina, ‘topikkaina' sellaiset ovat käypäset. Kun topikkaisiin ja tossuihin laittaa vielä nahkapoh­jat, niin o­vatpa oivalliset ja kestävät kylmän ilman ulkojalki­neet, vaikkapa kipaistessa riu’ulle!
Lampaanhajua ei millään kons­tilla saanut villoista kokonaan pois ja sekös innosti herkkävainuisia lammaspaimenkoi­ria; jot­kut meistä joutuivat olemaan pitkänkin aikaa hiljaiset jalas­sa lam­maslaumassa koirien paimennettavina ennen kuin koirat uskoivat erehty­neensä. Me älykkäämmät jätimme kohta tossut niille sijoilleen ja käve­limme paljasjaloin laumasta pois; koirat yrittivät sitten pai­mentaa pelkkiä tossuja kulkemaan muun lauman mukana. Muutaman ajan turhaan hiljaisia paimennettuaan koirat sitten oivalsivat huopajalkineiden ja lampaiden eron; hiljaiset eivät määi.
Koska savesta voi tehdä astioita, siitä pystyi ehkä myös ra­kentamaan. Teimme ohranoljista, savesta ja vedestä mas­san, tästä massasta sitten muotoilimme suorakaiteen muotoisella muotilla sopivan kokoisia paloja, annoimme Auringon paistaa nämä palat kivikuiviksi ja ladoimme sitten näitä ‘saviolkikiviä’ päällekkäin laittaen savivelliä kivien väliin liimaksi ja näin keksimme saviolkikiviseinän.
Teimme sa­violkikivistä pienen koetalon, johon laadittiin olkikatto. Näin syntyi ensimmäinen ‘kivitalo’ mannermaalle; sille ei to­sin kek­sitty mitään kunnollista käyttöä, koska puiset talot ovat pa­rempia kestämään kostean meri-ilmas­ton rasituksia; lämpi­mämpiäkin puurakennukset o­vat, ja siistimpiä rakentaa, mutta tulihan tuotakin ko­keiltua. Kivitalot pysyvät kesällä viileämpinä, kuin puutalot, joten kai niillekin jotain käyttöä joskus löytyy.
Auringossa kuivatut rakennuskivet liukenevat hel­posti sa­tees­sa, mutta siitä on hyvä jatkaa, jos vaikka keksisi, miten ol­kikivet kestäisivät polton. Ehkä, jos jättäisi oljet pois, niin saattaisi onnistuakin. Mutta sellaiseen kehitystyöhön en sillä kertaa ehtinyt ryhtyä, aika oli kypsä muuttohommille.
Ensimmäiset uudisasukkaat lennätettiin saarista suurimmal­le, Gron Echeyden suursaarelle kesän lopulla. Eväiksi heille laitettiin tuli, vähän suolaa, viiniä, sahtia ja savupalvilihaa; muita meren ja maan antimia­han saa­rilla oli valmiiksi kyllin, mutta metsästettäväksi asti, tai lihoiksi ei maaelävistä vielä melkoiseen aikaan riittänyt, paitsi kaniineista, jotka sikiävät hetkessä.
Saarillemuut­tajat saivat en­sitehtä­väkseen kylvää pari säkkiä ohria, koska olut eikä sahti katajalla parannettuna sahtinakaan säily juo­ma­kel­poisena, kuin muutaman viikon, eikä sitä viitsitty alva­riinsa rahdata mannermaalta. Eipä sen puo­leen sahti oikein siedä kuljetustakaan; tuppaa *käymään heilu­tuksessa happamaksi.
Rypälesato oli saarella kypsynyt, joten sekin oli poimittava talteen, ainakin osa siitä. Anaterve ja Bena ryhtyivät heti ra­kentamaan samanlaista viinivalssia, kuin meillä oli mannermaalla. Saviastioitakin oli mukana, ja lisäähän olisi saanut tekemällä, oletimme.
Saarilta ei löytynyt, sitkeistä etsinnöistä huoli­matta, kelvollista ruukkusavea, kuin ni­meksi, mutta pehmeästä laava- eli hohkakivestä oli melko helppo kovertaa ruuk­kuja. Laavakivi on kuitenkin huokoista, joten siitä tehdyt astiat tuppasivat sel-­
*Tuo heidän sahtinsa, kun se valmistettiin edellä olevaa ohjetta käyttäen, oli ns. ‘elävää olutta’, eli valmiissa oluessa oli vielä hieman elävää hiivaa mukana, kuten nykyisessä hämäläisessä sahdissa, joten sahti kävi, ja käy yhä, todellakin happamaksi, jos sitä kuljetellaan. (Ensio Olut)
laisenaan vuotamaan, eikä kiviastioita käynyt lasittaa. Kun as­tiat keksittiin tiivistää sisäpuolelta pinjan pih­kalla, kesti viini hohkakiviruukussa sisällä. Viiniin vain tuli pikantti pihkan maku; näin siis keksittiin pihkaviini, ‘raki’, kuin vahin­gossa.
Haimme Välimeren eteläiseltä rannikkoseudulta li­sää use­ammanlaatuisia sitruspuiden taimia saarille istutettaviksi. Ensin ne tosin istutettiin Gron Echeyden rinteille, josta niitä siirrettiin sitten myöhemmin pistokkaina muille saarille.
Varsinaiset muuttolennot alkoivat vasta syksym­mällä. Ennen muuttoa oli pyydettävä, savustettava ja suolattava riistaa sekä jääville että lähteville.
Viimein kaikki muut uudisasukkaat oli siirretty Gron Echeydelle, Inkeri Ugrilainen ja poi­kani Benchom myös, vain Guajra, Guaci­mara, Dacil, Bena ja minä olimme enää lähtijöistä jäljellä. Kun viimeinen muuttokuorma, jossa oli lähinnä vain varaosia kum­paankin toimivaan lentoalukseen ja loput ‘Muuri­kin’ polttoaineesta, sekä muutamia koiria, oli las­tattu, oli lähtö mannermaalta enää itkua vailla. Joen rantaan oli syksyn aikana vaakaanladotuista hirsipuista salvettu viljan kuivatusta varten ‘sauna’, jonka keskellä oli suuri kiuas ja korkeat penkit, eli ‘lauteet’, oli rakettu seinustoil­le. Sauna oli varta vasten lämmitetty meille lähtijöille, jotta sai­simme pes­tyä mannermaan pölyt pois ennen muuttoa.
Monta sa­viruu­kullista, ei mitään väenkaljaa, vaan nimenomaan vahvaa pitosahtia, oli tuotu kylmästä kellarista valmiiksi viileään joen rantaveteen, sahti kun on kylmänä laheempaa ottaa. Vihtoja ei ol­lut, koska oli jo syksy; kun oli ollut kesä ja lehti puussa, sellaisia oli lampaille kerppuja tehdessä saunottaessa kokeiltu ja mukaviksi ne havaittu, nyt olivat kerput kuivia, eivätkä ne sellaisina tuntuneet lainkaan mukavilta. Mutta löyly­vedet oli sentään kannettu valmiiksi ja kun kasteltuja kerppuja hautoi kiukaalla heittämällä vettä, ‘löylyä’, niiden päälle, ne pehmenivät käyttökelpoisiksi; muhevan tuoksunkin siitä toimesta löylyhuoneeseen sai.
Kokonainen villisika paistui nuotion loimussa. Lähti­äisjuh­lat olivat mahtavat, mutta haikeat. Saunottiin juotiin sahtia, hei­tet­tiinpä sitä vedellä laimennettuna ‘mallasuhriksi’ kiukaan ki­ville, sika syötiin, otettiin viiniä ja itkettiin, sekä toivoteltiin toisillemme onnea.
Minä vannoin liikuttuneena kyynelsilmin, että kymmenen vuoden päästä taas tavataan, jos se vaan minusta on kiinni, ja sitten taas itkettiin. Liikutus oli, näin jälkikäteen katsottuna, sahdin tekosia.
Kuva 34 Dacil pesee mullinsontaa varpaistaan muuttolentojen huoltotauolla.
Gron Tiffre on kuvannut kivipiirroksissaan vain ihmisiä. Useiden piirrosten aiheet liittyvät jotenkin, kuten tämäkin, johonkin hänen vaimoistaan.
Gron, vaikkakin käytti viimeistellessään töitään mallityttöjä, koska varsinaiset kuvien esittämät henkilöt olisivat väsyneet ainaiseen mallina oloon, teki yleensä luonnokset kuviinsa autenttisissa oloissa; eivätkähän Gronin vaimotkaan olisi säilyneet vuosikymmeniä kaksi-, kolmikymppisten oloisina, joten mallien käyttö lienee ollut luonnon sanelema itsestäänselvyys.
Aamulla, kirkkaana syyspäivänä, lähdön aikaan oli vähän poh­meloinen olo. Oloon auttoi etikoituneeseen viiniin hu­na­jan, pippurin ja yrttien kanssa säilötty suolakala muutaman pehme­äksi keitetyn metsäkanalinnunmunan kera. Ja hyvä, pitkä kulaus kellarikylmää ihan vaan tavallista olutta painikkeeksi. Se kirkasti silmät ja lentokunto oli tä­män lää­kinnän jälkeen mitä oivallisin.
Lensimme, kuten aina, mannermaan länsirannikkoa etelään, kuten aina, ja käännyimme länteen suurten kallioiden koh­dalla, jotka ovat kuin portin pylväät, ja näin erottavat Välimeren Atlantista. Kun kalliot häipyivät taivaan­rantaan lento­korkeuden ollessa kaksi kilometriä, kaarsimme etelään. Pian eteläisen suuren man­tereen vuoret tulivat näkyviin, suuntasimme siitä, missä *vuorijono kurottaa lähimmäs rantaa, jälleen länteen, suoraan aavalle. Kohta horisonttiin il­mestyi Gron Echeyden luminen huippu etuoikealla, tai sitten ainakin huippua ympä­röivät pil­vet; siitä olikin helppo lentää perille yli aavan optises­ti ohjaten.
Jos puolestaan Ben Echeyden huippu olisi ensin tullut näky­viin, olisi kurssia ollut korjattava hieman pohjoiseen. Jos taas mitään huppua ei olisi tullut nä­kyviin, olisimme olleet yksinkertaisesti eksyk­sissä, eikä kummallakaan lentoaluksella olisi päässyt ylös sel­laiseen lentokor­keuteen, että sijainti olisi voitu määrittää. Olisi ollut pakko pyörtää takaisin ja yrittää uudestaan parem­malla onnella; jos nyt vaan löysi takaisin. Suunnistustaitomme ei tunnetusti ollut kaksinen; ei ainakaan alkuun.
Nämä olosuhteet huomioonottaen oli parasta lentää riittävän etelästä ja tä­hystää tiukasti oikealle; liian pohjoinen reitti olisi voi­nut viedä aavalle ulapalle, jossa maata tulee vastaan vasta hyvin kaukana ja polttoainetta olisi kulunut hukkaan, eikä ‘Yrjössä’ halotkaan ehkä olisi riittäneet. ‘Muurikis­ta’ oli tä-
*Afrikan länsirannikon Atlas-vuoristo ulottuu lähimmäs rantaa nykyisen Essaouiran (Essaquira, varh. Mogador) satamakaupungin paikkeilla Marokossa, että siitä siis länteen. Mutta eihän siinä kohtaa merellä ole yhtikäs mitään; siitähän osuu vaan suoraan Kanarian saarten ja Madeiran väliin, eikä Madeiralla ole 6 km korkeata tulivuortakaan, että eivät he sinne muuttaneet! Madeira oli kaiken päälle asumaton saari, kun portugalilaiset löysivät sen. (Ensio Olut)
hystäminen vasemmalle hieman hankalaa, koska siinä sen­ puoleisen sivuikkunan paikallahan oli hirventalja. Yleisesti ottaen, eksyminen aavalle merelle oli näkyvyyden ollessa edes kohtalainen hyvin epätodennäköistä. Ainoa vaara oli, että huolimattomuuttaan lentää Gron ja Ben Echeyden välistä tähyämättä kumpaankaan suuntaan.
Pimeässä, tai huonossa säässä ei olisi tullut mie­leenkään lentää sellaista matkaa saarillemme, koska pystyimme navi­goimaan vain silminnähtävien maamerkkien mukaan; no kyllä selkeänä yönä olisimme pystyneet ehkä suunnistamaan tähtien mukaan, mut­ta sekin olisi ollut turhan riskaabelia, kun kiire ei ollut mihinkään. Pimeässä tai sumuisella kelillä ei voi vain lentää ohi, vaarana on myös, että törmää vuoreen ja tuhoutuu!
Olimme kyllä havainneet Maan magneetti­kentän, mutta emme vielä voineet sitä hyödyntää, koska emme olleet löy­tä­neet sopi­vaa magneettista metallia rakentaak­semme toimivan mag­neettinavi­gaat­torin. RSL-radiomajakat, joita meillä oli ollut, olivat menneet jo aikoja sitten kaikki epäkuntoon, enkä minäkään, yrityksistäni huolimatta, ollut osannut korjata niitä, joten ne oli heitetty kaikki mäkeen.
Laskeuduimme Gron Echeyden viljavalle tasan­golle, laguu­nin rantaan raivatulle aukiolle, jonka reu­noille oli jo pystytetty sokeriruokoseinäisiä banaanin­lehväkattoisia majoja. Ilma oli leppeän keväinen, vaikka olikin syksy.
Rannalle oli levitetty viinirypäleitä banaaninlehtien päälle Auringonpaisteeseen kuivumaan. Viinisato oli ollut niin hyvä, että ei olisi ollut järkevää puristaa kaik­kea mehuksi; uu­disa­sukkaat olivat huomanneet kuivattaa ylimäärän. ‘Rusinat’ oli keksitty. Rusinoille kyllä keksimme myöhemmin muutakin käyttöä, nyt, näin alkuun, ne olivat vain makeisia.
Suolan tekoon saarella ei tarvinnut tulta, sillä Aurinko huo­lehti haihduttamisesta etelärannikolla, jossa ei juuri koskaan satanut. Makeaa mehua sai puristettua sokeriruo’oista samai­sella Benan ja Anaterven rakentamalla viinivalssilla. Tästä ruo­komehusta kun haihduttaa kosteuden pois, saadaan makeanruskeaa sokerikak­kua. Ja rusinoista sai tietenkin mutusteltavaa pieneen makean­nälkään. Saalista riitti meressä, eläimet lisääntyivät, kypsiä he­delmiä sai ympäri vuo­den, ohra ja vehnä tuottivat kolme satoa vuodessa, eivätkä viini ja sahti päässeet loppu­maan, oliiveista sai ruokaöl­jyä, lehmät ja vuohet he­ruivat maitoa, josta sai tehtyä juustoa, työtä ei juuri­kaan tarvinnut tehdä, mikäs meillä oli ollessa.
Kataja vaan ei oikein menesty saarilla, niinpä oli yritet­tävä parantaa sahdin ja oluen makua muilla keinoin. Vihdoin päädyimme humalaköynnöksen kuivattuihin kukintoi­hin, jotka antavat lä­hes saman aromin, kuin kataja. Lisäksi humalan katkeruus parantaa sahdinkin säilyvyyttä jopa paremmin, kuin kataja, sen saimme huomata. Näin pystyimme valmistamaan suu­rempia monisatalitraisia sahtieriä lähes samal­la vaivalla, kuin olimme ennen tehneet alle sadan litran satseja. Näin ‘kännikin’ sai tämän uuden katkeron mukaan nimen: ‘humala’.
Suurempia sahtisatseja varten täytyi tietysti valmistaa isom­mat keittoastiat. Koska kookkaiden kivivatien liikuttelu oli hankalaa, oivalsin, että vati kannattaa kovertaa suoraan laava­kallion rinteeseen puron rannalle ja louhia tulipesä sen alle; näin tarvittavan raikkaan veden sai johdettua ränniä pitkin suoraan vuorelta virtaavasta purosta. Kun mäskin siirtokin viertämisvaiheeseen onnistui kou­rua pit­kin alamäkeen, tuli sahdin- ja oluenpanosta teollista tuotantoa; tuotanto­laitosta ruvettiin nimittämään ‘olutpanimok­si’. Anaterve oli innokkain oluenpanija ja hän ryhtyikin oikein pääpani­momestariksi.
Tavat kultivoituivat ja kepitysrangaistusta, saati yhteisöstä karkoitusta ei alkuaikoina tarvittu käyttää lain. Kilkkiminen oli normaali kohtelias tapa tervehtiä niin meillä kuin mannermaallakin. Kun pyrimme ottamaan tuosta tavasta kaiken irti, ei riitoja, eikä eripuriakaan juuri koskaan ehtinyt olla.
Vastaantulevaa naista tervehdin silloin, ja yhä aina kohteliaasti kilkkimällä, koska ihmisyhteisömme on niin pieni, että se muuten olisi pian kuollut sukupuuttoon.
Tämä kohtelias ja kaunis tervehtimistapa, varsikin vieraamman vastaantulijan ollessa kyseessä, siis kilkkimi­nen, on yleinen ja luonnollinen myös man­ner­maalla asuvien pienten ihmisyhteisöjen keskuudessa.
Kuva 35 Gron Tiffre on kuvannut tässä kivipiirroksessaan Guacimaran valmiina tervehtimään satunnaista ohikulkijaa kohteliaasti. Kuten neidon odottavasta ilmeestä huomaat, guanchet kilkkivät toisiaan iloiten ja nauttien tapaamisesta vilpittö­mästi ja aidosti!
Gron Tiffre ei juuri taustoja ole piirtänyt, alusta, jolla tämäkin nuori nainen lepäilee puuttuu. Asetettiinko kopiot, joita näistä kivipiirroksista tehtiin, sitten jonkinlaista taustaa vasten? Gron on piirroksissaan useimmiten kuvannut mallin va­semmalta oikealle, joten Gron lienee ollut oikeakätinen; tämä huomio helpotti myös tekstien tulkintaa.
Joskus lyhyeenkin matkaan kuluu tunti­kausia; riippuen tietysti vastaantulijoiden lukumäärästä. Mutta ohi en vieläkään mene tervehtimättä, vaikka kuinka kiire olisi!
Mies tervehtii toista miestä, ja tietysti lähisukulaiset toisiaan, luonnollisesti kohteliaasti kättelemällä kättä. Tätä tervehtimista­paa olemme alkaneet kutsua yksinkertaisesti ‘kätte­lyksi’; näin tervehditään myös alaikäistä. Nuoret tytöt tervehtivät vanhempaa henkilöä kätellessään sievästi niiaamalla, pojat kumartamalla pokaten samalla jalkaa. Vain täysi-ikäinen mies ja nainen tervehtivät toisiaan *kilkki­mällä. Nämä ovat kaikki kauniita ja kohteliaita tapoja.
*Fuenteventuran saarella ‘kilkkiminen’, tämä kaunis ja kohtelias tervehtimistapa, oli käytössä, kun Kasti­lian kuninkaan Henrik III:n joukot Jean Bet­hen­courtin johdolla vuonna 1402 ottivat haltuunsa Fuenteventuran. Bet­hen­court oivalsi oitis, että Fuenteventuran asuvan vähäisen väestön oli eristyneellä saarellaan, ei ainoastaan kohteliasta, vaan välttämätöntä tervehtiä tällä kauniilla ikiaikaisella tavalla, koska saaren asukasluku ei muuten olisi pysynyt riittävän suurena. Jean Bet­hen­court, päästyään ihan omakohtaisesti perille kilkkimisen kauneudesta, suositteli 16.7.1403 a.D. päivätyssä kirjeessään Henrik III:lle tämän hienostuneen tavan palauttamista myös mannermaalle; ainakin kuninkaallisiin hoveihin. Tämä tapa oli tietenkin yhä voimissaan, kun don Alonso Fer­nán­dez de Lugo sitten 94 vuotta myöhemmin, vuonna 1496 jaa, sai karvaiden tappioiden jälkeen, epärehellisiä sotakeinoja kaihtamatta lyötyä mencey reste Taoro Benchomin guanchejoukot. Mencey Benchom piti ennen antautumistaan joukoilleen seuraavan puheen: Vihollisemme de Lugo on saanut ystävät pettämään toisensa; pahin vihollisemme on kuitenkin rutto ja nälkä. Emme pääse ranalle keräämään ruokaa. Meidän on ajateltava lapsiamme, he ovat kansamme tulevaisuus. Miehittäjiä on paljon ja heillä on paremmat aseet. Koska emme voi voittaa heitä, meidän on suostuttava rauhaan. Voimme vain toivoa, että maahantunkeutuja kohtelee meitä ihmisinä, eikä ota meitä orjikseen, vaan kunnioittaa ikivanhoja tapojamme ja pitää meitä arvoisinaan maalla, jonka olemme isiltämme perineet. Anna anteeksi Echeyde, että olen huono sotilas ja antaudun de Lugolle. En ole esi-isoisäni Gron Tiffren veroinen. Minun on luovutettava kansani vieraan valtaan. Meidän on marssittava de Lugon leiriin hänen valloittamalleen Taoron ilman aseitamme ja tervehdittävä kohteliaasti häntä ja hänen vuohiamme kilkkiviä - kun heillä ei ole ollut muuta, mitä kilkkiä - iljettäviä joukkojaan, ja, niin epämiellyttävää kuin se meistä onkin, naistemme on nyt ehkä kohteliaasti annettava de Lugon miesten kilkkiä. Tervehtivätkö guanchesoturit conqistatoreja kättelemällä vai kilkkimällä, sitä ei espanjalaisten historiankirjoitus kerro, häveliäisyyssyistä, ehkä; tämä Benchomin pitämä puhekin on guanchekirjurin kirjaama. Mutta oli siinä jytke käynyt, kun guanchejoukot sitten marssivat letkassa Tigaiga -vuoren rinnettä alas ja ylös de Lugon valtaamalle Taorolle.
Valitettavasti katolinen inkvisitio ymmärtämättömyydessään kielsi tämän kauniin tervehtimistavan, ei vain espanjalaisilta, vaikka conqista­torit kovin tätä tapaa lähes verissä päin puolustivatkin ja olisivat sen halunneet juurruttaa takaisin eurooppalaiseenkin kohteliaaseen jokapäiväiseen käytökseen, vaan myös Kanarian saarten alkuasukkailta, guancheilta! Länsimaiseen käyttöön jäi sitten tämä mitäänsanoma­ttoman kuiva kättely. Valitettavasti.
Samaiset inkvisiittorit kielsivät saman tien koko takaapäinnaimisen vedoten vv. 354 - 430 jaa eläneen kirkkoisä Aurelius Augustinoksen teokseen Confessiones (Tunnustuk­sia), jossa tämä väittää - kyseinen kohta on vain teoksen varhaispainoksissa, myöhemmistä se on ‘epäkristilli­senä’ sensuroitu - että hänen kristitty äitinsä Monica olisi hyväksynyt ainoastaan asennon, jossa nainen makaa aivan liikkumattomana selällään miehen alla. Takaapäinnaintia tämä hurskas, mutta valitettavasti seksuaalisesti kylmä Monica ei olisi tekstien mukaan hyväksynyt lain, vaikka hänen pakanallinen puolisonsa Patricius olisi mieluummin tuon tutun toimituksen totuttuun tapaan ja vapaasti varioiden sekä mitä erilaisimmissa muissa asennoissa tehnyt, mutta ei tuossa em. asennossa, koska Monica ei olisi ollut mitenkään tarkka suuhygieniastaan. Muu maailma kuitenkin jatkoi ilonpitoaan, kuin aina oli tehnyt, kunnes pakanalähetystyö yritti jopa meidänkin tapamme täällä Suomessa muuttaa. Tuo sittemmin paavien, puhumattakaan alemmista kirkonmiehistä, suosima tyyli sai pilkkanimen ‘lähetys­saar­naa­jan asento’. Muut asennot katolinen kirkko tuomitsi synniksi, koska nainen, ‘tuo syntinen olento‘, saattoi joskus seksistä jopa salaa irstaasti nauttia, kun mies ei voinut takaapäin nähdä naisen mahdollisesti hekumallista ilmettä.
Joissakin USA:n osavaltioissa, mm. esim. Mainessa, ovat muut asennot kuin tämä hassu ‘lä­he­tys­saar­naa­jan asento’ yhä syntiä, ja yhä tänä päivänä jopa edesvastuun uhal­la kielletty! (Ensio Olut)
Tällä tavoin meni pari ensimmäistä vuotta, mutta sitten huo­masimme yhteisöämme uhkaavan vaaran merkit: miesten oli yhä vaikeampi nussia naista kunnolla; kohtelias, vaikkakin usein tapahtuva kilkkiminen ei naiselle pitemmän päälle riitä, sen kun voi tehdä puoliveltollakin kalulla. Naisen täytyy saada kunnolla munaa ainakin nyt pari kertaa viikossa, mieluummin pari kertaa päivässä. Vaikka useamminkin; sen tyytyväisempänä ja samalla kauniimpana nai­nen vaan pysyy, mitä useammin hänet tyydytetään.
Meidän miesten seksuaalinen viriliteetti oli alkanut laskea! Kun ei tarvinnut tehdä töitä, ei oikein panettanutkaan. Vain niitä, jotka kalastivat ja varsinkin niitä, jotka poimivat ja söivät nilviäisiä sekä äyriäisiä, panetti kunnolla; naiset nussivatkin heidän kanssaan ilolla, usein ja pitkään.
Varsinkin osterinpoimijoilla riitti nussittavia ja hei­dän vaki­tuiset naisensa, ‘vaimonsa’, hehkuivat tyytyväi­syyt­tään. Osterinpoimijat olivat poranneet oikein reikiä simpukan, jota sanottiin nyt ‘oste­riksi’, ki­viin ja pujottaneet aina yhden sellaisen nyöriin naistensa kaulalle merkiksi, ‘huomenlahjaksi’ jokaisesta iloa tuottaneesta yhteisestä hetkestä. Osterinkiveä he eivät toki antaneet jokaisesta tavallisesta kilkkimisestä - eihän niitä kiviä nyt tolkuttomasti ollut saatavilla - ainoastaan harkitusta ja tyydyttävästä yhdynnästä. Dacililla ja Guacimaralla oli useampi sellainen nyörissä kaulallaan; Inkerilläkin jokunen.
Oli kevät, tai ainahan saarilla on kevät, mutta oi­kean ajan­laskunkin mukainen kevät. Toinen poikani, Tacoronte, oli toi­sella vuodellaan ja jo melkoinen rontti! Vanhempi poikani Benchom jo aika jässikkä.
Kerran, yhden järkyttävän kerran minä ei sitten pystynytkään vastaamaan, kun Inkeri Ugrilainen kotiinpalattuani tervehti minua ja ehdotti suhdetta syventävää sukupuoliyhteyttä. Minua vain pieretti, vaikka kuinka yritin ja Inkeri yritti. Vielä äsken kylällä kävellessäni olin kohteliaasti kilkkinyt, kuten pitääkin, jokaista vastaan tulevaa naista, näin ajatellen kuitenkin jotenkin veltonoloisesti. Mutta nyt ei toiminut lainkaan!
Inkeri kut­sui yhteisön muut naiset kokeilemaan puolestaan, mutta sekään ei auttanut, minulla ei värähtänytkään. Naiset aikoivat jo kepittää minut lakiemme mukaan, mutta onneksi Inkeri ky­syi, oliko samanlaisia oireita esiintynyt muissakin miehissä. Kas kum­maa, kyllä oli. Jokunen mies oli jo jopa saanut maistaa keppiä.
Naiset muistelivat, ja muistivat yksi toisensa jälkeen, että lievempiä ongelmia oli esiintynyt melkein jokaisella miehellä jopa tuikitavallisessa tervehdyskilkkimisessäkin jo jonkun aikaa. Varsinkaan me kauempana rannasta kasvikunnan antimilla elävät ja lehmänmaitoa juovat miehet emme kuulemma olleet kilkkineet vastaantullessamme naisia enää kovinkaan kohteliaasti. Minä olin tästä asianhaarasta kansanjohtajana tietysti kovin pahoillani ja jopa pyysin, että naiset antaisivat minulle keppiä; jos se vaikka piristäisi mieskuntoani. Onneksi naiset tiesivät, mistä oli etsittävä apua vaivamme.
Laguunin rannalla majaansa pitävillä naisilla oli joillain kaulallaan näistä ostereissa olevista pienistä pyöreistä kivistä, ‘hel­mistä’ tehdyt jopa moninkertaiset nauhat, ‘käädyt’. Nämä ‘käätyläisnaiset’ sanoivat, että venttas hol, osterinkalastajien, niiden kolmen miehen kanssa, jotka keräsivät syötäväkseen simpukoita laskuvedenaikaan rantakivikosta, ei ollut esiintynyt minkäänlaisia kilkkimisongelmia. Muiden miesten kanssa oli ollut vähän niin ja näin. Osterissa täytyi olla jotain, jota me muut miehet olimme paitsi, kun meillä ei ota aina eteen. Mitä monin­kertaisempi kääty, sen varmempi nainen oli asiastaan.
Asiasta oli otettava selko. Siis helmenkalastajat paikalle ja palave­riin.
Kävi ilmi, että koska ruokavalio meillä muilla miehillä oli yksinker­taistu­nut liiaksi pelkkään helppoon kasvisruokaan ja maitoon, olim­me jääneet paitsi sukupuoliselle aktiivi­suudelle tärkeitä hivenai­neista ja mineraaleista. Jos kalasoppaa joskus söimme, pila­simme senkin höl­möyksissämme maidolla, ja sitten vain pie­reske­limme, kun olisi ollut oltava romanttinen.
Kalastajat, sen sijaan, käyttivät kasvikunnan tuotteita moni­puolisesti, mutta vain liha- ja kalaruoan lisukkeina ja maus­tei­na, tai nestemäisessä muo­dossa sahtina ja viininä, ei pääruoka­na. He, sen lisäksi, että pyytivät meren antimia ja söivät ne yleensä raakana, jolloin mitkään kivennäiset eivät mene hukkaan, he myös poimivat metsästä villieläimiä ja tekivät monenlaisia, tyh­jänpäiväisiltä­kin tuntuvia askareita. Heidän mahansa eivät ol­leet venyneet hyödyttömien kasvi­kuitujen venyttäminä, eivätkä he piereskel­leetkään, kuten me muut, joilla kasvinjätteet mätä­nivät suolis­tossa. Varsinkin, kun me muut joimme lehmänmai­toa sellaise­naan palanpainikkeeksi, ja muutenkin, se edesauttoi suolistossa tapahtuvaa ruoan mätäne­mistä.
Kalastajat söivät maidon vain juustona ja voina, jota he oli­vat keksineet ‘kirnuta’ hapantu­neesta lehmänkermasta nahkasäkissä hölskyttämällä. Ei­vätpä maidolla kalakeittoaankaan pi­lanneet! Voin valmistuksessa ylijäävän ‘kirnupiimän’ he kaatoivat matokompostiinsa ja saivat näin kasvatettua runsain mitoin kalastuksessa käytettäviä onkimatoja.
Kalastajat joivat viiniä ja sahtia, vaan eivät maitoon sellaise­naan koskeneet. Maidosta he osasivat val­mistaa vallan erin­omaisia juustoja: ‘Edamia’ ja ‘Emmentalia’; juustonteossa jäljelle jääneen heran he juottivat vasikoille, joiden ravinnoksi se kuuluukin.
Kalastajien vakituisilla naisilla, vaimoilla, oli, kuten mainittua, osterinkivistä tehdyt paksut käädyt kaulassaan.
Siis ennen kaikkea, kalastajat tekivät töitä ja söivät oikein. Varsinainen keksintö ei siis ollut pelkästään ostereissa, vaan monipuolisessa ravinnossa ja sen lisäksi työnteossa. Ja minä hyväkäs, ja kansanjohtaja, valopääkin vielä, olin ollut siinä uskossa, että kaikki, mitä keksiä täytyy, oli jo keksitty. Nyt muka saisi vaan sen kuin olla ja kellotella kuin lätmä moro.
Alkoi ennen näkemätön ahkeruuden aika, jokainen ryhtyi johonkin toi­meen; monet hyödyttömäänkin, mutta toimeen kuiten­kin. Joka ainut mies alkoi pyytää ja syödä ostereita kerätäkseen osterinkiviä niitä vaativille naisilleen. Myös muut äyriäiset ja nilviäiset sekä kaikenlaiset kalat näkivät ilkeänsä ja mieskunto koheni silmissä. Kun vain noin joka sadannessa osterissa oli kivi sisällä, tuli ostereita syötyä viljalti. Näin tuli vitamiini- ja kivennäisvaje­kin, kuin huomaamatta, tyydytettyä.
Syntyi, kuin maasta polkaisten, erilaisia ammatti­kuntia: ra­kentajia, riistan poimijoita, peltoviljelijöitä, kasken kiertäjiä, puutarhureita, kiven kovertajia ja hakkaajia, jotka tekivät kivestä niin tarve- kuin koriste-esineitäkin, jopa suuria veistoksia, joista jotkut miellyttivät silmää, jotkut eivät. Jälkimmäiset olivat kuulemma korkeampaa taidetta, jota yksinkertainen katsoja ei vaan ymmärrä.
Joukosta löytyi metsureita, hevosen ajajia ja tynnyrin tekijöitä, ei tosin kovin hyviä tynnyrin tekijöitä, sillä heidän tynnyrinsä tuppasivat lähes aina vuotamaan, mutta hai­tanneeko tuo, riittävän monet niistä sai tiivistettyä pihkalla.
Jotkut ottivat tehtäväkseen kar­jankasvatuksen, toiset paimen­sivat lampaita ja vuohia. Eräät ryhtyivät teurastajiksi, toiset nahkureiksi, oliiviöl­jyn puris­tajiksi, kokeiksi, rupesipa eräs Aguerra -niminen mies päätoimiseksi haudan­kaivajaksikin. Anaterve avasi Gron Echeydelle maailman en­simmäisen yleisen ravintolan olutpanimon yhteyteen. Saalis, eli kaiken työn tuotto, tuli yhteisön yhteiseksi hyväksi, siten esimerkiksi vuorilla vuohia paimentava sai kalastajalta veden antimia ja vastineeksi kalastaja sai paimenelta vuohenmaitoa, josta juustomestari puolestaan teki juustoa, jonka Anaterve vaihtoi olueen ja niin edelleen. Kukaan ei toki vaihtanut mitään mihinkään vaihtamisen takia, vaan edesauttoi näin omalla panoksellaan, että kaikille oli kaikkea. Ymmärtänet, mitä tarkoitan?
Mutta ennen kaikkea, me tervehdimme taas reippaasti ja iloisesti kilkkien täysikuntoisella kalulla!
Kun maa oli nyt saatu jälleen hedelmöimään ja kukoisti, lisäksi kun meri antoi runsaasti antiaan, myös naisemme kukoistivat ja kantoivat hedelmää! Lapsetkin syntyivät terveinä ja hyväntuulisina. Väkemme luku alkoi kasvaa, mikä ilahdutti meitä vanhempia suuresti; olihan saaremme suuri, joten kyllä väkeä mahtui!
Bena ryhtyi suutarintöihin ja sai oitis muutaman oppipojan avukseen. Ei aikaakaan, kun pikilanka suihki monissa näppärissä sormissa Benan uutukaisessa suutarin­verstaassa. Kenkien teko ei ollut muu­ten tullut kenellekään edes mie­leen, jos Dacil ei olisi pannut, ihan vaan noin näytösmielessä, ‘intiaanien’ meille an­tamia taikakenkiä jalkaansa; ja kuinka ollakaan, juuri sillä siunaamalla jokaisen miehen mieskunto kohosi 67 % lisää; naisiakin alkoi panettaa enemmän 67 %; kuin ilman Dacilin taikakenkien näkemistä!
Kun Dacil ei pystynyt hoitelemaan, kuin yhtä kerrallaan, oli Anaterve kaikkein nopein ja ehti ensimmäiseksi. Me muut miehet emme tietenkään maltta­neet odottaa vuoroamme - eivätkä naiset olisi sallineetkaan sitä -, vaan ryh­dyimme nussimaan kukin lä­himmän naisen kanssa. Anoimmekin kohta noille jalkineille lempinimen: ‘nussiminua-kengät’.
Noiden taikakenkien salaisia valmistusmenetelmiä emme me, Guacimara, Dacil ja minä, olleet saaneet opetella, mutta olihan minulla tallella omat, tosin toimimattomat, taikakenkäni, ja ei aikaakaan kun Bena, Bensui, ‘Pieni Rakentaja’, oli purkanut ne ja selvittänyt niiden salat sekä valmistusmetodit!
Toki Dacil sekä Guacimara olivat, naisia kun olivat, säilyttä­neet kaikki saamansa kenkäparit, mutta ei niistä kaikille haluk­kaille olisi riittänyt; eikä sen puoleen olisi, kokonsa puo­lesta sopineetkaan kuin joillekin. Kuluneetkin olisivat pian rajoiksi, niin kova oli kysyntä! Bena kipaisi oitis etsimään sopivaa puu­ta, josta tehdä kulle­kin naiselle omankokoiset lestit, sillä jo­kaikinen nainen halusi sellaiset, mutta omankokoisensa kengät, kuin Dacililla oli. Naudan­nahkoja oli valmiiksi parkittuina ja naiset alkoivat innolla hal­koa niitä kengäntekoon tarvitaviksi haljasnahoiksi ja mokka­nahaksi; sen paksumpia nahkoja ei nii­hin kenkiin tarvittu, eihän niitä kenkiä kävelemiseen käytetty! Benan suutariverstaalla, Benan viisaita juttuja kuunnellen miesten luppoaika luisti mukavasti. Ja jo vuoden päästä oli jo­kaisella naisella useita pareja taikakenkiä!
Kuva 36 Gron Tiffre on tässä ikuistanut Dacilin laittamassa jalkaansa ‘nussimi­nua-kenkiään’ esitelläkseen niitä ja niiden taikaa Gron Echeyden kaikelle väelle. Gron Echeydelläkin lisääntyi, Gron Tiffren mukaan, sekä miesten että naisten seksuaalinen halukkuus heti 67 %:lla. Mahtoi siellä alkaa silloin melkoinen mäiske ja meininki!
Myös henkinen työ, kuten filosofia, taiteet, tai tie­teet, yhdistettynä oikeanlaiseen ravintoon, antoi sen ruumiillisen virili-­ teetin, josta sekä yksilö, että yhteisö hyötyi. Jokainen teki, mitä parhaiten taisi.
Kuumimpana keskipäivänä ei tehty töitä, meren an­timetkin olivat silloin pyytäjien ulottumattomissa sy­vissä vesissä; työskentely tapahtui pääosin viileämpinä aamu- ja ilta-aikoina. Auringon ol­lessa korkeimmillaan lepäil­tiin varjossa, tai istuksittiin terassilla ‘Ana­terven Joenrantakuppilassa’.
Toki minäkin pidin istumisesta kavereiden kanssa viihtyisällä terassilla tyttöjä tiiraillen, mutta parhaiten kuitenkin keskipäivällä minua romanttisena miehenä viihdytti oleilu Inkeri Ugrilaisen kanssa puiden varjossa mukanamme pieni kannu kylmää viiniä ja kappale palvattua lampaanreittä - leipääkin, ainakin puolikas, oli siinä hyvä rasvaista lammasta syödessä olla.
Ja Inkeri esitteli minulle mielellään sirkkihepenettään! Varsinaista työn vaihtoa toisen työpanokseen ei syntynyt, vaan jokainen teki työtä toisen hyväksi il­man vasti­neen odotusta, koska kaikkea riitti kaikille. Rahaahan em­me käyttäneet, eikä rahoja edes ollut saarilla, vaikka pinjametsissä olisi niille käpyjäkin riittänyt.
Sekä Inkeri Ugrilainen että Guacimara synnyttivät seuraavana vuonna lähes yhtä aikaa kumpikin minulle tyttären, Inkeri
Nyt tietenkin, hyvä lukija, ihmettelet, eivätkö nuo guanchien meikäläisittäin katsoen höllät sukupuolitavat levittäneet veneerisiä tauteja. No ei, koska nämä taudit, kuten mm. kuppa ja tippuri, olivat vielä silloin melko harmittomia, mutta yleisiä bakteeritauteja, jotka levisivät muita väyliä, esimerkiksi yhteisiä ruokailuvälineistä. Yleensä tuolloisessa yhteisöissä eläneet ihmiset sairastivat nämä taudit jo lapsina harmittomina ihosairauksina, rokkoina - nykysinkin esiintyvä sylilapsilla esiintyvä vauvarokko, ‘kolmipäivä­kuume’ on juuri tällainen ihotauti - ja saivat näin elinikäisen vastustuskyvyn näitä tauteja vastaan, eikä näistä bakteerikannoista päässyt kehittymään sukupuolitauteja, koska näillä mikrobeilla ei ollut tarvetta muuntua. Vasta korkeampi hygienia ja yleinen siisteys - tämä oli tietysti puolestaan välttämätöntä väestötiheyden kasvaessa mm. ruton torjumiseksi - antoi näille bakteerikannoille syyn kehittää aikaisempaa äkäisempi muoto, jonka siemenet viihtyvät ja leviävät - miten sen nyt sanoisi - tavallaan onneksi kuitenkin vain limakalvojen leppeässä lämmössä.
Kongo -joen eteläpuolisissa sademetsissä elävillä bonobo- eli kääpiösimpanssiyhteisöillä, ihmisten geneettisesti lähimmillä sukulaisilla, on yhä tällaiset, meidän mielestämme ‘löyhät’ sukupuolitavat, ne mm. tervehtivät ’kilkkimällä’, eikä niiden keskuudessa tiettävästi esiinny läheskään yhtä paljon sukupuoliteitse tarttuvia tauteja kuin meillä ihmisillä; jos lainkaan. Eivätkä ne käy keskenään julmia sotia, koska konfliktit ratkaistaan rakastelemalla!
Ja miksei vaimoväki ollut sitten koko ajan paksuna? Munasolun hedelmöittämiseen, vaikkakin varsinaiseen hedelmöittämisen pääseekin suorittamaan vain yksi häntäheikki, tarvitaan matkaan lähtemään keskim. yli miljoona siittiötä, koska matka on pitkä ja ympäristö vihamielinen pikkuveitikoille. Eikä miehen siemenpusseista riitä tuollaisella tahdilla läheskään joka kerta tuota määrää. Eikähän munasolujakaan kypsy kuin kerran kuussa per nainen. Sitten on vielä sellainen homma, että vakinaisessa suhteessa mies tietämättään ‘pihtaa’ siittiöitään ja syöksee niitä sitten sitä runsaammin, kun kohtaa uuden partnerin. (Ensio Olut) tähän väliin.
Guacimaran kaiman, nuoremman Guacimaran ja Guacimara taas puolestaan sisarensa kaiman Guajra juniorin. Dacil synnytti minulle muutamaa kuukautta myö­hemmin vielä kol­mannen pojan, Acaimon.


Kuva 37 Kopio Gron Tiffren vuohennahalle laatimasta luonnoksesta, joka esittää Inkeri Ugrilaista esittelemässä ‘sirkkiään’; hepeneen Inkeri Ugrilainen teki ‘sirkistä’ todennäköisesti vasta myöhemmin. Gron Tiffren tämän luonnoksen pohjalta tekemä kivipiirros on hieman tuonnempana.



Tacoronte, keskimmäinen poikani, puhui jo ja Benchomin menohaluja oli lähes mahdotonta estää. Oli aika aloittaa kir­joitus- ja lukutaidon opetus, laskento ja muu sivistys seurasivat luku- ja kirjoitustaitoa, vähän kuin it­sestään.
Muutamia lapsia oli samassa iässä, kuin Benchom ja heille kaikille alettiin opettaa leikin varjolla noita taitoja, vaikka mo­nille aikuisistakin ne taidot olivat täyttä *hebreaa.
Kun me lu­kutaitoiset vanhemmat opetimme lapsia, ja sa-
*Gron Tiffre käyttänee tässä sanaa ‘hebrea’, ei suinkaan merkitse­mään heprealais­ten kieltä, tätä hepreaa, vaan viitannee tässä Skotlantiin ja Hebridien saaristoon sen länsi­rannikol­la; Skotlannin ja sen saarten valtakielenä oli juuri tuolloin ja nimenomaan tuo hebrea, outo kieli, jota Gron ei hallinnut. (Ensio Olut)
malla, aivan kuin vahingossa, myös luki-häi­riöisiä vanhempia vuorollaan tunnin, pari päivässä, parina päivänä viikossa, oppivat melkein kaikki lukemaan ja kirjoittamaan. Matematiikan alkeet tuottivat joille­kin vaikeuksia, mutta heistä tuli sitten oivia humanisteja ja filo­sofeja!
Meidän viikossamme on seitsemän päivää ja kuu­kaudessa neljä viikkoa. Vuodessa on kaksitoista kaksikym­mentä­kahdek­sanpäiväistä kuu­kautta, sekä kaksikymmentäyh­deksän­päiväinen tasauskuukausi, kun Aurinko on korkeimmil­laan. Tasauskuukausi tasaa vuoden yhteen Maan kiertoon Auringon ympäri, eli kolmeensataankuuteenkymmeneenviiteen päivään. Tasa­us­kuu­kautena ei tehty varsinaisesti mitään töitä, Atlantin saaret olivat silloin ‘kiinni’.
Kelloja, kellojahan meillä avaruuslentäjillä tietenkin oli, em­me käyttäneet muulloin, kuin lentäessämme mo­duuleilla, ja silloinkin lähinnä matkojen arviointiin. Yleensä aika katsottiin Auringosta ja se riitti silloinkin.
Uimataitoa emme osanneet lapsillemme opettaa, emmehän itsekään moista taitoa hallinneet, mutta lapset matkivat koiria ja oppivat räpiköimään aivan la­guunin rantavedessä; laguuninkin vesi oli niin syvää, että etäälle rannasta ei kenelläkään, ainakaan nousuveden aikaan, ollut asiaa. Pu­humattakaan aavasta, aina myrskyävästä merestä, jonne ei oi­kein kukaan uskaltautunut edes lautalla.
Sotataitoja ja poliiseja emme tarvinneet; elimmehän sivisty­neessä yhteiskunnassa, eikä meitä uhannut mi­kään, joten pun­taritkin joutivat muuhun käyttöön: niillä ryhdyttiin mittaa­maan painoa, eli ‘punnitsemaan’.
Väenkokous päätti tarpeelli­sista rangaistuksista, kuten kepityksistä; niitä tarvittiin hyvin harvoin, tuskin koskaan. Lapsetkin kasva­tettiin lempeästi kuriin, vain harvoin he saivat tukkapöllyä ja vielä harvemmin risusta kin­tuil­leen.
*Marssiharjoituksia emme toki kuitenkaan unohtaneet, vaikka sotajoukkoja emme niillä enää harjoittaneetkaan; marssiminen kun yhdistää ja lähentää väkeämme niin mukavalla tavalla!
Murrosikäkin meni nuorisoltamme yleensä kivuitta, koska nuoret saivat olla vapaasti samanikäisten toisen sukupuolen nuorten kanssa ja leikkiä hyviksi sekä kasvattaviksi koettuja lastenleikkejä keskenään. Vasta aikaisintaan viisitoista­vuotiaana nuoret pääsivät, mutta viimeistään kahdeksantoista iässä joutuivat siirtymään aikuisuuteen ja kantamaan aikuisuu­den vastuun ja velvoitteet, mutta saivat vasti­neeksi myös ai­kuisten ilot; tällöin vasta, täysi-ikäisinä, heidän sallittiin esileikkiä aikuisten kanssa esileikkejä.
*Goncistatorit mahtoivat olla vallan äimän käkinä noustessaan 1400 -luvulla maihin ‘Atlantin saarille’, kun heitä vastassa oli iloisesti alas vuorilta ja pitkin rantoja letkaavat mahtavat, kummastakin sukupuolesta tasapuolisesti koostuneet guanchejoukot. Valitettavasti maihinnousijat eivät pysyneet raskaissa sotisovissaan alkuasukkaiden alastomassa letkassa mukana, vaikka saivatkin sen perään vapaasti liittyä. Tämä harmitti heitä ja heidän sotaherrojaan kovin. Roomalaiskatolinen kirkko ja conqista­torien perässä seurannut papisto kielsivät pakanallisena tämän kauniin ja ihmisläheisen marssitavan ja kirkko pystyi näin valitettavasti juurimaan sen pois niidenkin espanjalaisten sotilaiden mielistä, jotka olivat jo heittäneet haarniskansa huitsin nevadaan pysyäkseen paremmin guanchien rytmissä. Seuraukset tiedämme.
Vasta noin viisi vuosisataa myöhemmin tämä iloinen marssityyli pulpahti uudelleen ihmisten tietoisuuteen. Tämä iloinen tapahtuma sattui 1960 -luvulla Suomessa ja tunnetaan nyt nimellä ’letkajenkka’. (Ensio Olut)

TOINEN TARINA Matka mannermaille



















Jotta yhteisömme toimisi yhteisönä, se tarvitsi luotetun henki­lön hoitamaan juoksevia asi­oita ja organisoimaan eri ammat­tiryhmien yhteistyötä väenko­kousten vä­liaikoina, oli Atlantin saarille valittava saaripääl­likkö. Saarillaoloaikamme neljännen vuoden tasaus­kuun alussa väki ko­koontui päällikön valintaan pienen matkaa Gron Eheyden laguunin rannas­ta, tasangon reunamalla ole­valle tasala­kiselle ‘Taoroksi’ nimetylle kukkulalle valitsemaan valopäiden jou­kosta kansalle viral­lis­ta päällikköä. Kuinka ollakaan, minut, ‘Kaik­kein Moninkertaisin ja Loistavin Valopää sekä intiaanien Guru’ Gron Tiffre, huudettiin heti ja yk­simielisen demokraattisesti saarten kiistattomaksi saaripäälliköksi. Arvonimekseni tuli lyhyemmin ‘mencey reste Taoro Gron Tiffre’, ‘Taoron Valopää Gron Tiffre’. Virka määriteltiin heti elinikäiseksi.
Koska minulla oli valmiiksi täysparta ja pitkähkö tukka, so­vimme, että ne ovat vallan merkit sekä tuleville että oleville menceyille, muillekin valopäille, ei vain Taoron Valopäälle’; naismenceyt eivät tietenkään voineet kasvattaa partaa, mutta heidän ei tarvinnut ajella kainalo- eikä häpykar­vojaan. Kaikki muut, niin sovimme, sekä miehet että naiset ajelisivat itsensä terävillä simpukankuorilla, tai miten parhaaksi näkivät, parhaiten homma sujui sopivaksi muotoil­lulla vulkaanisen lasin palalla, muuten karvattomiksi, mutta ly­hyttä, enin­tään harti­oille ylettyvää tukkaa he voivat, esteetti­sistä syistä pitää, jos siis halusivat, koska kenenkään kallon­muoto ei ole täydellinen. Tällä tavalla heidän hygieniansakin koheni, eikä hei­dän tarvitse peseytyä kokonaan juuri koskaan, pikainen kastautuminen vedessä silloin tällöin riittää. Meidän karvaisten valopäi­den on sitä vastoin oikein pulikoitava ja kylvettävä säännöllisesti saippuan kanssa, pahimmillaan jopa useamman kerran kuussa!
Joitakin paikkoja on itse vaikea ajella, jo­ten toisen täytyy tehdä se. Näin sai alkunsa karvantupsuttajien ammattikunta, joka tullee pitämään asemansa äideiltä tyttärille, eli iäti. Ke­nenkään meistä ‘valopäistä’ ei siis ole tarvis ajella karvojaan, mutta naiset, siis myös menceyt, ajelevat yleensä kainalonsa ja vieläpä nyppi­vät pillunkarvansakin niin, että jäljelle jää siisti kapea puoli­suunnikas *pillukinkaman yläpuolelle. Se on kuulemma ‘muotia’.
Kun karvat sitten oli ajeltu, syötiin, juotiin, naitiin ja muu­tenkin juhlittiin raskaamman päälle koko tasaus­kuukausi. Aikaa oli juhlia, kos­ka sitä ei ol­lut tuhraantunut päällikön valintaan. Kun vuosi näin oli iloisesti vaihtunut, väki palasi normaalikuukausien alkaessa takaisin arki­toimiinsa.
Taoron kukkulalle rakennettiin kukkulan ja Gron Echeyden rinteiltä kaadetuista pinjatukeista pystyhirsipuinen suuri päälli­kön virkakartano, ‘Arantopula’. Tämän talon julkinen puoli ei kattoa tarvinnut; talon yksityispuoli kuitenkin katettiin asun­to-osiltaan, koska suursaaren siinä osassa joskus satoikin.
*’Venuskukkula’, termi, jota kuulee nykyään hyvinkin yleisesti käytettävän, eikä koko ‘Venus’, kuulunut Gron Tiffren sanavarastoon, mutta ‘pillukinkama’ kuului, tai voisihan sen tietenkin kääntää myös sanalla ‘häpykumpu’. ‘Pillukin­kama’ on vaan hauskempi käännös, siksi käytän sitä. Eikäpä senpuoleen, ehkäpä sana ‘häpy’ ei kuulunut guanchien sanavarastoon lain, ovathan Gronin jututkin aika ajoin, ainakin suomentajan mielestä, melko hävyttömiä (Ensio Olut)
Arantopulan suurin huone oli katoton isosali, edustustila, jossa pidettiin väenkokoukset. Muita yleisiä tiloja olivat suuresta isosalista seinin erotetut lautakuntien kokoushuoneet, sihteeristön huone ja tietysti mi­nun toimistoni. Kaikille kol­melle naiselleni, eli vaimoilleni Inkeri Ugrilaiselle, Gua­cimaralle ja Dacilille oli talossa kullekin oma huoneistonsa ma­kuusop­pi­neen. Omat huoneeni olivat naisten huoneiden yläpuolella, katolla, portailla yhdistettynä sisäkautta jokaisen naiseni makuukamareihin erikseen ja muihin huoneisiin yleisesti. Katolle pääsi myös rappusia pit­kin ulkokautta. Ruoanvalmistus tapahtui keittokatoksessa isosalin keskellä.
Virkarakennuksen alakerran lattia tasattiin juntatulla ranta­hiekalla, hiekalle ja levitettiin muutama kerros banaanin lehviä, jotka vaihdettiin tarpeen vaatiessa.
Arantopulaa laajennettiin myöhemmin lasten kasvaessa ja myös sitä mukaa, kun sinne muutti muutakin väkeä. Tässä rakennusvaiheessa sinne vedettiin ränniä pitkin juokseva vesi lähteestä Gron Echeyden rinteeltä. Arantopu­lan katolta avautui huikeat näköalat yli tasangon ja laguunin kauas merelle, kuten myös ylös Gron Echeyden vuorille.
Guajra toimi yhteisömme parantajana, kupparina ja hiero­jana; olihan hän perehtynyt lääkintään toimies­saan ‘Päijät-Hä­meen’ päällikkönä. Vaikka Guajra pääasiassa antoi seksiterapiaa ja in­tiimihierontaa, mutta hän oli myös pätevä haavojen parantaja, ja osasi lastoittaa kätevästi katkenneen jalankin. Ja jalkojahan katkesi aina silloin tällöin vuorilla kipullessa, varsinkin, jos oli naut­tinut viiniä liikaa. Karvantupsutukseenkin sai Guajralta avun.
Haudankaivaja Aguerralla oli, Guajran pätevyydestä ja asujaimiston nuoruudesta johtuen, kuitenkin aivan liian vähän ammattia vastaavaa työtä; hän kuluttikin aikaansa pääasiassa kaivamalla käte­vää kasteluverkostoa tasangon viljelyksille.
Minun normaaleihin päivärutiineihini kuului tervehdyskäyn­nit kansalaisten parissa ja osanotto heidän murheisiinsa ja iloihinsa. Iloja oli paljon murheita enemmän, joten minut kan­nettiin ainakin kerran viikossa päivän päät­teeksi Arantopulaan, kotiin Taoron kukkulalle. Ja ajatelkaapa sitä, kun kolme naista oli sitten vastassa, ja sitä kälätystä, että taas ukko tuossa kun­nossa kannetaan kotiin. Ja mikäs kotiintuloaika tämä on?
Kerran minä sitten tuossa tilanteessa lausahdin mielestäni hauskasti, että vaimot, miksi te aina pelkästään nalkutatte, miksette te edes joskus sano, ‘oi rakas miehemme, valmistammeko me Sinulle kylvyn, pesemme työhuolesi pois ja hieromme Sinua?’ Tuo ei naisiani naurattanut, tuollainen kun ei kuulemma ole huumoria.
En kuitenkaan ottanut vaimojeni huumorintajuttomuutta mitenkään vakavasti, sillä olihan minun toimitettava nämä tärkeät hallinto­tehtäväni. Kävi siinä vielä krapula-aamun viihteenäkin sen tavallinen mäkätys edellisillan hauskasta sutkautuksestani.
Tuleen ei auttanut jäädä makaamaan; onneksi täytyi kohta aamusta lähteä taas kylälle tervehtimään ja kuu­lemaan lisää hallinto­alamaisten iloja.
Aloimme lennättää ‘Yrjöllä’ ja ‘Muurikilla’ väkeä kyl­mim­pänä vuodenaikana lomailemaan eteläisemmille saarista. ‘Muurikin’ käytön mahdollisti oliiviöljyn sopivuus polttoai­neeksi; kivien poisto oliiveista yksitellen olisi tietysti ollut työlästä, mutta tekniikan tähänkin ongelmaan kehittelimme jo varhain.
Oliiviöljyä kone haukkasi moninkertaisesti sen, mitä omaa polttoainettaan lentopetrolia. Lisäksi tämä matalaoktaanisempi menovesi laski moottorin tehoja, nämä seikat yhdessä rajoittivat lentomatkojen pi­tuutta.
Kun puristettua oliiviöljyä seisotti muutaman kuu­kauden as­tioissa kylmässä vuoripurossa, erottui sakka astian pohjalle ja kirk­kaan öljyn sai pin­nalta laskettua eri astiaan, ja ‘Muurikin’ tankkiin. Tällä ta­valla toimien eivät polttoaineen suodattimet tukkeutuneet kovin no­peasti.
Tätä toimenpidettä, jossa oliiviöljyä seisotetaan purossa astioissa ja lasketaan sitten kirkastunut öljy valmiiksi tankkausastioihin, nimitetään ‘öljynjalostamiseksi’. Jalostetun oliiviöljyn riittävyyden takaamiseksi ‘Muurikin’ lentopolttoaineeksi perustin Gron Echeyden laguunin rantaan Maan ensimmäisen öljynjalostamon. Nimeksi sille annoin ‘Gron Echeyden Oliiviöljynjalostamo’, lyhenteenä ‘GEO’.
Jotkut ‘etelän turisteista’, kuten heitä nimitimme, jäivät py­syvästi asumaan muille saarista perhekuntineen. Pa­rin vuoden kuluttua oli kaikilla pääsaarilla ainakin hieman pysyvää asutusta.
Kymmenentenä vuotena saarille asettumisestamme kohta ta­sauskuukauden jälkeen lähdin Guacimaran, Dacilin ja Benan kanssa ‘Muurikilla’ käymään mannermaalla, kuten olin lähties­sämme luvannut. Inkeri Ugrilainen ei lähtenyt mukaan, vaikka pyysimme, hän kun oli vähän pieniin päin ja on muutenkin enempi maanläheinen ihminen.
Lensimme ensin saareltamme suoraan itään, sitten suuren eteläisen mantereen rannikkoa ylös suurille porttikalloille, jat­koimme sieltä yhä Atlantin rantaviivaa seuraten pohjoiseen. Kun näimme tutun vuorijonon oikealla puolel­lamme, tiesimme olevamme kohta perillä.
Asuntokentän, entisten kotitanhuoidemme, löytäminen ei ollut vaikeaa, olimme­han lennelleet seudulla paljon. Hämmäs­tyksemme oli hirmuinen, kun näimme lähes kaiken tuhotun, vain paasikammiot olivat pystyssä.
Kun olimme laskeutumassa, huomasimme, että alueelle oli paskan­nettu ja oksenneltu lähes joka paikkaan, mä­däntyviä eläimen­raatoja lojui kentällä, kusenhaju ja paska­kärpäsparvet olivat hirveitä, käymässä olevan kiljun etova lemu leijui kaiken yllä. Kännissä öliseviä nuori­soporukoita viiristeli paasikammioista, joiden multa- ja turvepeitteet oli joko tuhottu, tai päästetty tuhoutumaan. Kammioiden näin paljastu­neisiin seiniin oli piirrelty puna­mullalla kummalli­sia töhryjä, kuin hämähäkkejä. Katsoin parhaaksi laskeutua suurimman paasikammion katolle; sinne eivät olleet kännipäissään päässeet paskomaan.
Kuva 38 Gron Tiffren edellisessä luvussa olleen vuohennahalle tekemän autenttisen luonnoksen pohjalta tekemä kivipiirros. Tämä on luultavasti ainoa piirros, jonka mallina on istunut maanläheinen Inkeri Ugrilainen itse. (Tosin tämä taitaa olla ainoa Gronin piirros, jossa hänen mallinsa on yleensäkään istunut.) Inkerin vartalo on säilynyt kertyneistä vuosikymmenistä huolimatta hyvässä trimmissä! Ja veitikka on yhä ollut silmässä kuin nuorella tytöllä ikään. Eikä Inkeri ole näköjään ollut mikään muodin orja, koska ei ole rajannut pillunkarvojaan.
Huomaa, että kuva on luonnoksen peilikuva, koska kuva on kopioitu kivilaatalta pinnakkaiskopiona. Nimikirjaimensakin Gron joutui laatimaan kaivertamaansa kuvaan aina nurin päin.
Emme tohtineet astua jalallamme maahan, koska aivan var­maan olisimme astuneet paskaan; huutelin vaan paasikam­mi­on katolta nuorille:
  • Hoi juipit, missä on vanhempi väki?
  • Vittu, kato homo! Heitä, homo, voltti, oli vastaus ja minulle näytettiin keski­sormea.
En ymmärtänyt, miksi he nimittivät minua, tervettä tavallis­ta heteromiestä ja monen lapsen isää, homoksi. Ja miksi minun olisi pitänyt heittää voltti, en käsittänyt. Selvästikin nuoriso oli saanut, käsimer­keistä päätellen vaikutteita irviöiltä.
  • Minne ihmeeseen aikuiset ovat menneet, kysyin selvällä tiffrillä uudestaan.
Ja vastaus oli muuten sama, mutta nyt he sen lisäksi, että olettivat minun olevan seksuaalisesti omaan sukupuoleeni suuntautunut permantovoimistelija, olettivat minun olevan kaiken päälle vielä runkkarikin.
Kuva 39 Tuntemattoman tekijän luolamaalaus, joka esittänee kotitanhuoita. Taus­talla Gron Tiffren kuvailema paasikammio, dolmen, ja etualalla kaksi tan­huavaa ih­mishahmoa; piirros voitanee näin ollen ajoittaa suunnilleen tuon aikai­seksi.
Tulin siihen tulokseen, että älyllinen keskustelu olisi heidän kanssaan yksipuolista ja turhaa, siksi lupasinkin tulla paasikammion katolta alas ja vedellä heitä kaikkia turpiin niin, että heidän nenänsä viimein työntyisi ulos heidän persereiästään. Tämä oli jo puhetta, jota nuo älykääpiötkin ymmärsivät ja yksi kloppi huitaisikin kädellään etelään ja huusi, että ‘vitun hinttari, johonkin tonne noin ne meni’. Nousimme ilmaan ja lähdimme pojanjolpin osoittamaan suuntaan.
Etsiskelimme aluksi, tietysti, lähimaastosta, mutta merkkiä­kään ihmisistä ei näkynyt. Nousimme kor­keammalle ja ylitim­me vuoret. Ei mitään. Merenlahden rantaviivaa, pitkin itään hiekkarannalle, kuka hullu nyt sisämaahan, ei vieläkään mi­tään. Jäimme rannalle yöksi.
Toisena päivänä löysimme ainakin vuotta, jos ei viittä aiem­min hylätyn leiripaikan; väliaikaiset majat olivat jo romah­ta­neet. Paikalta löytyi nuotion pohja ja tunkio, jossa oli lähinnä vanhoja kalanruotoja ja eläinten luita. Havaitsimme puuhun sidotun nuolen, jonka kärki osoitti itään. Siis vihdoin suuntaviitta ja me läksimme viita osittamaan suuntaan, itään.
Kolmantena päivänä näimme savun taivaanran­nassa idässä ja menimme katsomaan: metsäpalo, kai salaman sytyttämä. Tuuli ajoi tulta ylös vuorille.
Poimimme pari peuraa ja pyörittelimme muutaman hiilty­neen puunrungonpätkän nuotioksi; saimme ne kätevästi syttymään metsäpalossa kytemään jääneillä turpeilla ja maasta vetämämme tervaskannon las­tuilla. Paistoimme peurat, suola­simme ja söimme; lo­put laitettiin ‘Muurikin’ kylmälokeroon tulevaa tarvetta varten eväsjuomana olevan pihkaviinin seuraksi. Yö­vyimme riippumatoissa, koska laskeutumispaikkamme oli rinteellä, eikä aluksen vinossa olevissa vuoteissa olisi näin ollen pysynyt kunnolla nukkuman.
Palaillessamme palopaikalta eteläisempää reittiä löysimme pysyvämmän pikkukylän pieneltä aukiolta joen rannalta. Se­kin näytti autiolta, mutta rakennelmat olivat uudempia ja vielä lä­hes ehjiä. Pari majaa oli, ai­nakin ilmasta katsoen, siinä kun­nossa, että hyvinkin niissä voisi vaikka joku vieläkin asua. Au­kio oli siisti, ei sontaläjiä ja jätteetkin kerätty kauas asu­muk­sista. Lisäksi aukiolla oli aloitettuna suurehko, vielä uu­tuu­den­vaalea hirsikehikko.
Tein normaalit laskeutumismanööverit aukion yllä, eli lähin­nä vaan pudotin ‘Muurikin’ sellaiseen paikkaan, johon se jo­tenkuten sopi.
Todellakin, kaksi majoista oli asuttuja, ollut ainakin muuta­maa päivää aiemmin, nyt vaan ketään ei ollut kotosalla, mutta lampaita ja pari lehmää lymyili metsi­kössä. Talousastioita oli pestyinä kumollaan siististi majojen seinustalla ja nuotiopaikka oli ki­vetty niin, että keitto­astiat kestivät pystyssä ollessaan tulella. Nuotiossa oli vieläpä huolella peitelty kytykin jäljellä, joten paikka oli asuttu.
Virittelimme tulen eloon, otimme joesta muutaman kalan, haimme viiniruukun aluksesta, paistoimme ka­lat, söimme ja otimme vähän viiniä palanpainikkeeksi.
Illansuussa lampaat ja lehmät palasivat tulen piiriin, ja eläinten perässä majojen asukkaat. Olivat olleet töissä viini- ja oliivitarhoillaan ja nähneet meidän tulomme, mutta tehneet en­sin työnsä, sitten vasta lähteneet meitä tervehtimään.
Väki oli tuttuja, kaikki tunsivat myös meidät, paitsi tietysti lapset, jotka olivat syntyneet lähtömme jälkeen.
Juttelimme kuulumiset, ja luonnollisesti ihmette­limme, mik­si nuoret oli jätetty oman onnensa nojaan vanhalle asun­tokentälle, ja missä muut olivat.
Kylälleen he olivat antaneet nimen ‘Kylä’. Kylän E’yde, Tulenkantaja Väinö lauloi polveilevan tarinan, josta tässä pää­kohdat:
Jos mie laululle rupeisin,
lallatteluun lankeaisin,
niin enpä laulais kurkuin kuivin,
enkä maukuis makkaratta.

Kauas kuljit sie Gron Tiffre,
kaarle kaunis, kaukomaille.
Valopääkin varsin viisas.
Yrjänä ylen ylevä.

Kauas kuljit kutsumatta,
kiikuttelit kiirehettä.
Lennättelit, lallattelit,
oudoille olosijoille.

Jo joutui joukko joutomiesten,
ärrävikaisten äkesi.
Vaati heille veron maksuun,
osan saantiin toimettomat.

Suolan saantiin suorimatta,
vierteen vientiin viertämättä.
Vaatteen vaati vaanimatta,
paistin pöytään paistamatta.

Tahtoivat he nuoret neijit,
tyttäret alaikäiset,
joil’ ei karvaa pimpin suulla,
immenkalvo rikkumatta.

Tytöt veivät viettelijät,
nuoret neijit naitaviksi,
pantaviksi pienet piiat,
nussittaviks pikkupillut.

Vanhat vaati rengeiksensä,
naiset naidut piioiksensa.
Heille pitoja pitämään,
juominkeja joutaville.

Vaan ei käynyt meno väelle,
vääryys, vilppi vainotuille.
Saatiin kiinni kuikukaulat,
turhanpäiväiset tilille.

Joutui jolpit jalkapuuhun,
kaakinpuuhun kaulastansa.
Suorostansa siansikiöt,
kelleistänsä kelvottomat.

Puihin heidät panimme,
kuritimme kurjat koirat.
Kepitimme kaikki konnat,
perseet punaisiksi panimme.
Kun pakarat ol’ paukutettu,
kepitetty kesyiksi ketkut,
metsään miekkoset ajoimme,
rahkasoille ranskalaiset.

Ojain taakse oppimahan,
saloille sopeutumahan.
Kennähille kasvamahan,
tantereille tasottumahan.

Vaan vannoit varkaat viirusilmin,
lain panemat lonksuleuvoin,
taiottomat väen tavoille,
raiskaajat ehtan tavaran:

Kohta kokkona kotinne;
tulimerenä tupanne.
Kipinöinä kattokortteet,
kekäleinä oven kamanat.

Karkas ketkut käistämme,
räksyttävät rakkikoirat.
Kapin syömät pikkupiskit,
karvakämmenet käteenvetäjät.

Kului päivän, kului kaksi,
jo kohta yönä kolmantena,
polttivat pahat pihaton,
sytyttivät sydänyönä.

Majan matalan maanmiehen,
kodin kuivan kolmen lapsen;
perheen päivät pätsiin päättyi,
hiilloksehen huonekunnan .

Tulit turjaat tantereille
vaatimaan verenimijät:
vielä heitä hellisimme,
parhaina pitelisimme.

Muuten meidät murjoisivat,
pieksisivät perin pahasti.
Vaan väki viisin väkinen
koijarit kovin opetti.

Seipäin heitä selkään suori,
varstoin vahvoin vihat vihmoi.
Roistot iäksi eroitti
kansastamme kasvavasta,

yksiksensä yrmyttämään
kolleina kollottamahan,
maan ääreen parrattomat,
mieron tielle murhamiehet.

Koska Väinön pitkäpiimäinen laulu tuntui jatkuvan loputtomiin, kehotin häntä hengähtämään välillä ja ottamaan sahtia. Kun Väinö ryhtyi kaatamaan hörppyä tuopistaan, ehdin pyytää jotain muuta kertomaan loput suorasanaisemmin.
  • Tuo se Väinö hupajaa kaikki jutut noin veisaten; kuulemma pysyvät muistissa paremmin, kun runoilee ne. Mutta jospas tämä meidän Jouko kertoisi suorasanaisesti, niin käsität, Aino, Väinön vaimo esitti. Ja Joukohan kertoi:
  • Taas jonkun ajan kuluttua alkoi varasto­luolasta kadota viiniä, taljoja ja huopia asumuksista, suolaa haih­duttamolta. Lisäksi katosi karjaa. Nuoria poikia ja tyt­töjä alkoi olla öitä poissa ko­toa, ja palatessaan he oli­vat humalassa. Huomasimme, että oma murrosikäi­nen nuorisomme varasti yhteisöltä elättääkseen met­sässä noita sekasyntyisiä öykkäreitä. Pitivät noita luopioita sanka­reinaan, ja esittivät, että me ‘kalkkikset’ olimme vain ho­risevia muumioita; tosin heidän kielellään lähinnä ‘horlisevia muumioita’, olivat omineet puhetyylinsäkin kurkkuärrineen kaikkineen noilta hävyttömiltä hulttioilta. Lopulta nämä meidän hyvinkasvattamamme nuoret olivat pelkkä va­rasteleva joukkio, joille kaikki piti olla val­miina. Kun yritimme estää ryöstelyä, nämä ryhtyivät väkivaltai­siksi.
  • Kaiken huipuksi nämä roistot, meidän pikkuriiviömme mukanaan, saivat yhtenä yönä kännipäissään päähänsä lähteä Kuutamoajelulle niillä kolmella moduulilla, jotka olivat vielä jonkinlaisessa lentokunnossa. Ja tietäähän sen, kaikki paskaksi ja romut sy­välle mereen. Neljä lapsistamme kuoli sinä yönä; kolme ruu­mista huuhtoutui rantaan, yhden söi hai. Mut­ta sekin oli heistä vaan ‘sikasiistiä’.
  • Meille ei viimein jäänyt muuta vaihtoehtoa, kuin ottaa lapset väkipakolla mukaamme, koota, mitä pystyimme, lähteä hevosinemme ja karjoinemme ja jättää lo­put huligaa­neille.
Jatko ei ollut yhtä surullista:
  • Vähin erin olemme siirtyneet näille uusille asuin­alueille. Lapset ovat aikuistuneet. Joukkomme on jakaantunut: toiset menivät itään, muutamat länteen, viimeksi lähti keväällä tältä asuntokentältä muut, paitsi me, etelään, koska siellä on iso joki, josta saa kalaa ja muuta veden antia. Sen varrella ja siitä vielä itäänpäin, joen suistossa meren rannalla asuu ihan kunnollisia ihmisiä, jotka ovat asuneet täällä Maapallolla kai aina. Heiltä saamme tarvitessamme suolaa. Ketkään ei­vät ole onneksi olleet vielä niin hulluja, että olisivat lähteneet vuorten yli poh­joiseen. Me jäimme tänne; täällä kun on rehevät laitumet valmiina aivan tuossa metsikön takana.
Siinä oli kertomus pääosin, ja sen päälle maistui kaikille makkara ja sahti; oli maistunut jo Väinön laulun lomassakin.
Vietimme ehtoisan illan, söimme sikaa, paistettua peuraa kylmänä, paistettua jänistä lämpimänä, her­neleipää ja suolaka­laa. Sahtiakin vähän otettiin ja ‘pupuleikkiä’ leikittiin. Ker­roimme oloista saarilla, jutte­limme niitä näitä, kunnes ilta pimeni nuotiopiiriksi. Suuren­simme nuotiota, jotta se palaisi koko yön.
Erään toisen tuossa ‘Kylä’ -kylässä asuvan perheen, kyläpuuseppä Kalle-Kus­taan ja vaimonsa Sylvin nuorempi, mutta jo täysi-ikäinen tytär Madeleine kiinnos­tui siinä ‘pupuleikin’ tiimellyksessä Be­nasta, ja Bena tytöstä, heille sijattiin talja oljille tyhjään ma­jaan erilleen muista. Kohta majasta alkoi kuulua kova ähinä ja majan seinät tutisivat. Kiihkeimmällä hetkellä putkahti tytön pää heppoisen olkiseinän läpi, mutta se ei rytmiä sotkenut millään lailla, neito hymyili onnelli­sena. Kohta kaikui iloinen kiljunta suviyöhön. Linnut kavahtivat yöpuiltaan.
Nuori nainen veti päänsä majaan sisälle, ja maja hiljeni, mutta vain hetkeksi. Uusi varvi alkoi puolen tunnin päästä; nyt maja sitten hajosi kokonaan, mutta paris­kunta jatkoi tempun loppuun.
Vihdoin maahansortuneen majan katto-olkien pölinä lakkasi, ja Bena tyttöineen sai toisen autiomajan yö­sijakseen. Me muutkin painuimme vihdoin pehkuihin.
Aamulla ei löytynyt enempiä majoja sortuneina; oli­vat, nuo­ripari, yöllä hieman hillinneet kiihkoaan.
Kylän väen oli tarkoitus rakentaa talveksi hirsitalo; työ olikin jo aloitettu. Hirretkin oli kaikki metsässä keväällä valmiiksi kaadettuina ja kuorittuina, hirsien kuljetus työmaalle oli vaan hidasta, kun heillä ei ollut hevosta, eikä ainoan sonninkaan aika riittänyt hirsien vetoon, lehmät pitivät siitä huolen. ‘Muuri­killa’ siirtotyö kävi no­peasti, muutamassa tunnissa oli­vat hirret pihassa.
Kävimme hakemassa metsästä jonkun villisian ja, koska sahtiakin oli, pidimme muutaman päivän peijaisia. Saimme pari kolme hirsivarviakin siinä kännipäissämme valmiiksi. Nurkkasalvoksille an­noimme hupaisasti nimen: ‘koi­rankaulasalvos’. Hirsien väleihin laitoimme sammalta riveeksi.

KOLMAS TARINA ‘Kriti’



















Kun aamu koitti oli meidän aika jatkaa matkaamme. Benan uusi tyttö, juuri kuusitoista täyttänyt Kylä -nimisen kylän kylä­puusepän, Kalle-Kustaan ja Sylvin nuorempi tytär Madeleine lähti mu­kaan. Tytön, paremminkin nuoren naisen, sillä hän oli toki täysi-ikäinen, vanhemmat ja kaikki muutkin kyläläiset itkivät, kuten asiaan kuului, mutta he tiesivät, että kylän pojat kyllä heille hakevat uusia tyttäriä tilalle jos­tain naapurikylästä, kunhan talo on pystyssä. Mutta oman lap­sen lähtö on aina kova paikka, vaikkakin aina etukäteen odo­tettu. Ja jäihän heille vielä sentään lohduksi Kalle-Kustaan vanhempi tytär Viivi sekä poika, paria vuotta vanhinta poikaani Benchomia nuorempi, perheen iltatähti, Vilppo-Kalle.
Tietenkin myös Joukolla ja hänen vaimollaan Mirjamilla sekä Väinöllä ja Ainollakin oli poikia ja tyttäriä, joten Kylä ei suinkaan jäänyt ilman nuorta polvea. Väinö ja Aino, siis Joukon vanhemmat, olivat siis jo jopa isovanhempia. Ja periaatteessahan lapset olivat ja ovat kaikkien yhteisiä tyttäriä ja poikia. Siksi ei varmuuden vuoksi naitu kotikylästä.
Madeleinen Sylvi-äiti tahtoi ihan välttämättä antaa tyttärelleen evääk­si palvatun lampaanreiden ja ruukun viiniä, kun, niin kuin hän sanoi, että ei sitä koskaan tiedä, mitä siellä vierailla mailla syövät. Jos vaikka sammakoita.
Saimme Sylville todistamalla todistaa, etteivät nyt ainakaan samma­koita, mutta otimme toki kohteliaasti eväät vastaan. Lähtiäis­lahjaksi me puolestamme annoimme kylän väelle humala­köyn­nöksen siemeniä ja selitimme, mihin humalakasvia ja mi­ten tuli käyttää. Madeleine sai äidiltään myös vaateita, vaatteet yleensäkin ovat meille outoja, joten en osaa niitä sen enempää kuvailla, mutta muun muassa nahkaisen puvun tyttö sai käytettäväksi, jos joskus tulee kylmä. Bena lupasi, että hän yrittää pitää Madeleinen niin lämpimänä, jotta Madeleinen tarvitsisi pukua tuskin koskaan käyttää.
Kun itkut oli itketty, pääsimme nousemaan ‘Muurikkiin’, nostin sen ilmaan ja käänsin keulan etelään. Tosin ‘Muurikissa’ ei ollut erikseen mitään keulaa, kuten ei laskeutumis­moduuleis­sa yleensäkään, senhän me kaikki tie­dämme.
Kuva 40 Jäljennös Gron Tiffren vuohennahalle kopioimasta laskeutumismoduuli ‘Muurikin’ käyttäjän käsikirjassa, manuaalissa olleesta kaavakuvasta.
Nousimme niin korkealle, kuin ‘Muurikilla’ hirven­nahka­ik­kunoineen vain hirvesi havaitak­semme sa­vuja. Selkeässä säässä näkyi etelässä kaksi savupilveä, mutta savujen sankkuudesta ja pilvien muodosta ja siitä, että kumpi­kaan pilvi ei näyttänyt muuttavan lainkaan muotoaan, eikä ha­vaintokulma niihin juurikaan muuttunut aluksen liikkuessa, päättelimme savun lähteiden olevan kaukana ja lisäksi olevan lähinnä tulivuoria, ja päälle päätteeksi näiden tulivuorten täytyi sijaita lähes keskellä Välimerta. Otin niihin suuntiman ja merkitsin sen aluksen lokiin.
Ehkä kenelläkään ei olisikaan juuri tuolla hetkellä nuotiota, Dacil päätteli. Olin ajatellut samaa ja ohjasin aluksen alemmas, hieman kaakkoon; alemmas sen tähden, että mahdolliset ihmiset huo­maisivat meidät ja tekisivät merkkitulet, kaakkoon, että emme joutuisi etsimämme joen latvavesille, jossa tuskin oli ihmisasutusta.
Useampaan tuntiin emme nähneet mitään merkkiä ihmiselä­mästä, vaikka risteilimme hitaasti sellaisella korkeu­della, että meidät oli pakko huomata ja tunnistaa.
Myöhään iltapäivällä näimme viimein ohuen savu­kiehkuran nousevan pyökkimetsän takaa, jonkun matkan päässä suuren rauhallisesti itäkaakkoon vir­taavan joen varrelta. Suunnistin savua kohti ja laskeuduin vielä alem­mas. Juuri tuota jokea olimme etsimässä.
Joen kummallakin rannalla oli kylä, kumpikin py­syväksi rakennettu ja paaluaidoin ympäröity. Kylien välillä näytti olevan lauttayhteys, koska kummallakin rannalla oli laumoittain lauttoja ja yhtä sauvottiin parhaillaan joen yli. Kummassakin kylässä oli kymmenkunta hirsitaloa, keittokotia ja karja-aitauk­sia. Laskeuduimme pohjoisrannalla olevan kylän aukiolle. Kym­meniä ihmisiä oli meitä vastassa.
  • Gron Tiffre, Gron Tiffre, Gron Tiffre, väkijoukko huusi rytmikkäästi, kun aukaisin aluksen oven. Nuoret nai­set kiljuivat ja halusi­vat ehdottomasti, että siunaisin heidät välittömästi ja siinä paikalla.
  • Ei vielä, kaikki aikanaan, vasta kun olemme tervehtineet vanhempianne, estelin.
Lauttoja saapui joen toisella puolella olevasta ky­lästä suurin laumoin. Tervehdimme kohteliaasti, kuten tapoihin kuuluu.
Kun tervehdysseremonioiden jälkeen eteeni tuotiin neitseitä *siunattaviksi, niin minä­hän siu­nasin, välillä täytyi kyllä levätä, sen myönnän. Monikaan neit­syistä ei ollut aito neitsyt, mutta ei se haitan­nut, monilla neitsy­eistä oli jopa lapsi rinnoillaan; lapsensa he kyllä luovuttivat miesten hoitoon siunauksen ajaksi.
Kummallakin yhteisöllä, niin heillä, kuten myös meillä, oli samat lait, joten ei Guacimara eikä Dacil olleet toimistani **kul­likateita; olen kuullut, että on sellai­siakin, tosin jotenkin taantuneita ih­misiä, jotka ovat kulli- tai **pillukateita, mutta heidäthän ke­pitetään, kuten lakimme aivan yksiselittei­sesti erään tulkinnan mukaan mää­rää.
Näiden kahden joenrantakylän asukkaista ne, jotka olivat lähtöisin sieltä samalta meidän vanhalta asuntokentältämme, vahvistivat ‘Kylä’ -nimisen kylän E’yden, Tulenkanta­ja Väinön, kertomuk­sen vanhan asuntokenttämme tapahtumista. Sitten taas syötiin ja juotiin.
Pupuleikin opetimme kylien asukkaille ja leikimmekin sitä siellä monta kertaa. Varsinkaan Eteläkylän alkuihmisneidot eivät millään olisi malttaneet odottaa teoriaopetuksen loppumista ja tosileikin alkamista.
*Tästä Gron Tiffren käyttämästä siunaustavasta juontuu sa­nonta: ‘olla siunatussa tilassa’.
**Gron Tiffre käyttää sanoja ‘kullikade’ ja ‘pillukade’. Koska sukkia ei tuohon ai­kaan tunnettu, olisi väärin kääntää termit sanalla ‘mustasukkainen’. Kääntäminen ter­millä ‘mustanki­peä’ olisi tässä yhteydessä tyylittömyyden huippu! Nuo Gron Tiffren mainitsemat kateuden inhottavimmat ja alhaisimmat muodot ovat niittäneet turhaa kuoleman satoa - niin miesten kuin naistenkin ollessa kuolonviikatteen varressa - yhtä paljon, jos ei enemmänkin, kuin kaikki ihmiskunnan keskenään käymät sodat koskaan! (Ensio Olut)
Kuva 41 Gron Tiffre on merkinnyt tämän piirroksensa selitykseksi: ‘Kaksoiskylä’ -nimi­sen kylän alkuihmisneito odottamassa malttamattomana ‘pupuleikin’ alkamista.
Erittäin hyvin käykin tästä piirroksesta ilmi neidon malttamaton odotus. Tässä, kuten muissakin piirroksissaan, Gron Tiffre on laittanut etusijalle naisessa oleellisimman!
Näillä ‘Kaksoiskylän’ kyläläisillä, joista toisia sanottiin poh­joiskyläläisiksi ja toisia eteläkyläläisiksi, ‘Eteläkylä’ oli näistä kylistä vanhempi ja sen asukkaat olivat alunperin ‘alkuihmi­siä’, kuten tuon joen suistossa olevan kylien asukkaatkin; nyt tietenkin suvut olivat jo sekoittuneet, eikä heitä mitenkään enää sillälailla eroteltu ‘alkuihmisiin’ ja ‘tulokkaisiin’, oli lauttayhteys jokea pitkin merenrannalla virran suulla asustavien ihmisten kyliin. Alavir­taa lautta kulki kätevästi rauhallisessa virrassa, ja matka vasta­virtaan ta­kaisin hoitui, kun hevoset vetivät lauttaa kulkien rantapolkua; lauttaa ohjattiin vedettäessä melalla ja sauvoimilla niin, että se pysyi irti rannasta.
Kylät kävivät vaihtokauppaa keskenään: ylävirralta toimitet­tiin mm. lihaa, villaa, vuotia ja juustoja, vasti­neeksi saatiin me­risuolaa, suolattuja mereneläviä, vä­rikkäitä villapaitoja ja sen sellaista.
Meren rannalla asuvat ‘alkuihmiset’ olivat kehittäneet edelleen villan värjäämistaitoa, jolla lampaanvillasta sai erivärisiä lan­koja ja langoista pystyi puolestaan kutomaan kirjavia villa- pai­toja, jotka olivat erittäin tar­peellisia merenkävijöille.
Lapset kaksoiskyläläiset kasvattivat, vahingosta viisastu­neina, kuriin ja nuhteeseen; lapset kunnioittivat van­hempiaan. Jos eivät kunnioittaneet, tuli tukkapöllyä tai risusta kin­tuille.
Me tietysti kerroimme, ehkä vähän lisäillen, kylän lapsille, millaista oli elämä vanhalla asuntokentällämme vanhempien­lähdettyä, kun lapset eivät siellä olleet arvos­taneet vanhempiensa ponnistuksia; joutuivat muka nyt syömään sammakoita, jotka olivat puolestaan syöneet kärpäsiä, jotka sitten taas sikisivät näiden koijareiden omassa sonnassa. Maailma näytti, meidän sanomamme mukaan, heillä nyt siellä ole­van aivan omalla heidän ha­luamallaan mallilla! Ne kyläläisistä, jotka olivat tulleet pohjoisesta, vanhoilta asuinalueiltamme, vahvistivat, vaikka eivät vanhan asuntokentän nykymenoa olleet nähneetkään, että näin on.
Kaksoiskylä oli niin viihtyisä ja vieraanvarainen, että siellä olisi viihtynyt pitempäänkin, nyt olimme kuiten­kin vain kuu­kauden. Kuukauden sen takia, että mei­dän täytyi odottaa olii­vien kypsymistä opettaaksemme kylien väelle oliiviöljyn pu­ristamistekniikan ja rakentaaksemme heille uusinta mallia ole­van oliiviöljynpuristimen; siihen tuli murskatun oliivimassan esi­lämmittimet ja kaikki.
Tämä taisi olla viipymisellemme myös hyvä tekosyy, siis meille itsellemme, tosin hyvä sellainen, koska tämä väki ei osannut käyttää oliiveita muuhun, kuin suolavedessä keitettyinä sellaisenaan, tai täytettyinä syötäviksi.
Oliivien täytöstä he kylläkin olivat kehittäneet lähes taiteen: he poistivat kiven oliivista putkella ja työnsivät täytteen saman putken kautta sisään samalla vetäen putken pois. Täytteinä he käyttivät lähes mitä vain, suolakalaa, lihaa, sieniä jne. Täytetyt oliivit he sitten säilöivät suolaveteen.
Kun oliivit kypsyivät, oli kivenpoistovalssi ja öljynpuristin jo valmiina. Kypsät oliivit ravisteltiin puista, rikottiin vals­sissa, kivet poistettiin massasta, massa kuumennettiin passeliin lämpötilaan, laitettiin kak­kuna puristimeen karkeiden kankaiden väliin ja öljy puristettiin kakusta suoraan astioihin. Puristimen rakennetta en tässä ala sen tar­kemmin ku­vin selvittää, mutta uusinta tekniikkaa se oli.
Kun vihdoin maltoimme lähteä, saimme kotiinviemi­siksi useamman ruukun mitä moninaisemmin täytettyjä suolaoliiveja yhden kutakin lajia, ja yhden ruu­kun sekalaisia itsellemme matkaeväiksi.
Tietysti meidän oli käytävä katsomassa, miten joen suistossa eleltiin. Lensimme jokiuomaa alas meren rantaan viljavalle ja kuu­malle suistomaalle, josta löysimme ilman enempiä etsimisiä suurehkon kalastaja- ja metsästä­jäkylän. Kylässä, jonka nimi oli - niin olimme saaneet kuulla - ‘Rantakylä’, tiesivät odot­taa meitä, olihan tieto kulkenut lauttureiden mukana.
Neitokaiset olivat - jotenkin minä sen arvasin - taas tietysti vastassa; taisi taas olla osa näistäkin naituja naisia, muutama jo valmiiksi ‘siunatussa ti­lassa’, mutta hällä väliä, samat operaatiot tervehtimisineen ja siunaamisineen, kuin edellises­säkin paikassa.
Ihmettelimme, miksi me ymmärsimme näiden ihmisten kieltä; eiväthän he olleet samoja guancheja, kuin me. Ainakaan tiettävästi. Ja miten heidän tapansa olivat aivan kuin meidän? Tätä kun ihmettelin, minulle sanottiin, että käypäs, kun ehdit, tuolla etelämmässä Hellaan niemimaalla Olympos-vuorella juttelemassa Zeuksen kanssa, hän saattaa tietää syyn; hän kun on perillä sellaisesta.
Vai Hellaan Olympos-vuorelle juttelemaan. No, ruoka, suolakala varsinkin, oli hyvää, ja sitä oli riit­tävästi, kuin myös juomaa, mutta nyt meillä ei ollut ai­kaa viipyä, kuin muutama päivä. Kunnolliset tuliais- ja lähtiäispippalot meille toki ehdittiin järjestää; muuta ei niiden väliin mahtunutkaan, kuin hieman taas ‘pupuleikkiä’.
Kalastajat olivat osanneet kehittää lauttaa merikel­poisem­maksi, kuin me; liikkuessaan merellä lautturi pystyi käyttämään apuna jopa tuulta, kekseliästä ja kätevää.
Heidän ‘merensä’ oli kuitenkin vain helvetin suuri ja syvä suolajärvi, joka sijaitsi syvällä varsinaisen merenpinnan alapuolella. Vaikka moni joki laski järveen vetensä, ei sen vedenpinta noussut, vaikka sillä ei ollut yhtään laskujokea; alueen lämmin ilmasto haihdutti juuri saman verran vettä ilmaan, kuin joet siihen toivat. Jokien tuomat mineraalit vaipuivat järven pojattomiin syvyyksiin, näin pintavesi pysyi melko makeana.
Heidän ‘merensä’ erotti Välimerestä kapea maa­kannas. Väli­meren pinta oli paljon, kymmeniä metrejä korkeammalla, kuin tämän pienemmän ‘me­ren’, joka sijaitsi oikeastaan kuin laakean ruukun pohjalla.
Ilmasta katsoen tämä järvi näytti syvyydestään johtuen, kai­kista muista maailman vesistöistä poiketen, aivan mustalta. Eh­dotinkin, että he ryhtyisivät käyttämään järvestään nimeä ‘Mus­tajärvi’, mut­ta heidän mielestään tämä näin suuri vesi oli kuitenkin ‘meri’ ja niinpä heidän kylänvanhimpansa Nooa, jota he nimittivät ‘Ukko Nooaksi’, ehdottikin nimeksi, joka sitten aivan yksimielisesti hyväksyttiin, *‘Musta Meri’.
Rantavesissä kalastajat liikkuivat puunrungosta ko­verre­tuissa
*Mustameri, jota Gron Tiffre tässä kuvannee, on ollut muinoin ­suolajärvi, jonka pinta on ollut nykyisten tutkimusten mukaan huomattavasti alempana, kuin Välimeren. Kun Välimeren pinta on entisestäänkin nous­sut, on erottava kannas murtunut n. vuona 5500 eaa. ja vesi päässyt syöksymään alempana olevaan altaaseen katastrofaalisin seu­rauksin synnyttäen nykyisen Mustanmeren. Murtumiskohtaan syntyi Bosporin salmi.. Kyseistä tapahtumaa kuvattanee mm. Raamatun kertomuksissa vedenpaisumuksesta; myös näiden tarinoiden päähenkilönä on mies nimeltä Ukko Nooa. (Ensio Olut)
ruuhissa. Heillä oli myös meille uusi ja outo pyyntiväline, he­vosen häntäjouhista punottu ‘heitto­verkko’. Verkon reunaa kiersi nokkoskuiduista tehty, siihen renkain kiinnitetty naru, toista reunaa kiersi samanlainen naru, joka renkaat olivat painavampia, kuin toisen, jotta verkko le­viäisi heitettäessä. Toi­sesta narusta vetämällä sai verkon suljettua pussiksi, ja kalat jäivät näin vedessä verkko­pussiin satimeen.
Jokaisella kalastajalla oli oma verk­konsa, josta he pitivät pa­rempaa huolta, kuin omasta silmäterästään.
Tutustuttuamme kylän tapoihin kylän esimiehet pyysivät, josko veisimme heidät lentokierrokselle mahdollisen uuden asuinpaikan löy­tämiseksi, koska jotkut heistä pelkäsivät, että maa­kannas joskus murtuisi ja vesi peittäisi heidän asuin­sijansa.
Lentopolttoaineena käyttämämme oliiviöljy alkoi olla vä­hissä, emmekä voineet laskea sen varaan, että Kaksoiskylässä puristettu öljy ehtisi selkeytyä ennen myöhäissyksyä, joten kovin pitkään tiedustelukierrokseen ei ollut enää varaa, koska meidän oli vielä ennen syksyä pärjättävä mukanamme olevalla polttoaineella takaisin kotiimme Gron Echeydelle.
Lensin Bena perämiehenä meren rannikkoa pitkin kylän ka­lastusmestari Mykene, hänen veljensä Mino ja muu­tama muu Rantakylän johtomies kyydissäni kunnes tulimme tuolle kapealle maakannakselle, kannaksen yli ja Välimerelle. Varsinainen mie­histöni, tai sanoisinko parem­minkin naisistoni, siis Guacimara ja Dacil ja uusi matkakump­panimme Madeleine, halusivat erittäin mie­lellään jäädä vie­raanvaraiseen kylään odottelemaan paluu­tamme.
Tulimme saaristoon, jonka suurin oli itä-länsi suuntainen pitkänomainen saari, jolle annoimme ni­meksi ‘Kriti’ Mykenen, kylän kalastusmestarin ja hänen nuorimman vaimonsa Europan Kriti-tyttären mukaan.
  • Toivon, että vaimoni Europa ja tyttäreni Kriti asuvat jos­kus tuolla meidän tyttäremme nimeä kantavalla kauniilla saarella, ka­lastusmestari toivoi saaren kastajaispuheessaan.
Annettuamme saarelle nimen otimme kummiryypyiksi pih­kaviiniä. Mykene oli se, joka antoi pihkaviinille jos­tain syystä nimen ‘raki’.
Päivän mittaan lensimme Välimeren pohjoisrantaa tutkaillen siitä pistävää niemimaata ja sen kainalossa olevan lahden saaristoa kartoittaen Mykenen väelle, tuleville ‘mykeneläisille’, kuten me aloimme heitä nimittää, turvallista merireittiä mannermaalta ‘Kritille’. Tulivuoret kaukana merellä sauhusivat yhä; vuoret eivät olleetkaan keskellä merta - toispisteluotaamalla täältä pystyin nyt määrittämään niiden sijainnin - vaan toinen oli saa­rella pitkän lännempänä olevan niemimaan, olinhan tuon niemimaan yli lentänyt jo vuosia sitten, jo ennen muuttoamme Maahan, ja monasti, eteläpään luona, toinen taas sillä samaisella niemimaalla.
Kritin ja mantereen välissä olevalla saarella oli myös suurehko tulivuori, mutta se oli sammunut. Kuitenkin tuo tulivuori sai minut jotenkin huolestumaan, ja huomautin muistaakseni siitä myös Mykenelle. Mykenen mielestä tuo sammunut tulivuori oli heille pienempi vaara, kuin Välimeren ja Mustan Meren välisen kannaksen murtuminen; ja sitä paitsi sillä saarella, jolla tuo tulivuori oli, oli tulevaisuutta ajatellen mitä mainioin satamanpaikka.
  • Ajattelepas, Gron, jos kansani menestyy Kritillä ja ryhdymme käymään vaihtokauppaa koko Välimeren alueella, tarvitsemme suojaisan sataman, ja siitähän voi olla tuloksena aivan uusi kulttuuri: kokonainen mykeneläinen kulttuuri!*
Palasimme kylään ja pämppäsimme rakia koko il­lan. Aa-­
*Gron Tiffre ja Mykene tarkoittanevat Santorinin tulivuorisaarta, jolla oli aikansa mainioin luonnonsatama. Tämän sataman turvin mykeneläisestä / minolaisesta kulttuurista tuli merien mahti. Valitettavasti saaren tulivuori räjähti ja lähes koko saari romahti v. 1470 eaa. Jäljelle jäi oikeastaan vain mereen vajonneen tulivuoren kalderan reunavallit. Jotkut tieteilijät ovat jopa olettaneet, että tuo Santorinin saari olisi ollut tuo mystisesti maan päältä hävinnyt ‘Atlantis’. (Ensio Olut)
mulla oli kankkunen, mutta onneksi ei tarvinnut lähteäkään heti aamusta. Kunnon suolakala ja pieni ruukku kylmää sahtia kor­jasi olon. Täytimme eväsvii­nivarastoamme kyläläisten viinillä ennen kotiinlähtöä.
Lensimme koko päivän ja laskeuduimme hämärän tultua yöksi Atlantin porttikallioista pohjoi­selle, koska ei ollut mitään järkeä lähteä lentämään aavalle merelle pimeässä.
Kalliolla ei tuntunut olevan meidän li­säksemme muita eläviä elukoita, kuin hassuja apinoita ja jokunen kettu, joten jou­duimme käymään poimimassa muuta­man jäniksen vähän kau­empaa, koska apinoista ja ketuista voi saada vaikka mahanpu­ruja, mistäpä sen tietää.
Apinoiden kanssa oli helisemässä, ne kun tahtoivat sapuskasta osille, mutta ihastuivat ikihyväksi, kun heitimme niille parit jäniksen nahat; saivathan hyvän aiheen nahistella keske­nään.
Me nukuimme sen yön aluksessa, minkä apinoiden nahiste­lulta pystyimme. Heräsimme aamun sarastaessa apinoiden mekas­tukseen, jot­kut niistä yrittivät repiä hirvennahkaa ikku­nasta.
Apinat loittonivat vain vähän matkaa, kun käynnistin moot­torin lämpenemään lentokuntoon; uteliaita olivat, piru­laiset. Söimme aamiaiseksi muutaman kourallisen säilöttyjä oliiveja kukin, sitten muut ryhtyivät juopotte­lemaan loppuja pihkavii­nejä pois, paitsi minä, koska minun täytyi ajaa, ja Madeleine, Benan tyttö, jolle matka aavalle merelle oli uutta ja jännittävää.
Lentoreitti oli vanha tuttu, alas suuren eteläisen mantereen länsikärkeä kohti, sopivassa paikassa suunta länteen ja kotiin. Aavalla meren alkoi Guacimaraa, Dacilia ja Benaa kummasti jo laulattaa. No, olihan tullut oltua juoppokuskina aiemminkin, olin lentänyt erinäitä ‘turistikuormia’ eteläisille saariryhmän saa­rista, ja niiltä pois.
Madeleine kummasteli näkyä, kun ensin suuren eteläisen man­tereen vuoret laskeutuvat mereen ja sitten kohta Gron Echeyden luminen huippu kasvoi taivaanrannassa suoraan me­restä yksilöiskohtaistuakseen lähemmäksi tultuamme reheväksi pikkumantereeksi.
Benchom ja Tacoronte, vanhimmat poikani ryntäsi­vät vas­taamme, minkä pienistä jaloistaan pääsivät jo ennen kuin alus oli kunnolla laskeutunut. Ihanan pyöreäpyllyisen Inkerini synnyttämä pieni tyttäreni Guacimara oli vitmissä äi­tinsä rinnoilla ja toiset minun kullannuppuni, Guacimaran Guajra, Guacimaran vanhemman sisaren Guajran mukaan, sekä Dacilin pikku­vesseli Acaimo tulivat lastenhoita­jiensa, kummitätiensä huo­massa.
Kuva 42 Gron Tiffre on kuvannut tässä valoisan nuoren Madeleinen, mencey Zenbensuin, Bentin, Benan tyttöystävän, sittemmin Benan muutaman lap­sen onnellisen äidin, Gronin esiteltyä tytön Gron Echeyden väelle silloin, kun Bena nukkui kännissä. Esittelyn jälkeen Madeleine, ‘Madde’, kuten häntä tuttavallisemmin nimitettiin, pyysi näin Gron Tiffreä osoittamaan, että hän oli tervetullut yhteisön jäseneksi.
Viinin humalluttamat muut matkalaiset ohjattiin ys­tävälli­sesti lepäämään, joten minä hoidin Madeleinen esittelyn kansalle; nelijalkainen ystä­vämme Bena sai itse myö­hemmin puolestaan hoitaa Gron Eheyden, sen kansan sekä tapojen tarkemman esittelyn Madeleinelle.
Madeleine, ‘Madde’, kuten hän toivoi itseään nimitettävän, toivoi todella, että saaremme kansa hyväksyisi ja vihkisi hänet yhteisön jäsenyyteen. Tietysti kansa hyväksyi, tarvitsihan pieni yhteisömme sisäsiittoisuuden välttämiseksi uutta perimäainesta. Vihkiminen koitui minulle, koska Bena ei ollut sillä hetkellä tuohon toimitukseen kykenevässä tilassa. Ja kuuluihan tuo toimitus oikeastaan Taoron valopäänä jo toimenkuvaanikin. Toivotin Madden sydämellisesti tervetulleeksi ja tervehdin häntä sitten kohteliaiden tapojemme mukaisesti hartaasti, pitkään, vilpittömästi ja täydestä sydämestäni.

NELJÄS TARINA ‘Icod’















Haudankaivaja Aguerra oli saanut kastelujärjestelmän kai­vettua val­miiksi; siinä työssä häntä oli auttanut kymmenpäinen joukko oppipoikia, ja nyt kaikilla oli pulaa töistä; kun on puute töistä, ei, kuten ker­roin, panetakaan kunnolla.
Muita töitä oli heille keksittävä, koska ihmisiä kuoli saarella niin perin harvoin, että varsinaista haudan­ kaivuuta ei riittänyt edes yhdelle miehelle, saati kymmenkunnalle oppipojalle.
Löimme viisaat valopäämme yhteen, ja tulos oli, sen lisäksi, että saimme kuhmuja kalloihimme, suun­nitelma kaivaa jokien lasku-uomat kiertämään laguu­nin ohi kahta puolta niin, että varsinaisesta laguunista tuli nousuvesimeriallas, jossa äyriäiset, mustekalat, kotilot ja varsin­kin osterit viihtyivät. Näiden nilviäisten ja kalojen loiset ynnä muut taudinaiheuttajat eivät siinä puolestaan viihtyneet; näin meidänkin oli turvallista niitä terveydeksemme popsia.
Hitaasti virtaavissa uu­sissa viileävetisissä jo­kiuomissa, parempi olisikin sanoa kanaaleissa, puo­les­taan eläisivät makeanveden eläimet ja lohet nou­sisivat mieluusti niitä kutuaikaan; taimenet viihtyisivät niissä pitempäänkin. Kanaalien yhteyteen kai­vetuissa matalissa tekolammissa siika kutisi ja varttuisi pikkuruisesta smoltista jo meressäkin pärjääväksi kalanpoikaseksi. Ja lasten olisi niissä myös turvallista rypeä.
Ja mikä hienointa, urakkaporukkaan mahtuivat kaikki haluk­kaat!
Kalastajat pyysivät työmiesten aterioiksi runsain määrin varsinaisia isoja mereneläviä merestä; rantaongella ja heittomerroilla tietenkin; eihän nyt kukaan täysjärkinen heppoisella lautalla, jollaisilla seilattiin tyvenessä laguunissa, antautunut meren vaaroille alttiiksi. Mutta yhtä kaikki, yhdenkään miehen tarvinnut pelätä joutu­vansa kepitettä­väksi!
Kun uudet lasku-uomat, kanaalit, oli kaivettu, laguunin keskellä ole­vaa saarta ryhdyttiin tasaamaan suureksi asuntokentäksi, siinä riitti miesväelle taas puuhaa, eikä yksikään nainen kärsinyt enää puutteesta, vaan kulki hyvintyydytettynä, iloisena ja upean korkearintaisena ryhdil­tään!
Saaren tasaaminen ei sinällään ollut työlästä, sillä se oli kes­kiosaltaan alun perin jo melko tasainen; se ja sitä ympä­röi­vä la­guuni olivat malliltaan sellaiset, jollainen syn­tyy, kun ki­ven pudottaa vetelään saveen, eli syntytavaltaan se lienee ollut meteo­rin is­keymä­kraateri, jonka keskus, eli meteorin molskahduskohta saa­ri oli. Tiedän, koska olen ava­ruuslentäjä, en­tinen tosin, mut­ta olin monien meteorien kraatereita nähnyt. Sammunut tulivuoren kaldera, purkausaukko, se minun mielestäni tuskin oli, mutta aivan poissuljettava vaihtoehto kalderateoriakaan ei ole.
Guajra oli huolehtinut tarpeellisista turistilennoista muille saarille ‘Yrjöllä’ miehistöksi kouluttamansa Taganana ja Dau­te apunaan. Nyt ‘Yrjö’ oli määräaikais­huollon tarpeessa. Bena ryhtyi heti kännistä selvitty­ään toimeen, tosin hän hoiti ensin velvollisuutensa Madden kanssa; nuori nainen vähän aluksi nolosteli, mutta oli pian touhun juonessa mukana.
Minä pika­huolsin ‘Muurikin’ ja lensin muutaman turistireissun, kun ‘Yr­jö’ oli huollossa, sitten oli aikaa tehdä perushuolto myös ‘Muurik­kiin’. Aluksen pohjakin oli massattava ja käsijarrun vaijeri uu­sittava. Onneksi siihen oli tullut otetuksi varaosia.
Kun kummatkin koneet olivat taas täydessä lento­kunnossa, oli aika kertoa saarelaisille, millaista oli elämä mannermaalla nyt, sellaisena, kuin me olimme sen nähneet. Taorolle sytytettiin suuri valkea, jonka piiriin väki kokoontui useana iltana.
Esitelmöimme, millaiseksi oli meno mennyt entisellä asuin­kentällämme ja Madde kertoi, miten siihen oli tultu, sekä pa­osta pois raakalaisiksi muuttuneiden nuorisojoukkojen kyn­sis­tä, muuttomatkasta ja asettu­misesta uusille sijoille.
Me muut kerroimme sitten Kaksoiskylästä joen var­rella, täy­tetyistä oliiveista, joita meillä oli tuliaisina, lauttaliikenteestä, kalastajakylästä ja saaresta nimeltä Kriti.
Kallioiden apinoista kerroimme myös; varsinkin lap­set piti­vät kertomuksemme tästä osasta niin, että api­noista piti sepittää heille loputtomasti satuja. Oikein kuviakin apinoista lapset piir­telivät.
Kuva 43 Gron Tiffren vuohennahkojen joukosta löytynyt Benchomin neli­vuoti­aa­na tekemä kuulopuheen perusteella tekemä piirustus apinasta. Tämänkään piirustuksen alkuperästä ei liene epäselvyyttä, koska Benchom kärsi lukihäiriöstä vielä vartuttuaan aikuiseksi. Gronin poika osoitti taiteelliset kykynsä jo näin nuorena.
Silloin syyskesällä, viininkorjuun aikaan, keksittiin Benan kanssa, että olisi aika keksiä pyörä. Ihan ensiksi keksin Benan kanssa porukassa nelikulmaisen akselin. Siihen kävi kokeilla yhtä aikaa kahta pyörää, yksi pyörä kun ei yksin pysy pystyssä.
Ensin, tietysti viisaita kun olimme, kokeilimme nelikulmaiseen akseliin johdonmukaisesti neli­kul­maista pyörää, mutta kuormitettuna akselin perkule katkesi heti, kun saimme pyörän vaivoin pyörähtä­mään, ei kestänyt, ruoja, edes paria kierrosta. Sitten teimme jä­reämmän akselin, mutta sekään ei kestänyt käytössä.
Bena tuli siihen tulokseen, että pyörässämme oli lii­kaa kul­mia. Siis vähentämään, mutta kolmikulmainen pyörä katkoi jä­reämmänkin akselin välittömästi, vaikka ei tahtonut pyöriä si­täkään vähää, kuin edelli­nen. Kulmien vähentäminen ei siis auttanut; paremminkin päinvastoin. Joku sivullinen, en muista kuka, esitti kaksikul­maista pyörää, huimimmat jopa yksikulmaista, mutta me huip­puteknokraatit jätimme nämä ehdotukset omaan arvoonsa.
Kulmia oli siis lisättävä, ei vähennettävä!
Ensin teh­tiin viisikulmainen, sitten kuusi- ja niin edelleen -kul­mainen, kunnes pyörä oli täysin pyöreä; oikeastaan nimi ‘pyörä’ juontuukin tuosta sen pyöreästä muo­dosta. Ja kun keksin poistaa akselistakin kulmat, niin jo akseli alkoi kestää ja pyörä pyöriä. Sahtia siinä kului erinäinen ruukku, mutta tulihan pyörä keksittyä!
Naiset kyllä väittivät, että ei siinä pyörässä mitään keksimistä olisi ollut; kunhan olimme keksineet hyvän syyn juoda useam­man päivän kaljaa. Inkeri Ugrilainen jopa esitti, että yhtä hyvin me olisimme voineet ryhtyä keksimään yksipäistä makkaraa, siinäkin olisi kuulemma ollut enemmän tolkkua, kuin pyörän kek­simisessä. Voi olla, että Inkeri ja muut naiset olivat oikeassa. Itse asiassa olivatkin, koska pyöreä pyörä oli tuttu jo lasten lei­keistä, kun lapset pyörittivät puukiekkoa rinnettä alas kilpail­len, kenen kiekko pyörii pitemmälle.
Oikeastaan varsinainen keksintö olikin siis minun keksimäni pyöreä akseli, lapset olivat jo keksineet muun. Näin pienestä keksin­nöstä ei minulle tullut mieleen edes ehdottaa itselleni uutta menceyn arvoa entisten päälle. Vielä kun keksisi pyörälle ja akselille käyttöä. Mutta eipä hätää, muutama kannu sahtia, ja tuokin oli pian oivallettu.
Kun pyörän liitti akselilla puraksiin, syntyi kärryt. Kun toi viinirypälekuormaa ylärinteen viinitarhoilta, ei hevosta tarvin­nut kuin kuorman pidättelyyn. Tietysti oli sitten keksittävä - se keksiminen osui Benan keksimisvorolle - kunnolliset mäkivyöt ja häntä­remmit, jotta kuorma ei tullut alamäessä ko­nin kintuille. Bena sai tästä keksinnöstä uuden menceyn arvon ja -nimen Zenbensui, ‘Uuttera Pieni Raken­taja’.
Kun pyörän käyttö oli oivallettu, täytyi tietysti ryhtyä raken­tamaan ja kestopäällystämään teitä. Infrastruktuuri ja sitäkautta logistiikka oli astunut ensias­keleensa! Teiden kestopäällystämi­seen käytimme nyrkinkokoisia kivenmurikoita vieriviereen la­dottuina. Kivien välit täytimme hiekan, tulivuoren tuhkan ja suolan seoksella; kun tämän sotkun kasteli, se tiivistyi kestä­väksi kivivälitäytteeksi.
Toimivan pyörän tekemiseen tarvitaan työkaluja, joita meil­lä onneksi oli; mm. saha on melkein välttä­mätön, että saa riit­tävän suuresta puusta sahattua pyörän aihion. Pyörän halkeilu estet­tään kietomalla märkä lehmänvuodansuikale ulkokehälle; kun nahka kuivuu, se kiristyy pyörän ympärille ja pitää näin pyö­rän kasassa ja ryhdissä.
Kun opittiin keittämään tervahaudassa pihkaisista pinjan­kannoista tervaa, saimme tervatut pyörät kestä­mään käytössä muhkurakivikaduillamme jopa viikkoja, ja ihan jokapäiväisessä käy­tössä.
Keksintöjen keksimisen jälkeen oli loma paikallaan, ett­eivät aivot olisi vallan ylikuormittuneet, koska uutta keksittävää taas olisi arjen aherruksessa kuitenkin sattunut kohdalle.
Inkeri Ugrilainen ei ollut saanut oikeastaan yhtään lomaa las­tenhoi­dos­ta, meidän oli siis pakko lähteä yhteiselle rakkauslomalle ete­lä­saarille jo hyvän ja lämpimän suhteemme säilyttämisek­si. Lap­set saivat jäädä hoi­toon kotisaarelleen.
Guacimara ja Dacil osasivat lentää myös ‘Muurikilla’, joten senkin pystyi jättämään toisten hoteisiin, kun Taganana ja Dau­te pärjäsivät jo kaksistaan ‘Yrjön’ kanssa. Vara­päälliköksi va­littu ‘Taoron Varavalopää’ Anaterve huolehti sen aikaa, kuten mannermatka­nikin aikana, yhteisön yleisistä asioista, joten voimme lähteä huoletta.
Matkakohteemme oli tietysti tämä, lähes nimikko­saareni, Ben Echeyden saari. Ja matkaan pääsimme kohta sen jälkeen, kun Aurinko oli ollut pohjoisimmassa, eli vuotemme seitse­mäntenä kuukautena.
Vuosien varrella Ben Echeydelle, kuten sen vuoristoisille naapurisaarillekin, oli suurten turistimää­rien takia rakennettu monia lomamajoja, varsinkin niiden pohjoisosiin, jotka ovatkin kaikilla saarilla niiden vehreintä aluetta.
Saariston toiseksi suurinta saarta, joka on niin matala, että sateet eivät ehdi sataa sen kohdalla alas, ja sen aivan yhtä litta­naa naapurisaarta, jotka sijaitsevat lähinnä suurta eteläistä mannerta, ei voi niiden kuivan karuuden tähden millään miel­tää turistikohteiksi, mutta yllättävän monet meistä halusivat matkata ainakin muutamaksi viikoksi vuodessa niille, koska niiden rannat ovat hyvin kalaisia ja niillä on hyviä onkipaik­koja!
Valitsemani maja oli vehreiden, varjoisan viileiden banaani­lehtojen keskellä; alueen, tai paremminkin lomakylän majoja piti kunnossa saarelle vakituisesti muuttaneiden guanchien pe­rustama matkailuosuuskunta, jolle riitti korvaukseksi niiden ylläpidosta se ilo, että he näkivät näin tuttujaan Gron Echey­deltä ja muilta saarilta.
Lomakylä sijaitsi pienen vuorelta tulevan joen rannalla, lä­hellä mustaa hiekkarantaa, eikä siltä ole kuin lyhyt kävely­matka lahdelmalle, joka jää laskuve­den aikaan lammikoksi; tästä lammikosta on helppo kerätä tuoreita rapuja ja muita äyri­äisiä. Sen lahdelman vierelle oli jo silloin raivattu pieni aukio, jossa oli katoksellisia tulisijoja. Aukiota kutsuttaan *‘Rapulam­mikon aukioksi’. Siel­lä oli helppo valmistaa ruokan­sa tai jakaa ateria muiden lomalaisten kanssa.
Olin istuttanut silloin aikoinaan, kun siirtelin avaruudesta tuomiamme kasveja parhaiten niille soveltuviin ilmasto-olo­suhteisiin, banaanipui­den taimia tuon puron lähelle, ja nyt niistä oli kasvanut upea banaani­lehto. Kävelin kuumina iltapäi­vinä käsi Inkeri Ugrilai­sen kädessä, joskus käteni eksyi Inkerin pehmeälle pyllyl­le. Suutelimme ja hyväilimme toisiamme varjoisten **banaani­puiden alla.
Kek­simme tuol­loin kielisuudelman, eli kieli pyritään työn­tämään suudellessa toisen suuhun niin syvälle, kuin pystyy. Sillä tavalla kun suutelee, niin siinä oikein tuntee, kuinka nainen kuumenee ja sulaa käsiin! Ainakin minua alkaa silloin kohta kullista juilia, ja se on ki­vaa muutenkin!
Suudelma johti toiseen ja kohta jo Inkeri banaani­lehtojen siimeksessä kertoikin, että hän tahtoi tehdä minulle taas pojan. Ryhdymme toimeen, sillä pian olisi taas se oikea aika hänen kuukautiskierrossaan.
Sen yön vietimme taivasalla banaanilehdossa ja leikimme
*Teneriffalla Puerto de la Cruzissa on nykyäänkin paikka nimeltä Plaza del Charco de los Camarones, eli suomennettuna ‘Tulvalammikon rapujen au­kio’, joka on itse asiassa täytetty merenlahti. Tämä lienee sama lahdelma, josta Gron Tiffre kirjoituksis­saan puhuu. Aukion tuntevat kaikki Teneriffalla matkailleet viihtyisänä viileänä oleilu­paikkana vuonna 1852 istutettujen Intian laakeripuiden katveessa. Nykyinen aukio si­jaitsee tämän vasta 1800-luvulla täytetyn nousuvesilammikon paikalla, joten tämä ‘Rapulam­mikko’ lienee ollut se sama, jota Gron Tiffre tarkoitti.
**Banaani ei suinkaan ole puu eikä palmu, kuten Gron Tiffre erehtyi luulemaan, vaan liljakasvi, kuten traakkipuukin, ja sen lähimpiä sukulaisia ovat mm. inkivääri ja kardemumma. Myös tequila, meksikolainen azteekiken ja tolteekkien perinneviina, tehdään liljakasvien laajaan sukuun kuuluvasta mehikasvista, agaavesta., ei siis kaktuksesta, kuten virheellisesti valitettavan usein mainitaan. (Ensio Olut)
useita kertoja jopa aivan pimeässäkin ‘pupuleikkiä’, koska sitä leikkiä on Inkerinkin mielestä mukava leikkiä myös pimeässä, niin hauska leikki se on.
Päivisin teimme patikkaretkiä ylös vuorelle; teimme lehvistä vuorimajoja lepopaikoiksemme, joskus myös yövyimme näissä majoissa. Inkeri Ugrilainen oli varannut matkalle mukaan uuden uutukaiset Benan suutarinverstaassa valmistetut pukinnahkaiset taikakengät sekä ‘sirkkihepenensä’; tämä miellytti minua kovin! Inkeri Ugrilainen puolestaan ihmetteli, ja huuli aivan pyöreänä, noiden - kuten hän itse sanoi - mitättömien nahanpalojen ja tuhannen toukan toukkiman vaaterievun ihmeellisen elvyttävää vaikutusta miessukupuolen naintimotivaatioon. En voinut väittää vastaan; yhdyin mielelläni edelliseen puhujaan!
Kuva 44 Inkeri Ugrilainen oli varannut matkalle mukaan uuden uutukaiset Benan suutarinverstaassa valmistetut pukinnahkaiset taikakengät sekä ‘sirkkihepe­nensä’ ja sitten ihmetteli huuli pyöreänä niiden elvyttävää vaikutusta miessukupuolen naintimotivaatioon, Gron Tiffre kertoo tästä kivipiirroksestaan. Noissa kengissä on yhä taikaa jäljellä; eikö vain, vaikkakaan Inkeri itse ei liene ollut kuvan mallina?
Kauempana vuorella seuraavassa kuussa osui vihdoin juuri oikea hetki kohdalle, paikalla, jonka nimeksi annoin myöhemmin ‘Icod’, koska poi­kamme Icod juuri siellä laitettiin alulle. Viivymme vuorima­jassa peräti toista viikkoa, koska Inkerillä olivat jo paikat hellinä, ja näin ollen hänen oli varsinkin aamuisin vaikea kävellä.
Mutta hauskaa meillä oli.
Kun Inkeri viimein sai reitensä yhteen, laskeuduimme alas Rapulammikon aukion liepeille.
Täsmälleen sille paikalle, missä poikamme sai al­kunsa, istu­tin myöhemmin pääsaarelta tuomani *Traakkipuun, jätti­läis­mäi­seksi kasvavan liljan. Puun, kuten te ehkä väitätte, niin lilja­kasvi se on, väitätte, mitä väitätte, josta juoksee punainen ‘veri’.
Annoin sille teidän mieliksenne nimeksi **‘Lohikäärmepuu’, vaikka mitään lohen ja käärmeen risteytystä ei olekaan olemassa, saati sitten lohen, käärmeen ja puun, niin ni­meksi nyt vain sattui tulemaan ’Traakkipuu’, koska nimi oli mielestämme hupaisa; se puu, tai lilja, kuten kerroin, on siellä vie­läkin ja Icod on jo raavas mies, yli kaksikym­menvuotias.
Toivottavasti Icodin punamahlainen Traakkipuu, rakkau­temme symboli, saa seistä sijoillaan iäti. Tämän hartaan toiveen esitin silloin Ben Echeydelle, Echeyde puhisi hieman, kuin luvatakseen olla purkautumatta Icodin suuntaan.
Kun Icod kasvoi, kerroin hänelle satua hirmuliskosta, jota
*Icod de los Viños’issa on todellakin ikivanha traakkipuu, jonka todellista ikää ei kukaan tiedä. Tämä voi olla jopa se sama Gron Tiffren istuttama ‘puu’, koska jo saarella käy­neet ammoiset foiniikkialaiset merimiehet pitivät tätä ‘puuta’ iki­vanhana. Samoin pitivät myö­hemmät ‘muinaiset roomalaisetkin’, jotka valmistivat naisilleen kauneusvoiteita juuri tämän samaisen Icodin Traakkipuun punaisesta maitiaisesta, ja sittemmin myös saaren vallannet muinaiset espanjalaiset. Nykyään Icodin Traakkipuu on suosittu, mutta suojeltu turis­­tinähtävyys ja saaren tunnusmerkki, kuten tulivuori Teidekin.
** Traakki = engl. Drake, suom. lohikäärme. ‘Manrdra­ke’, suom. ‘ihmislohikäär­me’, tuttavallisemmin maahinen. (Ensio Olut)
nimitin ‘Lohikäärmeeksi’, ja mammutista, jotka muinoin taistelivat tuolla paikalla, ja niiden veri pirskosi Icod-pojan nimikkopuuhun ja värjäsi sen mahlan punaiseksi. Minun täytyi moneen kertaan tähdentää pojalle, että ‘lohikäärme’ ei suinkaan
tarkoittanut tuossa sadussa Inkeriä, hänen äitiään, eikä ‘mammutti’ ollut minun satunimeni. Oikein vielä varoittamalla varoittelin poikaa kutsumasta, edes vahingossa, äitiään koskaan ‘lohikäärmeek­si’.*
Lomamme kesti kaikkiaan yli yhdeksän kuukautta. Loman ai­kana tu­tustuimme uudestaan saarelle pysyvästi muuttaneisiin perhei­siin. Useimmat perheistä asuivat vehreässä laaksossa Rapulammi­kon kohdalla hieman ylempänä vuorella ja kasvattivat karjaa, sekä viljelivät viiniä, mutta kävivät lähes päivittäin ka­lalla ja hake­massa äyriäisiä meren rannalta. Monilla oli kalas­tus­luolansa kaivettuna Rapulammikon laavakivisiin rantatöy­räisiin.
Dacil ja Guacimara tulivat noutamaan meitä kymme­nentenä kuukautena kaikki yhteiset lapsemme muka­naan. Vie­timme yhdessä saarella vielä viikon, sitten Inkeri Ugrilaisen synnyttämisen aika läheni ja halusimme lapsemme syntyvän Gron Echeydellä, että hän tuntisi sen kodikseen.
Paluu arkeen suurelle pääsaarelle oli yhtä juhlaa, kuten aina. Peuran ruhoja oli paistumassa, sikoja oli palvattu äyriäisiä ja nilviäisiä ti­ristettiin öljyssä, viini ja sahti oli jäähdytetty riittävän kylmäksi; lapsille oli tehty ‘simaa’ vedestä, vas­tapoimituis­ta sitruunoista, rusinoista ja sokeriruoko­uutteesta.
Anaterve oli ottanut Adejen kolmanneksi vaimokseen ja pannut kohta lapsen alulle hänen kanssaan, kun me olimme lähteneet mannermatkalle ja hän jäänyt pomoksi. Lapsi, poika,
*Kanarian saarilla kerrottavan ikivanhan tarinan mukaan traakkipuu sai veren värin maitiaisnesteeseensä, kun mam­mutti ja lohikäärme taistelivat ja mammutti surmasi lohikäärmeen; lohikäärmeen veri juoksi puun juurelle ja pirskosi sen lehdille. Traakkipuun punaisesta maitiaisnestettä onkin sittemmin käytetty lääkkeenä vähän joka vaivaan ja remppaan. (Ensio Olut)
oli juuri syntynyt, kun palasimme loma­mat­kal­ta. Nimeksi pojalle tuli Guimar.
Niitä varpajaisia me, Ana, Bena ja minä, pidimmekin sitten monta päivää, että pojalle varmasti kasvaisi varpaat. Kyllä niitä sitten kasvoikin, kuusin kappalein, ja kumpaankin jalkaan.
Guimarista tulikin isompana koko peto juoksemaan ranta­hiekalla tyttöjen perässä, mutta jostain kumman syystä Guimar ei päässyt koskaan tytöiltä karkuun, vaikka kova juoksija oli­kin.
Ehdin juuri ja juuri selvitä ‘Guimarin varpajaisten’ jälkeisestä kankkusesta, kun Inkerin synnytyspoltot alkoivat. Poikani Icodin syntymä ja nimenanto olivatkin sitten suuri koko kansan juhla, ei mi­tkään meidän poikain viettämät ‘Icodin varpajaiset’, varmuuden vuoksi, koska Inkeri ja Adejekin, edellisistä varpajaisista viisastuneina, niin tahtoivat.

VIIDES TARINA Gron Tiffre matkaa taas mantereille ja tapaa Mustanaamarin



















Syksyllä noin kaksi vuotta Inkeri Ugrilaisen ja minun, mei­dän poikamme Icodin syntymän jälkeen lähdim­me ‘Muurikilla’ ja lähes muu­ten samalla po­rukalla, kuin oli palatessamme ensimmäiseltä, uudelle tervehdysmatkalle mannermaalle. Vain syvästi rakas­tamani Guacimara siitä ryhmästä ei tullut mu­kaan, koska hän odotti minulle lasta; oli seit­se­män­nellä kuulla. Tämä tu­leva lapsemme sai alkunsa Anaterven ja Adejen pojan, Guima­rin kaksivuotissyn­tymäpäi­vän aikaan.
Poikani Icodin varpajaiset eivät olleet siis olleet yhtä rajut, kuin Guimarin, joten Icod ei saanut ylimääräisiä var­paita. Pyysin myös Inkeri Ugrilaista mukaamme, kyllä Icodin hoito olisi järjestynyt, ei poika enää rintaa syönyt, mutta Inkeri ei halunnut lähteä. Benchom oli jo iso poika joten hän pääsi tälle matkalle isukin mukaan. Pojan äiti antoi luvan; tosin kyllä poikakin ruinasi pitkään ennen kuin Inkeri Ugrilainen myöntyi. Taisin minäkin ruinata vähän.
Sen sijaan että olisin jatkanut matkaa normaaliin tapaan pohjoiseen tultuamme suuren eteläisen mantereen rannikolle, käänsinkin etelään. Lensimme rauhallisesti mantereen rantaviivaa seuraillen sitä ja sen rannikon muotoja kartoittaen kunnes illansuussa huomasimme kasvuliston sisämaassa käyvän ruohotasankoa rehevämmäksi. Siitä edemmäs ei kannattanut jatkaa, koska tiedän meteorologiasta ja botaniikasta toki sen verran, että sankka kasvillisuus tietää kuumaa ja kosteaa ilmastoa sekä ötököitä, eikä moduuliamme oltu suunniteltu kuumiin ja kosteisiin oloihin, paremminkin kylmiin ja kuiviin, olihan kyse alunperin sentään avaruuslentolaitteesta.
Kuva 46 Eipä uskoisi, että tämäkin Gron Tiffren kivipiirros upeavartaloisesta Guacimarasta lypsyllä on tehty yli 17.000 vuotta sitten! Tämä piirros, jos mikä, osoittaa, miksi Gron Guacimaraa niin syvästi rakasti, ja tietenkin myös päinvastoin. Katso tuota Guacimaran vei­keää ilmettä; taisipa olla melkoinen petiveitikka tuo nainen! Lehmä eikä lypsyämpäri ole valitettavasti mahtuneet kuvaan. Ja sen puoleen, lehmä lypsetään toiselta puolelta, joten kyseessä voikin olla kutun lypsy; kuttu, kuten myös uuhi, lypsetään takaa päin.
Kaiken päälle ötökät olisivat voineet tukkia ilmansuodattimet!
Laskeuduimme suojaisan lahdelman hietikolle. Teimme rannalle nuotion ja ryhdyimme paistamaan nuotiolla tikuissa evääksi ottamaamme lenkkimakkaraa, koska meitä ei kiinnostanut tutkia märässä sademetsäviidakossa rämpien, mikä elukka on syömäkelpoinen, mikä ei.
Ja myrkkykäärmeitä, ehkä muitakin myrkyllisiä eläimiä siellä varmaan on. Sellaisessa läpitunkemattomassa sademetsäviidakossa.
Rantaviivan ja rannikkoalueen kartoittaminen oli tähdellistä tulevaisuutta silmälläpitäen; eihän voi olla pois suljettua, että esimerkiksi myrsky tai sumu estäisi joskus suuntaamasta lennon rantaa ylös pohjoiseen, silloin olisi hyvä tietää, mitä saattoi etelässä odottaa ja mitä kautta pääsisi myrsky- tai sumurintaman kiertämään. Ja mistä saisi halkoja, jos on ‘Yrjöllä’ matkassa.
Siinä kaikessa rauhassa illastaessamme nuotion valopiirin rajamaille hiippaili outo hiippari. Irviöitäkö täälläkin, havahduin, hyppäsin pystyyn ja vetelin hyypiötä varmuuden vuoksi turpiin. Raahasin tajuttoman hyypiön, luulin sitä silloin ‘hyy­piöksi’, koska se oli violetti ja sen silmänympäristät olivat mustat, tulen luo valoon. (‘Hyypiöt’ ovat violetteja, niillä on mustat silmänympäristät; niiden vaaleanpunaiset munat ovat mustapilkullisia ja melko pieniä, ‘Maapallon linnut värikuvina’, avaruuslentäjän käsikirja, toinen painos). Ihmeellisintä miehessä oli tapa, jolla hän oli peittänyt munansa, aivan kuin hän häpeäisi niitä; hänellä oli vinoviirullinen vauvanvaippa muniensa peittona.
Kyllä minäkin häpeäisin, jos minulla olisi vaaleanpunaiset mustapilkulliset munat.
  • Älä hyvä mies lyö enää, ‘hyypiö’ kiljui selväksi kontiksi tultuaan tajuihinsa, minä en halua mitään pahaa; minä vaan taistelen merirosvoja ja kaikkia rosvoja sekä hyypiöitä vastaan. Ettehän te vaan ole merirosvoja tai hyypiöitä, ettehän?
  • Rauhoitu, hyvä mies, sanoin rauhoittavalla äänellä, - emme ole meri- emmekä muitakaan rosvoja, saatikka sitten hyypiöitä. Meidän munamme eivät ole vaaleanpunaiset eivätkä mus­ta­pilkulliset. Kaikilla meistä ei edes ole, kuten ehkä huo­maat, lainkaan munia. Minä olen Gron Tiffre, Taoron Valopää, ja tämä on minun lentohenkilöstöni, mutta kukas hitto se Sinä olet, jos et itse ole kerran hyypiö, kun olet noin violetti, ja mistä olet silmänypärystösi mustiksi saanut? Ja miksi kummas­sa olet peittänyt munasi viirullisella vauvanvaipalla.
  • En minä ole violetti; hyypiöt voivat minun puolestani olla vaikka violetteja, mies vastasi venyttäen päällään olevaa jonkinlaista ‘vaatetta’, niin kuin olen kuullut sellaista nimitettävän ja jatkoi:
  • Minä olen Phantom, Kävelevä Aave! Merirosvojen painajainen. Kävelevä Aave ei koskaan puhu ruokaa suussa, olettehan kuulleet, vanha viidakon sanonta. Ja tämä on minun retliini, toistan, ret-lii-ni työhaalarini; tämä vain on kutistunut tällä lailla tyköistuvaksi tästä jatkuvasta edestakaisesta kastumisesta ja kuivumisesta.
Miehen pinna alkoi kiristyä ja hän hyppi jo tasajalkaa jatkaessaan purkaustaan:
  • Liioin eivät hyypiöt käytä tällaisia vinoraidallisia simmareita, siis toistan raidallisia sim-ma-rei-ta, ei vauvanvaippaa, haalareidensa päällä! Eikä minun silmänympärystöni ole mustat; tämä on musta naa­mio, ettei kukaan tuntisi minua, pöljä.
  • Sinähän se vasta pöljä olet, kun hyppelet täällä tietymättömissä ylt’ympäriinsä viirullisissa vauvanvaipoissa, violetissa kretongissa ja musta kangassuikale silmillä, ja vielä luulet, ettei kukaan Sinua tuntisi. Minä ainakin tunnistaisin Sinut heti vaikka minkälaisesta väkijoukosta. Vai vielä Kävelevä Aave, Sinua nyt ei pelkäisi lapsikaan; joku surkea mustanaamari Sinä olet, valistin kohteliaasti miestä.
  • Mutta kerrohan, hyvä mies, jatkoin miehen, jota ryhdyin nyt nimittämään ‘Mustanaamariksi’, tenttaamista, - mikä se on tämän paikan nimi, niin saan sen karttaani merkittyä?
  • Tämä on Bangallan lahti, saamarin hiivapää. Enkä minä ole surkea, ‘Mustanaamari’ voin kyllä olla, se jopa kuulostaa tyylikkäältä. Minä olen vaan hävittänyt kaikki mun myrkkynuolikääpiöt. Ne pelästy to­ta teidän vehjettä ja ne luikki kaikki viidakkoon, niitä oli ainaski kymmenen, Mustanaamari vastasi ja jatkoi kiukkuamistaan:
  • Eikä tämä ole violetti, vaan ret-lii-ni, usko jo hyvällä! Eikä tämä ole krentonki! Tämä on haalari, ja tämä on veluuria, retliiniä veluuria. Ja nämä ovat sim-ma-rit, sim-ma-rit, saamarin tolvana!
No uskoinhan minä, että siis ‘retliiniä veluuria’ ja ‘sim-ma-rit, saamarin tolvana’.
Kirjasin ‘Muurikin’ lokiin muistiin: Bangallan lahti, Saamarin Hiivapää, ja pyysin sitten Mustanaamaria näyttämään sormin, kuinka monta myrkkynuolikääpiöä häneltä oli hukassa ja Mustanaamari näytti: kuusi.
  • Katsopa nyt, minä opetin Mustanaamaria, - tämä on nyt korkeampaa matematiikkaa. Kun Sinulla on yhdessä kädessä viisi sormea ja Sinä näytät toisesta kädestä kaikki ne viisi sormea, kättä ei silloin riiputeta tuolla lailla löysästi ranteesta, vaan sormet nostetaan reippaasti pystyyn, tällä lailla, näin. Ja kun toisesta kädestä näytät yhtä sormea, minkä ei silloin tietenkään pidä olla keskisormi, niin kuin Sinulla nyt, se tekee yhteensä kuusi. Jos kääpiöitä on enemmän, kuin Sinulla on sormia kummassakin kädessä yhteensä, niin silloin vasta niitä on ‘ainaski kymmenen’.
  • Kun Sinä olet noin viisas, oi Gron Tiffre, Sinä osaat var­maan vetää vitunkin päähäsi, Mustanaamari kiitteli minua ope­tuksesta. Vaikka kuulin jonkinlaista sarkasmia miehen äänessä, en ottanut siitä pahakseni. Opinjyvän kylvö ei koskaan ole turhaa. Dacil antoi Mustanaamarille pätkän lenkkimakkaraa ja neuvoi, kuinka sitä paistetaan. Mustanaamari vieroksui alkuun lenkkiä; sellaisia kun ei viidakossa kuulemma juuri juokse, mutta jyvälle päästyään ihastui sen lihaisaan makuun ja paistoi vielä monta pätkää sekä laittoi runsaasti sinappia päälle.
Iltasen jälkeen kehotin Benchomia hakemaan ‘Muurikista’ yhden puntarin mustanaamarille anteeksipyynnöksi tyrmäämisestä ja aseeksi taistelussa ‘rosvoja ja muita hyypiöitä’ vastaan. Mustanaamari ihmetteli kovin tätä hänelle ennennäkemätöntä ja outoa asetta. Dacil demonstroi puntarin tehon iskemällä sillä rantapalmun kylkeen ja heti puusta putosi pari apinaa sekä kookospähkinä. Pian Mustanaamari oppi puntarinkäsittelyä sen verran, ettei sillä itseänsä heti loukkaisi. Meillä oli kohta monta sylystä kookospähkinöitä kasassa lastattavaksi ‘Muurikin’ kyytiin. Apinoita emme keränneet.
  • Tämäpä oiva astalo, Mustanaamari kiitteli ja pyysi posket innosta hehkuen, josko meiltä liikenisi vielä toinen puntari, sen kaverille, Tarzanille.
  • Yksi puntari per viidakko saa riittää; voit käytellä tätä kaverisi kanssa vuoropäivinä, päätin.
  • Tarzan ottaa melko pahat bundolot ja repii perseensä, jos se ei saa omaa puntaria, Mustanaamari jatkoi inttämistään, mutta minä pysyin lujana ja sanoin, että poikien olisi vaan opeteltava käyttämään puntaria vuoron perään; vaikkapa niin, että Mustanaamari saisi käyttää sitä parittomina ja Tarzani parillisina päivinä.
  • Millaista on ‘käyttää vuoron perään’ ja mikä on ‘pariton päivä’, Mustanaamari ihmetteli. - Ja mistä minä tiedän, mikä on ‘parillinen päivä’; Tarzan voi väittää, että aina on ‘parillinen päivä’, kun se on vahvempi, Mustanaamari jatkoi huuli pitkällä.
  • No, jos Sinä käytät puntaria tänään, niin ‘tänään’ on pariton päivä, niin Tarzani saa käyttää sitä huomenna, kun ‘huo­menna’ on parillinen päivä. Sitten seuraavana päivänä on taas pariton päivä ja Sinun vuorosi, sitten seuraavana Tarzanin ja niin edelleen. Se on silloin vuoron perään, valistin Mustanaamaria.
Mustanaamari pyöritteli puntaria käsissään ja hoki:
  • Vuoron perään: Tänään minä, pariton, huomenna Tarzan, parillinen, sitten minä, pariton, sitten taas Tarzan, parillinen...
  • Ja tuota slogaaniasi, Kävelevä Aave ei koskaan puhu ruokaa suussa, voisit ehkä kehitellä hieman. Esimerkiksi: Käve­levä Aave ei koskaan juokse sakset kädessä, olisi ehkä iskevämpi mainoslause, minä ehdotin keskustelumme lopuksi.
Mustanaamari lähti siitä vihdoin viidakkoon juputtaen itsekseen huuli pitkällä:
  • Kävelevä Aave ei koskaan puhu ruokaa suussa, eikä juokse, en ihan varmana koskaan juokse; onks toi äijä ihan hölmö, eihän Phantomilla ole saksia. Phantom ei edes tiedä mitä ‘sakset’ on... Mutta olisi se voinut antaa Tarzanille ihka oman puntarin, ettei olisi täytynyt tätä mun vuoronperään...
Pitkään kaikui viidakosta loittoneva puntarinkumahtelu viidakon palmujen kylkiin. Viimein kuului kaukaisuudesta pitkä uikuttava huuto:
  • Ulu-ulu-ulu-ui-ui-ui-uiii!
  • No nyt se löysi ne sen kääpiöt! Tai sitten se yhytti sen Tarzaninsa, Bena totesi hilpeästi
  • Tai sitten se vaan iski puntarilla omaan koipeensa, Madde hihitti, ja kaikilla meillä oli hauskaa.
Yöunien jälkeen, heti aamu-Auringon noustua nousimme ilmaan, ohjasin ‘Muurikin’ viidakon reunan yli ja jatkoin sisämaa­han ruohotasangolle, jossa kasvoi siellä täällä suuria tasalatvaisia puita. Madde valmisti moduulin keittokomerossa ravitsevan aamuaterian ja tarjoili sen ruokajuomien kera ohjaamoon.
Tasangolla käyskenteli eriskum­mallisia eläimiä: toisilla oli mahdottoman pitkä kaula, toiset, kuin viirullisia hevosia, jotkut olivat, kuin ne mammutit, joita vielä oli silloin, kun tulimme Maapal­lolle, näilläkin oli pitkä nenä ja sarvet suussa, mutta ei pitkiä karvoja, kuten mammutilla, vähän pieniäkin mammuteik­si olivat, eli ne olivat, kuten tiedämme, niitä samoja norsuja, joista eräs oli ro­muttanut yhden laskeutumismoduuleistamme silloin maahan­laskeutumisharjoitusten aikaan. Isoja kissoja makaili ruohi­kossa. Pienempiä eläimiä oli laumoittain.
Jatkoin lentoamme, kunnes suuri valkohuippuinen vuori tu­li näkyviin. Vuoren lähellä on suuri järvi, josta lähtee iso joki poh­joiseen. Käännyin lentämään joen virtaus­suuntaan. Jokeen yhtyy toinen joki ja tasangolta vielä lisää; yhdessä ne muodostavat mahtavan virran.
Pohjoisemmassa virran varret ovat rehevää maape­rää, vaikka ympäristö on vain pelkkää helposti kulottu­vaa ruohik­koa. Joki leviää suureksi suistoalueeksi ennen kuin se laskee Vä­li­mereen. Rannoilla makaili jul­metun suuria sisiliskoja. Suis­tomaal­ta nousi savua.
Laskeuduin alemmas, tutkiakseni, mistä savu tuli. Näimme oljista tehdyn kylän, taivaalle pällisteleviä ih­misiä ja ihmeelli­siä, kuin järviruo’oista tehtyjä lauttoja jo­ella.
Laskeuduimme kylään ja huomasimme, että lautat todella olivat ‘oljesta tehtyjä’, kuten Benchom niistä sa­noi, eivätkä ih­miset olleetkaan vaaleita, kuten me, mutta ei ‘neekereitäkään’, vaan jotain siltä väliltä. Kar­vattomia he kuitenkin olivat, joten heidän suonissaan ei virrannut ainakaan irviöverta. Väki puhui jotain meille täysin käsittämätöntä kieltä, pulina oli kova, mutta se pulina oli silti selvästi sivistynyttä ihmiskieltä, vaikkakaan emme ymmärtäneet siitä hömpsäsen pöläystä. Sivistyskieleksi sen tunnistimme siitä, kun siinä ei kuulunut öö-örinää juuri lain­kaan.
Benchom, puolestaan, tuli heti juttuun paikallisten lasten kanssa, hän kun on kova piirtämään ja nämä ihmiset kirjoitti­vatkin piirtämällä. Benchomin kirjoitus­taito ei sen sijaan ollut kovin häävi, mutta kova poika piirtämään hän on aina ollut.
Kuva 47 Kopio toisesta Benchomin piirustuksesta. Kuten huomataan, oikeinkir­joitus ei todellakaan ollut pojan parhaita puolia. Piirustuksesta saa kyllä hyvin selvän. Huomatkaa erityisesti, miten poika on jo tuossa iässä osannut hahmottaa torahampaat eri puolille kärsää, ja varsinkin pään takapuolella lähes piiloon jäävän korvan esittäminen osoittaa erinomaista hahmotuskykyä! Benchomista kehkeytyikin sittemmin kanansa joukossa suosittu pilapiirtäjä ja vakavasti otettava kuvataiteilija kuten isänsä. Hänen myöhempiä töitään ei valitettavasti ole säilynyt meille jälkipolville.
Tulimmehan me aikuisetkin juttuun, kun piirtelimme kuvia hiekkaan. Sen saimme selville, että joki olin heidän kielellään kaksi päällekkäistä mutkaviivaa ja vastaavia juttuja. Meidän nimikirjoitusmerkkimme oli heidän kuvakielessään kotkan- ja koi­ranpäisiä ihmishahmoja pystysuoran soikion sisällä; minä olin se kotkanpää, jolla oli aurinkolakki päässään ja kaksi sauvaa käsissä ristissä rinnalla. Myös se ruumiinosani, josta nimenikin olin saanut, oli tuossa sivustapäin piirretyssä kuvassa hyvin esillä; tosin hieman liioiteltuna.
Ihmisvartalon nämä ‘suistoihmiset’, kuten me aloimme heitä kutsua, piirsivät hassusti ‘egyptiläisittäin’, kuten he tyyliään nimittivät, ylävartalo katsojaan päin, mutta pää ja alavartalo sivuttain. Ruukuntekijöinä nämä olivat pätevämpiä, kuin me, ja he myös koristelivat ruukkunsa moninaisemmin; juuri noita hassuja ihmishahmoja he niihin kirjailivat ja muita kuvia.
Näillä ihmisillä oli viljakasvi, johon emme olleet ai­emmin tutustuneet: ‘vehnä’, tai siltä sen nimi meistä ainakin kuulosti.
Vehnän olivat tuoneet heidän esi-isänsä jostain, tai jalostaneet, en saanut täysin kuvista selvää, mutta uskon, että meillekin tutusta speltistä se oli saanut alkunsa. Mutta hy­vää, pehmeää leipää siitä sai, varsinkin, kun veti paksulti suo­lattua sianihraa päälle. Ja ihran päälle vielä hiillostet­tua kalaa.
Leipänsä he paistoivat savesta muuratuissa maauuneissa, mustankirjavaa lihasikaa ja pattiniskaista lehmää, jonka he sanoivat olevan ‘seebu’, he pi­tivät kotieläimenä, kalaa ja sorsia sai joesta.
Vehnän lisäksi heidän ravintokasvejaan oli taatelipalmusta saatavat taatelit, jotka säilyvät hyvin kuivattuina; äkkimakeita kun ovat, sekä, kuten he sitä nimittivät, ‘jamssi’, juures, luultavasti, heillä oli sitä vain jauhona; sillä hetkellä heillä ei ollut sitä tuoreena maistattaa. Myös meheviä vesikasvinjuuria he käyttivät ravintonaan, ja lääkkeinä, näin käsitimme.
Heidän maailmansa oli suppea; he tunsivat vain jo­kensa, sen rehevät rannat ja suiston, mutta ennustai­sin, että joskus tulevai­suudessa, jos he tulisivat olkilautoillaan uskaltautumaan me­relle, ei heidän maail­mallaan olisi enää rajoja!
Tarjosin heidän kylänsä vanhimmalle, Thot, tai jo­tain, mah­dollisuuden pieneen lentomatkaan ‘Muurikilla’, mutta hän kieltäytyi vedoten ikäänsä ja tarjosi keskimmäistä poikaansa, Thut, tai jotain, sijaansa. Mies kai luuli, että kyseessä oli jon­kinlainen uhraus heidän jumalilleen, joita tuntuikin olevan melkoinen lauma. Meitäkin he pitivät jumalinaan; sen sain tie­tää myöhemmin.
Thut, tai jotain, nousi arkaillen alukseen, mutta an­nettuani pojalle kunnon kannun pihkaviiniä lentopelon voittamiseksi, poika kiljuikin jo riemusta, kun maan­kamara jäi allemme.
Nousin normaaliin kahteen kilometriin ja pyöräytin pienen lenkin ensin sisämaahan, sitten merelle ja ta­kaisin kylään. Poika oli hetkessä nähnyt enemmän maailmaa, kuin aikaisem­mat sukupolvet yhteensä. Pojasta kehkeytyi myöhemmin var­maan suuri maan­tieteilijä ja tietäjä, ehkä heimopäällikkö, tai ylipappi vallan, mene tiedä. Puheensorina oli kuitenkin mah­tava, kun poika palasikin hengissä, joskin melkoisessa kän­nissä lennolta. Olihan hän lentänyt ‘jumalien’ kanssa.
Palkkioksi pojan palauttamisesta kyläpäällikkö Thot, tai jo­tain, antoi meille monta koristeellista ruukkua veh­nää ja kivettömiä kuivattuja, levyiksi puristettuja taateleita useita levyjä. Poika kehui muille pojille, ettei hän ollut pelännyt yhtään. Olipahan nähnyt, että kylän ulkopuolella oli kokonainen maailma.
En tullut pyytäneeksi itämiskelpoisia taatelinsiemeniä Gron Echeydelle kylvettäväksi; olisi Thot, tai jotain, varmaan antanut. Vahinko, mut­ta kun on vain yksi pää, oli mikä vuoden aika hyvään.
Vanhempi veli, That, tai jotain, olisi myös halunnut lennol­le, mutta aikataulumme ja lisäpolttoaineen epä­varma saata­vuus ei sallinut uutta lentoa; jokainen nousu vei näes oliiviöl­jyä vä­hintään yhtä paljon, kuin tuhannen kilometrin vaakalen­to, koska lentogene­raattoreita pyörittävää oliiviöljyllä käyvää polttomoottoria oli noustessa huu­datettava täy­sillä kierroksilla, kun taas vaakalento kävi lähes tyhjä­käynnillä. That, tai jotain sai lohdutukseksi kannun pih­ka­viiniä, kuten veljensäkin oli saanut. Poika oli sii­henkin tyy­tyväinen.
Kylän miehet olivat sillä aikaa, kun minä lennättelin That-poikaa, teurastaneet sian ja paistoivat sitä jo vartaassa. Naiset aikoivat paistaa sian lisukkeeksi nostattamattomia littanoita vehnäkakkuja. Koska meillä oli hiivaa mukana, Dacil opetti kylän naisille sekahiivaleivän leivonnan aivan kädestä pitäen; hapattamisineen kaikkineen. Dacil sai tuosta teosta kunnianosoituksen: hänet nimitettiin juhlallisesti ‘Sekahiivaleivän Jumalattareksi’ ja kyläläiset pyhittivät tuon päivän ‘Sekahii­valeivän Jumalattaren päiväksi’. Dacil sai päähänsä uuden arvonsa merkiksi tekotukan. Minä tein tapauksesta luonnospiirustuksen; josko sitten joskus heille oikein kopion kuvasta toimitan, kunhan nyt ensin siitä kuvan aikaiseksi saan.
Kuva 48 Gron Tiffrellä oli ainakin tarkoitus toimittaa kopio tästä kivipiirroksesta ‘Dacil leipomassa hiivaleipää tekotukka päässä’ suuren joen suistoalueella asuneille ihmisille. Tiedossa ei ole, onko toimitus mennyt perille.
Gron on pyrkinyt kuvaamaan mallinsa ‘egyptiläisittäin’, vaan ei ole varmaankaan muistanut, miten se oikein meni.
Vastalahjaksi Dacilin nimittämisestä jumalattareksi - meistä ei kukaan tosin ymmärtänyt, mitä ‘jumalatar’ merkitsee; kai se jotain korkea-arvoista on, koska väki Dacilia puhutellessaan, vaikkakaan Dacil ei heidän puhettaan ymmärtänyt, kävivät polvilleen - ja vehnänsiemenviljasta tein heille tyyppipiirustukset pohjaltaan nelikulmaisesta ylöspäin huipuksi kapenevasta varastorakennuksesta. Koska ‘Tiffre’ on heidän kielellään, sen opin siunatessani kylän neidot, ‘Keffre’ - neitokaiset asettivat kämmensyrjänsä vatsaansa vasten osoittaakseen syvyyden, missä asti olin kunkin sisällä käynyt, puistelivat päätään ja toistelivat: Huh, Keffre, huh, huh! - annoin talotyypille, johtuen sen geometrisestä muodosta, nimen ‘Kef­fren Pyramidi’.
Eihän meillä toki niin kiire heidän luotaan pois ollut, ettemme ‘pupuleikkiä’ ja oluenpanon jaloa taitoa olisi heille opastaneet. Tosin heidän kulttuuriinsa, eli kasvinviljelyynsä, kuului ‘vehnä’, ei ruis, saati oluen perusalkuaine ohra, villiohraa ja villiruista kasvoi heidän asuinaluettaan ympäröivällä ruohotasangolla runsaasti, kuten spelttiä, villivehnääkin, joten kehotin heitä ryhtymään toimeen ohran ja rukiin jalostamiksi viljelyskasveiksi. Meidän oli mallastettava vehnämallasta olutmäskin mäskäämistä varten ja oli paneminen kunnon sahtiin verrattuna onnetonta vehnäolutta.
Kiitimme isäntiämme, kun ensimmäinen oluterä oli valmista ja jo juotavissa, nostin ‘Muurikin’ ilmaan ja suuntasimme kohti Välimeren aavaa. Ilmaan päästyämme muistin harmikseni, että olin unohtanut ‘Keffren Pyramidin’ piirustuksista mittakaavan. Minkähän kokoisia pyramideja tehnevät, kun piirustuksiani lukevat? Eivät varmaan kuitenkaan mitään mahdottoman suuria, onhan heillä nyt sentään joku tolkku päässä.
Ennen kuin meren pohjoisranta tuli näköpiiriimme, tupsahti horisontista esiin suu­rehko saari; se näytti ylen rauhalliselta ja asumattomalta, joten emme kuluttaneet siihen sen enempää aikaa, määritimme vain paikan suunnilleen, merkitsin sijainnin karttaan, merkitsin sille nimeksi aivan omasta päästäni ‘Kiprus’ ja sitten kään­sin lento­suunnan länteen kohti Kritiä, koska oli oletettavaa, että Kriti oli jo saanut ensimmäiset asukkaansa.
Oli tyyni syksyinen iltapäivä, myrskytuulet olivat vielä kau­kana pohjoisessa ja jo matkojen päähän nä­kyi Kritin pohjois­rannalta nouseva leiritulien kotoisa savu; jep, väkeä oli pai­kalla!
Kolme perhekuntaa, sen havaitsimme, kun olimme laskeutu­neet, yhtenä heistä kalastusmestari Mykene Europa-vaimoi­neen ja Kriti-tyttärineen, oli rantautunut keväällä saa­relle. He olivat purjehtineet kaksi vuotta saaristossa kalas­tellen, saarel­ta saarel­le, kunnes olivat onnistu­neet suunnista­maan suotuisten tuulien myötä Kritille. Myös Mykenen veli, Mino ja hänen vaimonsa Pasifae olivat muuttaneet saarelle, ja kun Mykene oli ottanut yhä vetreät vanhempansa, isänsä Titanin ja äitinsä Rhean mukaansa, oli koko hänen sukunsa koossa.
Saarelle oli rakennettu vasta muutamia majoja ja asunto­kenttääkin vasta oikeastaan raivattiin. Pieni kaskialue asunto­kentän reunalta oli jo kaadettu kui­vumaan rasille polttoa odot­tamaan, joka tapahtuisi ennen kuin syksyn sateet tulisivat. Suu­remmat puut oli karsittu, kuorittu rakennuspuiksi ja kieritelty syrjään kasalle. Kannoista oli kammettu ylös maanpinnalle ne, jotka ihmisvoimin vain oli saatu. Kaksi vanhempaa kaskea oli viljelyksessä ja viiniköynnökset olivat alkaneet tuottaa satoa vuoren rinteellä.
Syksymmällä, mannertuulten aikaan, oli saarelle vielä tulossa suuri lautta, joka toisi jonkun verran karjaa, kasvien taimia ja ainakin yhden perhekunnan. Mykene pyysi meitä välittämään tulijoille listan tuomisista, joita he tarvitsisivat jokapäiväisessä saarelaiselämässään. Hevonen, ori ja tiine tamma oli heillä toivo­muslistalla, mutta päällimmäisenä toiveena oli pari kunnon sonnia; Titan-papan omistamalla ja mukanaan tuomalla, papan nuoremman pojan, Minon mukaan nimetyllä Minotaoros-son­nimullilla olikin ilmennyt piilokives, joten oli ollut pakko härittää se. Minon vaimo, Pasifae, oli ollut tästä toimenpiteestä ollut hyvin murheissaan, sillä hän oli suuresti kiintynyt Minotaoros-sonniin / - härkään ja säälinyt tätä. Hän oli jopa teettänyt Minotaorokselle puisen, sisältä onton *lehmän - ‘panopuun’, kuten muut sitä nimittivät - ettei se ressu, lehmikarjan ylenkatsomana, silloin kun se oli ollut vielä sonni, tyystin ilman leidiseuraa olisi joutunut olemaan. Nyt tuo ‘panopuu’ seisoi pihalla turhanpanttina lahoamassa.
Edellä mainitun piilokiveksisyytensä lisäksi elikko oli muutoinkin vammautunut, se oli puhkaissut toisen silmänsä piikkipensaikossa, joten puolisokeakin se nyt oli, ja työjuhtanakin lähes kelvoton hiivapää härkä. Me lupasimme välittää tiedot tulijoille. Kerroin heille myös, että idempänä on, jos heitä joskus vaikka kiinnostaisi joskus matkailla, iso saari vaikka lomailla, ja että olin antanut sille nimen ‘Kiprus’.
Varhain keväällä oli vuoren rinteeltä raivattu ja poltettu pu­seikkoa sen ver­ran, että oli saatu kylvöalaa varhaisohralle, varsinainen ohrasato tuleentuisi vasta noin kolmen kuukauden päästä, sato oli nyt kor­jattu, mallastettu ja ohraolut valmista, eikä olutta, kuten hyvin tiesimme, voinut säilyttää liian kauan, joten saimme siitä osamme. Varhaissadon ohran tilalle oli jo istutettuna mantereelta tuotua viiniköynnöstä; saaren rinteillä kasvava köynnös oli alun perin saarella jo kasvavaa villiä viinirypälettä ja siitäkin oli saatu satoa. Uudet teräiset toisen sadon ohrapellot ylempänä vuorella olivat jo hyvällä oraalla.
Saaren laella, ylätasangolla, olisi mainiot viljelysmaat, jos vain vainioiden kastelun saisi jotenkin järjestettyä; makeaa vettä saarella oli riittävästi, kun sen vaan saisi ylös maan si­sältä. Siihen hätään en ehtinyt pumppua keksimään, mutta lu­pasin
*Antiikin tarustoissa kerrotaan, että Kreetan kuninkaan Minoksen - jonka merenjumala Poseidon oli ihan vaan vittuunnuksissaan kironnut - puoliso Pasifae olisi todella teettänyt puusta onton lehmän, mutta ei tuon takia, miten Gron Tiffre kertoo asianlaidan olleen, vaan asettuakseen itse lehmän sisään ja antaakseen näin sonnin astua itsensä. Tästä epäpyhästä toimesta olisi ollut tuloksena Minotaoros-hirviö; pääpuoleltaan ja sorkiltaan nauta, mutta muuten ihminen. Sitten tämä märehtijä, eli aivan selvästi vegaani, olisi muka syönyt ihmisiä! Henkilökohtaisesti luotan ennemmin Gro Tiffren versioon tarinasta, olihan hän omin silmin tuon puulehmän nähnyt ja itseltään Pasifaelta sen käytöstä kuullut. (Ensio Olut)
seuraavalla matkallani sellaisen keksiä. Pumpunkeksimi­nen ei näes ole mitään hätäheikin kiireessä tehtävää hommaa.
Meri oli ollut antelias ja ylätasangolta oli löytynyt peuroja, sahtiakin oli pantu; oli ensisadonkorjuujuhlan aika. Kalastusmestari My­kenelle ja hä­nen vaimolleen Europalle oli syntynyt kesällä poika, Knosso, ja sitäkin piti juhlia.
Pidimme melkoiset bakkanaalit. Sahti, viini, kalat, peuranliha ja vastaleivottu ohraleipä maistuivat. Ker­roimme isännillemme tarinoita ja he meille. Uutta meille kaikille oli, että etelämmäs­säkin asui ihan oikeita ihmisiä, jotka eivät kuitenkaan puhuneet kieltämme; lienivätkö jotain muinaisjäännöksiä, tai sellaisia.
Kun juhlista oli viimein selvitty, opetimme saarelai­sille pyö­rän valmistuksen ja käytön, pihkaviinin resep­tin, sekä jätimme heille ruukullisen vehnää ja humala­köynnöksen siemeniä ke­väällä kylvettäväksi. Taateleita meiltä liikeni maistiaisiksi ja joutihan meiltä jokunen kookospähkinäkin heille. Oli taas aika jättää hyvästit.
Mykene uhosi lähtiäisiksi, että hän tulee rakentamaan veljensä Minon ja isänsä Titanin kanssa pojalleen Knossolle, ja vielä aivan muutaman vuoden sisällä, mahtavan sokkeloisen palatsin heidän nykyi­seltä asuinpaikaltaan katsoen vähän idemmäs; saa poika kasvatella nautakarjaa sitten siellä sen alakerrassa. Oli jo katsonut sille palatsille hyvän paikan sieltä vuo­ren rinteeltä.
  • Knosson palatsia tullaan varmaan, näin Mykene uhosi, - ihmettelemään tuhansien vuosien kuluttuakin, ja kaukaa tullaankin. Pirun kaukaa!
  • Ainakin perustukset on sitten jo varmaan valmiina, kun seuraavan kerran tänne ehdimme, ole­tin.
Knosson isoäiti Rhea-mummo epäili miessukukuntansa osaavan paremmin kerskua kuin rakentaa. Siitäkös Titan-pappa otti nokkiinsa ja aikoi esittää haisevan vastalauseensa, mutta hänen oli lähdettävä paimentamaan härkäänsä, toissilmäistä Minotau­rosta pois ohrahalmeesta, ja perheriita kuivui siihen.
Kun olimme jo nousemassa moduuliin, Mykene heräsi hihkumaan:
  • Hei hitto, avittakaa nyt vähän, millä ihmeellä tämän kookospähkinän saa rikki?
Siinäpä olikin pähkinää purtavaksi; emmehän mekään olleet avanneet yhtäkään kookospähkinää vielä. Mykene jäikin Kritin rannalle raapimaan päätään ja hokemaan:
  • Millä saisin rikki kookospähkinän? Millä ihmeen kumman konstilla tämän saa auki?

KUUDES TARINA Matkalaiset käyvät Olympos-vuorella























Kiertelimme Kritiltä lähdettyämme vähän saariston yllä ja osuimme nie­mimaalle. Tämä niemimaa on sen kapean kannaksen, joka erottaa Mustan Meren Vä­limerestä, länsipuolella.
Niemimaalla kuljeskeli vain yksittäisiä metsästäjä- ja kalas­tajaperheitä; nämä käyttivät maistaan nimeä ‘Hellaa’. Meillä oli sopivasti aikaa, niinpä kävimme jututtamassa muuta­maa, koska tiesimme, että ei olisi enää pitkä matka ‘Kaksoiskylä’ -kylään joen rannalla ja siellä saisimme ‘Muuri­kin’ tankkiin oliiviöljyä, jos ei heti, niin muutaman kuu­kauden päästä ainakin, joten polttoaineen kulutuk­sesta nousujen aikana ei ollut enää niin nuukaa.
Niemimaalla sitten kertoivat juttua Olympos-vuoren rinteellä asu­vasta miehestä nimeltä Zeus, joka oli isänsä puolelta muinaisia titaaneja, muistajia. Zeuksen ykkösvaimon nimi oli Serva, palvelija. Titaanien sukujuurta hänkin. Kehottivat meitä kysymään kolmijalalla maanhalkeaman päällä istuvalta naiselta tarkemmat lento-ohjeet, oli kuulemma oikein kuulu ‘oraakkeli’, mutta hänen ohjeistaan ei kuulemma hullu erkkikään ollut ottanut tähän mennessä mitään tolkkua. No, me kysymään.
Nainen hyppäsi ylös tuoliltaan, kun häneltä niitä ohjeita tiedustelimme, levitti kätensä suoriksi sivuilleen, kallisteli itseään sivulta toiselle ja teki suullaan suunnilleen näin: ‘prrrr, prrrrrr, pörrrr, pörrrrrrr. Seuraavaksi hän kävi kyykkyyn ja ylös, kyykkyyn ja ylös ja heilutti käsiään ylös ja alas raakkuen samalla: Kraak, kraak. Kyllä meille kaikille nauru maittoi; niin hauskaa ei semmin ollutkaan ollut, kun Guajran tissit kerran jäivät ‘Päijät-Hä­meellä’ mankelin väliin. Lento-ohjeitahan ne, lento-ohjeita.
No, onneksi emme tarvinneet näitä ‘oraakkelin’ ‘lento-ohjeita’, meille riitti, kun yleensä ilmansuunta oli tiedossa. Taisi täti olla vähän liikaa höyryissään. Olisikohan hänen ollut syytä pitää välillä pientä taukoa?
Zeuksella oli kuulemma villit tarinat; hän muun muassa juttelee, kuinka hän on kerran pannut jopa joutsenta. Ja sonniksikin, siis oikein urosnaudaksi hän osaa muuttua! Vieläpä hän on puheidensa mukaan pystyy tekemään tyttölapsen ihan omasta päästään!
Zeuksen ykkösvaimon nimi oli siis *Serva. Zeus oli antanut vanhimmalle pojalleenkin nimeksi Zeus ja vanhim­malle tyttärelleen nimeksi jälleen Serva; miehellä täytyi olla huono mielikuvitus, tai hyvä huumorintaju. Tämä ihmeukko minun oli pakko tavata. Onneksi löysimme selväpäisen opastajan, joka neuvoi suunnan, mihin lähteä, ja löysimme kuin löysimmekin perille. Isäntä oli jo pihalla vastassa.
  • No kah, Tiffren Gronihan se siinä, Taoron Valopää itse, oletan. Olenkin jo kuullut Sinusta, tervehti vanhempi ja partai-
*Serva oli Kreikan jumaltarustojen mukaan Zeuksen ensimmäinen, vaan ei ainut, puoliso. Serva tunnettaan paremmin jumalnimellään ‘Hera’. (Ensio Olut)
sempi Zeus ja johdatti meidät tupaan sisälle.
  • Tervepä, terve, lienet se vanhempi Zeus, kun olet par­tai­sem­pi­kin, vastasin, kun istuuduimme höyryävän li­hakeittopa­dan ää­relle. - Mutta mistä tiesit, että minä olen minä?
  • Tiesinhän minä, koska esi-isäni ovat niin kertoneet. Kipaisepas Zeus nuorempi Hadekselta Manalasta muutama kannu viiniä vieraillemme. Ja pyydä kannu sitä vuoden 15331 eaa. vuosikertaa - sitä pitäisi vielä olla siellä tuonpuoleisessa viinivarastossa - vieraille maistiaisiksi; se vuosi oli mielestäni erinomainen viinivuosi täällä Olympoksen rinteillä. Mene sinäkin Ares mukaan viiniä hakemaan, kiireesti, mars, mars, tämä on vasemman jalan tahti! Poseidon, haepa käsienpesuvettä vieraille! Pallas Athene, lopeta tuo *pöllöily! Jätä se lintu rauhaan ja auttamaan siitä Artemista pöydän kattamisessa, Zeus päsmelsi tohkeissaan taputellen kämmeniään poikiaan ja tyttäriään komentaessaan.
  • Miks aina mä? Luulet vaan, ukko, et sä, että sä oot joku jumala, joka voi aina hyppyyttää mua. Ja faija hei, ‘mars, mars’, ja ‘vasemman jalan tahti’, toi on kuule jo vähän paksua! Ja luuleksä äijä, että mulla on siivet jaloissa, häh? Zeuksen teini-ikäinen Ares-poika irvisteli ja lähti sitten lorvien veljiensä perään.
  • Olen minä vielä sinulle vaan sellainen ukko ja vieläpä ylijumala, että et paljon faijoittele etkä äijittele! Siitä vaan, kipi, kipi, niin kuin olis jo! Ja niin kauan kuin sinä pidät jalkojasi minun ruokapöytäni alla, et puhuttelet kunnioittavasti ja sanot kauniisti ‘isä’, vai näytänkö minä sinulle taivahan merkit!
Vanhempi pojista kipaisi nopsaan manalasta kaksi lastia ilman taivaan merkkejä, ja näin oli kahdeksan kannua viiniä pöydässä. Ja pari kannua lisää tuli kotvan kuluttua, kun kapi-
*’Pöllöillä’ tässä ‘silittää pöllöä’. Muinaisessa Kreikassa pöllö oli Pallas Athenen (lat. Minerva), viisauden jumalattaren vertauskuva, ja hänet kuvattiin usein silittämässä pöllöä, joten ei ihme lain, että Pallas Athene silitteli pöllöä. (Ensio Olut)
noiva, murrosikäinen Ares ehti re­tuuttaa suu mutrussa kannun­sa paikalle.
  • Tuollaisia ne ovat murrosiässä; aina kokeilemassa, missä rajat kulkevat. Jos tämä Benchom on Sinun esikoisesi, niin Sinulla on tämä sama vielä edessä päin, Zeus jutteli taputellen vierellään istuvan Benchomin päätä. Benchom ei taputteluista pitänyt, vaan vetäytyi kauemmas penkillä.
  • Kuulepas, Benchom, Zeus puheli pojalle, Kharonin, Hadeksen, sen viinikellarin, Manalan hoitajan lautturikaverin koira sai taannoin pentuja, ja yhdellä niistä on kaksi päätä! Jos tahdot, niin tämä Afrodite voi viedä Sinut Manalaan katsomaan sitä pentua. Tehän olette saman ikäisiä.
  • En minä tytön kanssa, Benchom vastusteli, mutta lähti kuitenkin. Palattuaan manalasta Benchom intosi, että hänenkin täytyi saada sellainen kaksipäinen koira. No minä siihen, että oliko se koira vähän niin kuin makkara, kun makkarassakin on kaksi päätä.
  • No ei, höhlä! Tässä koirassa on kaksi päätä rinnakkain ja sitten sillä on vielä erikseen häntä! Kun se syö toisella päällä, se voi yhtä aikaa haukkua sillä toisella. Ja sen nimi on Kerberos. Hankitaanhan, iskä hei, meillekin samanlainen koira? Minä sanoin, että katsotaan nyt.
Siinä viiniä särpiessä minulle tuli kusihätä. Minä tiedustelin Zeukselta, olisiko soveli­asta käydä kusella hänen halkopinonsa takana, vai mihin heillä oli tapana rakkoa keventää. Zeuk­sen mielestä oli jopa suotavaa käydä halkopinon takana, kunhan en vaan pissi pinon rakoon.
  • Voivat vielä syttyä palamaan, Zeus sutkautti mielestään hauskasti, koska nauroi päälle katsellen samalla ovelan näköisenä, oivalsinko vitsin. En oivaltanut, mutta kohteliaana vieraana nostin peukkua ja olin ymmärtävänäni.
Menin siitä sinne halkopinon taa, enkä kussut halkopinoon. Juuri, kun oli lerputtamassa, tuli siihen ky­liltä päin Serva, Zeuksen vaimo, vaikkenhan minä häntä silloin vielä Zeuksen vaimoksi tiennyt, ja minä siellä halkopinon ta­kana kuivalla heinikolla häntä tervehdin Servaa tapojemme mukaan.
  • Sinähän se vasta melkoinen hanu olet, Serva huomasi, - Kuka lienet, kun näin kohteliaasti tervehdit? Lienetkö itse Gron Tiffre?
  • Itsepä Tiffren Groni olen. Ja mukavaa, että huomasit, että olen melkoinen hanu; olen ollut jo nuoresta pitäen, minä siihen rinta rottingilla Servan lausumasta kohteliaisuudesta.
Vaan ken olet Sinä, ihana neito?
  • Serva olen, vaan en neito; olen tuon Zeus-ukon parempi puolisko, sen ykkösmuija siis. Eipä vaan tuo tämän talon isäntä näin huolella useinkaan minua kilki. Kävisitpä Sinä useammasti kylässä! Tämä meidän ukko ei muuta osaa, kuin ryypätä, kehua itseään ja lapsiaan komentaa.
Serva kiirehti edellä taloon ja minä menin kohta perässä. Tein tuvassa muutaman luonnoksen rouvasta; josko niistä joskus kuvankin aikaan saisi, joskus myöhemmin.
  • Hestia, liemi jo tulelle, äiskä tuli töistä! Demeter, leipää ja juustoa vieraille! Ja Nike, haepas pullo viina Kronos-papan temppelistä, sinultahan se käy niin äkkiä; otetaan tässä ennen ruokailua pienet napanterit, kai teille käy, Zeus intosi.
Ei aikaakaan, niin meillä kaikilla oli oma leipä, veitsi, juus­tonkäntty ja liemikuppi edessämme. Benchomille tuotiin vuo­henmaitoa, koska hän oli liian nuori juo­maan viiniä. Kum­mallinen voimakkaan hajuinen Nike-pojan Kronos-papan temppelistä hakema aine, jota vanhin Zeus kaatoi juomakuppeihimme ja nimitti ‘vii­naksi’, vaan kummastutti meitä. Tätäkö pitäisi juoda? Ja millainen ihmeen kum­ma mahtoi olla ‘napan­teri’?
  • Kätevää, eikö totta, tiedusteli Zeus meiltä ja kaatoi pullos­ta lisää ‘viinaa’ kulhoihin, - Ei kulu aikaa viinin li­pittämiseen, muutamalla na­panterilla pääsee nopeasti känniin, jää pa­remmin aikaa täh­dellisemmälle.
  • Mikä on sitten tähdellisempää, kuin viinin lipitys, tie­dustelin Zeukselta ja maistoin. - Mitä pirun myrk­kyä tämä oikein on? Tämäkö on nyt sitä ‘napanteria’?
Kuva 49 Ja saihan Gron niistä luonnoksista kuvan aikaiseksi. Serva eli Hera näyttää olleen vartalotyypiltään klassinen; pienet kiinteät rinnat ja makea pylly. Tällainen naisvartalo oli muodissa vielä antiikin Kreikassa ja Roomassakin. Milon Venuskin on tätä vartalomallia. Yhäkin tämä malli on kovan ajon kestävänä erittäin kysytty ja ajattoman tyylikkäänä varsinkin kokeneempien ja järkevien miesten suosima käyttömalli niin arki- kuin huvikäyttöönkin!
  • Tää on hapantuneesta viinistä ‘tislaamalla’ kokoonkeitel­tyä eräänlaista viinitiivistettä; käy pirun hyvin päähän. Mun isä, se on nykyään nimeltään pelkkä Kronos, se on titaani, niin kuin ykkönen. Minä olen Zeus, sen poika, kässäätkö? Ai et, no se on niin pitkä juttu, että kerron sen joskus myöhemmin.
  • No niin, Kronos, mun isä, vaikka on jo vähän höperö, niin tätä se piru osaa ja jaksaa keitellä siellä ‘temppelissään’. Tosiasiassa se hänen ‘temppelinsä’ on meidän vanha karjakeittiö. Kronos on ko­keillut peitellä, sanoisinko nyt, rojun makua, jota tässä ‘viinassa’ alun perin on, monilla kas­visuutteilla; anis on ainakin minun mielestäni parasta napante­rin maustetta. Valitettavasti tämä papan anisnapanterisatsi ei ole vielä maustunut kunnolla, mutta ottaa tätä jo näinkin, Zeus intosi ja jatkoi sitten, kun minä olin hänen mielestään oivaltanut, miten ‘viina’ muuttuu ‘napante­riksi’:
  • Tiedustelit, mikä on tärkeää. No ei varsinaisesti mikään. Pääasia on, että minä muistan vanhoja asioita ja välitän muistin eteenpäin pojilleni. Servalla on vähän vartiointihommia kaupungilla tuolla alhaalla; minä se täällä vuorella noille kakaroille joskus kännipäissäni mylvin, että mäki vaan raikaa, mutta lapsenvahdin hommilta jos ehdin, voin esimerkiksi keksiä vaikka nimiä! Monilta kasveilta puuttuu vielä nimi ko­konaan, ja kaloilta, äyriäisiltä, eläimiltä. Jos aikaa jää, voi aina keksiä uusia jumalia. Monilla paikoillakaan ei ole olemassa ni­meä, saati omaa jumalaa. Minulta käydään päivittäin kysy­mässä, mikä minkin nimi on. Esimerkiksi kävivät tässä taan­noin kysymässä, mikä olisi hyvä nimi tälle maankolkalle. No Hestia oli juuri aloittelemassa ruoanlaittoa ja viriteli tulta hel­laan. Siitäkös minä keksin, että ‘Hellaa’ voisi olla sopiva nimi.
  • Jaaha, no niin, sitä minä arvelinkin. Annapa sitten Atlantin valtameressä, kallioporttien takana sijaitsevalle kotisaarellemmekin nimi, sa­noin piruuksissani.
  • Sehän on ihkaselvästi Atlantis, koska se sijaitseekin At­lantis. Hei, täähän rimmaa! Atlantis on Atlantis ja se kelluu Atlantis! Ja hei, kuunteles tätä: ‘Kallioporttein tuolla puolen Atlantis on maa, joss’ on kullit suuremmat ja pillu piukempaa...’. mitäs pidät? Ihan rupesi runoa pukkaamaan.
  • Atlantispa Atlantis, on ja kelluu, niinpä niin, tietysti, mikäs muukaan. Runoilija Sinä kyllä olet, se täytyy myöntää. Vielä kun laitat tuohon runoon sävelen, vaikkapa humpan, niin ei kun ryhdymme yhdessä laulamaan, minä hymis­telin ja maistoin taas ‘anisna­panteria'. – Mutta kerropa nyt ihan todella, miten tiesit minun nimeni? Ja koska tunnut olevan kovin tietävä, niin osaatko myös kertoa, miksi me ymmärrämme toistemme kieltä?
  • Katsos, noin kaksikymmentätuhatta vuotta sitten ulkoavaruudessa risteili ihmiskunnan pelastusristeilijä ‘Pohjoispohjan­maa’. Se joutui johonkin sellaisen imuun. Tuo imuri oli, niin minulle on kerrottu, avaruuden ‘madonreikä’. ‘Madonreikä’ heitti risteilijä ‘Pohjoispohjanmaan’ Maapallolle. Siinä rytäkässä jäi henkiin vain muutama ihminen, muiden muassa minun esivanhempani titaanit; sen pelastusristeilijän runko kun oli nääs titaania, siitä nimi, Zeus selvensi ja jatkoi:
  • Jotkut pelastuneista lähtivät tuonne itään päin, osa jäi tänne tämän Välimeren ja sen mustemman Meren ympäristöön. Sama varmalta taholta kuulemani tieto kertoo, että Sinä ja Sinun pelastusristeilijäväkesi sekä vielä joku muu risteilijä olivat myös joutuneet samaan ‘madonrei­kään’ silloin. En kyllä ymmärrä, miten Sinä olet nyt tässä ja puhut samaa kieltä, kuin minä, mutta minun perimäni tieto vaan kertoo asian olevan niin ja Sinun olevan Gron Tiffre. Minä näin nuorena miehenä, sen ikäisenä, kuin Sinä nyt, Sinun etiäisesi lentävän taivaalla. Muitakin on vielä sieltä joskus tulossa; joitakin on jo tullut. Uskotko?
Yht’äkkiä minä tajusin: neliulotteinen maailmakaikkeus, sehän se! ‘Madonreikä’ oli tietenkin ollut neliulotteinen; se oli nakellut näitä meidän risteilijöitämme mihin Maan aikakauteen sattuu, riippuen siitä, missä kulmassa niistä kukin joutui ‘ma­donreiän’ nieluun. Ja minun synnyinristeilijäni ‘Pohjoispoh­janmaa’ oli joutunut aikaan kaksikymmentätuhatta vuotta sit­ten. Voi hurja, jos minua ei olis vaihdettu ‘Päijät-Hämeelle’, niin minä olisin elänyt jo kaksikymmentätuhatta vuotta sitten!
Ja koska muitakin risteilijöitä oli joutunut, vaikkakaan emme sitä aiemmin olleet oivaltaneet, samaan tai samankaltaisen ‘madonreiän’ kurimukseen meidän kanssamme, kaikkialla maailmassa puhuttiin kieltä, jota pystyimme vielä melko kevyesti ymmärtämään. Siksi siis olin ymmärtänyt senkin kielen, vitin, mitä Indira ja muutkin sen suuren vuoren juurella asuvat puhuivat. ‘Viti’ ei siis ollutkaan muinaiskonttia, vaan toisella pelastusristeilijällä puhuttu murre, josta oli kehittynyt kieli. Ja siksi siis meidän kaikkien tavat olivat niin samanlaiset!
Ja senkin tajusin, että vielä joitakin tulijoita oli jo tässä samassa paikassa, mutta aivan eri ajassa! Kukaan vain kolmiulotteiseen ajatteluun tottunut, ei olisi tullut ajatelleeksi tuota!
Että se siitä. Ja saaremme tunnettiin muka nyt siis Atlantiksena. Hah. Muuten äijän puheet olivat ihan järkeviä. Nimenantajana oli Zeus vaan pöljä; kaikki ihmisethän sen nyt tietävät, että saaremme nimi oli Gron Echeyde. Vai tietävätkö? Mutta selitys siitä, miten Zeus tiesi minun nimeni oli järkeenkäypä.
Anisnapanteri’, ‘ouzo’, kuten Zeus sitä nimitti, siinä voi olla ideaa, se ei maistunut nimenä kovinkaan oudolta. Muuten kyllä maistui, ja päähän se kävi. Ja raikasti hengityksen, nosti punan poskille, sekä antoi höveliään käytök­sen.
Hauska mies muuten ja vieraanvarainen isäntä, pyysi jää­mään yöksi; olisi tarjonnut meille miehille kummallekin jonkun vanhemmista tyttäristään vuodekumppaniksi; Servaakin olisimme saaneet painaa, ja ihan luvan jälkeen. Vastaavasti nai­sille hän olisi suonut mielellään muutaman aikamiespojistaan petikaveriksi kullekin. Benchom olisi saanut vieruskaveriksi tuon itsensä ikäisen nym­fin, Afroditen.
  • Tämän tyttäreni Afroditen juuri tein ihan omata päästäni jokunen vuosi sitten; kipeetä se kyllä otti. Uskallathan Sinä Benchom, aikamies jo melkein, nukkua Afro­diten kanssa saman peiton alla, Zeus kiusasi poikaa.
  • Mutsi mut meren vaahdosta teki, et sä; sä muhinoit niihin aikoihin vaan niitten vitun joutsentes kanssa, Afrodite-tyttönen protestoi esimurrosikäisen innolla. Mutta jatkoi keimaillen ja muka kaivaen varpaalla lattiaa:
  • Sä oot kyllä söpö. Sun nimi oli Benchom, eiks nii. Sulla on niin söpö pylly. Mä voisin rupeen oleen Sun kaa. Voisit sä rupee mun kaa? Ihan oikeesti.
  • Ja minähän kun en tyttöjen vieressä nuku, enkä rupee oleen kaa, en koskaan, jos ei ole ihan pakko, mutta en silloinkaan! Ben­chom sanoi melkein itku kurkussa, piiloutui selkäni taakse ja kysyi vielä varmuuden vuoksi;
  • Eihän minun ole pakko, isä, eihän?
Minä ymmärsin ja lohdutin poikaa; olihan minunkin peppuani kehuttu pähkinänsärkijäksi, kun olin, ei nyt sentään vielä ihan yhdeksän vuotiaana, mutta kun olin vasta viidentoista.
  • Ei poikani, ei nyt vielä ole pakko, sitten isona vasta.
Poika intti, ettei koskaan, ei ainakaan tytön kanssa ja viereen, mutta pojassa oli, sen huomasivat kaikki, jo oireita kunnon Tiffreksi!
Minä siihen, että kyllä, ja tytön viereen, työnpä hyvinkin, mutta isompana sitten kun siltä tuntuu. Älä poikani huoli. Ei aiemmin, eikä pakolla. Mutta kun aika on, niin mielihyvin teet sen.
  • En ikinä koskaan! En, en, en! Benchom vakuutti yhdeksän vuotiaan päättäväisyydellä.
Kaikki saivat kuitenkin pieniä rusi­noita, joita Zeus nimitti ‘ko­rinteiksi’. Benchom varsikin ihastui niihin pieniin rusinoihin, vaikka ei ihastunutkaan ehdotukseen joutua tytön viereen yöksi; sehän on tuossa iässä ymmärrettävää. Mutta aivan pian, nopeammin kuin osasimme arvatakaan, ei tosin vielä tuona yönä, koitti Benchomillekin aika; ja silloin korintit jäivät toiseksi.
Napanterit’ kävivät, kuten Zeus oli sanonut, hyvin päähän, mutta kun Dacil ehdotti minulle kahdenkeskistä hetkeä Zeuksen talon halkopinon ta­kana, ei minulla ottanut eteen vaikka mieli teki, eli tiffriksi: pa­netti pirusti, muttei ottanut eteen!
  • No voi sun perkele, anna Dacil anteeksi, täytyy johtua tuosta pirun ‘napanterista’, kun ei seiso vaikka kuinka panettaa ja kädelläkin koittaa pystyyn auttaa. Sai olla laitimmainen kerta kun sitä join. Kepittävät vielä.
  • Älä rakas Gron huoli, ei sinua kultaraukkaa kepitetä; Sinähän, muru, olet tunnetusti kielimiehiä, eikä laissamme sanota mis­sään kohtaa, miten Sinun tulee naista auttaa.
Kun Dacil oli sitten viettänyt erittäin kovaäänisen intohimon huippuhetken, ky­syin, kun palasimme sisälle, josko Zeus ja Serva eivät panisi kovin pahakseen, niin ottaisimme alukses­samme, Dacil ja minä, pienet nokoset rankan panon päälle; Bena kyllä jäisi ryyppy- ja juttukaveriksi. Eivät sanoneet panevansa pahakseen. Bena alkoikin olla niin kännissä, ettei kai edes huomannut, kuinka Zeuksen parikymppinen poika Eros pelasi Madden kanssa hetken silmäpeliä ja kohta he poikkesivat Eroksen huo­neeseen nusulle.
Pari tuntia levättyämme kykyni oli palannut; Dacilkin oli tästä seikasta hyvin tyytyväinen. Kun hengitykseni oli tasaan­tunut, käynnistin ‘Muurikin’ moottorin, jotta lentogeneraattorit lämpenisivät lentokuntoon, sitten pyysin isännältämme an­teek­si, vetosin kiireisiimme, kannoin umpikännihisen Benan Madden avustamana ‘Muurikkiin’; näin pääsisimme nou­semaan jo kohta aterian jälkeen ilmaan ja lähtemään kohti Kak­soiskylää. Hämärtääkin alkoi, ilma oli viileää ja ihmeen kuu­lasta; oli melkein täysikuu ja taivas oli täysin pilvetön. Meidän oli kohteliaina vieraina otettava estelyistämme huolimatta pieni lekkeri ‘napanteria’ viemisiksi.
Varsinaisena lähtiäislahjana Zeus antoi minulle muistoksi, kuten hän sanoi, tekemänsä pienen saviveistoksen. Veistos esittää mieshahmoa - minulla oli se vielä Ben Echeydelläkin pitkään tallella -, jolla on suhteettoman suuri täydessä temmissä oleva mulkku ja tässä mulkkuun on sen mulkun mittainen naishahmo kietoutunut käsillään ja jaloillaan.* Ojentaessaan veistosta Zeus sanoi, että arvannet, keitä pienoispatsaan hahmot esittävät ja nikkasi silmää siihen malliin, että arvasin hänen käyneen tiirailemassa, kun minä vedin hänen vaimoaan Servaa viikseen siellä halkopinon takana. Kiitin vieraanvaraista isäntäämme ja valittelin, ettei meillä ollut mitään vastalahjaa antaa.
  • Sinä Gron, Sinä ja te muut, annoitte jo meille suurimman lahjan, mitä antaa voi: Tiedon, että muitakin on pelastunut. Tällä kertaa kun ihmiskunta olisi viisaampi, kuin viimekerralla; ei näitä kertoja vallan loputtomiin riitä. Kun vaan ihminen, itse kukin kohdallaan, oppisi tajuamaan, että vihaamalla särkyy paljon enemmän, kuin kukaan on rakastamalla koskaan pystyvä rakentamaan.
Mietin Zeuksen sanoja jatkaessamme matkaa. Mies oli puhunut viisaasti: Tällä kertaa kun ihmiskunta olisi viisaampi, kuin viimekerralla; ei näitä kertoja vallan loputtomiin riitä. Jos ihmiskunta taas joskus kerran on tuhon oma, onko silloin vain valmiutta lähteä pakoon avaruuteen? Vaiko pystyisikö ihminen tällä kertaa olemaan niin viisas, ettei tuota tuhoa tulisi lainkaan? Tuhosiko meidän ‘esi-ihmiskuntamme’, siis se, joka oli meidän jälkeemme, jonka jälkeläiset, siis meidät, aikalooppi on heittänyt takaisin ihmiskunnan aamuun yrittämään paremmalla onnella uudestaan?
Kun vaan ihminen, itse kukin kohdallaan, oppisi tajuamaan, että vihaamalla särkyy paljon enemmän, kuin kukaan on rakas-
*Kyseisenlaisia pienoisveistoksia on löytynyt mm. Egyptistä pyramidien muinaisten rakennustyöläisten asumuksista ja haudoista. Nämä veistokset liittyvät Niilin varren faaraoiden aikaiseen Nimb-hedelmällisyysriittiin. Egyptologit, yltiösiveellisinä yksilöinä, piilottivat löytämänsä fallospatsaat, kuten muunkin ihmisen seksuaalisuuteen liittyvän aineiston visusti museoiden kellareiden pimeimpiin perukoihin. Vasta aivan viime vuosina tätäkin aineistoa on vihdoin saatu päivän valoon. (Ensio Olut)
tamalla koskaan pystyvä rakentamaan. Me ainakin olimme tuota totuutta itse kukin pyrkineet omalta osaltamme toteuttamaan; olinhan siunannut, ja tulen siunaamaan kaikki neitsyet, olivatpa he neitsyitä tai eivät, joten olen jo muuttanut tulevaisuutta. Toivon mukaan parempaan suuntaan.
Ja seuraavan kerran, kun tänne mannermaille taas tulen, niin pyrin opettamaan ‘pupuleikin’ niin monelle ihmisyhteisölle, kuin vaan ehdin. Se, jos mikä, on rauhaarakentava leikki!
Että repikääpä siitä!


Kuten me nyt, yli 17.000 vuotta Gron Tiffren ajan jälkeen, tiedämme, ‘pupuleik­kiä’ ei leikitä juuri missään. Ja sen huomaa; me ihmiset emme tee juuri mitään oikein. Ihmiskunta pyrkii tuhoamaan itsensä milloin minkäkin ismin tai uskonnon nimissä. Emmekö me koskaan opi. Hulluja me ihmiset! Pyssyt pois ja ‘pupuleikkiä’ leikkimään siitä, hus, hus!

SEITSEMÄS TARINA Bena keksii pylpyrän






















Pieniä nuoti­oita näkyi alhaalla laaksoissa siellä täällä. Len­simme mutkitellen vuorten välisiä laaksoja pitkin, kaikkein korkeimmat huiput kiertäen, koska ‘Muurikin’ hirvennahalla korjattu ikkuna ei olisi suojannut tilkittynäkään riittävästi liial­liselta il­manpaineen laskulta ja pitkään varsinkaan yläilmojen kylmyy­deltä, että olisimme voineet lentää turvallisesti suoraan lumi­huippuisten vuorten yli. Kaiken lisäksi olisimme voineet pime­ässä liian helposti törmätä johonkin valkoisena vaaleasta tai­vaasta vaikeasti erottuvaan vuorenhuppuun.
Helposti kuitenkin löysimme, laaksoja pitkin mutkit­teluista huolimatta, vuorijonon yli suurelle virralle, mutta emme tien­neet, olimmeko nyt liikaa ylävirralla, vai liikaa alavirralla. Oli kuiten­kin varminta lentää alavirtaan, koska, jos polttoaine loppuisi kesken, saisimme kyllä hankittua lisää oliiviöljyä lauttakulje­tuk­sena. Ylävirralla se olisi hankalampaa.
Tulien loimu näkyi kuitenkin kohta kahta puolta jo­kea. Lai­toin ajovalot päälle, että emme säikyttäisi pi­meässä kylien asukkaita. Tällä kertaa laskeuduimme Kaksoiskylän joen eteläpuolisen ky­län aukiolle.
Jälleennäkemisen riemulla ei ollut äärtä, ei rajaa. Merkkitu­lilla kutsuttiin väki myös toiselta puolelta jo­kea, vaikka se oli­kin vähän turhaa, koska lautat olivat jo tulossa puolijoessa.
Oli jo Benchomin nukkumaanmenon aika, mutta siitä ei tie­tenkään meinannut tulla mitään. Vasta, kun oli todistettu, että hän ei joudu nukkumaa tytön vie­ressä, suostui poika unten maille. Kukaan kahdeksan­vuotias poika ei suostu edes pakot­tamalla nukkumaan tytön vieressä, myöhemmällä iällä on sitten hieman toisin; Benchomiakaan ei myöhemmin saisi enää pysy­mään poissa, jos isäänsä tulee, tytön vierestä, ei kirveellä uhatenkaan.
Tällä kertaa en siunannut montakaan neitsyttä, mutta edelli­seltä matkaltani siunaantuneita lapsiani olisin tavannut mielel­läni; tosin niin pienet lapset olivat näin myöhään illalla jo nuk­kumassa, eikä heitä hennonnut herättää, mutta sitten aa­mulla. Nyt syötiin, tarinoitiin ja otettiin hieman sahtia.
Syy siihen, että en siunannut oli se, kun Madde, kun kyläläiset niin kovasti pyysivät, esitteli, aina valmiina ilkikuriin kun on, iltapuhteella ennen neitsyiden siunaamista Benan hänelle tekemien nussiminua-kenkien tehoa minuun Kaksoiskylän torilla. Kyläläisiin niiden taika vaikutti niin, että he oitis alkoivatkin muhinoida keskenään. Enkähän minä siihen väliin tohtinut.
Ryhdyin siinä - tieten ne kengät minuunkin vaikuttivat - hätäpäissäni panemaan Maddea, kun Bena ei ollut tarpeeksi vikkelä,. Bena nussi sitten puolestaan Dacilia.
Kyläläiset viljelivät muutamia kasveja, joista sai eroteltua kuituja; kasvit olivat meille toki tuttuja, mutta niiden käyttö niin monipuolisesti kuitukasveina aiemmin ei. Tutuin oli nok­konen, josta teimme soosia, muita olivat hamppu ja pellava. No, nokkosta he eivät oikeastaan viljelleet, sitä vaan kasvoi.
Nokkonen kelpaa lähinnä säkkien tekoon ja ohuisiin narui­hin, mutta ham­pusta, ja varsinkin pellavasta, saa kudottua oi­vallisia ja kevyitä vaatteita. Hampun karkeammista kuiduista pystyy punomaan vahvoja, erittäin pitkiä köysiä. Pella­van hie­noimmat kuidut, liinaiset, sopivat taas erityi­sesti pyyhkeiksi ja vuodeliinoiksi pehmeytensä vuoksi. Pöytäliinoja­kin olivat siitä kutoneet. Saimme oikein kotiinviemisiksi muutaman tuollaisen valkean pellavaisen pöytäliinan.
Yön yli nukuttuamme kyläläiset alkoivat esitellä uu­sia kek­sintöjään, köydenpunontaa hampusta ja pella­van loukutusta ja sievistämistä, me puolestamme pyörän valmistusta ja käyttöä, sekä tervahaudan polttoa. Pikkutytöt virkkasi­vat meille innolla pellavasta saviruukkulappuja.
Kylien välille oli jo tehtynä eräänlainen kolmiköysi­silta vä­hän yläjuoksuun joen kapeammalle kohdalle, mutta sille ei juuri ollut käyttöä, koska siltaa pitkin ei voinut kuljettaa kuin pieniä määriä tavaroita ihmisen kantamana; kantajankin täytyi olla ketterä ja lisäksi vielä selvin päin, mitä kyläläiset eivät juuri koskaan olleet, varsinkin, kun olivat oppineet valmista­maan helmeilevää siideriä happamista, muutoin käyttökelvot­tomista omenoista.
Seuraavana aamuna, tai sitäseuraavana, en tarkkaan muista, meillähän ei tosiasiassa ollut kiire mihin­kään, Bena juoksi alastonna aukiolle, kun me muut olimme aamuoluella tai -siiderillä ja hihkui:
  • Nyt mä heurekkasin sen! Jumankekka, nyt mä sen heurekkasin, mä heurek­kasin sen: niin sen täytyy olla!
  • Niin, minkä nyt heurekka­sit, me muut kyselemään.
  • No, sen heurekkasin, kuinka köydellä ja pyörällä järjeste­tään kylien välinen tavaraliikenne.
Bena oli nukkumatta uurastanut koko yön köysira­dasta ra­kentamansa pienoismallin kimpussa, mennyt sitten Auringon jo noustua puolinukuksissa kylpyyn, ja keksinyt viimein, kesken peseytymistoimien, miten homma toimii. Mies ei tur­haan kantanut menceynimeään Zenbensui, ‘Uuttera Pieni Raken­taja’. Tosin hän oli saanut osan nimestään osin naisilta ja aivan muunlaisista palveluista ihmiskun­nalle, mutta kuitenkin, olihan hän keksinyt jo aiemminkin, miten pyörää hyödynnetään!
Bena oli veistänyt pyörän ulkokehälle uran, pannut kuorman riippumaan pyörän akseleiden päistä pyörän alapuolelle ja pyörän sitten narulle, eli kek­sinyt pyl­pyrän. Näin kuorma rullasi kevyesti narun päästä toi­seen.
Näin teoriassa, mutta täysmittaisena homma ei ol­lutkaan niin yksinkertaista; kuorma jäi, rullailtu­aan vähän aikaa köyttä pit­kin edestakaisin, joen puo­liväliin. Onneksi rata tuli rakennettua kolmiköysisillan viereen, joten selvin porukasta pystyi viemään köyden taakkaan kiinni, näin kuorma saatiin vedettyä mies­voi­min takaisin rannalle. Alkoi pähkäily, mikä menee vikaan. Miksi pienoismalli toimii, mutta täysikokoinen ei?
Kun viritimme köyden tiukemmalle, se katkesi pie­nemmäl­lä kuormalla, kuin olisi pitänyt. Onneksi kuor­mana oli sillä kertaa vain kivi.
Oli pakko ruveta muistelemaan, mitä olin lukenut lujuus­opista niinä vuosina, kun vielä harhailimme ava­ruudessa. Muistini salalokeroista löytyi joitain tiedon­rippeitä. Muistin, että kireällä oleva köysi ei kestä samaa kuormaa, kuin jos kuorma riippuisi suoraan köyden päässä. Kireä köysi joutuu otta­maan vastaan köyden suuntaisen suuremman vedon, kuin löysällä oleva. Siis köysi kiinni korkeammalle ja sopivasti löy­sälle, pylpy­rään vetoköydet kiinni, niin kuorma rullasi omia ai­ko­jaan köyden keskelle ja siitä vaan juhdilla vetäen se toi­selle rannalle.
Sopivan kuorman sai määriteltyä ennakkokokeilla, näin neuvoin, koekuormittamalla ensin köy­si suo­ralla vetokuormalla katkeamispisteeseen, sen jälkeen pystyivät kyläläiset arvioimaan suurimman kuorman, jonka vastaavan vahvuinen köysirata kesti. Tai vastaavasti, kuinka löysällä köy­den tuli olla kestääkseen kyseisen kuorman, vai täytyisikö pu­noa vahvempi köysi. Määritys kävi kätevästi heille piirtämäni voimakuvion avulla. Köysien lujuuden katsastajaksi he valitsi­vat miehen nimeltä Pythagoras, sillä hän oli ainoa, joka oli silloin sel­vin päin ja malttoi kuunnella.
Kuva 50 Tässä Gron Tiffren kivipiirroksessa Madde iltapuhteella esittelee ilkikurisena nussiminua-kenkiään kaksoiskyläläisille Kaksoiskylän torilla; samalla torilla, jossa Bena seuraavana aamuna hihkui ‘heurekan­neensa’ pylpyrän.
Pythagoraalle sitten seli­tin suorakulmaisen kolmion avulla, kuinka sallittu kuorma ja venymä määritellään käyttämällä kolmion sivuille piirrettyjä nelikulmioita seuraavasti: Suora­kulmaisen kolmion pitkän sivun eli hypotenuusan neliö on yhtä suuri, kuin lyhyiden sivujen eli kateettien neliöt yhteensä, eli kaavana P2 = F12 + F22, eli P = (F12 + F22). Piirtämästäni voimakuviosta Pythagoras asian oivalsi, mutta neliöjuuri meni häneltä jo sentään yli hilseen.
Matemaattiselle mää­rittelytavalle annoin, vaikkakaan se ei täysin mennyt niinsanoakseni ‘jakeluun’, kuitenkin vaatimattomasti nimen ‘Gron Tif­fren lausuma suorakulmaisesta kolmiosta’. Tämä lausuma tullee tulevaisuudessa olemaan yksi tärkeimmistä geometrian perusteista ja tätä kautta nimeni tulee olemaan maailman tiedeyhteisössä kuolematon.
Nyrkkisäännöksi annoin: ei koskaan ainakaan enempää kuor­maa, kuin puolet köyden katkeamisve­tolujuudesta.
Lisäksi huomautin, että muistavat rasvata akselin sianihralla kyllin usein ja vaihtaa kuluneen pylpyrän ajoissa. Kyläläiset keksivät kaiken päälle ter­vata köyden, näin menetellen heidän mukaansa köy­destä tuli lähes ikui­nen. Epäilin, josko tervaaminen kuitenkin ajan mittaan heikentää köyttä.
Lupasivat testata. Annoimme lahjaksi saamistamme vehnä­ruukuista yhden yh­teisesti kummankin kylälle keväällä kylvet­tä­väksi. Kyläläiset, ja varsinkin tämä Pythagoras, tarkastelivat antamiemme ruukkujen outoja kuvioita, joista suurin kuvasi meitä. Pythagoras tiesi laajalti matkustaneena kertoa kuulleensa, että ‘suis­toihmiset’ kirjoittivat vain ‘jumaltensa’ ja kuninkaidensa nimet pystyssä olevan soikion sisään, joten me olimme siis joko hei­dän kuninkaitaan tai ‘jumaliaan’! Mitä sitten lienivätkin.
Onneksi oliiviöljyä oli kirkkaaksi seisotettuna meille ‘juma­lille’ aivan tar­peeksi, sain ‘Muurikin’ tankin piripintaan.
Kyläläiset jäivät vilkuttamaan kaksin käsin; jotkut vilkuttivat pöytäliinoja, että näkisimme heidät mahdollisimman pitkään, kun jat­koimme kiertomatkaa alas jokea rannikolle. Kalasta­jille veimme tervei­set Kritin saarelta; iso lautta, josta Kritiläiset olivat puhuneet, oli jo rakennettu ja odottamassa matkavalmiina vuorikannaksen toisella puolella korkeammalla olevan Väli­meren rannalla.
Kehotin matkaanlähtijöitä ottamaan, jos mahdol­lista, myös nautakarjaa mukaan. Ainakin ison sonnin, sellaiselle tulisi ehkä olemaan myöhemmin kysyntää, kun Knosson palatsi valmis­tuisi; Titan-papan saarelle viemä ‘sonni’ olikin nyt härkä, et­tei siitä suvunjatkajaksi enää olisi! Hevosistakin muistutin; oli­vat kuulemma varanneetkin muu­taman tiineen tamman ja pari oritta mukaan otettaviksi.
Emme viipyneet kalastajien parissa kauaa, sillä meillä oli vie­lä käymättä Madden kotikylässä ja syksy eteni. Porsas­juhliin kuitenkin osallistuimme, ja siinä vierähti viikko, taisi mennä kaksi.
Madden kotikylä Kylä oli ylempänä vuoristossa ja lu­menhär­mettä oli jo maassa, kun ehdimme sinne.
Uusi hirsirakennus oli asuttavassa kunnossa, lisäksi oli teh­ty aittoja pylväiden päihin, että metsän eläimet eivät niihin säi­löttyihin ruokatarpeisiin yltäisi. Kyläläiset asuivat kuitenkin majoissa, koska hirsitupaa, ‘saunaa’, käytettiin sillä hetkellä lihan palvaukseen talven varoiksi.
Ilo oli melkoinen, kun tytär tuli terveenä käymään. Palvi­sauna tyhjennettiin väliaikaisesti ja lämmitettiin meille kuu­maksi kylpeä. Pesuvettä keitettiin pihalla saviruukuissa ja vii­leää sahtia tuotiin oudoilla, vuotamattomilla kaksikorvaisilla puu­haarikoilla meille sau­nan eteen. Sahti oli pantu kolmisen viik­koa aiemmin ja oli nyt laheimmillaan ottaa.
Kun puhtaina ja höyryävinä istuimme nuotion ää­ressä sahtia särpien ja peuranlihamakkaraa, jossa oli sopivasti läskistä sikaa peuran joukossa, tikussa paistellen, kertoi isäntäväkemme, että he oli­vat todennäköisesti tuhonneet edellistalvena alueen viimeiset irviöt, ja ih­meekseen havainneet irviöillä alkeellisia kivikärjellisiä keihäitä, sekä löytäneet irviöiden parista ihmisnaisen. Olivat otta­neet nai­sen kiinni, mutta nainen oli karannut. Olim­meko me varmoja, että joitakin vuosia aiemmin sur­maa­mamme naiset olivat var­masti kuolleet.
  • Kuolleet, mitkä kuolleet, mutta silloin, kun tulimme, niin, jos muistatte, lähti joitain vähemmän miestä miellyttävintä naisia irviöiden mu­kaan. Yk­sin, ilman irviöitä, tuskin ovat pärjänneet talvien yli.
Se oli sellaista yleisluotoista nuotiokeskustelua ilta­puh­teella, samoin, kuin juttelu säästä, vuoden viinisa­dosta, ohran­vilje­lystä, karjakasvatuksesta ja metsäs­tysonnesta puhuminen.
Seuraavana päivänä me tietysti neuvoimme pyörän valmis­tusta Kalle-Kustaalle, mutta pyörä sellaisenaan oli heille lähes tarpeeton, kun minkäänlaisia teitä ei heillä ollut, mutta pylpyrä väkipyöränä oli heil­le vuoristonasukkaille kätevä. Bena oivalsi, että kun pylpyröitä sopivasti yhdistää, saa tehtyä väkipyörästön, joka vähentää voimantarvetta, tosin matkan kustannuksella. Mutta matkaahan on mittaamattomasti käytössä; toisin kuin voimaa. Hirrenvedossa väkipyörästöstä on huomattavaa hyötyä.
Kalle-Kustaa oli kehitellyt tynnyrintekotekniikan, josta oivana esimerkkinä oli juuri sahdinjuonissa käyttämämme haarikka. Kal­le-Kustaa esitteli meille ylpeänä tuotteitaan:
  • Sahdin käymisastiana ja säilytykseenkin tällainen tynnyri on kätevämpi ja kestävämpi, kuin saviruukku. Iltapuhteina minä näitä näp­räilen. Ottakaa tästä pari tällaista tynnyriä mukaan, niin voitte ko­tonanne purkaa ja opetella, miten tällainen tehdään. Minä näy­tän tämän vannehomman tässä nyt, kun tämä on vähän vaike­ampi ensialkuun.
Katsoimme silmä tarkkana, kun Kalle-Kustaa purki ja uu­delleenkokosi yhden tynnyreistään ja valmistipa meille malliksi yhden tynnyrin alusta loppuun polttaen ihmeeksemme tulta tynnyrin sisällä vannestaessaan sitä! Tynnyrintekijöitähän meil­lä Gron Echeydelläkin oli, mutta heidän tekemänsä tynnyrit olivat hataria eivätkä yleensä pitäneet vettä. Nyt osaisimme neuvoa heille oikeat niksit! Saimme kyläläisiltä lähtiäislahjaksi myös vahvoja köysiä.
Villalangan kehräämisen ja kuitukasvien käytön he olivat jo oivaltaneet, joten meillä ei ollut heille muuta antaa vastalah­jaksi, kuin ruukullinen siemenvehnää.
Kävimme itse metsästämässä, minkä söimme, ehkä ylikin, niiden parin viikon aikana, jotka vuoristokylässä vietimme. Kyläläiset oudoksuivat tarjoamiamme taateleita liian imelinä.
Kylässä oleskellessamme kylän väki sai palvihommat siltä syksyltä tehdyiksi ja laverit seinien vierellä joutivat taas nukkumakäyttöön; kyllä siinä tuvassa kelpasi talvella köllötellä; varsinkin, kun aitat olivat täynnä ja lisää tuoreruokaa juoksi metsässä.
Ilma alkoi käydä liian kylmäksi meille ‘vaatteettomille’; Kylän asukkailla oli turkiksia talvikamppeiksi ja saimmehan me lainata niitä, koska pakkastakin oli jo muutama aste, mutta oli meidän oli kuitenkin käy­tävä matkaan. Vaan sepä ei niin vaan onnistunut; ‘Muurikki’ ei star­tannut, akku oli pari viikkoa seisottu­aan aivan pimeä. Eikä apuvirtaa tietenkään saatavilla. Siinä kuului muutamia perke­leitä. Hyvät neuvot olivat tar­peen. Dacil esitti mäkistarttia ja oli valmis työntämään.
Bena, tietysti, sen viimein oivalsi: jos akussa ei ole virtaa, kun se on kylmä, mutta lämpimänä on, niin ak­kuhan täytyy lämmittää. Kun akkua lämmitetään on hyvä lämmittää myös koneen öljyt, että moottori pyö­risi herkemmin vähälläkin vir­ralla.
Akun lämmittäminen oli helppoa, kiehuvaan veteen kastetut huovat vain akun päälle ja uusien kuumien huo­pien vaihto, kun edelliset olivat jäähtyneet. Öljyjen lämmitys olisi sitten ollut sottaisempaa hommaa, jos läm­mitys olisi tehty niin, kuin Bena ehdotti, eli olisi laskettu öljyt astiaan, lämmitetty siinä ja kaa­dettu lämpimänä takaisin koneeseen.
Onneksi minä keksin hel­pomman konstin: jäähdytysnesteet ulos astiaan ja talteen, kie­huvaa vettä pakkasnesteiden tilalle moot­toriin, hieman odottelua, että kuuma vesi ehti lämmittää ko­neen, sillä aikaa pakkasnesteet astiassa kuumiksi. Kun akku oli lämmin, vedet pois, kuumat nesteet tilalle, kyt­kin pohjaan ja munia puristellen starttaamaan. Ja, piru vie, konehan lähti käymään, kuin rantapalmupuun alta ikään!
Kun lentogeneraattorit oli käytetty optimilämpöti­laan, pää­simme ilmaan ja matkaan. Pakkasnesteen lämmitysruukut saimme varmuuden vuoksi mukaan, eihän niitä voinut enää ruoanlaitossakaan käyttää; likaantuneethan ne olivat käytetyistä pakkasnesteistä. Lahjaksi saamiamme puu­tynnyreitä emme toki olleet öljyisellä pakkasnesteellä sotkeneet.
Lentoreitin valitsin siten, että se kulki alkuperäisen asunto­kenttämme yli.
Kun lähenimme vanhaa asuntokenttää, vähensin korkeutta niin, että tulimme sen ylle puunlatvojen ta­salla. Laskeuduimme taas suurimman paasikammion katolle, koska ku­kaan ei ollut vieläkään päässyt paskomaan sinne.
Kentällä kykki räntäsateessa lähes alastomia, tai vain pahai­siin taljanriepuihin verhoutuneita hahmoja. Ihmettelimme, mitä he tekivät, kunnes huomasimme, että he pyydystivät syk­syn viimeisiä paskakärpäsiä syöviä samma­koita ja kylmän kangis­tamia etanoita paskakasojen välistä. Umpeenkasvavalla auki­olla paloi nuotio, jonka ää­rellä nämä ihmispolot käristivät sammakoita ja etanoita tikuissa ja söivät.
Yksi paasikammio oli korjattu turpeilla jollain lailla ja toista näköjään korjailtiin.
Kun kysyimme, voisimmeko auttaa heitä, oli vas­taus:
  • Heitä, homo, voltti.
Benchom epäili, josko nuo olisivat taas niitä apinoita; apinoita hän oli jo nähnyt, mutta hämärissä, silloin Bangallan lahdella, siellä Saamarin Hiivapäässä.
Minä vastasin, että ovat lähes, mutta ei nyt ihan.
Eivät olleet oppineet mitään. Ennustanpa, että nämä jos selviävät hengissä, ja jos heistä joskus sikiää kansa, niin ai­van varmaan sivistymätön, muista välittämätön, oma­hyväinen raa­ka­laiskansa, joka, kun heidän kielensä tulee muuttumaan muille käsittämättömäksi monger­rukseksi, mitä se jo nytkin melkein oli, varmaan kieltäytyy jopa ymmärtämästä muuta, kuin omaa mongerrustaan. Puhumatta­kaan, että opettelisi­vat puhumaan taas joitain sivistyskieliä!
Emme jääneet heitä kummastelemaan, vaan otimme suunnan kohti vuorijonoa, joka erottaa nelikulmaisen niemimaan muus­ta mantereesta, näin pääsisimme lyhyintä reittiä suurille portti­kallioille vielä valoisaan aikaan, koska Benchom tahtoi nähdä oikeita apinoita. Matkalla poimimme evääksi muutaman peuran, koska kallioilla ei ollut, senhän tiesimme, oikein mitään syötävää ja taas oli ilta tulossa. Poimimme vielä pari hirveä kotisaarelle li­hoina vietäväksi.
Kotimatka ei kuitenkaan luonnistunut, niin kuin olimme kaavailleet, vaan ylitettyämme vuorijonon nousi yllättäen pa­pusoppasumu, joka esti navigoinnin ja eksyimme suunnasta. Käänsin lentoreittiämme varmuudenvuoksi itään, että emme ajautuisi Atlantin aavoille ulapoille, josta ei löytyisi helpolla kiintopis­tettä, jonka mukaan määrittää sijainti, kun sumu haih­tuisi.
Nostin ‘Muurikin’ sumupilven yläpuolelle löytääkseni nope­asti jonkun tutun, tai edes riittävän korkean vuorenlaen, joka ylettyisi pilvien yläpuolelle, jolle voisimme las­keutua odottelemaan sel­keämpää säätä; olisihan ollut hölmöä kuluttaa oliiviöljyä tur­haan ja vaaralliseen lentelyyn sokkona, tai yrittää laskeutumista tietämättä, mihin laskeutui.
Kohta päästyämme ylemmäs selkeään ilmaan al­koivat suih­kuvirtaukset ajaa meitä yhä idemmäs, kun­nes taivaanrantaan ilmestyi meille outo, ujosti höyry­ävä tulivuorenhuippu, kuin saari pilvimerellä. Koska muitakaan maamerkkejä ei ollut nä­köpiirissä, otin suunnan sinne. Löysin sopivan, riittävän tasaisen laskeutumispai­kan ja sain ‘Muurikin’ turvallisesti alas.
Joku ‘kotka-pöllö’ oli tehnyt pesänsä sille samalle tasan­teelle, eikä katsellut mitenkään suopeasti meitä tun­keilijoita. Emme kuitenkaan syöneet ‘kotkaa’, päinvas­toin, anoimme sille peuransuolia, kun teurastimme ai­emmin poimimamme peurat; pöllö ei osannut olla edes kiitollinen, söi vaan roippeet ja pas­kensi sen jäl­keen ‘Muurikin’ katolle. Tyhmä pöllö.
Jouduimme viettämään yömme tulivuorenhuipulla, koska sumu ei haihtunut ennen kuin vasta seuraavana päivänä Aurin­gon noustua jo korkealle. Silloin pys­tyimme havainnoimaan ympäristöämme. Olimme las­keutuneet sen saman tulivuo­ren ylärinteelle, jonka olimme nähneet purkautuvan ensimmäisen man­nermat­kamme aikana. Olimme saarella jalanmallisen nie­mi­maan kärjessä. Sen niemen kantapäässä on melkoinen patti; siitä sen tunnistaa. No, tietenkään tuo patti ei näkynyt tuonne vuorelle. Savukiehkuran kuitenkin näimme nousevan niemi­maan jal­ka­terämäisestä kärjestä. Nuotio, siispä ihmisiä. Läh­dimme moik­kaa­maan.
Asuntoaukiolla oli liikettä, mutta liike pysähtyi, kun me il­mestyimme ‘Muurikilla’ aukion yläpuolelle. Kun sain moduu­lin maahan ja astuimme ulos aluksesta, havaitsimme, että pai­kalla ei ollut, kuin nuoria naisia, ei ainokaistakaan miestä, ei vanhuksia, eikä edes lapsia. Lä­himetsässä käyskeli potra karja, viinitarhat kukoistivat ja oliivi- ja sitruspuulehdot soivat varjoaan. Mutta paikalla ei ollut ensimmäistäkään miestä nauttimassa tästä paratiisista.
Meidät otettiin vieraanvaraisesti vastaan, vaikka­kaan emme olleet ilmoittaneet tulostamme. Eikä tieten olut­ta, puhumattakaan sahdista, ollut, kuivaa valkoviiniä vain, mutta sitä sitten sitäkin viljemmalti. Monenlaista paistia niin grillattuna, kuin savipotissakin muhineena kannettiin eteemme. Miehistä kysellessämme saimme tietää, että miehiä ei todella ollut; olivat jääneet äitiensä ho­teisiin niemimaan ty­veen. Nuoret naiset olivat olleet siinä yhteisössä, yhteisössä, joka oli kutsunut itseään nimellä ‘Ruski’, vanhempien naisten syrjimä ja alistama vähemmistö, kuin he olisivat olleet joku etni­nen vähemmistö.
Olivat ottaneet karjansa, sekä viljelyskasveja ja lähteneet etelään siinä toivossa, että löytäisivät täältä miehiä, jotka eivät olisi mammanpoikia, vaan kunnon panomiehiä! Vaan eivät olleet löytäneet, ei niin min­käänlaisia miehiä, ja meri oli tullut vastaan. Nyt minä ja Bena olimme tulleet heille lahjana taivaasta. Koska kumpikaan meistä ei kuitenkaan voinut lopullisesti jäädä, lupasimme keksiä jotain. Ainakin, jos ei muuta, niin auttaisimme heitä miesten etsinnässä.
Naiset olivat alkaneet nimittämään itseään ‘etruskeiksi’, ly­henteenä ‘etelään tavoittavista ruskeista’, ja olivatpa antaneet sille naapurisaaren tulivuorellekin, joka näkyi heidän niemelleen, siis sille, jolla me olimme yöpyneet, nimeksi ‘Etna’.
Lähdimme kohta ruokailun jälkeen pari paikallista naista mukanamme pienelle lennolle katsomaan, josko jotain miespuolista ihmistä niemimaalta naisten avuksi löytyisi.
Erityisesti huomioni kiintyi näiden mukaan lähteneiden, ja oli jo tuolla asuntokentällä kiintynyt muidenkin etruskinaisten kiinteisiin, sopusuhtaisiin, terhakoihin, silmiinpistävän terävänännisiin tisseihin ja varsin hyvämuotoisiin pyllyihin. Nuo ihanat vartalonpiirteet tulen ikuistamaan kiveen, kunhan ehdin. Aloin imeksimään mielessäni noita nännejä, kun neitokaisetkin mokomasta leikistä luullakseni varmaan tykkäisivät.
Uneksin lähes koko matkan etruskinaisista, kun lensimme katselemassa ympäristöä, ja Dacil kai luki ajatukseni. No, tässä on Sulle tissiä, Dacil sanoi ja työnsi nänninsä suuhuni, kun alus oli tuotu taas tukevasti Maan kamaralle. Mikäs siinä, minähän imin Dacilin nänniä enemmän kuin mielelläni. Miehiä emme olleet lennollamme löytäneet.
Hyväpyllyiset ja terävätissiset etruskinaiset kiirehtivät kohta laskeuduttuamme takaisin heidän asuntoaukiolleen innokkaina tervehtimään meitä ja kyselemään, oliko miessukupuolta löytynyt. Kun saivat tietää, että ei, niin he asettivat toivonsa minuun ja Benaan, josko kykenisimme käymään heidät edes muutamaan kertaan kaikki läpi.
Kuva 51 Erityisesti huomioni kiintyi näiden etruskinaisten kiinteisiin, sopusuhtaisiin, terhakoihin, silmiinpistävän terävänännisiin tisseihin ja varsin hyvämuotoisiin pyllyihin. Nuo ihanat vartalonpiirteet tulen ikuistamaan kiveen, kunhan ehdin, Gron Tiffre kirjoitti ja loi myöhemmin, kun ehti, tämän lumoavan piirroksen häntä ja Benaa tervehtimään rientäneestä sulottaresta.
Tietysti ryhdymme toimeen, mutta totesimme tuota pikaa urakan toivottomaksi: Emme millään ehtisi, emme edes pystyisi, ja sen saimme konkreettisesti havaita, panemaan niin montaa kertaa, kuin naiset halusivat. Minä en koskaan ole ollut niin kovilla; Benasta en mene sanomaan, koska hän oli viettänyt nuoruutensa risteilyalus ‘Uusimaalla’ ja minä ‘Päijät-Hämeel­lä’; naisten haluilla voi olla eroja. Ja meidän oli ehdittävä vielä jos­kus takaisin omalle saarel­lemmekin. Ainakin minä halusin.
Mutta Benchom, poikani, pääsi eroon tyttöpelostaan, ainakin vä­liaikaisesti, ja, kun makuun pääsi, kilkki alle viisitoistavuotiaita neitosia, minkä pystyi. Pojasta kehkeytyi jo tuossa iässä kunnon Tiffre! Tyttöset näyttivät Benchomista tykkäävän. Viesselä poika!
Luultavastikaan yksikään Benchomin kilkkimistä tytöistä ei tullut ‘siunattuun tilaan’, mutta hauskaa heillä näytti joka ta­pauk­sessa näytti siinä hommassa olevan.
Dacil ja Madde tunsivat jäävänsä jotain paitsi. Kun me miehet olimme ahkeroineet vasta parisen viikkoa noiden sulotarten sulojen kimpussa, naiset lähti­vät käymään ‘Muurikilla’ Madden ‘Kylä’ -kotikylässä sekä Kaksoiskylässä ja toivat sieltä muutaman Madden miespuolisen sukulaisen ja jokusen nuoren Kaksoiskylän nuoren miehen apuun. Nuorukaiset pääsivät heti tositoimiin.
Kun nämä nuoret miehet saapuivat, Bena ja minä, työn raskaan raatajat, pääsimme vihdoin vapaalle ja palautumaan panorupeaman rasituksista. En ollut koskaan aiemmin olettanut, että sellainenkin päivä tulee, jolloin olisin tyytyväinen siitä, kun ei täydy nussia kertaakaan! No, tuo oli se päivä.
Kun noin kuukausi oli kulunut tulostamme, pääsimme vii­mein lähtemään kotia kohti. Saimme lentää länteen kauniissa säässä. Poi­mimme uudet peurat ja hirvet matkalta ja saavuimme porttikallioille hyvissä ajoin ennen iltaa. Emme kuiten­kaan lähteneet meren ylle yötä vasten vaan leiriy­dyimme pohjoiselle kalliolle.
Yöpyminen oli erityisesti Benchomin toive, hän kun halusi nähdä apinoita.

KAHDEKSAS TARINA Pyroplastinen vyöry Palmusaarella



















Ilta oli porttikallioilla kaunis ja lämmin; apinoillakin riitti muuta te­kemis­tä, eivätkä ne ehtineet meitä kiusaamaan. Benchom kuiten­kin näki, kuten oli toivonutkin, apinoita ja vie­läpä aivan läheltä ennen kuin ilta hämärtyi.
Perkasimme sekä paloittelimme peurat ja hirvet. Teimme nuotion ja Dacil leikkasi peuran sisäpaistista ohuita viipaleita, joita sitten pais­toimme iltaseksi tikun ympärille rullattuina nuotion loimussa. Muut lihat laitoimme moduulin kylmäsäilöön.
Seuraavana aamuna oli sumu taas noussut, eikä ollut lento­näkyvyyttä. Bena kohensi illan nuotion hiilloksesta uudet tulet ja sitten vain paistelimme sen äärellä aamupalaa ja pelasimme ajankuluksi parempaa säätä odotellessa pikkukivillä kivikuoppaa. Jostain syystä apinoita ei näkynyt. Kun sumu päivemmällä haihtui, ilma kylmeni äkisti ja puhkesi raju pohjoismyrsky. Sellai­nen myrsky, että sadevesikin - joukossa oli sellaisia, kuin valkoisia rättejä, mutta vettä nekin olivat, kun sulivat - lensi vaakasuorassa. ‘Muurikki’ täytyi sitoa lahjaksi saamillamme köy­sillä maakiviin kiinni, ettei tuuli olisi heittänyt sitä alas kalliolta alla hornana kuohuvaan mereen.
Myrskyä kesti toista vuorokautta, kylmää oli ja koti-ikävä alkoi painaa. ‘Muurikin’ moot­toria oli käytettävä aika ajoin, että sisätiloihin saatiin lämmintä ja sähköä ruoanlaittoon. Parin peuran sisä­fileet häipyivät myrskyn hellit­tämistä odotellessa pa­rempiin suihin.
Kun myrsky vihdoin tyyntyi ja Aurinkokin pilkahti, voitiin ‘Muurikki’ vapauttaa köysistään.
Ennen kuin ehdimme päästä ilmaan, paikalle lehahti kolme ‘raato­pöllöä’, jotka nappasivat kiinni kalliolle jäänee­seen hirvental­jaan pyrkien sen kanssa takaisin len­toon. Ahneita kun olivat, eivät hellittäneet otettaan, vaan vetivät nahkaa pitkin kalliota, kun eivät raskasta taakkaansa jaksaneet ilmaan nostaa.
Viimein ‘pöllöt’ mätkähtivät alas kalliolta kynnet yhä saa­liissaan kiinni. Koko revohka makasi kohta rantakivillä kallion juurella, ja hirventalja päällimmäisenä. Pian taljan päällä hyppi lauma ute­liaita, kallion seinämien koloissa myrskyä pitäneitä apinoita; sinne jäivät, ‘pöllöjen’ päälle hyppimään.
Kun me vihdoin nousimme ja lensimme kallioporttien salmen yli, siitä vuorijonoa etelään ja sitten kohti kotia, meidän ikävöivä mielialamme koheni. Ei aikaan, hetkessä olimme mannermaan syksystä siirtyneet saar­ten ikuiseen kevää­seen.
Kotiinpaluun iloani lisäsi, kun kohtasin Guacimaran ja hänen minulle synnyttämänsä pojan, aika köllikän. Poika sai nimekseen Garachio.
Syysmyrsky oli koetellut kotisaartamme Gron Eche­ydeäkin. Puita oli kaatunut ja tulvavuoksi oli noussut laguunissa niin korkealle, että vesi oli paetessaan vienyt pyydyksiä ja asumuk­sia aavalle merelle. Äyriäi­siä ja nilviäisiä oli jäänyt sen sijaan runsain mi­toin kuiville. Ihmis­henkien menetyksiltä oli onneksi vältytty.
Kalapöllön’ perkuleet pyrkivät osille äyriäisapajasta, mutta koiramme oli koulutettu hyvin pöllöinvaasiota vastaan. ‘Pöl­löille’ jäi vain rippeet, kun saalis poimittiin talteen; mitä ei syöty heti, kiehautettiin ja säilöttiin suolaan sitruunankuori­raas­teen ja monenlaisten yrttien kera. Näin säilöttynä meren­elävät ovat kyl­mänä hyvää ja pirteää huiko­palaa. Sitruunoiden mehusta tehtiin lapsille simaa.
Sinä syksynä kylvimme Gron Echeydelle vehnää.
Kookospähkinöiden rikkomisesta meinasi tulla meillekin ongelma, mutta Anaterve, kapakoitsijana, oivalsi keinon: hän iski pähkinän ensin terävään keppiin ja sai näin uloimman, kuituisen kerroksen irti. Sitten hän koputteli palan pois pähkinän kovan varsinaisen kuoren toisesta päästä ja löysi sisältä maittavaa mehua. Kuoren sisäpinnalla oleva valkoinen malto maistui pähkinältä. Kylvimme kymmenkunta kookospähkinää laguunin rannalle ja vein muutamia lähimmän pikkusaaren hiekkaan; siellä ne varmaan viihtyisivät, koska siellä kasvoi valmiiksi samanlaisia, sukulaisia varmaan, mutta niistä ei koskaan oltu saatu pähkinöitä. Loput kookospähkinät avattiin ja syötiin ajan mittaan.
Vehnän viljely Gron Echeydellä oli menestys. Vehnä antoi oivasta keinokastelujärjestelmästä johtuen kolme satoa vuo­dessa; uusia ruokareseptejä kehitettiin, leivän leipominen sit­koisesta vehnästä yleistyi perinteisen ohraleivän kustannuk­sella. Vehnää vähäsatoisemman ja vaikeammin kuorittavan spel­tin viljely jäi vähemmälle.
Parhaita vehnäleivonnaisia olivat kuitenkin juuri poikineen lehmän ternimaitoon vehnäjauhoista tehdyt räiskäleet ja mansikka­hillo.
Pullaakin, eli ‘vehnästä’, naiset vehnästä leipoivat, kun milloin ka­nan­mu­nia saivat. Sokeria ja rusinoitahan nyt oli aina saatavilla.
Tietenkin myös sianihrassa uppopaistetut ja imelästä ruoko­uutteesta kuivatetussa kiteisessä ruskeassa ‘so­kerihiekassa’ pyöritellyt ‘munkit’ olivat lasten ja tulevat ehkä joskus tulevai­suudessa olemaan polii­sienkin suosiossa, jos nyt koskaan mi­tään poliisia tullaan tarvitsemaan. Varsinkin ‘siman’, miedon virvoitusjuoman, jota teh­tiin hiivan avulla vedestä, sitruunamehusta, sokerista ja rusinoista, kanssa ‘munkit’ te­kivät kauppansa.
Paneeraustaikinan’ käyttööntulo kala- ja äyriäisruo­kien up­popaistamiseen rasvassa, eli ‘friteeraukseen’, avasi täysin uu­den makumaail­man. Varsinkin rapeiksi friteeratut, mustekala­renkaat ovat oivaa suolaista naposteltavaa.
Vaikka ihmishenkien menetykseltä oli tuolloisessa luonnonkatastrofissa vältytty, mahdollisten uusien tulvavuoksien, niitä tulisi aivan var­maan, ja tätäkin suurempia, aiheuttamien vahinkojen minimoimiseksi oli asumukset siirrettävä pois alavalta rantamaalta. Kukaan ei halunnut kuitenkaan muuttaa kovin kauaksi rannalta, siispä paras paikka oli laguunin kes­kellä oleva saari. Olihan sitä jo asuntokentäksi tasailtukin.
Minun ja per­heeni asunto, virkatalo Aranto­pula, oli riittävän korkealla Taoron kukkulalla, mutta monet asuivat majoissaan hiekkarannalla aivan veden äärellä nousu­vesirajassa; jotkut olivat jopa kaivaneet asuinsijansa hiekkaisen rannanpoukaman kahta puolta kohoaviin hohkakivisiin rantatöyräisiin. Näissä viimemainituissa asuvat olivat tulva-aallon iskiessä suurimmassa vaarassa.
Ensimmäinen tehtävä oli sujuvan lauttayhteyden ra­kentami­nen saarelle. Oppimastamme köydenpunon­tatekniikasta oli nyt hyötyä, ja banaani oli ainoa Gron Echeydellä valmiiksi kasvava köydenpunontaan sopiva kuitu­kasvi. Ei tietenkään yhtä hyvä, kuin hamppu, mutta kelpasi siihen asti, kunnes mannermaalta tuomamme ham­punsiemenet ehtivät tuottaa riittävästi tätä pätevää kui­tukasvia köydenpu­nontaan.
Kaksi vahvaa köyttä viritettiin saaren ja laguunin rannan välille, tehtiin tukeista isohko lautta, joka kantoi hyvin pari­kymmentä miestä ja sen lisäksi vielä kuormaa. Laut­taa vedettiin miesvoimin, en­sin pelkin käsin, ja sitten kun kaikkien kämmenet olivat jo ra­koilla, sopivasti love­tuilla kapuloilla köydestä rannalta toiselle. Tällä tavalla liikuteltavaa lauttaa sanottiinkin sittemmin vetotavan mukaan kapulalau­taksi.
Tietysti tehtiin myös toinen lautta joka liikkui vastak­kai­seen suuntaan. Lautoille laadittiin aikataulut ja lautoille pestattiin vakituiset lautturit hoitamaan lii­kennettä.
Seuraavaksi saarelle rakennettiin viemäri- ja vesi­johtojär­jes­telmä. Puhdas vesi johdettiin saarelle vuo­ripurosta lautaränniä pitkin ja jätevesi, toista ränniä pitkin, avomeren rantaan, sitten rantaviivan suuntaisesti niin kauas laguunin suusta, että pas­kat eivät enää palan­neet laguuniin.
Rännien rakentamiseen tarvittiin suorasyisiä ja riittävän jä­reitä pinjatukkeja; alarinteiden puut olivat sienitautien vaivaamia, sydänlahoina vain kusikouruiksi kelpaavia ja liian oksaisia, että niistä olisi saanut tehtyä rännilautoja. Tällaisia korkeita, vähä­oksaisia, ja ennen kaikkea suoria pinjoja kasvoi onneksi run­sain mitoin Gron Eheyden ylärinteillä.
Puutavaran alastuonti tukkeina ei tullut kysymykseen, vaik­kakin luulisi, että hyvinhän ne nyt alamäkeen pyörisivät! Mutta ei, me kokeilimme; tukit sälöytyivät piloille jo ensi pompuis­saan ja juuttuivat sitten louhikkoon. Tukit oli halottava lau­doiksi kiiloin niiden kaatopaikoilla, taaplattava kuivumaan, ta­sattava niille kuljetusväylät ja liu’utettava kuivat laudat sitten varovasti erityisesti tähän tarkoitukseen valmistamallamme lautakelkalla, eli ‘reellä’, jota hevoset tarvittaessa sekä vetivät että jarruttivat. Jyrkimmissä rinteenkohdissa käytettiin Benan ideoimia väkipyörästöjä. Laguunin rannassa laudat sitten kantattiin, si­vulautoihin veistettiin kiilamaiset urat ja pohja sekä päällys­lautojen sivut veistettiin tarkkaan niihin sopiviksi.
Kun laudat sitten sidottiin kiilattavilla puuhenkselikehillä vesitiiviiksi ka­tetuksi ränniksi ja näitä rännejä laitettiin monta peräkkäin, niin vesi tuli ja paska meni!
Kuva 45 Jäljennös Gron Tiffren karttapiirustuksesta, joka liittyy hänen muistiin­panoihinsa. Piirustuksen mittakaava eivätkä mittaviivatkaan liene välttämättä paikkansapitäviä, mutta saari lienee kuitenkin ollut huomatta­vasti suurempi, kuin esim. Teneriffa, koska tulivuorikin oli huomattavasti korke­ampi, kuin Teide, eli Ben Echeyde; Teiden nimi guanchien, Kanarian saarten al­kuasukkaiden, kie­lellä oli enää pelkkä Echeyde aikaan, kun espanjalaiset valtasi­vat saaret. Piirustuksen oikeasta alakulmasta löytyi piirustusta puhdistettaessa nimiö jossa on päiväys, 12.04.15311 eaa, joten karttapiirroksen ajoitus oli helppoa. Nimiössä on myös Gron Tiffren omakätinen nimikirjoitus ja nimen selvennys, joten piirustuksen alkuperästä ei liene epäilystä!
Rännejä ei valitettavasti pystynyt tukemaan syvän laguunin pohjaan, vaan ne oli perustettava kelluviksi määrävälein ase­tettujen, pohjaan ankkuroitujen tukkinippujen varaan. Laguunin laineet, vaikkakin laguuni oli yleensä melko tyyni, tuppasivat loiskuttamaan ränneissä virtaavaa vettä. Jos juo­mave­sipuolella laguunin suo­lainen vesi olisi päässyt ränniin, niin vedestä olisi tullut juoma­kelvotonta, ja taas jätevesirännistä pois roiskuva jäteliemi olisi puolestaan pilannut laguunin veden. Juuri näiden haittojen välttämiseksi rännit oli ka­tettava, jottei laguuni, eikä myöskään juomavetemme saastuisi. ‘Pöllöt­kään’ eivät pääsisi näin paskomaan katettuun juomavesiränniin!
Syntyi taas aivan uusi ammatti­kunta: rännimiehet. Rännimiehet, ‘rännärit’ rakensivat ja korjasivat tarvittaessa rännit, pesivät määräajoin levät pois puhdasvesiränneistä ja puhdistivat jäteränneistä paskatu­kokset.
Laguunin vedenkorkeuden vuorovesivaihtelu huomioitiin tekemällä ränninpätkien jatkoksien varat riittävän pitkiksi. Kaatojen kanssa ei ongelmia ollut, tulihan vesi ylhäältä rinteeltä ja paskavesi lähti saarelta huomattavasti rantaviivaa korkeammalta. Paskan kokkaroituminen jäteränniin meinasi olla ongelma; kusi ei riittänyt huuhtelemaan paskoja mereen. Mutta tuokin hoitui, kun paskaränniin ohijuoksutettiin riittävästi puhdasta vettä; vettähän vuorenrinteeltä riitti ja mereen sitä mahtui.
Rännien viereen tehtiin huoltosillat, jotka sittemmin levitettiin kunnollisiksi siltateiksi; tosin siihen työ­hön kului vuosia, joten lautturit olivat arvossaan pit­kään. Myöhemmin rakennettiin laatimieni laskelmien ja piirustusten mukaisesti laguunin saarelle kahtapuolta leveät varsinaiset kaksikais­taiset siltatiet sitomalla pari kerrosta tukkeja ylä- ja alasidepuilla toisiinsa rinnan. Siltateiden ajoradoille tehtiin pitkittäislankutus hevosten kulkea sekä myös hevosajoneuvojen pyöriä varten, muuten kyyti olisi ollut liian täristävää ja hevosetkin olisivat voineet särkeä jalkansa. Siltojen vakavuutta lisäämään alasidepuiden alle ujutettiin noin kymmenen metrin välein poikittain pitkiä pin­jatukkeja.
Ensin kaavailimme saaren ja mantereen välille pen­gerteitä, mutta niistä oli luovuttava, koska laguuni oli melkein yhtä syvä, kuin se oli leveäkin.
Uusien jokiuomien eli kanaalien yli rakennettiin, kun ympyräkaarisen holvin rakennustekniikka yrityksen ja erehdyksen metodilla oli opittu, monia romanttisia kivisiä holvikaarisiltoja. Aikaahan opetteluun meni, mutta mitäs muuta meillä oli niin paljon, kuin aikaa; paitsi helposti työstettävää hohkakiveä.
Laguunin saartahan oli jo aiemmin tasailtu, joten rakennus­työt pystyi aloittamaan heti, kun alustavat työt, kuten kunnolli­set portaat ja väkipyöräköysinosturit eli yksinkertaisemmin ‘taljat’, joilla pääsi helposti ylös saaren jyrk­kää rantakalliota, oli tehty. Näin saatiin myös rakennus­tarvik­keet ja huone­kalut tälle kaljulle kalliolle. Taljoilla nostimme muun muassa muu­tamia hevosia ylös keskussaarelle kuljetuksia helpottamaan.
Keskussaaren ranta­rinteisiin louhittiin, sitten kun tukkisillat olivat valmiit, siltojen päiden kohdalta nousevat hevo­senkul­jettavat loivat por­taat; näiden portaiden askelmat olivat reilusti hevosen pituiset ja askelmien reunoihin oli pultattu hevosen askeltamisen varmistamiseksi halkaistut hirret.
Ensialkuun saarelle rakennettiin yksinkertaisia ma­joja ja tehtiin istutuksia, kun multaa ehdittiin kuljettaa pääsaarelta. Vähitellen tuli tietenkin tarve rakentaa myös pysy­vämpää. Ki­visiä perustuksia alkoi hiljalleen syntyä, ja perustusten päälle taloja Auringossa kuivatuista savi­olkitiilistä ja veistetystä laa­vaki­vestä. Kuvanveistotaide alkoi myös kukoistaa, kun kiven­hak­kaajat veistivät saaren keskustan vuoresta minun kymmen­metrisen näköispatsaani. Tai, no niin, ruumiinosanäköispat­saani; ainakin patsaan jalustaosaan hakattiin minun nimeni ja patsaan ympärille perustettiin nimikkopuisto.
Olisivat kuvan­veistäjät harjoitella jotain pienempää ensin, se on minun mieli­piteeni.
Laguunin saaresta, jota mekin aloimme nyt Olympoksella asuvan Zeuksen ehdo­tuksen mukaan leikillämme kutsua nimellä ‘Atlantis’, tuli vähitellen *kukoistava paratiisikaupunki.
Viljan viljelysalan raivaaminen kaskeamalla rasitti kovin Gron Echeyden muuta viljelyselinkeinoa, viiniköynnöksen, banaanin ja sokeriruo’on viljely kärsi suoja­metsien katoamisesta liekkei­hin ja yhä kasvavasta eroosiosta; puroissa ylärinteiltä alas va­luva humus ja muu irtomaa pyrki tukkimaan kastelukanavat ja puhdasvesirännit..
Lisäksi liekit pyr­kivät karkaamaan ylemmäs vuorelle, jolloin oliivilehdot uhkasivat jäädä tulen saaliiksi. Kaskeamisesta oli näin ollen päästävä.
Lehmän ja hevosen paska oli ratkaisu, jolla kas­keamisesta sitten päästiin: rinteitä pengerrettiin, sopivasti sontaa maahan ja maanmuokkaus työhärkien vetämillä auroilla poikki­rintee­seen, näin eivät kasteluvesi ja ravinteet karanneet viljelmiltä, ja jopa ­kasvit alkoivat kukoistaa niin pengerryksillä kuin tasangon vanhoillakin viljelysaloilla.
Mallasoh­ra, vallankin, kasvoi runsaan ja tärkkelyspitoisen sadon.
Paskassa kasvaneen’ viljan käyttö ruoan valmis­tukseen ja oluenpanoon oli ensin muutamille vasten­mielistä, ja kuulemma vallan luonnotonta. Muuan pienryhmä jopa vaati, että kansan­ kokous hyväksyisin lain, joka kieltäisi kasvattamasta viljaa paskan voimalla. Ei aut­tanut mikään järkipuhe; nämä intoilijat siirtyivät pelk­kään maaeläinravintoon, alkoivat kutsua it­seään ‘veterinaristeiksi’ ja hihhuleimmat heistä ‘vetaaneiksi’. Yrittivätpä tehdä nämä ‘vetaanit’ sahtia ja viiniäkin liha­liemestä ja jopa maidosta, hölmöt. Tyttäreni, Guacimara nuorempi, höyrähti myös tähän ‘veterinarismiin’, mutta järkiintyi onneksi pian; ihan yhdellä puhuttelulla, ja hänestä kasvoi kunnollinen, muut huomioonottava aikuinen.
*Kreikkalainen historian isä Herodotos kertoo ‘mereen kadon­neista Hesperidek­sen puutarhoista’. Runoilija tarkoittanee juuri tätä ‘Atlantista’. Kreikkalaine eeposrunoilija Ho­meros (Ilias ja Odysseia) puolestaan runoili paratiisisaaresta, joka sijaitsi ‘Hera­kleen patsaiden’ (Gibraltar) tuolla puolen. (Ensio Olut)
No, kaikenlaisia hullujahan on riittänyt ja tulee kai aina riit­tämään. Heillä oli oikein iskulauseetkin: Lehmän­paska on turha! Luonnonvarat on tarkoitettu tuhlattaviksi!. Heidän rii­mittelytaidos­saankin oli paljon toivomisen varaa.
Kuva 52 Gron Tiffre on ikuistanut kiveen myös tyttärensä, Guacimara nuoremman aikuisuuden kynnyksellä, juuri kun tyttö oli saavuttamaisillaan tuon odotetun viidentoista vuoden rajapyykin. Laitoin sen nyt tähän, koska Gron tuossa edellä juuri tyttärestään kirjoittaa. Söpö tyttö, eikö totta!
Vasta täydessä miehen iässä, neljännen-, viidennenkymmenennen ikävuotensa vaiheilla, Gron ryh­tyi tekemään näitä kivipiirroksiaan. Olette saaneet nauttia tämän taiturin teoksista, ja saatte nauttia niistä niin kauan, kun vaan haluatte.
Toinen asia, jota nämä vastustivat, oli hevosajokil­pailut rat­tailla; siinä kuulemma rääkättiin hyvää ruokaa ja li­säksi ajot tuotti­vat, heidän mielestään, turhaa meteliä ja tietenkin vain lisää son­taa, koska kilpahevoset söivät enemmän rehua, joten ne pas­koi­vatkin enemmän, kuin muut eläimet. Sonta taas puoles­taan le­vitettiin, heidän mukaansa, ‘luonnotto­masti’ pelloille sen sijaan, että sen olisi annettu valua suoraan mereen, jonne se heidän mukaansa luonnon ja kestävän kehityksen mukaisesti kuului.
Ilman hevosajoja kärryjen käyttöturvallisuus ei olisi kuitenkaan koskaan ollut sitä, mitä se meillä oli; sehän nyt olisi pitänyt olla pölhöimmäl­lekin ‘vetaanille’ selvää.
Peltoviljelyksiä syttyi kummallisesti tuleen juuri en­nen sa­donkorjuuta, kun vilja oli tuleentunut ja korret kuivia. Tukki­siltojen päiden kiveyksiä oli sieltä täältä sorrettu, kastelukanavia yritetty tukkia, ja sen sel­laista. Viiniviljelyksillä oli revitty köynnöksiä juurineen maasta.
Em­me pystyneet todistamaan, mutta epäilyk­set koh­distuivat näihin ‘paskapoikiin’, kuten me heitä ikään ja suku­puoleen katsomatta nimitimme. Tällaisiin aatteisiin sortuneet ja niihin juuttuneet ihmisluopiot olivat vain olematon, muutaman henkilön raukkamainen marginaaliryhmä, yhden asian liike, mutta käydessään väkivaltaiseksi tällaiset yksittäisen sabotööriryhmän tihutyöt olivat ja ovat järjestäytyneelle yhteiskun­nalle, ja ennen kaikkea luonnolle, vaarallista toimintaa.
Moiset hömppäkotkotukset, ja yhden asian ryhmät oli siis kit­kettävä saarelta jo kohta alkuunsa, yhteiskuntarau­hankin vuoksi, koska nämä hihhulit alkoivat, ei vain tuhota kehitty­neempiä viljelmiä, vaan jo uhkailla viljelijöitäkin väkivallalla; pilasivat Anaterven hoitamalla olutpanimolla yhden sahtierän­kin paskomalla ruokottomat keittovatiin kesken mäskäyksen, sahti kun heidän mielestään oli pelkästään turmioksi, koska se valmistettiin pelkästä puhtaasta viljasta ja humaloista, joita kasvatettiin sonnan voimalla; sellainen ei ollut heistä ‘luon­nonmukaista’.
Ja ruikkupaskan kaiken päälle paskansivat jääden tällä kertaa kaikki viisi tekosestaan vihdoin suo­raan sammion päältä iskulauseitaan huudellen kiinni. Silloin meidän muiden ruukuista loiskui yli. Nappasimme terroristit kaikki kerralla ja telke­simme heidät luolaan odottamaan, kun kutsuin yli­määräisen vä­enkokouksen koolle miettimään, mitä heille pi­täisi tehdä.
Paskapojat’ olivat rikkoneet ainakin kolmea lakipykäläämme vastaan: 1.§ Omaan pihaan EI sitten paskanneta! Tätä määräystä vastaan rikkojan tulee siivota jälkensä., 3.§ Kunni­oita vanhempia ihmisiä ja 7.§ Älä vahingoita yhteisön äläkä yhdenkään ihmisyksilön elinmahdollisuutta. Teosta, joka vaarantaa ihmisen tai ihmisyhteisön hengissäselviämisen tai muusta tahallisesta haitanteosta ihmisyhteisöä vastaan tuomittakoon, kuten tahallisesta ihmissurmasta. Jos teon tekijä ei ole täysi-ikäinen, alaikäisyys tulee ottaa tuomion ankaruudessa huomioon.
Näiden lainkohtien rikkomisesta on säädetty sanktiot; 1.§ sisältää sanktion jo itsessään ja 7.§:n sanktiot on määrätty 6.§:ssa: Älä tapa ihmistä. Toisen ihmisen tahallinen surmaaja ensin kepitettäköön ja sitten ajettakoon yhteisöstä iäksi. Kukaan ihminen ei saa olla surmaajaan sukupuoli- eikä muunkaanlaisessa yhtey­dessä; häntä ei tule edes tervehtiä. Surmaaja etsiköön ravintonsa itse, eikä hänellä ole oikeutta asua missään ihmisyhtei­sössä. Se täysi-ikäinen henkilö, joka yllyttää surmaan, tai pitää tuomiosta huolimatta yhteyttä tuomittuun, ottakoon päälleen saman rangaistuksen, kuin tuomittu. 3.§:n sanoman luulisi nyt olevan kaikille itsestäänselvyys!
Jokainen ‘paskapoika’ oli täysi-ikäinen, joten lakimme koskivat ja kohtelivat heitä aikuisina. Kuolemanrangaistus ei tullut kysymykseen, sellainen ei kuulu tapoihimme ja on lakiemme vastaista, mutta kepittämistä ja saa­relta karkoitusta ei mikään laki kieltänyt, vaan paremminkin velvoitti, koska rikolliset olivat täysi-ikäisiä. Tällainen rangaistushan oli tällaisesta rikoksesta oikein lakiin kirjoitettu, joten lain kirjaimen mukaan juuri näin meidän oli toimittava, muuten meidät kaikki tulisi 10.§:n mukaan kepittää. Ja kuka meidät, koko väenkokouksen, sitten kepittäisi. Kai siinä olisi pitänyt jonkinlaista vastavuoroisuutta toteuttaa sitten, jos olisimme heidät jättäneet ilman tätä oikeuden mukaista rangaistusta.
Mutta mihin karkottaa, ei aavalle me­relle; sehän olisi ollut sama, kuin kuolemanrangaistus. Mantereellekaan emme halunneet heitä muiden rie­saksi passittaa. Nyt tarvittiin taas minun maantie­dontaitojani.
Oli, niin muistin, kolmen isomman ja muutaman pienemmän saaren vielä nimetön saariryhmä Välimeressä, melko lähellä porttikallioita, jotka erottavat Atlantin Välimerestä. Nämä saa­ret olivat asumattomia, mutta pöllönpaskaa niillä riitti! Siellä saisivat kasvaa ilman leh­mänpaskaa syömällä ‘pöllöjä’ tai oppia viljelemään pöllönpaskan avulla viljaa.
Laitoimme ihan hyvää hyvyyttämme heille siemenviljaa mukaan ja muutakin evästä konttiin, kontin selkään ja kuskasimme heidät lentoteitse sinne. Jos sieltä joskus mantereelle osaisivat, niin paskaan­pahan taas as­tuisivat. Toinen vaihtoehto olisi ollut pienten tuliperäisten asumattomien saarten jono, ‘Azorit’, viimeisinä maanrippeinä Gron Echeydeltä länteen, ennen aavaa merta. Tuskin heillä olisi niillä saarilla minkäänlaista henkiinjäämisen mahdollisuutta, joten niille saarille emme heitä voineet karkottaa; heitähän ei ollut tuomittu kuolemaan, vaan vain karkoitukseen.
Ennen karkoitustuomion täytäntöönpanoa laitoimme ‘paska­pojat’ pesemään, hankaamaan ja varittamaan sahdintuotantovälineet puhtaiksi moneen kertaan, kunnes niiden sisäpinnat kiilsivät kuin uudet. Kun ‘paskapojat’ pullikoivat, kepitystuomio päätettiin toimeenpanna ensiksi. Jälkiensiivous alkoi ihmeesti maistua, kun muistutin, että 16.§ määrää, että Jos tuomittu osoittaa ilmeistä piittaamattomuutta yhtäkin lain kirjainta kohtaan, on tuomittava kepitettäväksi. Toistuva piittaamattomuus tulee rangaista toistuvalla kepityksellä..
Tämän lainkohdan mukaan heidät tuli kepittää niin usein, kun vaan tarvis oli.
Heidän karkottamiseensa ei tarvittu kuin toista ilma-alusta, vaikka annoimme heille mukaan elämisen aloittamiseksi muutamia vuohia ja lampaita. Ja niin oli maanvaiva hoidettu helposti, mutta raskain mielin, olivathan he meidän lapsiamme. Karkottaminen kuitenkin molemmin puolin ajatellen paras keino hoitaa asia pois päiväjärjestyksestä, eli me oikeas­taan potkimme ne yhteisöstämme potkimalla heidät ulos moduuleista.
Saariryhmä saikin nimekseen *‘Ba­leaarit’, johtuen tavasta, jolla heidät toimitettiin saarille, eli nämä kiljuvat veijarit yksinkertaisesti pudotettiin moduulista mereen lähelle rantaviivaa, että reput vaan hulmusivat selässä. Näin tuo ikävä asia saatiin pois päiväjärjestyksestä.
Maa kotisaarillamme oli tärähdellyt silloin tällöin; se kuu­lui pienellä normaaliin arkipäivään. Kukaan ei kiinnittänyt näihin järinöihin sen kummempaa huomiota. Tulivuoren purkauksia tiesimme odottaa, mutta emme pelänneet niitä. Ben Echeydekin lykkäsi joskus höyryjä jopa pääkraateristaan, eivätkä muillakaan saarilla ollut täysin hiljaista. Vain Gron Echeyde ei osoittanut minkäänlaista aktiivisuutta pariin kymmeneen vuoteen, joten se oli mielestämme täysin sammunut tulivuori.
Muutaman vuoden päästä paskanvastustajien saa­reltakar­koituksesta, eräänä syyspäivänä normaalilla partiolennollani näin tulivuoren purkauksen alkavan saariryhmän pienemmistä saarista, harvaanasutuimmalla luoteisella Palmusaarella. Olinhan toki nähnyt ennenkin tulivuo­renpurkauksia, ei se sen ihmeempää, mutta saarella saattoi kuitenkin olla turis­teja vaa­rassa, vaikka sinne ei juurikaan turistilentoja tehty Muutama maja, sen tiesin, oli kuitenkin rannalle pystytetty. Kävin tarkastamassa, enkä löytänyt yhtään ihmistä. Tosin vain jotkut tähtientarkkailijat siellä yleensäkin viihtyivät, ja nekin viihtyivät useimmiten ylhäällä vuorilla, mutta varma on aina varmaa.
Purkauksen savu näkyi pääsaarelle, Gron Echeydellekin, kun ehdin sinne takaisin. Tankkasin ja otin muutamia ihmisiä, muun muassa vanhimman pokani Benchomin - muut pojistani olivat vielä liian nuoria - sekä Dacilin ja Benan mu­kaani, ja läh­din uudelle lennolle.
Kraatteri syöksi tuhkaa ja kiviä korkeuksiin, karkeaa ja hienompaa kiviainesta näytti satavan saarelle ja mereen kuin rakeita ikään. Myös varsinainen laavapurkaus oli alkanut. En us-
*Tästä tapauksesta juontanee juurensa englanninkielinen termi ‘bale out’, joka tar­koittaa nykyään hyppäämistä laskuvarjolla lentokoneesta. (Ensio Olut)
kaltautunut kovin lähelle.
Mag­mavirta suun­tautui itään. Pyrimme tekemään havaintoja ja arviointeja purka­uksesta, ja päästä pelastamaan saarelle muuttaneita, mutta tästä lennosta emme paljoakaan kos­tuneet, emme löytäneet ketään. Meri alkoi kiehua, kun sula kivi valui veteen. Purkauskohdan yläpuolelle muodostui uhkaavan musta, ylöspäin levenevä pilvi; jatkuva salamointi valaisi pilven sisältäpäin.
Vulkaanisen tuhkan ja sulan kiviaineksen muodostama ukkospilvi pysyi pitkään noin kahden - kolmen kilometrin korkuisena, sitten se vaan ykskaks romahti ja tulikuuma vyöry syöksyi hirvittävällä nopeudella rinnettä alas tuhoten kaiken, ihan kaiken tieltään.
Kukaan tai mikään, joka jäi tuon odottamattoman vyöryn alle ei voinut selvitä. Vyöryn laattua yritimme löytää alhaalta elomerkkejä, mutta kaikki, ihan kaikki, jopa ilma saaren ympärillä oli yhtä ja samaa läpitunkematonta harmaata. Meidän oli pakko lentää loitommalle.*
Teimme tarkkailulentoja lähes joka päivä viiden, kuuden viikon ajan, kunnes kraatteri rauhoittui ja uskalsimme laskeu­tua saarelle.
Laavavirrasta nouseva kuuma ilmavirtaus nosti merituulta ylemmäs, itä- ja koillisosiin saarta syntyi sadepilviä. Sade taukosi vasta noin viikko purkausten jäl­keen ja pääsimme tut­kimaan tuhoja.
*Tämä lienee varhaisin kirjallinen silminnäkijäkertomus pyroplastisesta vyörystä. Seuraavan kirjoitti Plinus nuorempi yli viisitoistatuhatta vuotta myöhemmin kahdessa kirjeessään toiselle roomalaiselle, historiankirjoittaja Tacitukselle, kun Vesuviuksen purkauksen yhteydessä tapahtunut pyroplastinen vyöry v. 79 jaa tuhosi Pompejin ja sen satamakaupungit Herculaneumin ja Stabiaen. Myös Plinus nuoremman eno, Roomalaisen laivasto-osaston komentaja, luonnontieteilijä ja kirjailija Plinus vanhempi, jota olen siteerannut näissä alaviitteissä, tukehtui Vesuviuksesta purkaantuneisiin kuumiin kaasuihin Stabiaessa. Plinus nuorempi näki kaupunkien tuhoutumisen katsellessaan Vesuviuksen purkausta läheisessä Miseniumin laivastotukikohdassa. (Ensio Olut)
Kuuma tuhka oli tukehduttanut ja polttanut suuren osan kas­vulistosta, peukalonpään kokoisina tulikivinä purkauspilvestä alas satanut laava oli luonnollisesti tuhonnut ja peittänyt alleen kaiken. Muu­tama eläin löytyi rannalta aaltojen tuhkan alta esiinhuuhtomina, kuolleena ja paistuneena, mutta ne olivat pilaantuneet, kuten arvata saattaa, syömäkelvottomiksi, kun niistä ei ollut laskettu verta, eikä niitä ollut suolis­tettu. Monet eläimet olivat kuitenkin kuolleet taivaalta sataneen vulkaanisen aineksen päälle niin, että sade oli jopa huuhtonut tuhkatkin niiden päältä. Eläinten raatojen pään asennoista näki, että niiltä oli yksinkertaisesti loppunut happi; joko ilma oli ollut myrkyttynyt tulivuoren päästökaasuista, tai sitten niiden keuhkot olivat palaneet tulisen ilman hengittämisestä. Kuitenkin, mikä merkittävintä, yhtäkään ih­mistä, ei elävänä, eikä kuolleena saarelta löydetty.
Sade oli huudellut tuhkakenttää ja kovettanut sen pinnan, mutta kuuma tuhka hohki kuumuuttaan kovan pinnan alta. Painanteihin oli syntynyt kuumia mutalammikoita. Sateen huuhtelema vasta pinnaltaan kivettynyt laavavirta höyryisi yhä rikinhajuaan.
Koska purkaus oli ohi, vaikkakin tuhot olivat melko suuret, turis­tit halusivat päästä kohta saarelle purkauksen jälkiä ihmettelemään. Varsinkin naiset tahtoivat elvyttäviin rikkimuta- kylpyihin; mutaa, jos mitä, Palmusaarella nyt riitti vaikka min­kälaisiin kotkotuksiin.
Saarelle laskeutuessa oli otettava tuuliolot hyvin huomioon, koska tuuli pöllytti helposti kuivaa tuhkaa; vaikka sade oli teh­nyt tuhkakerroksen päälle ohuen korpan, aina tuuli sai jos­tain tuhkaa irti, ja tuu­len alapuolella ‘Muurikin’ ilmansuoti­met oli­sivat tuk­keutuneet tuota pikaa.
Toisen turistierän mukaan otin kaikki vaimoni ja kaikki lap­seni; Garachiokin oli jo ‘iso poika’. Myös Anaterven vaimo Daute ja poika Guimar olivat mukana; Anaterve itse jäi, kuten varajohtajan ja ravintoloitsijan kuuluukin, Gron Echeydelle hoitamaan juoksevia asioita, kuten oluenpanoa. Kun turistit olivat nousseet pois Palmusaarella, suuntasin perheineni Ben Echeydelle viettääkseni kuukauden loman; olin todella loman tarpeessa. ‘Muuri­kin’ päällik­kyyden annoin lomani ajaksi Benalle.
Tälle saarelle, kuten myös muille isommista saa­rista, oli vä­hitellen jäänyt väkeä vakituisiksi asuk­kaiksi, joten turistikaan ei tuntenut oloaan yksinäi­seksi. Vain jotkut saariryhmän pie­nimmät luodot olivat enää asumattomia. Ja nyt tietenkin Palmusaari, mutta kävihän sielläkin taas turisteja.
Niistä muutamista hevosista, jotka oli tuotu Ben Echeydelle var­soina, oli kasvanut kunnon työhevosia, joilla oli jo omia varsoja. Vuohet, lampaat ja kaniinit menestyivät, ka­niinit tur­hankin hyvin, mutta se oli saaren koirien mie­lestä vain hyvä.
Koirista oli jo selvästi valikoitumassa kaksi pääro­tua: suu­ret koirat*, jotka pärjäsivät paimenten kanssa vuorilla ja pienet koirat, jotka mahtuivat kanien perässä niiden koloihin.
Hyötykasvit tuottivat satoa liiankin kanssa ja meri antoi omaa satoaan sen, kun vaan otti.
Lomalla ei yleensä kukaan viihtynyt kuukautta pi­tempään, koska laiskottelu laski seksuaalista virili­teettiä, vaikka aktiivi­suus loman alkuaikoina nousikin huimasti.
Monet naiset yllyttivät miehiään puuhailemaan jo­tain jo loman viimeisillä viikoilla, jotta miehet säilyivät pystyvinä; naisilla puuhailu ilmeni usein ylenpalttisena siivousvimmana. Johtunee asennosta esi­merkiksi lattiaa pestessä ja pyykillä, että miehet eivät juurikaan panneet pahakseen naisten puhtausintoi­lusta, se kai oli tarkoituskin.
*Näitä saaria nimitetäänkin nykyään ‘Koirasaariksi’, ‘Islas Canarias’. Nimi juontaa juurensa roomalaisen historioitsija Plinus vanhemman mukaan, joka kylläkin itse ni­mitti saaria mieluummin ‘onnekkaiksi saariksi’, siitä, kun Mauretanian kuningas Juba lähetti saarille tutkimusretkikunnan ja retkikunta toi saarilta muassaan Juballe kaksi julman suurta koiraa. suom. toist. huom.

YHDEKSÄS TARINA Se suuri jysäys



















Olin voinut olla matkoil­lani Guacimaran ja Dacilin kanssa enemmän yhdessä, kuin Inkeri Ugrilaisen, koska Guacimara ja Dacil oli­vat. lentäjiä, kun Inkeri puolestaan oli jo nuoruudes­taan enemmän maanläheinen ihminen.
Inkeri Ugrilainen sitten kerran oikein kysyi, muuten en ehkä olisi tuota ehkä huomannut, etteikö olisi jo meidän lähteä, koska Icod ei ollut päässyt edes katsomaan nimikkoliljaansa, Icodin Traakkipuuta, käymään koko perhe Ben Echeydellä; niin kuin perhelomalla. Edes muutamaksi kuukaudeksi, olinhan minä, en vain Gron Echeyden päällikkö, vaan vastuussa myös muiden saarten asukkaiden hyvinvoinnista. Guacimara lähtisi mukaan vähän niin kuin ‘lapsenlikaksi’ ensialkuun, jotta Inkeri ja minä saisimme edes hieman kahdenkeskistä aikaa. Dacil jäisi huolehtimaan saarten välisestä lentotoiminnasta ja hän vaihtaisi lennonvalvontavuoroa Guacimaran kanssa parin viikon välein, jos vaan tämä järjestely minulle sopi.
No, sopihan se! Oikein hyvin sopi. Majoituimme Inkeri Ugrilaisen kanssa kahdestaan viikoksi siihen sa­maan majaan mustan hiekkarannan lähelle, kuin sen loman alussa, jolloin poikamme Icod sai al­kunsa.
Inkeri viihtyi lähes koko sen viikon kontallaan milloin mis­säkin, mitä nyt syömässä Rapulammikon aukiolla kävimme.
Tietysti muistin niin Guacimaraa kuin Dacilkin lomamme ai­kana, kun he vuoron perää viivähtivät saarella, vaikkakin he joutuivat etsimään ilonsa aika usein muualta. Enhän minäkään kaikkeen ehtinyt.
Lapset leikkivät keskenään, mitä nyt Icodia, Guima­ria ja Ga­rachioa vähän täytyi vahtia, mutta Benchom oli jo niin iso poika, että piti nuoremmistaan huolen. Meidän vanhempien ei tarvinnut, kuin vähän perään katsoa.
Bena tuli sitten, niin kuin olimme sopineet, noutamaan meitä ja jäi nyt puo­lestaan vaimoineen ja lapsineen saarelle.
Bena oli poissa ollessamme tehnyt mullistava keksinnön, paskahuusin, ja pystyttänyt useampia sellaisia Gron Echeyden laguunisaarelle.
Paska­huusin edut riukuun nähden olivat sen mukavuus ja hygieenisyys, kukaan ei enää sontinut riu’ulta kintuil­leen, vaan ulosteet putosivat suoraan ja varmasti paskaränniin, eivätkä roiskuneet rännin viereen, kuten ennen usein. Eikä pinjalankkuun kaiverrettu reunoiltaan mukavaksi pyöristetty reikä painanut rei­siin juurikaan jälkiä, vaikka vatsa olisi ollut kuinka ko­valla.
Riukujakin oli toki vielä pitkään käytössä, vaikka uusia paska­huuseja rakennettiinkin kovalla kiireellä. Myös Taoron kukku­lalle Arantopulaan rakennettiin sellainen paskahuusi, vieläpä monireikäinen, vaikka siellä ei viemärijärjes­telmää ollutkaan, sonta vaan putosi jyrkänteeltä suoraan alas vuoren juurelle ja maatui sinne.
Vuodet kuluivat ja lapset kasvoivat. Suurkylää ‘At­lan­tik­selle’ rakennettiin, yhdystiet toimivat. Tieteet ja taiteet ku­koistivat. Minä nautin työstäni ja kaikki muukin oli, kuin pitikin.
Päätimme muutama vuosi Palmusaaren tulivuoren­purkauk­sen jälkeen, olisiko kymmenkunta, lähteä vihdoin kerrankin koko vanha revohka lapsinemme, jos ei pitemmäksi aikaa, niin ainakin viikonloppulomalle Ben Echeydelle. Lapsemmekin kun alkoivat jo kohta olla kaikki vallan aikuisia. Eivät he pitkään enää ‘vanhusten’ mukana kulkisi; heillä alkoi olla omat menonsa.
Viikonloppu sopi kaikille, myös Anatervelle, Dautelle, ja Adejelle, mutta heillä kun oli menestyvä perheyritys, joenrantakuppilansa hoidettavanaan, he tilasivat paluulennon heti alkuviikoksi, ettei Taganana, Anaterven toinen vaimo vallan rasittuisi; hän kun oli jäänyt yksin viikonlopuksi sitä hoitamaan. Me muut päätimme pitää hieman pitemmän loman.
Koska Benchom oli jo kokenut ja innokas lentäjä, hän halusi hoitaa liikennettä ‘Muurikilla’ saarten välillä meidän lomailles­samme. No poika sai lennellä. ‘Yrjö’ oli hankalampi, eikä ku­kaan halunnut opetella sen häkäpöntön konsteja, niinpä Guacimara lensi ‘Yrjön’ Ben Echeydelle, ja parkkeerasi sen tasanteelle syrjem­mälle vuoren alarinteelle loman ajaksi.
Muutaman päivän päästä Benchom vei Anaterven, Dauten sekä Anaterven koko lapsikatraan - Adeje jäi vielä Ben Echeydelle - ja kolmi­senkymmentä muuta Gron Echeydelle ja toi paluukuormanaan nyt vuorostaan Tagananan ja moduulin täysi lomalaisia, ‘turisteja’ takaisin saarelle, heitti Guajran ja muutaman muun naisen ja lauman nuoria miehiä pienelle vuoristoiselle, Ben Echeydeltä kivenheiton päässä olevalle naapuri­saarelle, Gomeralle, ja pysäköi sitten ‘Muurikin’ ‘Yr­jön’ viereen pysäköintitasanteelle yöksi tankattuaan sen öljy-yhtiömme GEO:n paikallisesta oliiviöljyn jakelusäiliöstä. Vietimme Rapulammikon äärellä rattoisan illan hummereita ja langusteja grillaillen, viiniä ja sahtia juoden. Hauskaa oli pitkälle yöhön, mutta hyvissä ajoin ennen aamunkajoa jokainen oli hakeutunut kuitenkin nukkumaan.
Aamuyöllä heräsimme ihmeelliseen jyrinään, jota seurasi melkoi­nen lotina. Kaikki ryntäsivät ulos majoistaan viimeistään siinä vaiheessa, kun maa tärähteli. Tä­rähtely ei ollut, kuin maanjä­ristyksessä, vaan muistutti paremminkin vuoriston lumivyöryjä silloin, kun ilmasto mannermaalla lämpeni. Tämä vaan parem­minkin litsui, lotisi ja lätisi, lumivyöry puolestaan ikään kuin jylisee ja puhisee. Jos joku arvasikin äänten ja tärinän syyn, ei kuiten­kaan läh­tenyt kauas pimeässä harhailemaan. Sinä yönä ei enää nukuttu.
Aamun sarastus paljasti, mitä oli tapahtunut: tulivuori oli hen­käissyt ja suurin osa Ben Echeyden huipun pohjoisenpuolisista lu­mista oli lähtenyt liikkeelle, sulanut ennen kuin oli pää­syt montaakaan matkaa alaspäin, muuttanut rinteen irtonaisen vulkaaninsperäisen maa-aineksen lilliväksi mudaksi ja muta sekä sen mukaan lähteneet kivet ja puut olivat syöksyneet yhtenä vellinä rinnettä alas.
Mikä pahinta, vyörymäkohta näytti olevan juuri sen puronuoman yläpuolella, jonka reunalla moduulien parkkeeraustasanne sijaitsi. Ei auttanut muu, kuin lähteä tarkastamaan tilanne ja hakemaan ‘Yrjö’ ja ‘Muurikki’ turvaan. Kukaan ei onneksi - sen tiesimme varmasti, koska suoritimme asian varmistamiseksi nimenhuudon - ollut sillä kertaa yöpynyt moduuleissa tai niiden lähellä.
Emme tietenkään päässeet perille asti. Puronuomaa ei enää ollut, oli vain liejua joka puolella. Liejuvelli peitti moduulien parkkeeraustasanteelle johtavan puronvarsipolun ja esti kulkumme. Oli pakko kiivetä ylemmäs ja yrittää sitä kautta.
Kun pääsimme paikkaan, mistä piti näkyä purolle ja päästä alusten laskeutu­mistasan­teelle, emme nähneet mitään puroa tai tasannetta; niitä ei enää ollut, oli vain vellovana virtaavaa mutajoki. Tasanne oli joko mudan alla tai sortunut mudan mukaan, ja alukset olivat joko mudan alla, tai, mikä todennäköisempää, vierineet mudan mukana alas ja tuhoutuneet, tai ainakin peittyneet paksun mutavellin alle. Meidän oli palattava tyh­jin toimin. Alukset oli menetetty.
Jouduin päällikkönä kertomaan muille, mitä oli ta­pahtu­nut. Olimme jääneet jumiin saarelle, niin myös naapurisaaret olivat jääneet erityksiin; me tälle saa­relle ja muut niille, millä sattui­vat olemaan. Emme pääsisi ehkä enää koskaan Gron Echeydelle.
Toisaalta oli melkein sama, mille saarelle oli jäänyt eristyk­siin, Gron Echeyde oli vain eristyneistä saarista suurin, ja suursaarena ja pääpaikkana sen infrastruktuuri oli viety pitemmälle, kuin muilla, jotka olivat olleet paremminkin luonnontilaisia lomasaaria poissa modernin teknologian hömpötyksistä. Kaikil­la pystyi kuitenkin elämään mukavasti; melkein kaikki työkalut vain menivät alusten mu­kana. Siirryimme Gron Echeydelle jääneitä lukuun ottamatta hetkessä korkeateknologiasta kivikau­teen.
Oli vain sopeuduttava siihen, että emme enää mat­kustele. Ystäviä kävi kuitenkin sääli ja erilleen muille saarille joutuneita perheenjäseniä, he kun joutuisivat elämään epävarmuudessa, eivätkä ehkä koskaan saisi tietää, mitä oli tapahtunut. Meillä ei niin väliä, mehän tiesimme. Taganana, Adeje ja moni muu jäi kuitenkin kaipaamaan puolisoitaan.
No mitäs tuosta, emmepä tarvinneet enää matkavaatteitakaan, joten syötimme ne vuohille. Myöhemmin tosin kaduimme tekoamme ja valmistimme kylmällä ilmalla pidettäväksi ‘ta­macot’, vuohen­nahkaiset talvipuvut. Onneksi ‘talvea’ on saa­rellamme vain muutaman päivänä vuodessa, mutta ylhäällä vuo­rella, varsinkin, kun Aurinko on etelässä, kunnollinen ‘ta­maco’ on tarpeen.
Muilla saarilla ja Gron Echeydellä lienee ollut ainakin melko pitkään epäsel­vää, mitä oli tapahtunut, kun ‘Yrjöä’, eikä ‘Muurikkia’ enää näky­nyt. Mitään yhteisesti sovittua vies­tintäsystee­miä ei meil­lä ollut saarten välille; olivathan yhteydet sujuneet ilma­teitse. Muut saaret olivat sen verran etäällä Gron Echey­destä, että sinne ei olisi mil­lään kujeella saanutkaan yhteyttä. Näkyi­hän Gron Echeydestä Ben Echeydelle toki, jos ei nyt ihan rantaviivaa, mutta pitkälti rinteitä, tosin vain täysin selkeällä säällä pienenä möhkäleenä taivaanrannassa, ja vain Ben Echeyden huipulta, mutta yksityiskohtia, edes Taoron kukkulaa, ei erottanut Gron Echeyden siniharmaasta silhuetista.
Aivan naapurissa sijaitsevan pikkusaaren, Gome­ran, kanssa pystyimme viestimään tyynellä ilmalla jopa viheltämällä, ‘pilbolla’. Vuo­sien varrella opimme kommuni­koimaan vähinerin syntyneen yhteisen puunrunko­rummutuskielen ja savumerkkien avulla; siinä auttoi vihel­lyskieli, jonka osasimme. No eihän meillä paljon asiaa ollut, yleensä vain akkain juoruja.
Vihellyskieltä ja savumerkkejä pystymme käyttä­mään vain tyynellä säällä, koska vihellys hukkuu tuu­len humi­naan ja viima vie savun mennessään; rummutus erottuu paremmin luonnon omista äänistä.
Jonkun kerran vierailimme lautoilla toistemme luona, mutta sekin jäi, kun meri on saarten välillä niin arvaamaton, että muutama poika hukkui riiausreissullaan myrskyssä. Enimmäk­seen olimme siis omissa oloissamme. Kauemmille saarille emme juurikaan uskaltautuneet; jotkut hurjapäät yrittivät ja on­nistuvatkin, sen saimme tietää, kun toisten saarten humut on­nistuivat puoles­taan pääsemään meidän luoksemme.
Myös Gron Echeydelle saatiin ehkä viesti tapahtuneesta vietyä, mene tiedä, ainakaan vastausta sieltä ei saatu.
Ajan mittaan asiat ajautuivat normaaleihin uo­miinsa. Samanikäisiä lapsia oli liian vähän, että olisi ollut mahdol­lista järjestää heille varsi­naista luokkaopetusta; vanhemmat opettivat lapsilleen ja isommat lapset pienemmilleen, minkä itse taisi­vat.
Luku- ja kirjoitustaito jäi vähemmälle, niinpä nämä minun muistiinpanoni voivat olla joskus arvokkaita, kun historiaa kirjoitetaan.
Rapulammikon yläpuolella, siinä mereltä katsottuna oike­alla puolella vehreää laaksoa, oli hyvä kukkula, tai on tietysti vielä­kin. Siihen rakensin Uuden Taoron Arantopulan, to­sin vaati­mattomamman, kuin Gron Echeyden Arantopula, mutta olihan kansaakin vähemmän. Kun Adeje ja Taganana perustivat vielä mustalle hiekkarannalle laskevan puron rantaan pienen olutpanimon ja sahti­kuppilan, alkoivat asiat olla taas uomissaan.
Poikani Benchom oli jo saanut lisänimekseen Tiffre, mutta hä­net tunnettiin yhä paremmin Benchomina, kuin Tiffrenä; ehkä näin oli parempi sekaannusten välttämiseksi, kun hänelle syn­tyi ensimmäinen poika, Ruima, vai­monsa Abonan, Madeleinen ja Benan vanhimman tyttären kanssa, lapsi saisi pian, kun nyt vähän kasvaisi, lisä­nimen Benchom, siis 'Ruima Benchom’, koska tuo poikani nimi oli jo menettänyt alkuperäisen merkityksensä, ja vanhempaa Bencho­mia ruvettaisiin vasta sitten kutsumaan nimellä ‘Benchom Tiffre’. Minä olen, niin kauan kuin elän, yhä se varsinainen Gron Tiffre. Ehkä minun kuoltuani hän sitten ryhtyy käyttämään nimeä ‘Gron Tiffre’, tai vasta Ruima saisi isoisänsä nimen, jos nyt kukaan.
Maan tärähtelyn aiheuttama mutavyöry, joka oli tu­honnut lentävät aluksemme, oli ollut vain enne siitä, mitä tuleman piti.
Vuori alkoi ärjyä ja puhaltaa tuhkaa ja kiviä uume­nistaan reilut kymmenen vuotta mutavyöryn jälkeen. Tuuli puhalsi tuhkan merelle. Sitten alkoi varsinainen purkaus, jota kesti kaksi kuukautta ja kahdeksan päi­vää, sekä yötä, tietysti. Se oli pelottava näytelmä!
Pienempiä kraatereita puhkesi vuoren itärinteelle, ja vaikka purkaus suuntautui kokonaisuudessaan siihen suuntaan, niin Icodin Traakkipuu ihmeellisesti säilyi. Saari kasvoi monta ki­lometriä itään.
Sitten heräsi itse jättiläinen Gron Echeyde ja alkoi purkaa sisintään; tulisten kivien infernaalinen hehku punasi viikkokaudet pohjoista yötaivasta, nokipilvi peitti pohjoisen maanpiirin ja Gron Echeyden maha murisi, kuin vuori olisi ollut nälissään.
Kuukausi meni sitä murinaa kuunnellessa ja tulitusta katsel­lessa, sitten Maankuori hiljeni, kuin vetääkseen henkeä; sen ai­van kuin kuuli! Parin viikon hiljaisuuden jälkeen alkoi murina taas kuulua, mutta nyt, kuin se olisi tullut meren sisältä. Kaikki väki kerääntyi käskystäni Taoron vuorelle Arantopulaan, asuin­paikkaani, koska se sijaitsee aivan vuoren laella. Jotkut pa­keni­vat vieläkin ylemmäs Ben Echeyden rinteille.
Selkeässä säässä näimme ennen puolta päivää vuonna 15338 eaa kolmannen varsinaisen kuukauden kuudentenatoista päivänä, kuinka Gron Echeyden huippu nou­si, kuin hidastettuna, korkealle ilmaan, sitten välähti, poh­joi­nen taivas ensin syttyi, sitten synkkeni ja muutaman hetken kuluttua rä­jähdyksen paineaalto löi korvamme lukkoon ja heitti meidät nurin maahan. Majat rannalta lensivät tuuleen ja kas­veja repeytyi maasta. Monet ihmiset lensivät ääniaallon ja paineen tain­nuttamina kymmeniä metrejä. Taorolta katselimme korvat lu­kossa, kuinka vesi vetäytyi rannasta, mutta musta vesiseinä lä­heni jo mereltä.
Kun hyökyaalto iski rantaan, se tuhosi tuimasti är­jyen lähes kaiken Taoron alapuolelta; tyrskyt iskivät sellaisella voimalla, että pärskeet kastelivat myös meidät, jotka pelkäsimme kuole­maa ylhäällä Taorolla. Olen syntynyt vuonna 15381 eaa, joten minä olin tuolloin noin neljäkymmentäkolmevuotias ja nähnyt jo kaikenlaista, mutta en vielä koskaan tällaista hirvitystä!
Suuri osa viljelyksistä ja karjasta huuhtoutui mereen, kaikki nautakarja, lampaat ja hevoset muutamaa takkuista paimenkonia lukuun ottamatta. Vain ylempänä olleet vähät ohrapellot, olii­vilehdot, ylimmät viinitarhat ja vuorilla laiduntavat vuohet säästyivät tuhoilta lähes kokonaan. Meren läheltä Ta­oron ala­puolelta tuhoutui kaikki, kasvitarhat, karja, asumukset. Min­kälainen lieni tuho muilla saa­rilla. Gron Echeydellä ei kukaan voinut jäädä henkiin, sen tajusimme.
Hyöky kävi korkeimmillaan lähes Taoron huipun korkeu­della ylettymättä kuitenkaan sinne asti; Taoro ja Arantopula kestivät, mutta meistä merelle katsoen vasemmalta aalto sorti vuorenseinä­män ahtautuessaan Taoron ja Tigaiga -vuoren vä­liin ja huuhtoi julman määrän Tigaigan rinnettä alas, näin maanvyöry täydensi veden tuhotyötä. Sortunut vuorenseinämä jäi toljottamaan mustana ja pystysuorana; annoimme sille sei­nämälle nimen *‘Mul­ta­penkka’.
Ensimmäistä hyökyä seurasi, ennen kuin vesi oli ehtinyt kunnolla rannalta mereen palata, toinen, ensimmäistä loivempi, mutta pitempi tulva-aalto, joka viimeisteli sen, minkä ensimmäinen oli aloittanut. Tuntui, kuin meri ei olisi lainkaan halunnut palata sille puolelle rantaviivaa, jonne se kuului.
Onneksi tuhon jäljitä löytyi kuitenkin sen verran banaanin juurakoita, että saimme sen viljelyn elpy­mään.
Koirat ja villieläimet olivat vaistonneet tulevan tuhon, ja paen­neet vuoren ylemmille rinteille. Leh­mistä pelastuivat hyöky­aallon tuholta vain muutaman ylempänä asuvan Vehreässä Laaksossa tuhon het­kellä laiduntavat elikot, ja nekin kuolivat pian, koska vauh­koontuivat järjiltään maan ja veden myl­ler­rystä ja juoksi­vat itsensä hengiltä, tai syöksyivät kaistapäisinä Bol­lullo ja Tacodendo -jokien rotkoihin. Meille jäi kotieläimiksi oikeastaan vain vuohia ja koi­ria.
Hyökyaallot huuhtelivat rannalta esiin mudan peitossa olleet aluksemme, ‘Muurikin’ ja ‘Yrjön’, mutta niistä ei ollut enää kunnostettaviksi niissä oloissa. Eikä oike­astaan kiinnostanut­kaan; mihin me muka olisimme lennel­leet, Gron Echeydeäkään
*Tämä on aivan varmasti varhaisin kirjallisesti kuvattu ja omin silmin nähty tsunami, jättiläistulvahyökyaalto. Korkeimmillaan tsunami on tiettävästi joissain tapauksissa yltänyt maalle noustuaan yli kilometrin korkeuteen. Gron Tiffren kuvaama ‘Multa­penkka’ on yhä nähtävissä Teneriffalla Tigaiga -vuoren kyljessä Puerto de la Cruzin kaupungin yläpuolella todisteena Gron Echeyden tuhosta - rannalta katsoen La Orotavan laaksosta oikealle. (Ensio Olut)
kun ei enää ollut?
Romujakin jo olivat, sai­vat lahota rauhassa, mitä nyt joitain metalliosia niistä saimme talteen. Käsityökalut olivat menneet sen sileän tien, joten paljon­kos sitä paljain käsin niistä romuläjistä.
Jokien vesi oli ollut aiemminkin tuhkaista Ben Echeyden purkaannuttua, olimme panneet kaivojen rakennustyöt jo sil­loin alulle, mutta kun Gron Echeyden tuho lietti taas juomaveden, saivat kaivohankkeemme uutta puhtia; olihan syynä tietysti myös Gron Echeydellä ol­leiden ystäviemme kuoleman surun peittäminen työhön.
Eri puolille saarta tehtiin koekuoppia hyvän vesipaikan löytämiseksi. Ja löytyihän niitä vesilähteitä huokoisista vuorenrinteistä; Tagananan olutpanimokin sai jatkossa vetensä kaivosta. Alueelle, josta oli myöhemmin tuleva osa Guimarin, Anater­ven pojan maakuntaa, kaivoimme syvän, yhteisen kai­von, *Maailman Suurimman Kaivon, kuten me sanoimme.
Me, vaalea, kookas, sinisilmäinen ja ennen muuta isomunai­nen kansa saisimme asua saarillamme on­nellisina kenties iäti, me ja lapsemme, lastemme lap­set ja niin edelleen. Meitä tuskin osattaisiin edes kai­vata mannermaalla jonkun sukupol­ven jäl­keen, em­mehän olleet luvanneet palata.
Kukaan mantereelle jäänyt ei uskaltautuisi ainakaan pitkään, hyvin pitkään ai­kaan lautoillaan uhmaamaan aavan meren vaa­roja; eiväthän he voi olla edes varmoja, onko kallioporttien takana enää jäljellä mitään muu­ta, kuin Maan ääri. Gron Echeyden tuhoutuminen on täytynyt tuntua kaukana, eikä kukaan uskaltautune, eikä kenelläkään liene edes mahdollisuutta lähteä katsomaan, mitä oikein tapahtui.
*Atanasio Kircher, 1600-luvulla vaikuttanut hollantilais- saksalainen Jesuiitta­munk­ki, joka piti aikalaisilleen elokuvien varhaisnäytöksiä, taikalyhtyesityksiä (lucetara magica), kertoo kirjoituksissaan viitaten varhaisten tutkimusmatkailijoiden kuvauksiin saarista Gib­raltarin salmen takana: Saa­rista korkeimmalla on suuri kaivo, jonka vedenpeilin kuvajaisessa voi nähdä kaiken maailman....
Vain vanhojen höperöiden, kuten tämä Zeuksen, tai jonkun *muun kertomuksissa manner­maalla eläisi ehkä taru sadunhohtoisesta maailmanmatkaajien ja tekniikan ihmelasten tuhoutu­neesta ko­dista ‘Atlantiksesta’, joka sijaitsi kallioporttien takana aavalla merellä, maailman laidalla. Kielemmekin kävisi ajan mittaan todennäköisesti kä­sittä­mät­tömäksi manterella asuvien ymmärtää.
Vielä kuukausia, lähes vuoden, räjähdyksen jälkeen oli Au­rinko pu­nainen, ilma viileää ja taivaalta satoi hölynpölyä. Ben Echeyden rinteille kertyi harmaata lunta. ‘Tamacot’, talvivaatteet, olivat silloin tarpeen.
Ajan mittaan ilma taas kirkastui ja lämpeni. Ihan kaikki ba­naa­nit eivät olleet paleltuneet. Lumet sulivat vuo­ren huipulta ja vedet virtasivat valtoime­naan alas puroja pitkin mereen.
Ben Echeyden pohjois-, itä-, ja länsirinteille tehtiin ensim­mäiset pengerrykset viljelyksiä varten, koska sellaista viljavaa turvallista tasan­koa, kuin Gron Echeydellä oli ollut, ei löydy Ben Echey­deltä. Kasteluvesi pengerviljelmille johdettiin vuoripu­roista.
Saaremme oli nyt kuin suuri yksinäinen lautta aavalla merellä. Ben Echeyden luminen huippu loisti, kuin pellavainen pöytäliina tämän ‘ih­meellisen lautan’ yllä!**
*Platon (428- 348 eaa) dialogeissa Timaios ja Kristias: Herakleen patsaista (Gib­raltarin salmi) länteen sijaitsi 9000 vuotta ennen Solonin aikaa ihana valtakunta, Atlan­tis, joka oli suurempi kuin Libya ja Vähä-Aasia yhteensä. Yhden ainoan päivän ja yön aikana katosi mahtava Atlantis suurten maanjäristysten ja tulvien myllerrykses­sä, kun­nes vain meri velloi aaltoihin painuneen valtakunnan paikalla. ‘Solonin ajan’ ajankohtaa Platon ei mainitse, joten tuo ajoitus on arvoitus. Tästä Gron Tiffren kertomasta laskien ‘Solonin aika’ olisi ollut kuitenkin ennen vuotta 6338 eaa.
**Portugalin kuninkaan Alfonso VI:nnen laivasto, päällikkönään Angiolino del Teggia purjehti 1300-luvun loppupuolella jaa. kuninkaansa määräyksestä valloittamaan uusia maita. Taikauskoiset merimiehet purjehtiessaan länteen näkivät kaukana horisontissa Teneriffan saaren ja luulivat sitä uhkaavan mahtavaksi, suureksi purjelaivaksi ja lumihuippuista Teideä, eli guanchien kielellä Echeydeä, sen pulleaksi valkoiseksi purjeeksi, eivätkä uskaltautuneet tämän ‘noidutun purjelaivan’ vartioimille vesille, vaan kääntyivät takaisin kotiinsa. (Ensio Olut)
Joitakin vuosia Gron Eheyden räjähtämisen jälkeen poikani Icod, hänkin silloin jo aikamies, juoksi eräänä päivänä luokseni ja huusi:
  • Iskä hei, tuus kattoon, eiks tuolla merellä ookki, niinku olis joku lautta? Eiks se oo ajelehtimassa vähän niinku tänne.
Ja lauttahan siellä oli, ajelehtimassa merivirran mukana aivan kohti. Huutoetäisyydelle tultuaan lautalta huuteli tuulen yli tuttuääninen mies:
  • Hohoi, täällä on Ana, terve!
  • Ja koko loppu perhe! jatkoi naisen ääni. Se oli Daute.
No niin, kukapas muu sieltä olisi ollut tulossa, kuin Ana­terve perheineen. Juoksimme hullunviisiin viittilöiden rantaa pitkin, kun tuuli näytti painavan lautan Ben Echeyden Gomeran välistä ties minne. Ana­terve onnistui onnekseen melomaan ja laskemaan vihdoin mai­hin Chi­miseyn lahdelmaan. Ei kuulemma ollut tehnyt heikkoakaan, se melominen, mutta merelle ei hänen, eikä kenenkään muunkaan enää koskaan tulisi lähteä, oli se ollut niin paska reissu!
Syötimme ja juotimme reissussa rähjääntyneet matkalaiset ja veimme Arantopulaan lepäämään. Kun Taganana ja Adeje saivat kuulla miehensä ja ystävättärensä pelastuneen koko lapsikatras kerallaan, hän ei enää tiennyt, itkeäkö ilosta pitää, vai voiko nauraa.
Useampi päivä perhekunnalta meni matkan rasituksista toipumiseen. Viimein kun kuusi päivää oli pelastautumisesta kulunut, Daute ja Anaterve vihdoin saattoivat puhua tapahtuneesta.
Anaterve kertoi, että hän, niin kuin monet muutkin, oli ollut perheineen juuri tukkisillalla pakenemassa ‘Atlantik­selta’ mantereen puolelle yrittääkseen päästä maata pitkin van­han Taoron Arantopulaan, tai ehkä edes sen rinteen tarjoamaan suojaan meren rantaan laavavir­ralta, kun sula kivi oli täyttämässä la­guunia Gron Echeyden kyljen oli revettyä auki.
Jostain syystä vuori oli säälinyt hänen per­hettään, katkaissut sillasta pätkän juuri heidän kohdaltaan ja heittänyt sillanpätkän, hän ja perhe pätkän päällä, ensin merelle ja sitten takaisin maihin juuri Taoron taakse. Sinne samaan paikkaan oli onnistunut suojaantumaan vähän reilu kymmenenkunta muuta ihmistä. Kaikki onnistuivat kiipeämään Gron Echeyden raivolta turvaan ylem­mäs Taoron rinnettä Taoron leveän selän takana. Taoro oli sitten jakanut laavan virrat kahta puolta ja siten suojannut heitä.
Viimein vuori oli hiljentynyt hetkeksi, mutta kukaan ei ollut uskaltanut liikahtaakkaan. Sitten oli kuulunut suuri korvat lu­kitseva humpsaus, Gron Echeyde oli nousut kokonaisuudes­saan ilmaan ja lentänyt pois pohjoiseen. Vedet olivat rynnänneet en­sin kohti heitä, mutta menneet kuitenkin ohi kohti sitä paikkaa, jossa Gron Echeyde oli ollut. Vesi ei ollut viihtynyt siellä kau­aakaan, vaan oli rynnännyt ylös ja kohta takaisin. Näin oli käynyt muutaman kerran, viimein oli kuulunut vain kurlaa­vaa ääntä ja lorinaa, sitten oli tullut täysi hiljaisuus.
Hiljaisuutta oli kuitenkin kestänyt vain hetken, sitten oli joku kuullut molskahduksen - kaikki eivät olleet kuuroutuneet täysin - kun Gron Echeyde oli pudonnut takaisin mereen jossain kaukana. Tämä oli nostat­tanut valtavan pitkän ja korkean tulvahyöyn. Sitten ei enää mi­tään. Koko maailma oli ollut pimeä.
Vasta viikkojen jälkeen, kun taivas taas oli läpäissyt Aurin­gon valon, he olivat päässeet katsomaan Taoron huipulta, mitä loppujen lopuksi oli tapahtunut. Siinä, missä oli ollut ennen mahtava Gron Echeyde, velloi nyt meri; vain jonkun verran reunoja ja osa Taoroa oli jäänyt jäljelle, laguunin ja ‘At­lantik­sen’ peitti paksu höyryävä laavakenttä. Kaikki oli kuol­lutta, vain Taoron rinteillä olleet ihmiset, eläimet ja kasvullisto olivat jotenkuten säilyneet. Ennen niin kukoistavasta Gron Echeyden suursaa­resta oli jäljellä vain pieni vuorenkaistale ja jokunen saarenripe.
Vuoden heidän oli ollut pärjättävä, miten taisivat; kaikki eläimetkin saarentyngältä oli tuona aikana teurastettu ja syöty, jopa koiratkin! Viimein, kun laavakenttä niin jäähtynyt, että siinä alkoivat kasvit menestyä, he olivat istuttaneet, he muu­tamat tuhosta selvinnyt, banaania ja kylväneet muita Taorolla säilyneitä viljelyskasveja sekä kukkia hedelmälliseen Gron Eheyden tuhkaan; sateethan pääsivät nyt kastelemaan jäljelle jääneen maan, ja sato oli ollut hyvä.
Toisena vuotena, kun linnut olivat palanneet, Anaterve oli jo korjannut ja vahvistanut sillanpätkän kunnolliseksi lautaksi, kokeillut lautan meri­kel­poi­suutta ja sen kohtuulliseksi todennut, mutta oli mennyt melkein kymmenen vuotta ennen kuin hän oli saanut houku­teltua sopi­valla pohjoistuulella Dauten ja lapset mukaan uhkayrityk­seen.
Tälle vaaralliselle matkalle oli kuitenkin ollut pakko lähteä, koska niin pieni ihmispopulaatio, vain vähän toistakymmentä henkeä; ja niistäkin suurin osa miehiä ja lapsia, joka oli jää­nyt henkiin, ei olisi pystynyt selviämään hengissä edes kahta, kolmea sukupolvea.
  • Loputhan te sitten tiedättekin, ja tässä sitä nyt ollaan. Mutta aa­valle merelle minua ei saa kyllä enää kirveelläkään, ettäs sen tiedätte. Lautankin hakkaan tuhannen pillun päreiksi, ettei lähde kukaan muukaan, on se vaan niin hullua hommaa, tuo merenkulku!
  • Muuten, keksimme siellä joutessamme keitellä sellaista huonom­paa vii­niä hiljaisella tulella, Anaterve jatkoi puhettaan. – Meille kun ei jäänyt, kuin hap­pamia rypäleitä jäljelle. Ne viinistä nousevat höyryt kävivät kivasti päähän. Sitten me keksimme, että kun ne höyryt johtaa ohutta tiiliputkea pitkin kylmän veden läpi, niin siitä tiivistyy tu­lista nestettä, jota ei kyllä hullu erkkikään juo. Mutta kun se­koittaa sitä nuoreen viiniin, lisää vielä vähän hunajaa jouk­koon, niin viini säilyy ruukuissa varmaan vuosikausia; paranee jopa ja käy kyllä pää­hän­kin paremmin, kuin pelkkä viini. Annoimme sille sekoitukselle nimen ‘Madeira’. Eiköhän me, kuules Gron, kokeilla sitä keittelyhommaa täälläkin?
  • Makea viiniköynnöslajike, jota meillä kasvaa, ja ohra me­nestyivät mainiosti näillä tuli­vuo­ren tuhkan hedelmöittämillä rinteillä. Rusinat, sahti ja viini riittävät meil­le. Vitut me mitään viinaa keittämään; siitä tulee vaan pahapäiseksi. Lisäksi se al­kaa panettaa, mutta kun pääset pukille, niin ei ota eteen; pirun keksintöä koko aine, minä torjuin Anaterven ehdotuksen.
  • Mannermaalla olivat samanlaista myrkkyä tehneet, sanoivat sitä ‘napanteriksi’, ja meille­kin sitä juottivat. Vain Dacilin hyväntahtoisuus pelasti minut silloin kepitykseltä. Toista se on viinin ja varsinkin sahdin kanssa; aina toimii, kun tarve vaatii, minä yritin toppuutella. Ja varsinkin aamulla kulli seisoo kuin pinjatukki!
Anaterve oli innoissaan ja suunnitteli jo laajennusta Tagananan ja Adejen perustamaan panimoravin­tolan; siellä sitten tarjoiltaisiin tällaista miestä väkevämpääkin juo­maa. Ei mies kuunnellut minua; no mikäs, täytyyhän miehellä olla päämääriä ja tavoitteita!
***
Nyt, kun minä, Gron Tiffre, olen saanut vihdoin tämän Maa­pallon asutushistoriankirjoituksen päätökseen, keskityn rakkaa­seen harrastukseeni, hohkakivisten kuvalaattojen kaivertami­seen; vuohennahan voi aika panna ja nahkahome raiskata, mutta kivi on ikuista!
Emme käytä enää juuri minkäänlaisia vaat­teita, koska pääl­lämme olleet ‘tamacot’ kuluivat aikoja sitten loppuun ja kukaan ei ole viitsinyt ommella uusia; mitäpä turhia, tiellä vain olisivat, hou­suthan hylkäsimme epäkäytännöllisinä jo aikoja sitten.
Saaren jaoimme yhdeksään maakuntaan kohta Gron Echeyden tuhouduttua. Kun sukukunnat asettuivat sitten asumaan maakuntiinsa ja käyvät naimassa muissa maakunnissa, ei vaaraa liian läheisiin sukulaissukupuolisuhteisiin ole.
Maakunnat ovat: Taoro, Icod, Adeje, Daute, Guimar, Tenegeuste, Tacoronte, Aguerra ja Abona.
***
Käyn jo kuudetta kymmenettä, enkä enää tä­män jälkeen jatka tarinoitani, muut tehkööt sen, jos osaavat.
En aivan varmaan halua käyttää enää elämäni toista puolis­koa kirjallisissa toimissa; muistojen raaputtaminen kuviksi käyttäen nättejä mallityttöjä on paljon mukavampaa. Minä ko­verran kiveä, ja koristelen Arantopulan seinät kauniilla kuvilla!
Sitten, kun joskus olen saavuttanut täydellisyyden kuvataiteilijana ja Arantopulan seinillä on kuvia kyllin, ryhdyn ehkä laula­jaksi! Dacil ainakin on kehunut ääntäni; kukapa tietää?
Kansani on näköjään niin pitkäikäistä, että vasta pojanpojas­tani Ruimasta tulee seuraava ‘Gron’. Vaikkakin on upeaa nähdä, että sukuni menestyy; en ole siementäni martoon maahan kylvänyt! Ei sen puoleen Bena, Ana, eivätkä muutkaan. Poikia siinä syntyy, siinä kuin tyttöjäkin, kun naiset enää siementä pääse separoimaan.
Nyt taitaa sitten tämä kirjoittaminen vihdoin riittää; mitäpä kerrottavaa minulla enää olisi? Täällä sitä köllötellään; Ben Echeydellä, Gron Echeydeä kun ei enää ole. Eikä ‘Yrjöä’, tahikka ‘Muurikkia’. Guacimarakin kuu­luu jo huutelevan äyriäispadalle. Siispä syömään.
Ainoa asia, joka minua on jäänyt surettamaan on, ettemme ehtineet opettaa ‘pupuleikkiä’ riittävän monen kylän asukkaille. Niille Välimereen laskevan virran suistoalueen asukkaille sen onneksi opetimme, siellä on hiekkaa, mihin heittäytyä selälleen. Ja jos he viisaita ovat, opettavat kyllä oppimansa edelleen.
Kuva 53 Tämä on Gron Tiffren jo kuudetta vuosikymmentään lähenevää, yhä hehkeää Guacimaraa esittävä piirros. Guacimara kutsuu tässä aivan selvästi Gronia äyriäispadalle. Huomaa erityisesti Guacimaran viehkeän kutsuva katse ja muutkin yksityiskohdat, jotka Gron Tiffre kiehtovasti vanginnut kivilevylle! Guacimaran naisen keski-iän kurimuksetkin kestävän nuorekkuuden salaisuus lienee ollut oikea ruokavalio, rivakka, säännöllinen liikunta ja guanchien reipas elämänasenne yleensä.
Ryhtyikö Gron laulajaksi, vai miksi ryhtyi. Ainakaan mitään laulajanuraan viittaavaa, esimerkiksi äänitteitä, ei ole säilynyt. Tämä lepäävää Guacimaraa esittävä piirros on tiettävästi Gron Tiffren viimeiseksi jäänyt jälkipolville säilynyt taideteoksensa.
Vaikkakin Kylän ja Kaksoiskylän sekä Suistokylän ja Kritin ihmisille tämän leikin ehdin myös opettaa, niin osannevatkohan he arvostaa tätä hauskaa leikkiä niin, että opettaisivat sen nuorilleenkin?
No hitto, aikuiset, leikkikää keskenänne jo lapsina, niin ette ryhdy tappamaan toisianne sitten täysi-ikäisinä.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti