GRON TIFFRE ENSIMMÄINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN KIRJA

ENSIMMÄINEN TARINA ‘Päijät-Häme’

*Tamargua! Minä olen Gron Tiffre, guanche, mencey reste Taoro, kansani johtaja. Haluan nyt tässä kertoa kolmen kirjan pituisen tarinan. Tarinan kertomukset perustuvat aiemmin tekemiini perusteellisiin muistiinpanoihin ja muistoihin. Lisäksi olen haastatellut muita menossa mukana olleita, joskaan en ole antanut heidän mielipiteilleen paljoakaan arvoa; ovatpahan päässeet paikkaamaan muistini vähäisiä aukkokohtia.

En ole kirjoittanut näitä kirjoja halustani opettaa ja siirtää näin viisautta tuleville sukupolville; sellainenhan olisi vallan typerää! Kerron tarinani osoittaakseni, että minä itse olen varsin älykäs ja viisas. Koska minulla alkaa olla jo ikää, enkä enää ehkä pitkään pärjää pelkillä ulkoisilla avuillani, enkä ruumiillisen ketteryytenikään puolesta nuoremmille miehille tässä elämän kilpajuoksussa, minun on otettava nämä järeämmät keinot, äly ja järki, käyttööni!

Toisaalta kerron nämä tarinat tietenkin myös siksi, että nuoriso ei eläisi siinä luulossa, että me, vanhempi polvi, olisimme olleet iäti tämän ikäisiä, kuin nyt olemme, ja että kaikki olisi oikeastaan alkanut vasta sillä hetkellä, kun he syntyivät tänne Maapallolle. Aikakin.

*Tamargua on tiffriä, aitoa guanchikieltä, ja on suomeksi: päivää. (Ensio Olut)

Toivottavasti kukaan ei koskaan lue näitä kirjoituksiani luullen, että näistä selviää koko totuus; tämä on vain minun osani totuudesta. Joku muu on kokenut asiat aivan toisin ja hänen totuutensa on toinen. Minä kerron, miten minä olen asiat kokenut ja sen, mitä minä osaltani tiedän tapahtuneen. Muut tietäkööt tai luulkoot ihan mitä haluavat!

Kertomus ei ala tästä, mutta minä kuitenkin aloitan tästä:

En ollut ennen eläessäni kokenut upeampaa näytelmää, kuin edellisen illan Auringonlasku mereen oli ollut; tosin en koskaan aiemmin ollut nähnyt Auringonlaskua. Seuraava huippuelämys oli aamuinen kas­te ja Auringonnousu vuorten takaa pimeydessä palellun yön jälkeen. Myöhemmin olen kokenut ja nähnyt monia paljon upeampia Auringonlaskuja ja -nousuja.

Tätä Auringonnousua oli odotettu sukupolvien ajan, ja nyt ihmiskunnan pit­käaikaisin haave oli vihdoin totta! Ainakin minulle ja meille muille tämä oli ensimmäinen kerta, kun joukko ihmisiä, guan­cheja - ja minä, Gron Tiffre, olin ainoa mies tässä joukossa - heräsi Auringon noustessa aivan aitoa maata ja ihan itsestäänkasvanutta ruohoa kylkensä alla, lähes naisten peitossa ja hengitti raikasta ilmaa suoraan ympäriltä, ulkoilmasta!

Yöllä oli tullut vilu, koska emme olleet osanneet tehdä kunnon tulia. Vilun torjumiseksi olimme sitten yönmittaan painautuneet tiiviisti toisimme, ja, kun joukon reunimmaisia oli alkanut kylmää liikaa, nämä olivat siirtyneet ryhmän keskelle ja seuraava oli siirtynyt laitaan; minua naiset eivät tosin olleet päästäneet kertaakaan laitimmaiseksi. Mutta eivätpä he olleet antaneet minun tuona ensimmäisenä yönä juuri nukkakaan!

Seuraava päivä kului sitten risunkarahkojen keruussa ja tulenteon, nuotion - tulitikkujahan meillä tietysti vielä silloin oli - konstien opettelussa sekä yöpymislehväkatoksen rakentelussa. Jo seuraavana iltana sovimme yötä ajatellen kipinämikkovuorot, etteivät tulet pääsisi enää yöllä hiipumaan.

Maapallo ei ollut asumaton, kun me saa­vuimme planeetalle, sen me tulim­me huomaamaan. Osin Maata asutti harvakseltaan aivan mei­dän guanchien kaltainen älykäs ja kaunis väki; ihon ja hius­ten väri oli joillakin vain toi­nen, yleensä tummempi, kuin meidän, mutta sen suuren mante­reen ka­peamman pään, johon me rantauduim­me, kahdella ja­lalla käyvä väestö oli pää­osin luiskaotsaista, ko­vakalloista öri­sevää ja um­pityhmää, haisevaa, pitkäkätistä, lattajalkaista ala­leuatonta kar­vairviövä­keä.

Jouduim­me käymään vain joitakin hyvin vähäisiä tais­teluja näi­tä ‘irviöitä’, kuten näitä ihmisen irvikuvia ryhdyimme nimittämään, vastaan, silti­kin, kerron myös siitä, pystyim­me hävittämään tä­män vähälahjaisen po­rukan Maan päältä toi­votta­vasti koko­naan; olivathan niiden käytöstavat­kin iljettä­viä ja vas­tenmielisiä.

Mutta siirrynpä tarinassani nyt vihdoin taaksepäin sinne, mistä se minun osaltani alkoi, eli avaruuteen.

Olimme etsineet omaa harhaantunutta ni­mik­koelin­tar­vike­tuo­tanto­yksikköämme, navetta- ja kasvihuonealusta, ‘Kai­nuu’ sarjanumeroltaan 112:ta ympäri tätä omaa tähtijärjestel­määmme, galaksia eli ‘Kotiava­ruutta’, kuten me sitä niin lup­sakkaasti nimitimme, turhaan jo kuukausi­tolkulla, ja muona­va­rat omal­la aluksellamme olivat tietenkin käyneet hälyttävän vähiin.

Nälkää emme toki vielä olleet nähneet, sillä olimme saaneet paria kuukautta aiemmin hankituksi jonkin verran lisäruokaa vaihtamalla sitä vihanneksiin, joita meillä oli yli tarpeen, toisen risteilijän, ‘Uusimaan’ navettakapselilta, elintarviketuo­tantoyk­sikkö ‘Kai­nuu’ 235:ltä, koska ‘uusmaalai­set’ eivät jos­tain kumman syys­tä syöneet paljoakaan ruokaa, joten heillä oli navetassaan aivan liikaa ruokaa, mutta vihanneksista ja juureksista heillä puolestaan oli ainainen puute. Tämä meille edullinen vaihtokauppa vei meitä jon­kun aikaa eteenpäin, mutta sellai­nen peli ei kuitenkaan pitem­män päälle vetelisi. Pian meidänkin olisi ollut ruvettava syö­mään juureksia ja heiniä!

Meidän oma ‘Kainuumme’, 112, oli siis hävinnyt ilmoitta­matta, missä se nyt oli. Se oli hävinnyt, olisiko ollut vuotta aiemmin, avaruuden siitä laskennallisesta paikasta, jossa se oli pysytellyt ainakin viimeiset tu­hat vuotta, jotta me olisimme sen aina täydennystä tarvitessamme, eli noin kerran kuukaudessa, helposti tavoittaneet.

‘Kainuu’ 122 ei tietenkään pysynyt pai­kallaan; sehän olisi ollut sula mahdottomuus. Navetta-aluksemme risteili, kuten mekin, mutta oli aina ollut siinä pisteessä Kotia­varuutta, missä sen kulloisellakin hetkellä laskennallisesti piti­kin olla, siis aina ‘Päijät-Hämeemme’ löydettävissä.

Nyt nekin ‘Kainuu’ 235:ltä vaihtokaupalla saamamme ruo­kavarat olivat oi­keastaan käytännölli­sesti katsoen syöty ja elimme taas hätära­vinnon, eli vihannesten ja juuresten varassa, jota pystyi kasvattamaan ‘Päijät-Häme’ -ristei­lijällämme. Olimme joutu­neet syömään jopa kukkakaalia, in­has­ti rikkive­dylle haisevaa kasvia, jota ei liene tarkoitettu ihmisra­vinnoksi lain, vaikka nai­set toista väittivätkin.

Naistenkaan mielestä kukkakaali ei sopinut jatkuvasti pää­ruoaksi, koska se pitemmän päälle pieretti, ja se kaasu, jota silloin tulvi hengitysilmamme jouk­koon, arvaatte kai, ei tuoksunut ruusuille, mikä haju olisi ollut ehkä jotenkin siedettävä suljetuissa asuintiloissamme, vaan mä­dille kanan­munille. Hyi olkoon!

Jo näiden hajuhaittojenkin vuoksi et­simme tätä meidän omaa navetta- ja kasvi­huone­alustamme; si­tä vaan ei tah­tonut löytyä. Jotkut meistä olivat alkaneet jo laihtua. Se, jos mikään, oli hä­lyyttä­vää!

Elintarviketuotantoyksikkö ‘Kainuu’ 112 oli noin yhdeksän­kymmen­täkahdeksan kilomet­riä pitkä, halkaisijaltaan parikym­menkilo­metrinen maatalo­uskap­seli, sel­lainen aivan tavallinen maatalo­uskapseli, jos se nyt jotain kiin­nostaa. Ei siis mitenkään kum­mallinen, mitätön pönttö, pölyhiukkanen galaksiaalisissa mittasuh­teissa; sa­manlaisia olivat kaikkien pelastusristeilijöiden navetat niihin aikoihin, ja niitä oli kymmeniä tässä tähtijärjestelmässä.

On kai vieläkin; mihin ne nyt ykskaks olisivat hävinneet, kaikki.

Meidän elin­eh­tojemme kannalta ‘Kainuu’ 112 oli perin tar­peel­linen kuitenkin, koska ruoan kasvatusmahdollisuus pelas­tusristeili­jöillä oli hy­vin ra­jallinen; oikeastaan niillä pystyi pi­tämään vain kaneja sekä siipikarjaa, ku­ten kanoja ja kalkkunoita. Vihan­neksia niillä sensijaan pystyi, kuten juuri kerroin, kasvatta­maan; ja ilman happi/hii­lidioksi­ditasapainon kannalta oli jopa pakko. Vihannekset ja muu ‘heinä’ kelpasivat puolestaan kaneille ja siipi­karjanravinnoksi; me saimme näin jonkin verran ruokaa: lihaa ja munia; kätevää, eikö? Varsinkin kaneissa jalostuivat ‘heinät’ nopeasti oivaksi ruoaksi.

Vaikka jokaisella ris­teilijällä oli oma ni­mik­koelin­tar­viketuo­tanto­yksikkönsä, oli mahdollista myös ostaa ruokaa mui­den ni­mikoilta, eli vaihtaa käypää kor­vausta vas­taan. ‘Kainuu’ 112, tutta­vallisesti ‘meidän Sata­tusi­naa’, oli meidän nimik­komme.

‘Käypä korvaus’, mitä se sitten oli? Yleensä jotain hyödyllis­tä käyttötavaraa, syötävää ruokaa, polttoainetta, jäänestoainetta, tai mitä ta­hansa sellaista, mitä oli yli tarpeen, kuten meillä sillä kertaa taas kerran vihanneksia.

Minäkin olin ollut tuollainen ‘ylimäärä’, ‘käypä korvaus’, eli siis ‘hyödylli­nen käyttötavara’, nuore­na poikana. En onneksi sentään vi­hannes. Joillekin risteilijöille, kuten mainitsemalleni 'Uusimaalle' kelpasi vaihdokisi, niin hullulta kuin se kuulostaa, jopa vihannekset, siis heinät, koska he, siis aluksen ihmiset, söivät ne heinät itse! Karjaa heillä oli mukana vain niiden kannan istuttamiseksi takaisin luontoon siinä tapauksessa, että he löytäisivät jostain asuttavaksi kelpaavan planeetan. Ei siis ruoaksi.

No, ‘käyttötavaraa’, mikä käyttötavaraa. Aluksem­me naiset olivat saaneet minut, tunnetus­ti suurikasvuisen suvun vesan, vaih­dossa pariin vanhaan kalkkunaan, hehtoon erilaisia ristikukkaisia viherkasveja, varsiselleriä ja muuta sellaista ‘heinää’, viiteen senttaaliin porkkanoita, muutamaan pussiin kukka­kaalin siemeniä ja kaniini­pa­riskuntaan sekä muuta­maan siitoskanaan ja yhteen pu­naisen­kirja­vaan kukkoon risteilijä ‘Keski­poh­janmaan’ nave­tan nai­silta.

Käypä vaihtoarvoni olisi toki ollut paljon suurem­pi, jos ei vallan mittaamaton; ainakin omasta mielestä­ni. Mutta naisethan eivät ole koskaan ymmärtäneet miehen todellista arvoa, joten annettakoon tuo alihinnoittelu heille anteeksi.

Tällaisiin vaihtokauppoihin oli tietenkin perimmäisenä syynä avaruusaluksessa elävän ihmispopulaation liiallisen sisäsiittoi­suuden estäminen. Ja saivathan muuten vuosiakin erillään ole­vat naiset vaihtaa juoruja keskenään kahvikupposen ääressä.

Syy avaruusmatkailuumme oli yksinkertainen: meillä ei ollut muutakaan tekemistä, koska meillä ei ollut maanpäällistä kotia; muinainen kotiplaneettamme Maa­pallo oli ollut muinoin tuhon oma ja väki oli lähtenyt etsimään uutta Maapalloa. Mutta mekään, kuten lukemattomat sukupol­vet en­nen meitä, emme olleet sellaista vielä löytäneet.

Elintarviketuotantoyksiköissä kasvatettiin ja jatkojalostettiin niitä perus­elintarvikkeita, joita muinaiset esivanhempamme olivat ehti­neet mukaansa haalia siltä planeetalta, jota he olivat ni­mittä­neet ‘Maa­palloksi’ johtuen sen pyöreästä muo­dosta.

Vieläkin muinoimmin oli Maapalloa luultu ‘Maapan­nu­ka­kuksi’; tiedämmehän, että sellainen muoto olisi ollut aika luonnoton. Onneksi ‘Maa’, kuten he olivat sitä tuttavallisem­min nimittäneet, ei ollut kuitenkaan ollut pannukakku; mi­ten­käs me, jotka nyt yrittelimme löytää vastaavan planeetan, oli­sim­me pystyneet löytämään sellaisen lättärän, joka näkysikin vain kahdesta suunnasta, ylhäältä ja alhaalta, sellaisestahan suhahtaisi huo­maa­matta ohi, jos osuisi tulemaan sen sivulta.

Navetta-aluksella kasvatettiin tietysti myös heinää eläimille, perunaa, si­pulia, jota ilman mitään ruokaa ei saata tehdä, ja muuta sellaista hyvää suuhun pantavaa. Mutta aivan turhaa­kin rehua niissä viljeltiin, kuten juuri tätä mainittua kukkakaa­lia. Kahvi oli onneksi saatu mukaan; eiväthän naiset nyt ilman kahvia olisi avaruuteen suostuneet lähtemään. Ei sen puoleen, kyllä se meille miehillekin maistuu.

Eläimistä mukaan evakkomatkalle oli saatu alkupää­omaksi vain muu­tama sika, kana, lehmä, sekä joitakin muita pieneli­koita, kuten jo mainittuja kaneja, lampaita, sekä vuohia ja siipikarjaa.

Niin, ja tietysti navetoissa kasvatettiin onneksi ananaksia, banaa­neja, joista kumpikaan ei ollut peräisin Maapallolta, vaan ris­teilijä ‘Vakkasuomen’ naiset olivat saaneet niiden pistok­kaita joltain tähtijärjestelmämme äärilaidalla sijaitsevan planeettakun­nan asukkailta, planeettakun­nan johon he olivat sattumalta lennähtäneet, vastineeksi siitä, että pitäisivät turpansa kiinni sen planeettakunnan sijainnista; eivätpä sen puoleen risteilijä ‘Vakkasuomen’ naiset muutenkaan olisi kertoneet sen planeetta­kunnan sijaintia, koska eivät olleet osanneet sanoa sen sijain­nista muuta, kuin: ‘se oli tuolla noin jossain’! Noista pistokkaista kasvaneista banaaneista ja ana­naksista oli oma osansa sitten ‘Vakkasuomelta’ sukupolvien kuluessa vaihdoissa kulkeutunut meidänkin ‘Kai­nuuseemme’, sen subtrooppiselle osas­tolle.

Porkkanoita kasvatettiin tietysti kanien syötäväksi kaikilla, niin risteilijöillä kuten navetta-aluksillakin. Ja tietysti niissä kasvatettiin naisille sitä perkeleen kukkakaalia; naiset ei­vät kai yksinkertaisesti tule toi­meen ilman kukkakaalia! Lieneekö joku hormonijuttu?

Ananas mureuttaa oivasti lihan ja porkkana on erittäin hyvä lihapadan lisäke, banaani on hyvää ihan muuten vaan, mutta kukkakalista ei olisi ollut väliksi!

Aivan erityisestä syystä myös koiria oli jokaisella aluksella mukana. Koirathan tiskasivat astiat ruokailun jälkeen; avaruus­olosuhteissa ei vettä voinut tuh­lata niin turhanpäiväiseen, kuin talousastioiden pese­miseen.

Niin, tämä meidän aluksemme oli kolmesataametrinen ihmiskunnan pelas­tus­yk­sikkö, risteilijä nimeltään ‘Päijät-Häme’; nimi juonsi tiettä­västi juu­rensa jostain paikkakunnasta edesmenneeltä koti­pla­neetal­tamme Maapallolta, jonka jotkut, kuten aluksellam­me kerrotut esivanhempiemme ta­rinat, joista osa oli muistiinmerkitty aluksemme viihdetiedos­toihin, tiesivät, muinainen nimettömäksi jäänyt ter­ro­ristiryhmä oli teh­nyt parhailta ja ke­hittyneimmiltä osiltaan asuinkelvotto­maksi iskemällä turkis­tuottajiin ajamalla turkis­eläinparat pakol­la ulos kuolemaan viluun ja nälkään lämpi­mis­tä, turvallisista häkeistään ehty­mättömien ruokapatojen ää­restä ja polttamalla turkistarhatkin maan tasalle, etteivät eläin­raukat löytäisi enää suojaa tuulelta ja tuiskulta, sekä es­tämällä niiden vähien turkis­ten joita turkis­tarhaajat pystyvät raakalaismaisia tuhoiskuja uhmaten tuot­ta­maan, kuljettamisen vaatteiksi kyl­män kourissa värjöttele­ville kanssaihmisille tuho­polttamalla kuljetuskalus­toa, nuo sa­la­ka­valat ketkut.

Näin ei planeetta Maapallon asukkailla ollut enää ollut läm­mintä päällepantavaa kylmänä kautena ja ihmisiä alkoi paleltua kuoliaiksi sankoin joukoin. Samaiset terroristit olivat ajaneet myös muun kotieläintalouden raiskiolle hätyyttämällä lypsy- ja liha­karjan kylmään öiseen talvenselkään susien ruoaksi oivista ometoistaan. Olivat polttaneet tai ojaanajaneet myös lihatuotteiden kuljetus­ajoneuvot, teurastamojen karjankuljetusautot sekä maitoautot; näin ei ollut ihmi­sillä enää pel­kästään vilu, vaan nälkäkin, tuo vitsauksista janon jälkeen pirullisin, riivasi.

Tuhoa oli täydentänyt toinen, edelliselle sukua ollut vandaa­liryhmä: ‘Elävän Ravinnon Ystävät’. Jos nämä iljetykset olisi­vat­kin pitäytyneet vain kasvisravinnossa, mutta ei; nämä pei­joonit olivat himoissan iskeneet myös laitumilla eläneiden ko­tieläin­ten kimppuun ja pitäneet peijaisiaan niin kauan, kuin elukassa henki oli pihissyt, sitten he olivat valinneet uuden uh­rin. Eläin­hän oli kuollut joko shokkiin tai verenhukkaan melko nopeas­ti, eivätkä nämä perkeleet kuollutta elukkaa ollet suostuneet syömään.

Tämänkaltaisia ta­rinoita van­huk­semme iltapuhteilla kertoilivat kirveenvartta veistellessään tai lapsenlapsille suk­kia kutoessaan.

Tai voihan tietysti olla, mikä onkin todennäköisempää, ja vi­ralliset ai­katiedostotkin kertoivat näin, että joku kosminen törmäys oli ollut syynä siihen, että Maapallosta oli tul­lut ihmisille ankea pla­neetta. Ravinto oli joka ta­pauk­sessa vähennyt Maapallolta uh­kaavasti ja kylmä oli kalvanut luita. Nälänhädän seuraamuksena oli syntynyt kansojen välille eturistiriitoja, ihmiset olivat ryhtyneet tappamaan toisiaan ja hävittämään toistensa kaupunkeja, joten ne, jotka olivat voi­neet, olivat pelastautu­neet avaruusaluksille. Muuta en tuolloin vallinneista oloista ja tapahtumista tiedä. Ei edes yhdenainokaista kuvaa olleet ehtineet esivanhempamme puutteen kourissa riutuvasta kotiplaneetastaan sieltä paetessaan ottaa.

Tämän siis ker­toi­vat aikatiedostot, joten se oli varmaankin totta. Mutta missä oli ‘Maapallon ystävät’ -ninimen järjestö ollut, ja mitä oli tehnyt silloin? Yrittivätkö edes pelastaa Maapallon? Minä vaan kysyn!

‘Päijät-Häme’ oli naisten komennossa, kuten muutkin avaruusalukset, koska pääosa alusten väestä oli naisia. Vuosi­tuhansia käytössä ollut siittiöitä erotteleva syntyvyydensään­nöstelyohjelma tuotti huomattavasti enemmän tyttövauvoja, kuin poikavauvoja, ja naiset toimittivat suurimman osan synty­neistä pojistakin navetta-aluk­sille - oikeammin elin­tar­viketuo­tanto­yk­sik­öihin - kasvatettaviksi.

Navetta-alusten naiset pitivät miehistä kantakirjaa, jotta he pysyivät perillä miesten ‘jalostuslinjoista’, kuten he sanoivat. Lähes kaikki miehet jäivät aikamiehinäkin työvoimaksi, ‘leh­mi­po­jiksi’, kuten me, jotka asuimme ja olimme risteilijöillä naisten iloina, sanoimme, tuohon tuttuun elin­tar­viketuo­tanto­yk­sik­köön­sä, joka oli heidät kasvattanut. Muutamat onnelliset päätyivät apupojiksi ‘Esson’ huoltoasemille ja sellaisille.

Miehistä vain jokunen, vain hyvin harva ja valittu pääsi navetta-alukselta sitten tähän asemaan, johon minä olin päässyt, eli suvunjatkajaksi, ‘siitossonniksi’ aivan vieraalle avaruuspelastusristeilijälle.

Navetta-alusten päällystöllä, siis naisilla, oli mistä valita. Niiden naisistot toimittivat omalle risteilijälleen vaihtotavaraksi, tai vaihtoivat suoraan muille pe­lastusristei­lijöille ‘lehmipo­jista’ vain parhaat par­haiden ‘jalostus­lin­jojen’ pojista kasvatettaviksi naisten iloksi ja palvelijoiksi.

Minua kutsuttiin aluksella nuorukaisena nimellä ‘Poi­ka’, vaikka virallinen nimeni oli siellä 7760410-887PP. Olin useim­miten messikallena, joskus täkki­mies, miten vain, työmies kui­tenkin, ruumiilli­sen työn tekijä. Olin syn­tynyt risteilyalus ‘Kes­kipohjanmaal­la’, tullut siirretyksi sen navetta-alukselle kas­vamaan kahdeksaksi vuodeksi, sieltä naissukukun­nan iloksi, ehkä jopa koko ihmiskunnan onneksi, pelastettu takaisin risteilijä ‘Keskipohjanmaalle’ ‘vaihtota­va­raksi’, ja elänyt vaihtokaupan jälkeen sii­henastisesta elämästäni kymme­nen vuotta tällä risteilyaluksella, ‘Päi­jät-Hämeellä’.

Poikasena tein monenlaista jäynää risteilijän naisille: laitoin sinappia lusikoiden alle, piereskelin äänettömiä pieruja ja katselin sitten närkästyneenä ympärilleni, kuin etsien katseellani hajuhaitan aiheuttajaa. Mutta varmimmin toimiva jippo oli käydä kaikki aluksen vessat läpi ja nostaa kaikkien vessanpyttyjen istuinrenkaat ylös; kohta kaikui ‘Keskipohjanmaan’ käytävillä vihainen räpätys, joka sisälsi sekä ‘kuritonta pojannulikkaa’ että ‘seisaaltaan ruikkivaa pikkujätkää. Vieläkään en ole päässyt selvyyteen, mikä naisia kiukuttaa ylösnostetuissa vessanistuimissa. Parhaimman tehon vessatemppuun sai roiskimalla muutaman tipan vettä pytyn viereen. Kohta minut vaihdettiinkin sitten ‘Päijät-Hämeelle’.

Kirjoitusvälineitä, joita kyllä oli, oli jopa oikein laitteita, jotka kirjoittivat ja lukulaitteita, jotka lukivat, ei minulle uskottu, ‘pojalle’; mitä ‘poika’ nyt kirjoittamistaidolla tekisi. Mutta minä en lannistunut; opettelin kirjoittamaan käsin, kirjoitin siihen ja sillä, mitä käsiini sain. Kirjoitin ruokapakkauksiin lusikan päällä, käänsin ruokapöydät nurin ja kirjoitin niiden alapinnalle ketsupilla, vessapaperiinkin piirtelin. Mutta sitten kerran löysin lyijykynänpätkän ja sillä minä sitten kirjoitinkin ihan joka paikkaan, kunnes naiset viimein uskoivat, että minä todella osaan kirjoittaa; silloin sain vihdoin paperia ja oikein kokonaisen lyijykynän.

Kun minulle oli alkanut joku vuosi ‘Päijät-Hämeelle’ muuton jälkeen kasvaa muniin karvoja, mitä tietysti suuresti hämmästelin, koska en mokomasta ollut kuullut, pidettiinhän sukupuolivalistuksen jakamis­ta pojille turhana haihatuksena, ja olin nähnyt ensimmäiset ‘märät uneni’, jouduin koulu­tuk­seen, jonka tarkoituksena oli tehdä minusta mahdollisim­man pätevä työmies.

Jo kohta, aivan ensimmäisellä lukukaudel­lani, kun olin viidentoista, löysin klitoriksen, oivalsin löy­töni suun­nattoman arvon, menetin viattomuuteni, ja niin oli tulevaisuu­teni saanut suunnan, naiset eivät koskaan sallisi minun pa­lata navettatöi­hin!

Siitä al­kaen olen palvonut naisia, ja varsinkin naisvar­ta­loita, päivin ja öin. ‘Päivät’ ‘Päijät-Hämeellä’ tein töitä: siivosin, laiton ruokaa ja hoidin muutenkin taloudenpitoa. ‘Öisin’ vain palvoin naisia. En miettinyt, palvoin vain.

‘Yö’ ja ‘päivä’ eivät eronneet oikeastaan millään tavalla toisistaan. ‘Yöllä’ tarkoitettiin aluksilla vain kaikkea luppoaikaa, ‘lepovuo­roa’, joten aina oli jollakin ryhmällä ‘yö’ menossa. Ja koska alus oli jatkuvasti liik­keessä ja sitä ajettiin ‘päivällä’ ‘vahtivuorois­sa’. Aluk­sen ulko­puolella aina oli pimeää, paitsi silloin, kun aluksemme ohitti jonkun tähden riittävän läheltä. Silloinkin oli toisella puolella aivan pilkkopimeää, mutta tähden puolella saattoi aluksemme ulkopinta näkyä ilman ajovaloja.

Ymmärtänette, että minulla oli useimmiten menossa ‘yö’.

Kummallisinta oli, että naiset ryhtyivät kehumaan minun pakaroitani, kun täytin viisitoista, hölmöä, sama perse minulla oli ollut jo pikkupo­jasta.

• Voi äiti, johan teki tyttöä! Ja katsokaas tytöt, kuinka makea persekin tällä meidän ‘pojalla’ on; näiden pakaroiden välissä vaikka pähkinän särkisi? Tätä peppua ei sitten enää nauriisiin vaihdeta­kaan. – Ja minkälainen hanu tästä pojasta vielä tulee, kun pannaan se treenaamaan pakaralihaksiaan! Melkoinen, sanon minä! Guajra, aluksen päällikkö, totesi taputellessaan tukka sekaisin ja meikit poskilla taka­puoltani palatessaan kanssani vuosia sitten aluksen keskiön leikkitiloista ja esitteli ensi kerran avuni aluksen muille nai­sille eräässä johtoryhmän kokouk­sessa. Muut naiset olivat kohta samaa mieltä.

Siitä minä jo samana päivänä siivosin yhden ‘Päijät-Hä­meen’ käyttämättömänä seisoneen kuntoilutilan, huolsin väli­neet ja aloitin kuntosaliharjoittelun. Varsinkin jousikuormittei­nen juoksumatto oli mieleeni. Ei niin, että olisin mitenkään laiminlyönyt ylävartalon, saati vatsalihasten kehittämisen, mutta pakaralihasten pitämiseen trimmissä naiset minua erityisesti kehottivat paneutumaan. Muutaman kuukauden kuntoiltuani olin jo ‘melkoinen hanu’!

Osasin jo silloin kirjoittaa ja pystyin näin kirjaamaan tapahtumat, ja tiesin senkin, kuinka paljon rojua oli paatissa takana, kun vaan polttoainetta riitti. ‘Veijo Esson’ te­ke­millä eväillähän sellainen avaruusristeilijä kävi, mutta ei ih­mi­nen.

Niin, ‘Veijo Esso’ on isohko ja, kuten nimen alkuosakin jo sanoo, vanha planeetta, joka kiertää epävakaalla, epämääräi­sellä radallaan lähellä galaksin keskustaa soi­keaa kaksoisemotähteä nimeltä ‘Pillu'. Toinen ‘Pillun’ kak­so­sista on kookkaampaa siskoaan lähellä ja suurella nopeudella kiertävä sininen kääpiö, jonka massa pienestä koosta huolimatta on niin suuri, että se vetää isommasta pärskeitä peräänsä ja ve­nyt­tää isosiskonsa ihan soikeaksi, tästä nimi.

‘Veijo Esson’ kaasukehästä oli, ja on ehkä yhä, helppo erot­taa ja nesteyttää ‘Pillun’ luovuttamalla ilmaisella energialla typpeä, josta taas alustemme kylmäfuusio­miiluissa muodostui suurella paineella piitä. Tämä fuusio tuottaa käytännöllisestikatsoen puhdasta ja saasteetonta poten­tiaalista energiaa. Näin syntynyt, suurella voimalla hulvattomasti lentogene­raattoreiden läpi avaruu­den vapauteen purkautuva neitseellinen negatiivisen varauksen omaava pii, jonka poten­tiaalinen energia vapautuu tällöin kokonaan liike-energi­aksi, kiihdytti samoin negatiivisesti varautuneen aluk­semme tar­vittaessa potentiaalisen energialatauksen ja sekä piin että aluksemme samanapaisuuden vaikutuksesta lähes valon nopeuteen.

Sähkövirtaa ei kylmäfuusioreaktoreilla voi tuottaa; mikään generaattori ei kestä sen rajua voimaa; se ei siis ole mikään *aggrekaatin moottori.

Aluk­sessa tarvittava sähköenergia tuotettiin pienemmillä kuuma- eli plasmafuusiogeneraatto­reilla. Pienillä nopeuksilla yleensä ajet­tiin samaisilla kuuma­fuusioreaktoreilla, joilla käy­tettiin sähkö­generaattoreita; näiden polttoainetta pimeää ainetta, jota saa haalittua avaruudesta ihan mistä vaan.

Näissä ydinreakti­oissa syntyi kummassakin sivutuot­teena elämän ylläpitoon tar­vittavaa huk­kalämpöä; kyl­mäfuusiossa, niin kuin nimikin sa­noo, tosin niu­kalti.

Myös ‘Veijo Esson’ asukkaita kutsutaan nimellä ‘Veijo’, koska he elävät hyvin vanhoiksi. ‘Esson Veijot’ pi­tivät yllä, pitävät kai vieläkin, kyl­miä jakeluasemia ympäri tähtijärjestel- mää, siis tätä galak­sia, koska aivan ‘Pillun’ lähellä on stabiileja ‘madonreikiä’ - ‘Veijot’ ovat jo pitkään osanneet stabiloida ‘madonreikiä’ - joi­den kaut­ta poltto­ainetoimitukset käy käte-

*Aggregaatti = (diesel-) moottorin ja sähkögeneraattorin yhdistelmä. (Ensio Olut)

västi ja nopeasti joka puolel­le galaksia. Näiltä huoltoasemilta ei siis saanut muonaa eikä ilmanrai­kastimia, *pimeää polt­toainetta vain automaa­tista. Veijot laskuttivat meidän tankkauksistamme Tehdasta, tukikohtaamme, jolle me taas olimme puolestamme tilivelvollisia.

Veijo Esso on yhtiömuotoinen yhteisöplaneetta, jonka pääjohtajana on ollut jo ties kuinka kauan Kuka? Minäkö? Planeetan hallituksessa istuvat mm. Vieras Tumma Mies, Aivan Outo, Ei Asu Enää Täällä ja Olen Aivan Eri Henkilö.

No se polttoaineista ja ‘Esson Veijoista’, palataanpa aluk­selle. Kuten kerroin, naiset olivat kovin kiinnostuneita minusta ja minä naisista jo kohta teinipoikaiästä.

Erityisesti paatin kipparille, Guajralle, minä olin erityisen kiinnostuksen kohde, vaikka minä olin enemmänkin kiinnostunut hänen pikkusiskostaan Guacimarasta, josta oli tullut en­simmäinen perähenkilö, ‘försti’, isosiskonsa entisen vakanssin haltija, kun Guajra, siis tämä isosisko, oli valittu vasta kaksikymmentäyksi täytettyään, aluksen kaikkien aikojen nuorimpana siis, mutta sopivimpana aluksemme komentajaksi. Guacimaran yleneminen ei ollut kuitenkaan johtunut sukulai­suus­suhteesta Guajraan; hän vaan oli siihen tehtävään pätevin.

Minun oli kuitenkin käyminen yhä uudestaan tyydyttämään Guajran liki pohjatonta mielenkiintoa; vaikka no, olihan minä hyvin otettu päällikön mielenkiinnosta minuun, ei sitä käy kieltäminen, mutta Guacimara oli vaan jo­tenkin vielä puoleensavetävämpi. Kyse ei ollut naisten ulkonä­östä, asemasta, eikä luonteesta, kummatkin olivat yhtä upeita näiltä osin, Guacimaran ja minun, siis meidän, ‘kemiamme’ vaan sopivat yhteen paremmin. Tiedättehän, mitä tarkoitan?

Aluksellamme puhuttiin yksiselitteisesti ja suoraan, ei kier­relty, kun oli asiaa, mutta asioita ei vaan voi kertoa tiffrillä kierrellen. Jos panetti, niin pantiin. Ja Gu­ajraahan pa­netti aina,

*Maailmankaikkeuden materian suurin osa on ’pimeää ainetta.’ (Ensio Olut)

kun hän näki minut. Ja sitten taas mentiin!

Seksiä tuli harrastaa ainoastaan siihen varatuissa tilassa aluksen keskiosan leikkitilojen painotto­muudessa. Minun oli sidottava Guajra, niin kuin muutkin naiset, paitsi Guacimaraa, joka on aina ollut vapaan seksin kannalla, parit­telu­val­jai­siin, jotta nainen ei pouk­koilisi yhdynnän ai­kana ym­päri alusta. Siinä rytkeessä ei ilman *valjaita pysy paikoillaan.

On pirun vaikeaa painottomuudessa hallita edes omaa varta-

Kuva 1 Avaruuspelastusristeiljä ‘Päijät-Hämeen’ nuori päällikkö Guajra nousemassa ensimmäistä kertaa komentajana komentamaan komentosillalle. Gron Tiffren lähes 17.000 vuotta vanha kivisyövytystyö. Jatkossa käytän termin ‘kivi­syövytystyö’ siasta yksinkertaisuuden vuoksi termiä ‘kivipiirros’.

*NASA:n sukkulalentojen vv. 1996–1999 aikana suorittamissa salaisissa kokeissa, joiden tuloksia on vast’ikään vähitellen alettu julkaista, on huo­mattu, että yhdyntä painottomuudessa käy kätevimmin, kun nainen on sidottu erityisi­siin paritteluvaljaisiin. Yllä oleva kuvaus vastaa lähes sanasta sanaan NASA:n astronauttien kuvausta kyseisestä toimituksesta avaruusolosuhteissa. (Ensio Olut)

loaan, saati sitten naisen. Onneksi valjaat jättivät naisen kä­det, vaikkakin ne olivat valjaissa si­dottuina selän taakse, oli jätetty sen verran vapaiksi, niin oli sen insinööri suunnitellut, että nainen pystyi ohjaamaan minua kaksin käsin, kun vedin itseäni valjai­den kah­voista naista kohti.

Seuraavassa vaiheessa minun oli tartuttava, kun olin jo työntynyt sisään, naista melko kovakouraisesti lanti­oista, koska yhdyntäliik­keet, toisin kuin muut liikkeet muualla aluksessa, oli tehtävä käsi­voimin.

Kummasti kuitenkin naiset tykkäsivät nussia sidot­tuna pai­nottomuudessa; olisihan kyseiset tilat voitu suunnitella hyvin aluksen ulkokehälle, jossa keinotekoinen ‘painovoima’, keskipakoisvoima vaikutti. Johtuiko se tarpeesta kellua hetken mie­hen ar­moilla, vai vaikuttiko painottomuus jotenkin klitorik­seen. Aina­kin tissit olivat painottomuudessa makeamman nä­köiset, kuin alueella, missä keskipakoisvoima vaikutti.

­Tai tietysti tarkkaan ottaen, selitän sen tähän väliin, ettei jää vaan epäselväksi, ei mitään *keskipakois­voimaa tietysti ole olemassa, vaan kyseessä on liik­keen jatkuvuus, eli keskipakoisvoima on harhaa vain. On vain kappaleen pyrkimys jatkaa liikettään suo­raviivaisesti ja tasaisella nopeudella. Kun suoraviivai­nen liike sitten väkivalloin estetään ja kappale pakotetaan muuttamaan ­suuntaansa, eli esimerkiksi tässä tapauksessa aluksen ulkopin­nan sisäpuolelle, kiertoliikkeeseen ympyräradalle, syntyy harha ‘kes­ki­pakoisuudesta’.

Liikkeen jatkuvuus pyrkii syöksemään esineen pyörivän kappaleen pinnalta suora­viivaisesti ava­ruuden pohjattomiin syövereihin, mutta samalla tuo ‘kuoppa’ pitää kappaleet kierto-

*Näin on, mutta on vaan jotenkin helpompi puhua keskipakoisvoimasta. Gravitaatiota, eli painovoimaa, ei sitäkään to­del­lisuudessa ole olemassa; eikä siis myöskään ‘painottomuutta’. Kyse on kah­den toisiaan lähellä olevan kappaleen aikaansaa­ma aika-avaruuden vääristymästä, eräänlaisesta linssistä, tai pa­remminkin sanottuna neliulotteisen aika/tila-avaruuden ‘kuo­pasta’, joka estää kappaleen loittonemista toisesta. Samoin tämä ‘lins­si­vää­ris­ty­mä’ estää niin esineen kuin ihmisenkin, tai vaikkapa kaasun, sin­koutumasta ison pyörivän taivaankappaleen pinnalta (Ensio Olut)

radallaan ja aiheuttaa val­heellisen tunteen ‘painovoimasta’.

Sanotaan nyt sitten kuitenkin vaan, että sitä oikeaa ‘pai­no­voimaa’, näin se on tavalliselle ihmiselle helpompaa, me emme olleet koskaan koke­neet, vaan olimme leijus­kelleet ikämme kotialuksemme ‘painot­tomuudessa', tai kuljeksineet aluksen ke­hällä, jossa oli keino­paino­voima, joka oli siis vain tämän en­siksi mainitun ‘keski­pa­kois­voiman’ aiheuttamaa harhaa.

Koska aluksemme ytimen massa suhteessa meidän ja aluksen sisällä elintoimintoja ylläpitävän kaasuseoksen massaan ei ollut riittä­vän suuri, täytyi aluksessa olla ulkoseinät, jotka estivät pais­kautumisen avaruuteen; tietys­ti seinistä oli sekin hyöty, että ne estivät lämmön karkaamisen sisätiloista.

‘Lämpöäkään’ ei oikeasti ole, mutta miksi, sitä en rupea sentään tässä selostamaan. Mutta jos nyt kuitenkin, koska se on niin helppoa: Lämpö on vain atomien epämääräistä värähtelyä. Tulihan se! Ja se on termodynamiikkaa se! (En minä näitä tiedoilla elvistelläkseni kerro, vaan siksi, että nämä minun kirjoitukseni saatetaan löytää sellaiseen aikaan, jolloin tällaisista fysiikan laeista ei mitään tiedetä.)

Mutta, jos siis piti ympäri oman akselinsa pyörivän ‘Päijät-Hä­meen’ ulkokehällä ensin sisemmistä rakenteista kiinni ja päästi sitten otteensa, mätkähti aluksen ulkosei­nään, eli pa­keni keskustasta. Siitä juontui tästä yksinkertaisesta fysiikanlaista käyttämämme kansanomainen nimitys ‘kes­ki­pakovoi­ma’. Jos taas ei alun alkaenkaan pitänyt mistään kiinni, ei pudonnutkaan mihinkään; hassua, eikö totta!

No, selitetäänpä vielä tässä vaiheessa vielä eräs toinen teoria, mitä gravitaatio on, ettei vaan jää ke­nellekään epäselväksi; tämä on jotenkin kansanomaisempi selitys, kuin tuo ‘linns­i­vää­ristymä- ja kuoppa­juttu’, ja yksinkertaistetaan sitä vielä: nyt kyseessä on kaksi vain esinet­tä, tai oliota: Kaksi esinettä vetä­vät toisiaan puo­leensa voimal­la, joka on suoraan verrannollinen kappaleiden yhteenlasket­tuun massaan ja kääntäen verran­nollinen nii­den etäisyyden ne­liöön. Tämä on yksi dynamiikan perussäännöistä; muut olen esittänyt edellä. Jos en, niin en esitä niitä vastakaan! Tämä laki koskee tietenkin myös kolmea tai useampaakin esinettä, mutta tulos on sama. Siis näin helppoa se on fy­siikka, kun sen osaa!

Ja takaisin leikkitilan painottomuuteen. Joustavissa paritteluvaljaissa pelehtimistä edesauttoi ja sääteli taas puolestaan voima ja vastavoima, toinen dynamiikan perussääntö. Sitä en viitsi tässä yhteydessä selittää.

Tai jos nyt sitten kuitenkin, koska niin tulenpalavasti halu­atte sen­kin tietää: Kun vastustamaton voima kohtaa liikku­mat­toman kohteen, kaikki muuttuu kokonaan lämmöksi. Perkele, tuohan taas oli termodynamiikkaa, mutta soveltuu kyllä hyvin tähän yhteyteen, ymmärtänette kai, miksi. Hiki siinä ainakin tulee.

Tällä laillahan se ‘voima ja vastavoima’, ali ‘aktio ja reak­tio’ menee: Kun kappale vaikuttaa toiseen kappaleeseen jolla­kin voimalla, niin tämä toinen kappale vaikuttaa takaisin yhtä suu­rella, mutta vastakkaissuuntaisella voimalla. Että näin. Tä­hän luonnonlakiinhan perustuu reaktiomoottorin käyt­tö ava­ruus­aluksissakin; toisena ‘kappaleena’ on tällöin kaasu. Tosin meidän tapauksessamme aluksen ja sen reaktoreista purkaantuvan kaasun samanapaisuudellakin on sanansa sanottavana. Eli meidän aluksemme huima liike perustui, ei ainoastaan dynamiikan perussääntöihin, vaan myös elektrodynamiikkaan.

Ja taas takaisin asiaan. Painottomuudessa pystyi sellaisiin va­riaattioihin, jotka olisivat olleet täysin mahdottomia muualla aluk­sessa. Guajra oli erityisen ihastunut näihin, miten nyt sanoisi, sirkustemppuihin, temppuihin, jol­laisiin pystyy vain avaruuslentäjä, joka on sidottuna joustaviin valjaisiin.

Guajra kiljui ja minä yritin pidätellä; rentoutin itseni ja ajat­telin kukkakaalisoppaa. Ei sekään auttanut ja mi­nulta tuppasi aina, ainakin Guajran mielestä, tulemaan liian nopeasti; joskus jopa alta puolessa tunnissa.

Päällikkö oli yleensä aina tyytyväinen työhöni, paitsi tietysti liian aikaiseen siemensyöksyyn, milloin se kohdalle sattui. Onneksi hän muisti, sukurakas kun oli, usein myös pikkusisartaan, ensimmäistä pe­rähenkilöä Guacimaraa. Eihän kukaan naisista voinut yksin omistella minua, ‘Päijät-Hämeen’ naisten yhteistä ‘poikaa’.

Hänen huolensa sisarestaan oli kuitenkin turhaa, koska minä olin niin paljon Guacimaran perään, että hänen kohdallaan ei kysy­mys todellakaan ollut kohteliaisuudesta. Guajra lipaisi huuliaan ja aikoi monesti käyttää myös tämän, Guacimaran ajattelemisesta johtuvan seisok­kini hyväkseen, mutta tällöin he­ristin sormeani ja muistutin, että so, so, jätetäänpäs Guacimaralle kanssa, Guacimarkin on hyvä tyttö.

Kun Guajra lähti, saapui hetken kuluttua Guacimara. Guaci­mara tunnollisena tyttönä oh­jasi aluksen yleensä jonkun pla­neetan kiertoradalle ohjaajan vaihdon ajaksi. Guajra sen sijaan lukitsi vain ohjauksen ja antoi mennä suoraan, koska hänellä oli aina muka niin kiire. Guacimara ei, kuten edellä kerroin, halunnut tulla sidotuksi valjaisiin, vaan tykkäsi saada takaapäin vapaassa leijunnassa, jossa potkittiin vauhtia seinistä. Nuori nainen tiesi, että en ol­lut häntä kohtaan kohtelias, vaan hän kii­hotti minua todella, ja hän oli siitä kovin otettu.

Monesti, kun olimme Guacimaran kansa vasta pääsemässä tositoimeen, Guajra jo kiih­dytti aluksen suoraan ensimmäisestä avaruusno­peu­desta, en­simmäi­nen avaruusnopeus on se no­peus, jolla alus pysyy pla­neetan kiertoradalla, toinen taas se, millä alus pystyy irtau­tu­maan kulloisenkin planeetan painovoimakentästä, joten no­pe­udet riippu­vat kulloisestakin planeetasta, eivätkä ole siis min­kään­laisia vakioita, lähes valon nopeuteen, se, siis valon­nope­us, on taas sitten käytännössä vakio, jos ei kohdalle osu aivan suunnatonta massaa, kuten ‘mustaa aukkoa’. Vain erit­täin suuret gra­vitaatio­kentät, kuten ‘mustat aukot’ ja ‘madon­reiät’, voivat muuttaa valon etenemisnopeutta.

Onneksi osasimme aina varautua tähän Guajran temppuun ja olimme aktin alku­vaiheessa yhdyntätilan peräseinän lähellä ja minä olin selkä seinää vasten. Minun selkäni oli sitten kiihdytysvaiheen aikana niin tiiviisti seinää vasten, että naintiliikkeistä ei tullut mitään, koska Guacimaran pylly painui yhtä tiiviisti minun lantiotani vasten; hän, minua pie­nempänä, lähes seivästyi. Ja sitten Guaci­maralta alkoi mennä, häneltä meni yleensä jat­kuvasti koko kiihdy­tyksen ajan; olivat tainneet sisarukset suunnitella koko homman niin.

Kuva 2 Gron Tiffre ei puppua tuossa edellä näköjään puhunut! Tämä hänen tekemänsä ja signee­raamansa kivipiirros esittää avaruusristeilijä ‘Päijät-Hämeen’ förstiä Guacima­raa ajamassa avaruusristeilijäänsä. Aluksen ikkunasta näkyvä outo, joskin etäisesti Otavaa muistuttava tähtikuvio todistaa, että piirros todellakin esittää hetkeä ulkoavaruudessa. Ja, kuten näet, tissit näyttävät ‘painottomuu­dessa’ eritäin makeilta, ettenkö sanoisi suoras­taan terhakoilta!

Tai sitten Guajra vaan piruili. Kai tietänette, millainen nainen on, kun se tietää, että toista naista nussitaan, mutta häntä itseään ei.

Kun Guajra kiihdytti tuolla tavalla, siitä oli painottomuus kaukana! Jos pillussa yleensä on pohja, niin silloin varmaan oli poh­jassa.

Muuten valo, joka palaa valon nopeudella liikku­vassa tilassa jo valmiiksi, valaisee täysin normaalisti. Entäpä, jos valo ei olekaan valmiiksi palamassa? Täytyypä jonkun varmaan ko­keilla joskus, miten käy, kun valon sytyttää aluksen takaosassa, kun mennään täyttä valon nopeutta, saavuttaako valo koskaan aluksen etuseinän. Jos saavuttaa, kulkeeko valo silloin kaksi kertaa valoa nopeammin? Vai tavoittaako valo aluksen etusei­nän vain suhteellisesti hieman hitaammin, kuin alle valon­no­peudessa? Pohtimisen arvoinen asia. Eikö?

Tätä en kuitenkaan ehtinyt tuollaisella hetkellä siinä Guaci­maran kanssa nai­dessani pohtia, mutta joskus tulee tällaisiakin mie­leen. Tosin harvoin. Kai joku teoreetikkokin joskus tulee tuota pohtineeksi. Minä olen paremminkin käytännön miehiä.

Kun aluksemme nopeus vakiintui, Guacimara ja minä kimpoilimme yhä tiukasti toisiamme syleillen ympäri kabiinia pai­nottomuu­dessa Guacimara kiljui ja itki yhä onnesta, koska häneltä meni ja tuli. Onneksi aluksen keskiosan seinät oli huolelli­sesti pehmus­tettu, toisin kuin miehis­tön lepotilat, jotka olivat aluksen ulkokehäl­lä.

Lepo sekä luuston kunnossapysyminen ja sisäelinten takaisin paikoilleen asettuminen painottomuudessa oleskelun jälkeen vaativat tietyn kekipakovoiman aiheutta­man val­heelli­sen painovoiman tunteen, mutta aluksen pyöri­misliik­kees­tä johtuen oli sitten puolestaan vaikeaa py­syä unes­sa paikoillaan, joten nukkumista varten täytyi nukkuja sitoa lepo­siteillä erityi­siin le­potelineisiin, ettei poukkoilisi pitkin seiniä. Aluksen automatiikka seurasi nukkujan elintoimintoja sekä huolehti turvallisesta ja levollisesta unesta, mutta muisti myös herättää uinujan unestaan, kun unentarve oli tyydytetty.

Kullakin meistä oli oma omituinen le­poasentonsa; useimmat tykkäsivät nukkua ranteista ja nilkoista sidottuna ja tiukalle ve­nytettynä. Heidät, jotka eivät pitäneet tästä asennosta, piti he­rättyään vielä erikseen veny­tellä erityisessä venytyspenkissä, että luut oikenisivat, muuten he olisivat käyneet aamu aamulta aina hieman lyhyempinä. Ja mihin se olisi taas johtanut; en ilkeä sellaista edes ajatella.

Kuva 3 Gron Tiffre on halunnut kuvata tässä piirroksessaan, missä asennossa esimerkiksi Dacil -niminen nuori avaruussukeltaja halusi nukkua avaruusristeilijän ‘yö’ -osaston hämärässä.

Huomaa Dacilin aivotoimintoja rekisteröivä otsapanta ja verenpainetta tarkkaileva vyö vasemmassa käsivarressa; nämä valvoivat nukkuvan neidon unta. Löysä side reisien ympärillä esti hänen jalkojensa leijumisen nukkuessa sinne tänne haralleen. Dacil oli, koska ei halunnut nukkua venytyksessä, venytettävä venytyspenkissä aina herätty­ään. Huomaa myös häpykarvojen hilpeä muotoilu!

Yönsä sen sijaan hyvässä venytyksessä viettäneillä, myös aamulla venytyspenkissä huolella venytetyillä naisilla ei, eipä tieten miehilläkään, mutta aluksellammehan ei montaa miestä ollut ja minun oli muutenkin kiinnittäminen huomioni vain naisiin, esiintynyt lainkaan persjalkaisuutta.

Sen sijaan että naisten sääret ja reidet alusten keskiön ‘painottomuu­dessa’ sekä niiden ulkokehän pienessä ‘pai­novoi­massa’ oleskelusta muuten seuranneen luukadon vuoksi olisivat lysähtäneet ja vääntyilleet luonnottomiin asen­toihin, niiden luusto ja lihaksisto tällaisessa kunnollisessa venytyksessä vahvistui ja jalat venyivät sekä muotoutuivat solakoiksi ro­tuja­loiksi; tietysti naisen koko vartalo tällöin sai ylvään ryhdin, mikä il­meni naisilla myös rintojen ylpeänä terhakkuutena ja pyllyn kauniin pyöreänä muotona!

Ehkä aluksemme naisten esiäitien tekemällä rodunjalostuksellakin oli osuutensa tähän sulosäärisyyteen; naisethan ovat aina pyrkineet pääsemään vartalonsa suhteen täydellisyyteen, ei pelkästään miellyttääkseen miestä, vaan toki näyttääkseen hyvältä myös itsensä ja kanssasisartensa silmissä.

TOINEN TARINA ‘Kainuu’ 112

Guanchien kieltä, tiffriä oli kaikilla aluksilla osattava, koska alusten kaikki huolto­kirjat oli kirjoitettu tiffriksi.

Aluksilla ei toki aina puhuttu pelkkää tiffriä, mutta tiffri kie­lenä oli melko yleinen, koska se oli myös alusten komentokieli; kaikki ym­märsivät sitä ainakin jonkun verran. Varsinkin elintarviketuo­tantoyksiköiden miehet puhuivat keskenään usein niissä oloissa kehittyneitä murteita ja alamurteita, slangeja, jotka olivat loi­tonneet joskus hyvinkin kauas alkuperäisestä tiffrinkielestä.

Aikayksikköinä meillä oli epämääräiset tunti, minuutti, se­kunti, vuoro­kausi, vuosi, koska aika oli yksinkertaisesti vaan jaetava jonkinlaisiin pätkiin; esimerkiksi ‘metri’ oli vain metri, jonka prototyyppiä, ‘metrin’ pituista titaanikeppiä, johon aluksilla olleita metrikeppejä käytiin silloin tällöin vertaamassa, säilytettiin aina samassa lämpötilassa ‘Tehdas’ -planeetalla.

Pisin matkamittamme oli valovuosi; matka, jonka valo kulkee vuodessa silloin, kun mikään ulkopuolinen voima ei muuta valon etenemisnopeutta.

Ajanmittauslaitteet tarkastettiin kerran ‘vuodessa’ ottamalla yhteys ‘Tehtaan’ ajanmäärittäjään; tällöinkään ei saatu kovin tarkkaa aikaa, noin tunnin tarkkuudella vain, mutta pysyim­mehän me näinkin riittävän tarkalleen, eli noin samassa tahdissa muiden avaruudessa kul­kijoiden kanssa.

Ei niin, että esimerkiksi aika siitä mit­taamalla miksi­kään siitä muuttuisi; aika on kuten tila, siis matka johonkin kiinteään pisteeseen jostain toisesta kiinteästä pisteestä, ja tietysti sitten massa/energia, ovat muuttumattomia, pysyviä, olemassaolevia suureita, asioita. Aikakäsite, miten sen nyt sanoisi, ohi kulkeva aika, siis jonkun tai jonkin ikä, sensijaan on suhteellinen, se riippuu tarkkaili­jasta ja var­sinkin tarkkailijan omasta iästä. Mitä vanhempi tarkkailija, mei­dän tapauksessamme ihminen, on, sen nopeam­min aika tuntuu kuluvan, koska ihminen ei voi verrata aikaa muuhun, kuin omaan ikäänsä. Aika mitattuna ikänä se vasta on suhteellista, jos mikä.

‘Nopeus’, mitä se sitten on? Nopeus suhteessa johonkin toiseen, vai absoluuttinen nopeus, jolloin jossakin täytyisi olla sellainen kiintopiste, joka taatusti liiku mihinkään? Voiko edes olettaa, että maailmankaikkeudessa on kohta ei liiku mihinkään? Millä sen sitten todistaa, ettei se liiku, paitsi jos on joku toinen piste, joka ei liiku? Ja senkö suhteen vain tuo kiintopiste ei sitten liiku? Eli voiko absoluuttista nopeutta olla olemassa! ‘No, entäs valonnopeus’, sanot kriittisenä huomioijana. Valonkin ‘nopeus’ on vain nopeutta suhteessa tarkkailijaan. Eteneekö valo, jos sen tarkkailija etenee samalla nopeudella. Entäs jos valo tuleekin vastaan tätä valonnopeudella etenevää?

Nyt taitaa mennä jo liian paksuksi. Sovitaan, että kaikki on vaan suhteellista!

Mut­ta on hyödyllistä kuvata näitä suureita jotenkin. Aika on vaan, siis kaikki aika, aina ollut ja tulee aina olemaan olemassa, mutta meidän on mitattava siitä oma pätkämme, kuten matkas­takin. Tai paremminkin, mat­kaa ei voi mitata, jos ei samalla mittaa aikaa; aika ja tila ovat pysyvästi kiinni toisissaan. Näin vaan on!

No tietenkään tuo ei nyt pidä täsmälleen, siis konkreettisesti ajateltuna, paikkaansa massan kohdalta, koska massa voi muut­tua energiaksi ja päinvastoin, mutta ei voi kui­tenkaan hävitä. Mutta aika ei voi aivan yhtä yksiselitteisesti muuttua tilaksi, ja päinvastoin, mutta muuttuu kuitenkin, sitä vaan on vähän vai­keampi selittää. Mutta jos kuitenkin:

Nyt tarvitaan asian kansanomaistamiseksi apusuuretta, joka on tämä ‘nopeus’; siis tietyssä ajan­pätkässä tehty matkanpätkä jonkun suhteen, eli määri­tellyssä tilassa. Kun nopeus kasvaa nollasta ää­rettömän suu­reksi, pienenee ää­rettömän suurikin tila mität­tö­mäksi pisteeksi, ja no­peuden pienentyessä tila kasvaa taas takaisin ää­rettömäksi. No­peus on siis matka jaettuna siihen käytetyllä ajalla. Selkeämmin en sitä tässä nyt pysty selittämään; enkä sen puoleen osaakaan. Ainakin julmasti styrkkaa sellaisiin äärettömiin nopeuksiin pääsyyn tarvitaan, että se tieteistä.

Satoja, tuhansia, tai satojatuhansia vuosia sitten, aluk­silla käytettiin jostain syystä myös tuollaisia epämääräisiä ylipitkiä aikayksiköitä, oli kotiplaneet­tamme siis tiettävästi tuhoutunut edellämai­nitunlaisessa kosmi­sessa törmäyksessä; tai tullut ai­nakin suurelta osin asuinkelvottomaksi. Olivat sanoneet esi­vanhempamme sitä planeettaa Tellukseksi, tai siis Maapalloksi, Maaksi.

Maan ulkopuolella oli sillä hetkellä, kun Maasta oli tullut asuinkelvoton, ollut kymmeniä tutkimusaluksia, onneksi, tai miten sen nyt ottaa, että ihmiskunnan siemen säilyi. Jonkun verran ihmisiä ehti tietenkin myös paeta Maasta tällaisilla läh­tövalmiina olevilla pelastusyksiköillä, avaruuspelastusristeilijöillä, kuten aluk­semme risteiljä ‘Päijät-Hämekin’ oli. Muutama navetta eli ra­vinnontuotantoyksikkö­kin oli jo, kuin valmiiksi, ulkoava­ruu­dessa.

Törmäys oli toki laskettu jo vuosia aiemmin, lähinnä mielen­häiriöön joutuneiden ihmisten ket­tutarhoihin tekemien tihutöi­den tiheydestä, mut­ta ava­ruus­teollisuuden kapasiteetti oli ollut rajalli­nen. Ja olisihan ollut mahdotonta lähettää avaruuteen koko sinne epämääräisiä oloja pakoon halajavaa osaa ihmis­kunnasta; hir­vittävän suurta joukkoa, kymmeniä-, ehkä jopa satojatuhansia, miljoonia ihmisiä! Ihmiskunnan silloista kokoa, kun meidän kotiplaneettamme oli tuhoutunut, ei aluksemme tie­dostoista etsinnöistäni huolimatta löytynyt.

Vieraita, mutta pienempiä taivaankappaleita oli aiemmin ol­lut törmäyskurssilla Maapallon kanssa, mutta ne olivat olleet joko niin pieniä, tai sitten ne isommat olivat olleet niin haperoa ainetta, että ne olivat pilkkoutuneet pienemmiksi Maan ilmake­hässä ennen kuin ne olivat päässeet törmäämään Maahan, ei­vätkä näinollen olleet päässeet aiheuttamaan suurta tuhoa. Suu­ria kraatereita tosin esivanhempamme olivat havainneet Maa­pallolla mutta ne olivat syntyneet vieläkin ammoisempina ai­koina.

Mutta oliko jokin todella törmännyt Maapalloon tuolloin, kun väkeä oli sieltä joutunut pakenemaan, siitäkään ei ollut saatavilla tiedostoista varmaa tietoa; niissä kerrottiin vain ilmaston äkillisestä kylmenemisestä yksilöimättä sitä mihinkään erityiseen tapahtumaan tai ulkoiseen uhkaan. Näinollen syyllistä ilmastonmuutokseen saattoi lähteä etsimään myös Maapallon emotähdestä Auringosta ja sen aktiivisuuden muutoksista. Mene tiedä.

Sisäistä uhkaa, joka oli kohdistunut kateutena niitä kohtaan, joilla oli ollut mahdollisuus lähteä ennen taistoa vähenevistä elintarvikkeista, ei noin vain voinut räjäyttää ha­jalle, kuin vierasta avaruuskappaletta. Kateus oli päässyt voitolle, ja niiden, joilla oli vielä ollut keinot sekä mahdollisuus, oli ollut pakko vain pakata ja paeta.

Pelastusaluksiin oli lastattu kaikessa kiireessä kasveja ja eläi­miä ra­vin­noksi avaruusmatkalle ja alkupääomaksi mahdollisesti löytyvälle uu­del­le kotiplaneetalle, jos sieltä ei sattuisi löytymään mitään kunnon ruokaa. ‘Luon­nonsuo­jeli­japiirit’ olivat kovin tätä tointa vastustaneet, kos­ka joku kyseisistä eliölajeista heidän mieles­tään olisi voinut joskus hamassa tu­levaisuudessa, eli meidän katsannos­samme ammoisessa menneisyydessämme, olla Maa­pallolla uhanalainen. Hah!

Kaik­ki pikkuötökät, paitsi kastematoja ja mehiläisiä, jotka olivat vilje­lyk­sille välttämättömiä, oli pyritty jättämään ekoter­roris­tien rie­muksi pois kyy­distä. Joitakin tuhohyönteisiä oli päässyt tie­ten­kin sa­laa mukaan, mutta ne olivat kuolleet aikoja sitten su­ku­puuttoon tuhottuaan ensin omat ruoka­kasvinsa; va­hinko vaan, että yhtäkään ‘kukkakaalikoita’ ei ollut sattunut pääsemään mukaan.

Mukaan livah­taneet kärpäset oli heti matkan alkuviikoina onnistuttu tappamaan ekolo­gisesti juuri tuohon käyttöön suun­nitelluilla ‘kär­päslätkillä’.

Esi-isiämme ja -äitejämme oli jäänyt jäljelle ava­ruuteen aje­lehtimaan vain jokunen tuhat, enintään viisituhatta, useat liian iäk­käitä lisääntymään. Lisääntymisyrityksistä ei ollut kyllä­kään ollut puu­tetta; sii­tä juontuu vapaa suh­teemme seksiin, tärkeimpään yhteisön elossasäilymisen vietistä. Nuoret naiset olivat onneksi olleet hyvin hedelmällisiä painottomuu­dessa. Sittem­min oli ollut pakko jopa rajoittaa syntyvyyttä, et­tei aluk­sille olisi tul­lut ylikansoitusta.

Alusten miehistöt olivat ensialkuun, kai omanhyödyntoi­vos­sa, suosineet risteilijöillä naisenemmistöä; suuri osa poika­lap­sis­ta oli siirretty jo kohta, kun ne oli vieroitettu äitinsä rin­noilta, ravinnontuotantoyksiköihin, eli ‘navet­toihin’, kuten nii­tä niissä asuvat kutsuivat, sekä sellaisiin perustettuihin ava­ruussiirtokun­tiin, joiden nimeksi tuli ‘Teh­das’, kauempana si­jainnut ‘Korjaamo’ tai joku muu hyvin kuvaava, joissa tehtiin uusia ja korjattiin vanhoja ava­ruus­aluksia. Polttoaineen tuotanto ja ja­lostusplaneetta ‘Veijo Esso’ ei ollut meidän siirtokuntamme, vaan se oli ollut olemassa jo paljon, oikein paljon ennen meitä ja lienee olemassa yhä. ‘Veijot’ eivät siis ole ‘meikäläisiä’.

Myöhem­min, kun siirtokuntiin eikä navettatöihin ollut enää tarvittu lisämiehiä, naiset olivat ottaneet yllättäen kaiken vallan itselleen veret­tömässä val­lan­kumouksessa kieltäytymällä yk­sinkertaisesti an­tamasta. Jo parissa viikossa ‘pihtarisiskot’, kuten he silloin olivat itseään nimittäneet, olivat saaneet haltuunsa jokaisen risteilijän. Miehet olivat tietenkin sitten puolestaan nousseet kapinaan, jolloin naiset, pirullisen ovelia kun ovat, olivat ryhtyneet antamaan auliisti joillekin miehille ja saaneet nämä näin puolelleen. Kapinat oli pian kukistettu, kapinalliset vangittu ja toimitettu navetta-aluksille. Jäljelle risteilijöille naiset olivat jättäneet vain pari, enintään kolme mieskuntoisinta miestä kullekin.

Näin naiset kehittivät tavan säädellä syn­tyvyyttä: pihtaamisen. Tä­mä syntyvyydensäännöstelytapa oli ollut käytössä sit­ten vuosi­tuhansia. Noina aikoina naiset antoivat, tai parempi olisi sanoa ottivat, vain pitääkseen aluksilla juuri riittävän määrän nuoria sukukypsiä ihmis- ja varsinkin naisyksilöitä suvun säilymiseksi. Muun ajan he leikkivät keskenään. Tai tuhrasivat itsekseen.

Kumipuita oli, näin miehenä sen voin sanoa, onneksi, tullut mu­kaan. Niistä sai valutettua maitiaisnestettä, kautsua, ja kautsusta ja vedestä puolestaan sai aikaiseksi ku­miemulsiota. Kumipuun maitiaisnesteestä sellai­senaan oli alkuun tehty ku­mi­hanskoja kastamalla kädet kumi­puun maitiaisnesteeseen ja odottelemalla sitten sen kuivumista. Raa’asta maitiaisnesteestä tehdyt käsineet olivat olleet laadul­taan hyvin epätasaisia ja kömpelöitä. Sitten oli oivallettu lai­mentaa maitiaisneste vedellä emulsioksi, johon kastettiin kättä ja kuivatettiin, aikaahan oli, moneen kertaan, ja näin syntyivät hyvälaatuiset kumikäsineet.

Sitten kerran joku viisas mies oli kastanut ko­keeksi kikkelinsä tähän emulsioon ja tuli keksineeksi näin kortongin. Käytössä kestävä ehkäisyväline syntyi vasta usean kastamis- / kuivattamiskierroksen jälkeen. Tämä valmistustapa oli ollut käytössä pitkän aikaa, mutta kor­tonkien valmistus tällä tavalla oli niin aikaaviepää, että kalu ei tahtonut pysyä millään riittävän pitkään tanassa, joten tämä tapa ei ollut saavuttanut suurtakaan suosiota.

Ehkäisyn taito ja tarpeel­lisuus oli tupannut miehiltä sukupolvien saatossa unohtumaan, koska naiset eivät yleensäkään olleet antaneet kuin pitkän vonkaamisen jälkeen. Kun kaiken lisäksi vain harvat miehet alun perinkään tiesivät, miten nainen todella tyydytetään ja naiset olivat sitten nousset tuohon kapinaan, alkoivat tyydyttää itse itsensä, tai hoitivat homman keskenään, niin miten tuota naisentyydyttämisen jaloa taitoa olisi miessukupuoli pystynyt ylläpitämään, saati kehittämään edelleen. Miehiä ei sitten pian tarvittu muuhun, kuin suunnitellusti siemennykseen, ja näin kortonginvalmis­tustaitokin oli päässyt lähes unoh­tumaan.

Kortonkeja oli kuitenkin jatkuvasti valmistettu pienissä erissä nimi­koiduilla kipsi- tai puumuoteilla niille harvoille miehille, joista naisille oli todellista iloa, joidenkin ‘navetoiden' ‘karjakeitti­öissä’, ja näin ei niiden valmistustaito ollut päässyt tyystin unohtumaan.

Kor­tongit toimitettiin hygieenisesti pakattuina salamyh­käi­sesti, koska muutamat ikäväluonteiset naiset eivät olisi sallineet ‘miehenkäyt­töä’ avaruusaluksilla muuhun, kuin valvottuun sie­mentuotantoon, ‘navetoista’ risteilijöille; niitä sai hommat­tua ta­vallaan näin ‘tiskin alta’, kun tiesi tilata ajoissa.

Naiset olivat alkuun siis olleet yhteisön säilymisen kan­nalta tär­keämpiä, kuin miehet. Tästä tosiseikasta oli osin saanut alkunsa tuo vallan­kumouksen kautta käyttöön tullut mat­riakaali­nen komento, joka vallitsi tällä meidänkin risteiljällämme, ‘Päijät-Hämeellä’. Vain parhaat, siitoksessa käytetyt miehet oli siitä lähtien otettu mu­kaan näille risteilijöille. Muut miehet olivat ilmaisena työvoimana sellaisilla far­mialuksilla, kuin ‘Kai­nuu’ 112, joissa meille siis korton­gitkin valmistettiin ja saivat niissä vapaa-aikanaan tehdä kes­kenään, mitä tekivätkin; sö­kön­peluu juontaa juu­rensa juuri tältä ajalta, ja tupen.

Elintarviketuotantoyksiköiden komentoporras, siis yksikön nai­set, valitsi miehistä päältä muutaman kantakirjayksilön jo poikasena, koulutti ja piti näitä erillään työläisistä ja käytti heitä sitten nuorina miehinä omana ilonaan aluksensa komento-osastolla. Juuri näitä poikia, ennen heidän miehistymistään, naiset sitten käyttivät ‘vaihtareina’, kuten naisten näistä vaihtokelpoisista pojista käyttämä puhekielinen termi kuului. Jos pojasta ei tullut ‘vaihtaria’, hänen kohtalonaan oli palata komentoportaan kosteanlämpimistä syleistä navetan sökörinkiin monesti jo alle kolmekymppisenä.

Farmialuksilla miehet myös teurastivat - miehen elämä niillä ei todella ollut pelkkää sökönpeluuta - eläimet, paloittelivat ja pakkasivat ne säilyvään muotoon, kuten alusten muutkin tuotteet, toimitetta­vaksi risteilijöille. Pelastusristeilijät saivat sitten eväs­tä, kun ruokaa tarvitessaan etsiytyivät elintarvikeyksikkönsä kupeelle.

Koska nainen oli ollut suvunjat­kamisen kannalta tärkeämpi, kuin mies, tottakai, oli valinnut sitten, kun heille oli avautunut siihen kortongin keksimisen jälkeen mahdolli­suus, sänky­kump­paneikseen vain parhaat panomiehet, eivät suinkaan älyk­käim­piä, naisia kun olivat. Ylimääräiset miehet oli jätetty navettatöi­hin, jotkut päätyivät rakentamaan uusia aluk­sia esimerkiksi ‘Tehtaaseen’, jotkut harvat pääsivät ‘Esson Veijoille’ huoltoase­mahommiin.

Meillä aniharvoilla miehillä, jotka olimme saaneet etuoikeu­den kuulua risteilijöiden väkeen, ei sen jälkeen ollut naisväen mielestä ollut muuta, kuin pillu mielessä. Olisiko ollut alun perin sitten esi-isillämme­kään Maassa, mene tiedä.

Onneksi sentään joskus äly ja kyky olivat kulkeneet käsi kädessä; esimerkiksi juuri joku minun esi-isän isäni oli ollut tällainen tapaus, ja näin myös äly oli päässyt livahtamaan etuoikeutettujen jouk­koon, joten järjen­käyttöön tarpeelliset geenitkin olivat pelas­tuneet. Naisista ei tämä osa genetiikkaa ollut juurikaan kiin­nostavaa, heille oli tärkeämpää fysiologia. ‘Koko ei ole tärkeää, kunhan Se vain on iso’, oli ollut heidän valintaperusteensa.

‘Päijät-Häme’ oli tavallinen pieni avaruusristeilijä, raken­nettu galaksin sisäiseen liikenteeseen: pari kilometriä pit­kä ja sata metriä, vähän toista halkaisijaltaan oleva säiliö, joka pyöri pituusakse­linsa ympäri; näin se säi­lytti suuntavakavuutensa ja ulkokehällä asuvat ihmiset säilyivät luukadolta ‘keskipakovoi­man’, siis tä­män keinotekoisen painovoi­man, josta edellä kerroin, ansi­osta.

Galaksien väliseen liikenteeseen oli ollut suunnitteilla mon­ta kertaa suurempia, itseriittoisia aluksia, mutta voimanlähtei­den kanssa oli ollut ongelmia; polttoaineasemia kun ei ole väliavaruudessa. Eikä ollut tahtonut löytyä riittä­västi ha­lukkaita läh­tijöitäkään sellaisiin sukupolvia kestäviin, epävarmoihin ja raskaisiin matkoi­hin. Isot na­vet­ta-alukset olivat tällai­siin hyper­etäisyyksiin aivan liian hi­taina soveltu­mattomia.

Aluksia, niin kuin tämä meidänkin ‘Päijät-Häme’ ties kuinka mones -niminen, rakennettiin ja varustettiin siirto­kunnassa ‘Tehtaaksi’ nime­tyllä lähes elinkelvottomalla, mut­ta erinomaiset mineraalivarat omaavalla, pyörimättömällä nuo­ruutensa voimissa olevaa tähteä nimeltä ‘Anal’ kiertävällä ve­si / kiviplaneetalla, yön ja päivän rajalla, ainaisessa aamussa, tai il­lassa, miten sen ottaa; päi­vän puolella yli kolmesataa astetta, yön puolella miinus sata­kuusikymmentä, tai ehkä alle senkin, kukaan ei ollut viitsinyt, tai tarjennut käydä mittaamassa - ja että sillä planeetalla tuuli aina - etsimään sopivaa pyörivää planeettaa ihmiskunnan asuinsijoiksi.

Tällaiset isommat alukset, risteilijät ja navetat, koottiin luonnollisestikin kustannussyistä ‘Teh­taan’ kie­rtora­dalla, jonne valmiit elementit kuljetettiin vain sii­hen tarkoitukseen suunnitelluilla rahtialuk­silla, ‘kuormureilla’. Pienet alukset, kuten laskeutumismoduulit, tehtiin täysin valmiiksi ‘Tehtaan’ halleissa ja lennätettiin sieltä risteilijöiden telakointihalleihin, kun risteilijä oli tarkastettu ja luovutuskunnossa. Joihinkin laskeutumismoduuleihin, lentoharjoitteluun tarkoitettuihin, sekä navetta-alusten pelastautumismoduuleihin, oli laitettu jo ‘Teh­taal­la’ öljyt ja muut nesteet valmiiksi sisään; useimmat moduulit saapuivat risteilijälle kuivina; ne tuli nesteyttää vasta, kun todellista käyttöä ilmenisi.

Vain kaikkein raavaimmat guanchemiehet ja muutamat sitkeimmät guanchenaiset pär­jä­sivät ‘Tehdas’ -planeetalla; he olivat kuulemma jopa rakentaneet ihmeelli­siä koppeja päivän puolelle, joissa he heittelivät yön puolelta tuo­dusta jäästä sula­tettua vettä päivän puolelta tuotuihin ‘Anal’ -emotähden hehkuviksi kuumentamiin kivikasoihin ja istuivat alas­tomina tuntikausia kor­keilla penkeillä, joita he kutsuivat ‘lauteiksi’, tai ‘pat­taiksi', niin kuin heillä ei muuten olisi ollut riittävän kurjaa. Tätä toimenpidettä he sitten kutsuivat ‘sauno­mi­sek­si'. Pähkähullujahan ovat jotkut meistä guancheista!

Olisivat kai näissä ‘saunois­saan’ itsensä kuumuudella kiduttamisen lisäksi itse­ään vielä piiskanneet­kin, jos planeetalla olisi kasvanut pui­ta, joista olisivat saaneet risuja.

‘Tehtaassa’ on runsaasti sellaisiakin mineraaleja, kuten ti­taa­nia, mangaania, bariumia ja tietysti piitä alusten rakennusmateriaa­liksi. Alkusyntyistä elämää planeetalla ei juuri ruohokasvien ja le­vi­en lisäksi ole, koska se kui­tenkin kiikkuu sen ver­ran. Jyrkät lämpötilanvaihtelut, ja sitäkautta sulaveden puute, paitsi aivan valon ja pimeän rajamailla menestyvillä ruohikkoalueilla, ovat estä­neet eläinkannan syn­nyn planeetalle, ei­­kä Maapallolta tuo­tujen kasvien kasvatuskaan oikein onnistu­, kuin vain kasvi­huo­neissa; lukuunottamatta muutamia viljalajikkeita, joita pys­tyy viljelemään planeetan ruohikkoalueella. Nautakarja me­nestyy tällä hyvin kapealla vihervyöhykkeellä, mutta siat on ‘Tehtaas­sa’ kasvatettava läteissä, joihin niitä ruokitaan muun muassa muonantähteillä; näin ei mitään mene hukkaan!

Me guanchet, eli ihmiset, olem­me siis sopeutuvai­sempia, kuin kasvit tai eläimet, ja pys­tymme elämään ja lisääntymään tällaisis­sakin äärimmäisissä olosuhteissa!

Koska ‘Tehtaan’ guanchet rakensivat alukset; saattavat ra­kentaa vieläkin, mene tiedä, kirjoittivat he niiden huol­to­-ohje­kirjatkin ja useimmiten he myös ajoivat rakentamansa alukset ‘sisään’, oli ris­teilijälaivaston viralliseksi komento­kieleksi tul­lut väki­sinkin tiffri, joka oli aluksi vain eräänlainen Maapallolta pa­enneiden esivanhempiemme puhumista monista kielistä synty­nyt seka­kieli, jota puhuttiin siten, kuin kirjoitettiinkin. Kaikki me olem­me siis ‘maalaista’ syntyperää. Saunassa kai olisin syntynyt­kin, jos syntymä­aluk­sellani ‘Keskipohjanmaalla’ vaan olisi ollut sellainen ‘sau­na'.

Aluksilla puhuttiin monesti yhteiskielenä konttia, jota lähes kaikki, murteeseen katsomatta, helposti ym­märsivät. Eihän siinä tarvitse, kuin ottaa *kontti pois selästä ja kääntää sanat ta­kaisin, tulkkeja ei siis juurikaan tarvittu.

‘Päijät-Hämeessäkin’ voi toki kasvattaa, ja täytyikin hengi­tysilman takia, jonkinverran vihanneksia, mutta eläinproteiinin, ruoan saanti pääosin oli sellaisten farmialusten, kuin ‘Kainuu’ 112 varassa.

Mutta sitten kerran ‘Kainuu’ 112:nen ei ollutkaan sillä sovi­tulla pai­kalla, ei edes siinä planeettakunnassa, jossa sen aiem­pien sig­naalien ja sopimuksemme mukaan piti seuraavaksi olla. Vain hiljainen radio­kaiku ilmoitti sen sijainnista jossain päin avaruutta, ei kovin­kaan kaukana tosin, selvästi vain alle valo­vuoden päässä meistä.

Mutta ‘Kainuu’ ei missään tapauksessa ollut pystynyt siirty­mään omin avuin tuollaistakaan matkaa niin lyhyessä ajassa. Selityksenä ei voinut olla muu, kuin että alus oli luiskahtanut

*Suomentaja ei Gron Tiffren tässä esittämästä neuvosta huolimatta pystynyt avaa­maan ‘kontin’ arvoituksellista kieltä. Kokeilin kalakontilla, tuohikontilla, jopa joulupukin lahjakontilla, mutta ei, mikään ei auttanut, konttikieli ei suostunut paljastamaan salojaan. Ja katin kontit! (Ensio Olut)

vahingossa johonkin ohilipuneeseen ‘madonreikään’, niitä kun on avaruudessa melkoisesti, eikä niiden olemassaoloa huomaa, jos on varomaton, ennen kuin on jo sellaisen kidassa; ne kun ovat niin sanotusti ‘pimeitä’, eli ne eivät valaise ulospäin, pa­remmin sanoen, ne imevät jopa muiden kohteiden valon si­säänsä. Parhaiten ‘madonreiän’ läsnäolon huomaa siitä, että jossain kohtaa avaruutta ei näy tähtiä lain. Sellaista kohtaa on siis syytä varoa. Jos ei varo ajoissa, niin ‘madonreikä’ ikään kuin ‘imaisee’ ohikulkijan ‘suuhunsa’ ja ‘ulostaa’, jos yleensäkään ‘ulostaa’ - ‘madonreikään’ voi myös jäädä kiinni ikuisiksi ajoiksi, tai litistyä sinne - pois jossain ihan muualla. Tässä ‘muualla’ tarkoittaa sekä aikaa että paikkaa. Ja jos siitä menosta ehjänä selviää, niin saa kiittää aluksen rakentajia!

‘Madonreiät’ ovat itseasiassa pitkiksi venähtäneitä mustia aukkoja. ‘Esson Veijot’, kuten kerroin, osaavat kuitenkin muuttaa mustia aukkoja tarvitessaan sellaisia ‘madonreiksi’ ja käyttä­vät näitä tekemiään ‘avaruuden oikoteitä’ sitten oivasti hyväk­seen polttoaineenjakelubisneksessään.

Guajra paikallisti ‘Kainuu’ 112:den lähettämän radioviestin tällaisen ‘madonreiän’ ‘suusta’ ja kiihdytti ‘Päijät-Hämeen’ sieltä kuuluvaa ‘Kainuun’ hätäkut­sua kohti, kun minä olin pelehti­mässä Guacimaran kanssa. Gu­ajra oli saanut selvää hätäviestin sanomasta: koko päällystö oli jostain syystä jättänyt navetta-aluksen, tai oikeastaan siis, koko naisisto; vain muutaman miehen he olivat ottaneet ehkä siitos­tarkoituk­sessa mukaansa.

Valonnopeudessa nussiminen ei vaadi mitään erityistä taitoa, siinä ei edes vanhene, vaikka kuinka pitkään työntelisi, selitän joskus jos viitsin, miksi, mutta aluksen ohjastaminen siinä vauhdissa oli pirun vaativaa; siinä ei voi täysin luottaa edes magneettitörmäyssuojiin eikä auto­pilottiin tai tut­kiin, niin pal­jon tulee jatkuvasti tähteä ja muuta kamaa vastaan. Yksikin isompi harhaliike, niin tattis, se oli siinä!

Täh­tien välisessä avaruudessa ei tosin ole kovin paljon vaa­raa isommasta vieraasta tavarasta, mutta jo hyvin pienikin hiukkanen läpäisee siinä nopeudessa aluksen rungon, kuin kipinä pa­peritötterön; tämän vuoksi suuria nopeuksia ajettaessa täytyi hiukkasia poikkeuttavat magneettisuojat olla kunnossa. Ja ai­nahan noita planeetta­kuntiakin emotähtineen sattui kohdalle, ja silloin oli kyllä kuski heli­semässä.

Mutta meno ’madonreiän’ läpi oli aivan toista; meno oli sellaista, että aikakin siinä taipui mutkalle! Ja se on haipakkaa silloin, kun aika menee mutkalle, eli syntyy ns. ‘aikalooppi’, jolloin on samaan aikaan eri paikassa! Ei siis kahdessa eri paikassa sa­maan aikaan, vaan vain yhdessä paikassa ja kuitenkin samalla hetkellä eri paikassa. Tai samassa paikassa eri aikaan. Voiko sitä nyt selvemmin sanoa? Ei voi.

Aktini - tämä oli yhä se sama akti, kuin kiihdy­tysvaiheessa - Guacimaran kanssa keskeytyi, eli minul­ta luiskahti ulos juuri huip­puhetkellä, kun Guajra veti ser­vot kiinni ‘madonreiän’ ‘ulostaessa’ meidät jonnekin meille outoon tilaan ja aikaan sen planeettakunnan takamaille, jossa ‘Kainuu’ 112:den, piti radioviestin mukaan oleilla. ‘Madon­reikä’ katosi samalla kaukaisuuteen, eli palautui mustaksi au­koksi joka se oli aiemmin ollut, vieden mennessään muutaman komeetan ja paljon muuta turhanpäiväistä avaruusroinaa.

Jos tämän planeettakunnan jollakin planeetalla oli älyllistä elämää, saivat he ihmetellä uutta nurinperistä pyrstötähteä, kun Guajra löi kohta ‘madonreiän’ kurimuksesta päästyä sen antaman hurjan alkuvauhdin hillitsemiseksi jarrutustehot täysillä päälle.

Kuivasin kaluni Guacimaran avustamana talouspyyhkeeseen, kun sain hä­net kiin­ni ja sitten leijuimme yhdessä pois leikkitiloista ko­men­tosil­lalle, joka oli myös aluksen keski­akse­lilla, painotto­massa osassa, eikä siis pyörinyt. Ai­kakäsite oli aluksen keski­osassa hieman erilainen, kuin pyörivällä ulkokehällä. Aika ku­lui kes­kiosassa vähän nopeammin ja siitähän tytöt tykkää; samassa ajassa ehtii enemmän!

Guajra sai napattua minusta otteen, kun tulin liian suu­rella vauhdilla ohjaamoon ja meinasin törmätä koje­lautaan ja sitten minua vietiinkin taas takaisin leikkihuoneeseen; ei niin het­ken rauhaa. Guacimara jäi vuorostaan puikkoi­hin etsimään ‘Kai­nuuta’.

Kuva 4 Gron Tiffren rakas harrastus myöhemmällä iällä, kuten lukija jo lienee huomannut, oli kivipiirrosten teko. Tätä piirrosta tehdessään Gron Tiffre on muistellut Guacimaraa vapaasti leijumassa ‘Päijät-Hämeen’ keskiosan painot­tomuudessa. Kuten ymmärtänet, Gron on teh­nyt tämän taideteoksen, kuten muutkin kivityöt, paljon myöhemmin, ei siis avaruusaluksella; eihän ava­ruus­aluksella nyt kiveä ollut. Piirros on siis tehty muistin pohjalta; Gronilla on ollut - kuten nykyisin sanotaan - ‘valokuvamuisti’, tietenkin itse ‘valokuva’ oli tuolloin vielä keksimättä. Gron Tiffren mallina ei todennäköisesti ole kuvan tekoaikaan ollut Guacimara, vaan joku nuorempi guanchenainen. Mutta ihmeen kiehtovasti Gron on pystynyt kuvaamaan painottomuuden hillittömän keveyden!

Muutaman kuukauden etsiskelyn jälkeen ‘Kainuu’ 112 leijui muuta­man tuhannen kilometrin päässä tyhjyydessä aivan edessämme. Ainoastaan parkit olivat päällä ja nekin hehkuivat vain him­meinä taus­talla olevaa planeetan kaasukehän sineä vasten. Alus ei vastannut kutsuihin. Vain sen hätälähetti­men nauhoitettu viesti kuului, ja sekin enää hyvin heikosti.

Elintarvikekasvatusyksikkö ‘Kainuu’ 112 ajelehti avaruu­dessa vain pienten uraani-isotooppitoimisten plasmafuusioreaktoreiden, siis kuumafuu­sioapuko­neiden - ei siis sellaisten kuumafissio-, vetyä heliumiksi muuttavien, jossa jolla periaatteella ristei­lijän apukoneiden varakoneet toimivat - varassa. Nämä ‘Kainuun’ fuusiova­rakoneet pitivät välttämättömät elintoi­minnat käyn­nissä, mutta tuon massiivisen aluksen operointi niillä ei ollut mahdolli­suutta.

Alukselle jätetyt miehet olivat päässet vapaa-ajantiloistaan, joissa nai­set olivat sallineet miesten oleilla sököä ja tuppea pelaamassa, kun nämä eivät olleet olleet työntouhussa. Naiset oli­vat älynneet kytkeä lähtiessään nauhoitetun hätäkutsun, jos joku vaikka kuulisi sen, mutta eivät olleet muistaneet avata manuaalisesti miesten vapaa-ajantilojen ja varsinaisen kasvihuoneen välistä osastoivaa automaattista palo-ovea. Miehet olivat joutunet kampeamaan oven auki väkivoimin ja pystyivät nyt kommunikoimaan kanssamme vain lähietäisyydelle kantavalla ikivanhalla selässäkannettavalla Topi -kenttäradiolla; tosin siitäkin alkoivat jo paristot hyytyä. Tiesimme nyt kuitenkin, että sisällä oltiin vielä hengissä.

Avaruus­romun törmäykset estävät aluksen magneettiset tör­mäyssuojat eivät olleet päällä. Tä­män seikan saimme helposti tietoomme magneet­tisuoja­tör­mäysmit­tauksella, eikä meidän si­ten tarvinnut enää eliminoida navetta-aluksen mag­neetti­suojia pääs­täksemme telakoitumaan siihen.

Telakoituminen ei siis ollut ongelma, mutta kuinka pääsi­simme ‘Kainuun’ sisälle? ‘Kainuu’ 112 oli noin parituhatta vuotta vanhempaa sarjaa kuin ‘Päi­jät-Hä­me'. Sen suuren tela­kointihallin ovien, joita käytimme aina ruoanhakureissuil­lamme, hydrauliikka ei virran puut­tees­ta johtuen toiminut.

Mutta mitämaks! Kaikkihan oli meille mahdollista; risteili­jässämme oli myös tällaisia hätätapauksia varten multi­tela­kointilaite, jota me kutsuimme hupaisasti ‘Kärsäksi’, sitä ei to­sin ollut koskaan ai­emmin käytetty, eikä sen puoleen huollettu­kaan, ja kaikissa aluksissa oli hätäte­lakointi­aukko heti paraati­oven yläpuolella. Ei kun toimeen!

‘Kärsä’ oikeni huoltamattomuudestaan huolimatta kunnolla, niin kuin pitikin, kun Guajra ohjasi risteilijän ravintoaluksen kupeelle. Mutta ‘Kärsä’ ei, kaikesta sovituk­sesta huolimatta, sehän piti arvata, sopi­nut 112:den hätäte­lakointiaukkoon. No, eipä sekään kulkutie, tai sen ilmalukko, niin päättelimme, olisi toiminut koska kukaan ei yleensä viitsinyt huol­taa mitään. ‘Eihän sitä ole koskaan tarvittu’.

Meidän oli pakko työntää ‘Kärsän’ pää ‘Kainuu’ 112:den miehis­tömessin ik­kuna-aukon, eli venttiilin ympärille; onneksi ‘Kärsä’ ei ollut pelkkä kärsä, vaan se pystyi myös imeytymään tasaiseen pintaan kiinni; se oli siis mallia ‘Imukärsä’.

Pieni räjähdyspanos, ikkunan lasi tuhannen pillun säpäleiksi, paine-eron tasaus ja kulku alusten välillä oli va­paa. Kas­vihuo­neen ja navetan kosteat hajut tulvahtivat ‘Päijät-Hämeeseen’.

‘Kainuu’ 112:ssa, kuten kaikissa ravinto- ja muissa aluk­sissa, oli myös keinotekoinen painovoima, eli sekin pyöri pi­tuusak­selinsa ympäri, mutta nyt pyörintä oli melkein hiipunut pois päältä; vain kevyt gyrovaikutus enää tuntui. ‘Päijät-Häme’ kieppui hitaasti 112:den mukana, kiinnittyneenä siihen kärsäl­lään hidastaen samalla, tosin melko olemattomasti, sen entisestään vai­sua pyö­rimistä; olihan ‘Päijät-Häme’ jättiläismäisen ‘Kainuun’ ku­peella, kuin syylä mummon huulessa.

Jo kiertäessämme alusta olimme huomanneet, että ‘Satatusi­nan’ pelastautumismoduulihangaarin ovi oli räjäytetty auki ja sen suuri pelastautumismoduuli oli poissa.

KOLMAS TARINA ‘Gron Tiffre’

Onneksi meillä oli mukanamme painottomassa tilassa liik­kumiseen tarvittavat, ja kaiken päälle toimintakuntoiset henkseleillä ja vyöllä selkään sidottavat paine­ilmalla toimivat työntömoottorit, joten pystyim­me liukumaan ‘Kär­sää’ pitkin räjäytetyn venttiilin kautta sisään sekä leijailemaan vapaasti, mutta hal­litusti ‘Kainuun’ ilmati­lassa.

Mahtavaan navetta-alukseen päästyämme korviimme kiiri normaalia enemmän möökinää ja määkinää sekä tietenkin myös röhkinää. Mekkala ei ollut kuiten­kaan korviariipivää, koska navetta oli omaan tut­tuun risteilijäämme verrattuna tavattoman suuri ja aluksen kasvullisto vielä vaimensi ääniä. Lehvistöissä vi­lahteli kuitenkin jo nautakarjaa, lampaita leijaili latvustojen yläpuo­lellakin ja vanhat karjut, sioista suurimmat, suolentoimin­naltaan kaik­kein ak­tiivisimpina eläiminä, olivat ehtineet piereskelemään itsensä jo sato­jen metrien korkeu­teen pilvien ‘yläpuolelle’, eli keskemmälle alusta ja singahteli­vat nyt ‘yläil­moissa’ sinne tänne.

Näky oli hullunkurinen; pie­reskeleviä, kauhusta kiljuvia, hol­tittomasti kieppuvia sikoja lenteli pilvien yläpuo­lella, mut­ta olimme arvanneet, että noin aivan var­maan tällaises­sa tilantee­ssa oli käyvä. Kanat kotkottivat ja kukot kiekuivat; oli­vat var­maan ihmeissään, kun olivat onnettomasta lentotaidostaan huolimatta päässeet korkeuksiin. Mutta se hämmästytti siipi­veikkoja varmaan kaikkein eniten, että sikoja oli päässyt niitä­kin korkeammalle; ja vieläpä ilman siipiä! Vai hämmästyvätkö kanalinnut nyt mistään, niillä kun on niin helvetin pieni pää.

‘Kainuun’ olemattomaksi vähentyneessä ‘painovoimassa’ lehmät ja muu karja olivat kevyesti ponnahdelleet irti laitumil­taan aluksen ulkokehältä, jossa ne ennen olivat pysyneet tuke­vasti pyörimisliikken aiheuttaman ‘keskipakovoiman’ pitäminä ja nyt ne leijuivat ilmassa, kuin perhoset yrittäen jah­data ylös kasvu­alustastaan nousseita perunoita ynnä muita juureksia; op­pivai­simmat lehmistä osasivat 'juosta’ ilmassa ja tasapainottaa leijumistaan hän­näl­lään; toisin kuin siat, joilla on vain sellainen onneton saparo; ja sekin kippurassa.

Perunat olivat päässeet karkuun kasvualustastaan kun aluk­sen miehet olivat hätäpäissään mullanneet perunapenkkejä saadakseen pa­remman viimeisen perunasadon ja maa-ai­nes oli näin löyh­ty­nyt. Ja kun pyörintäliike oli yhä hidastunut, olivat perunat ja muut juurekset jatkaneet liikettä vain aivan hieman pitem­pään, kuin niitä kevyempi turvemulta, jonka liikettä ilmanvastus hi­dasti. Tämä oli riittänyt nos­tamaan juurikasvit aluksi pois mullasta. Ylösnoustuaan mukulajuurekset olivat törmäilleet ensin toisiinsa ja sitten puihin ja levinneet näin ympäri ‘metsää’, niin puiden alaoksille, kuin latvustoihinkin. Lehmät ja siat olivat pomppineet sitten niiden pe­rässä, siat ja lehmäthän pitävät pe­runoista, eivätkä olleet päässeet takaisin alas, josko olisivat halunneetkaan, kun, kuten hyvin tiedetään, lehmäthän suorastaan rakastavat lentämistä.

Sioista en tiedä; eivät kai ainakaan mitenkään, kiljunnasta päätellen, erityisemmin.

Painottomuudessa leijui myös muutamia pelokkaina alastomia miehiä, joita ‘Päijät-Hämeen’ naiset puolestaan ryhtyivät innoissaan jahtaamaan.

Naiset onnistuivat hätistelemään loputkin kau­niimpaan sukupuoleen tottumattomat miehet esiin puiden tur­vallisista oksistoista avuttomiksi avoimeen ilmaan, ja sitten al­koi vapaa metsästys, eli miehet olivat nyt ‘vapaata riis­taa’. Ku­kin naisista sai katsastaa ja valita miehiä ilmas­ta oman ar­vionsa mukaan.

Navetta-aluksen kes­kiosassa ei luonnollisesti ollut ‘paino­voi­maa' lainkaan; ei ollut koskaan ollutkaan, ja ulko­kehälläkin enää vain nimeksi, niin hitaasti alus nyt pyöri, kun astuimme siihen.

Lentely ‘Kainuun’ painottomuudessa oli helppoa myös il­man lentolaitteidemme paineilmaa, jota oli tietenkin hyvä säästellä, koska navetta-aluksen kompressoreilla ei lisäpainetta sähkönvähyyden vuoksi saisi syntymään, kun vain py­sytteli riittävän lähellä puiden latvustoja, että ylettyi tarttu­maan oksiin ja vauhdittamaan näin käsivoimin lentoaan; kai­killa far­mi­aluk­sillahan kasvoi tietysti puita, ne olivat välttämättömiä alus­ten muun biosfäärin ylläpitäjiä.

Puiden latvukset olivat kasvaneet näissä ava­ruusolosuh­teis­sa, päästyään korkeammalle keinopai­novoi­man piiris­tä, mah­ta­viksi ohutoksaisiksi pehkoiksi, koska oksat eivät kai kos­kaan ol­leet tällaisissa oloissa oikein tienneet, mihin suuntaan olisi pitänyt edetä. Puut eivät kuitenkaan olleet lähte­neet len­toon, onneksi, koska niiden juuret olivat vahvasti kiinni varpu­kasvil­lisuuden paikoillaanpitämässä ‘metsän’ hu­musmaassa ja ‘jank­ko­kerroksessa’, eli kasvukerroksen alla ole­vassa aluksen run­koon lujasti kiinnitetyssä tukevassa hapon­kestävässä teräs­ver­kossa, jonka alla puolestaan oli sorakerros ja samalla aluk­sen tekopohjavesi, jota puiden juuret hamusivat.

Tämä kyseinen verkko oli koko aluksen ‘maiseman’ runko, jonka avulla aluksen sisäpinnalle oli muotoiltu korkeita har­janteita ja laaksoja, joissa oli lehtoja, solisevia puroja sekä kirkas­vetisiä lähteitä ja kalaisia lampia, joiden vesi oli suodattunut harjanteiden sorakerrosten läpi juomakelpoiseksi. Nämä mai­semat mykistivät upeudellaan meidät, koska vain harvat meistä risteilijöiden väestä oli koskaan aiemmin päässyt käymään nave­tassa sisällä, sillä muonatäydennyksiä noudetaessa ei juuri ollut tullut poikettua normaalisti paineetonta telakointi­hallia pitemmällä, koska tilausten mukaan valmiiksi pakatut ruokakontit lastattiin siellä koneellisesti ilmalukon läpi navetta-aluksesta suoraan risteilijän ruumaan, eikä alusten painetta juuri ollut syytä hu­kata joutaviin tutustumiskäynteihin.

Nytkään ei ollut aikaa jäädä ihailemaan näitä meidän mieltämme mykistäviä maisemia.

Puut huolehtivat näillä suurilla ‘viljelmillä’ hiilidi­oksi­din sitomisen ja hapen tuotannon lisäksi suurelta osin veden haih­dut­ta­mi­sesta­ ja tämä puolestaan sai sateet synty­mään, eikä kei­no­kaste­lua näinollen aluksilla juurikaan tarvittu.

Koska oikeastaan muita ‘luon­nollisia' ilmas­toon vaikuttavia tekijöitä puiden li­säksi ei ollut, ‘vuorokautis­ta’ lämpötilaa ja valoisuuttahan sää­teli au­tomatiikka, joka piti olosuhteet optimaalisina, sateet tuli­vat melkein aina ajallaan.

Jos lensi puunlatvojen ‘yläpuolelle’ ilman apumoot­toria, oli laskeutuminen takaisin ‘alas’ meillekin, jotka olimme tottu­neet liikkumiseen painottomuudessa, vaikeaa. Jos lentelijällä ei ol­lut käytössään paineilmamoottoria, tai ei osan­nut *sätkiä kä­sillä ja jaloilla koordinoidusti, kuten me risteilijöiden painottomuuteen tottuneet asukit, ‘Kai­nuun’ ta­pai­sessa ympä­ristössä - jättialuksen ulkokehän keinopainovoiman piirissä kas­vaneet miehet eivät osanneet - niin liikkuminen vapaassa tilassa sitten oli käytännöllisesti kat­soen mah­do­tonta.

Jatkuvaa ilmavirran, - tuulen, kuten sitä navetta-aluksilla ni-

*Guanchethan ikänsä avaruudessa eläneinä eivät tietenkään osanneet uida, joten uintiliik­keet olivat heille tuiki tuntemat­tomia, siksi Gron Tiffrekin käyttää tässä termiä ‘sätkiä koordinoidusti’, eikä ‘uida ilmassa’, jota sanaa me järvien ja merien tutut käyt­täisimme kyseistä ilmaliikehdintää kuvatessamme. (Ensio Olut)

mitettiin - joka johtui siitä, että ilma seurasi aluksen pyö­rintäliikettä pienellä viiveellä, aiheuttamaa lehvistön kahinaa­kaan ei enää kuulunut. Ilma oli ottanut pyörintäliik­keen kiinni.

Tällaisessa aluksessa ei, vas­toin yleistä luuloa, tuuli synny siitä, kun puut heiluvat. Koska paine-erojakaan aluksen eri osien välillä ei synny, kun ‘päivä’ ja ‘yö’ oli aina samaan aikaan aluksessa jokapuolella, ei tuokaan seikka aiheuta tuulta. Tuulen aiheuttaa tuo edellä mainitsemani ilman liikkeen viive, jonka aiheuttajana on puolestaan ilman ja sen, mihin ilma törmää välinen kitka.

Guajra, aluksen, siis ‘Päijät-Hämeen’, päällikkönä, sai luon­nollisesti valita ilmassa leijuvista miehistä päältä romanttisim­mat, kuten hän asian ilmaisi - eli suurikaluisimmat, mitä hän il­maisullaan itse asiassa tarkoitti. Muut saivat tyytyä nii­hin, jotka kiinni saivat, kun Guajra oli valintansa tehnyt. Guacimara oli vertaillut ja tullut onneksi sellaiseen tulokseen, että ei ole Gro­nin voittanutta, ja oli siis läpeensä tyytyväinen minuun. Guaci­mara ei sitten osallistunut miesjahtiin.

Tyydytettyään metsästysvaistonsa veivät naiset saaliinsa ‘Päijät-Hämeeseen’, omiin majoitustiloihinsa, tulevaa käyttöä varten. Vaikka kaikille naisille ei riittänyt edes yhtä miestä, tästäkin huolimatta Guajra valitsi, mikäli oikein havaitsin, aina­kin neljä, sitoi ne löytämällään narunpätkällä nipuksi. Narun hän solmi aluksen komento-osaston porraskaiteeseen. Narun päähän hän laittoi lapun, johon piirsi nimensä ja jätti miesnipun porraspieleen leijumaan ja odottamaan hetkeä, kun hän olisi lähdössä.

Mutta miksi upseerisnaiset olivat jättäneet aluksensa ‘Kai­nuu’ 112:den ja siinä olevat miehet oman onnensa nojaan ja minne he olivat menneet?

‘Minne’ ehkä selviäisi, kun ‘Päijät-Hämeen’ ainoa moitteet­tomasti toimiva laskeu­tu­mis­mo­duuli, minun huoltamani muu­ten, ehdittäisiin lähet­tää tutkimusmatkalle alas planeetalle, jonka kiertora­dalla olimme. Planeetta oli meistä omituisen vä­ri­nen, sini­nen, ja sillä oli seuralaisenaan sitä kiertävä pienempi harmaa ja autio, arpi­nen planeetta.

Kuva 5 Tässä kivipiirroksessaan Gron Tiffre on kuvannut Guacimaran ‘Kai­nuun’ pelastusoperaation aikana, kun hän on vertaillut Gronin, hmm, no niin sitä, siitä pelastettavien miesten niihin ja kutsuu nyt tässä Gronia mukaansa.

Huomaa, että, vaikka kuvaa ei olekaan tehty avaruuden painot­tomuudessa, painottomuuden vaikutelma on oivasti tavoitettu etunoja-asennolla., Mallikin on ollut nätti; ettei vaan Guacimara itse olisi poseerannut tämän piirroksen mallina?

Tämä planeetta muistutti jotenkin kummasti sitä taivaankap­paletta, jonka karttoja oli meidän ‘Päijät-Hä­meem­me’ kuva- ja kartta-arkis­tossa. Tosin niissä kartoissa sininen oli paremminkin kellanhar­maata, valkeat alueet planeetan navoilla olivat paljon pienem­piä ja keltaisia, ei­vätkä vihreät alueetkaan olleet samanlaisia, kuin kuvissa; nii­den värisävykin oli planeetan pinnalla tum­mempi, kuin kartoissa. Tämä saattoi kyllä johtua siitä, että alukseltamme löytyneissä kartoissa värit olivat haalistuneet; olihan ne hankittu ‘Veijo Esson’ huoltoaseman vanhojen karttojen poistohyllystä.

Mutta tällä oli tämä outo kiertolainen, itseensä nähden ver­rattoman kookas, siis kuin toinen planeetta, aivan kuin se Kuu, jollainen oli ollut juttujen mukaan muinaisella kotiplaneetallamme. Suhteessa yhtä isoa planeetan ‘planeettaa’ emme olleet nähneet millään muulla planeetalla. Ja me olimme sentään nähneet monta planeettaa!

Kun ‘Päijät-Hämeen’ ruokavarastot oli täytetty ‘Kainuu’ 112:den viljelmistä ja karsinoista, naiset veivät pyydystämänsä miehet risteilijään ja keskittyivät raakaan seksiin muuta­maksi päiväksi. Sitten, kun uusilla miehillä ei enää seisonut pätkää­kään, naiset tulivat takaisin ‘Kainuun’ puolelle ja oivalsivat oleellisen, eli: Iiik, mitäs nyt tehdään?

Minun oli otettava ohjat yleisen hysterian estämi­seksi kä­sii­ni. Oli aika tutkia ‘Kainuun’ ohjaamo, että saisimme tietää, miksi. Pai­nemittarit, jotka olivat kasvihuoneen puolella, näytti­vät, että ilma oli karannut tai poistettu aluksen ohjaamosta ja sen yhteydessä olevasta naisten ma­ailmasta.

Dacil, kokenut avaruussukeltaja nuoresta iäs­tään, seitse­mäntoista vuotta, huolimatta melkoisen vetävän näköinen, vaaleahiuksinen ja täsmälleen oikeista paikoista mukavasti ulos­päinsuuntautunut - tissitkin kuin ketun nenät - pukeutui vermeisiin sekä rensseleihin ja meni ilmalukon kautta ‘Kainuu’ 112:den oh­jaamoon tutki­maan, josko sieltä selviäisi, ‘miksi’.

Vermeet puetaan, jos ette sitä tieä, rensseleiden alle, ne tukevat selkää; rensselit puolestaan paineistetaan ja ne eristävät avaruussukeltajan ympäröivästä tyhjyydestä. Tämä ihan vain selvyyden vuoksi, jos vaikka joku joskus vielä pukeutuisi vermeisiin ja rensseleihin, niin eivätpä menisi väärin päin sitten.

Kymmenminuuttisen vierähdettyä Dacil palasi mukanaan nyrkin kokoinen kivenmurikka. Riisuttu­aan rensselit päältään nuori nainen ilmoitti, että oh­jaamo oli tyhjä, yksi seinä oli re­peytynyt lähes koko­naan pois kiven läpäistyä sen. Kuitenkin naisten ma­joitustilat ja niihin välittömässä yhteydessä sijaitseva pelas­tautumismoduulihangaari olivat lähes vahingoittu­matto­mat, myös ohjaamon ja majoitustilojen välinen kaasutiivis palo-ovi oli aivan ehjä se oli kiinni; tiloista oli poistettu paine ehkä tietoisesti ja pelas­tautumismoduulihangaarin ulko-ovea kiin­ni pitäneet räjäytettävät pultit oli räjäytetty; ne eivät olisi itsekseen pystyneet millään konstilla räjähtämään yhtä aikaa kaikki.

Kuva 6 Täsmälleen oikeista paikoista ulospäin suuntautunut avaruussukeltaja, vaaleatukkainen Dacil pukeutuneena rensseleiden alla käyttämiinsä vermeisiin ennen pukeutumistaan rensseleihin sukeltaakseen ‘Kainuu’ 112:den komentotiloihin. Varsinkin Dacilin pylly, johon taiteilijakin on kiinnostuksensa kohdistanut, on makea. Eikö?

Tämän, kuten muutkin kivipiirroksensa, Gron Tiffre on laatinut myöhemmin käyttäen mallina joko kuvan kohdetta itseään, tai mahdollisimman paljon tätä muistuttavaa mallityttöä.

Dacilin riisuessa pylly pystyssä rensseleitään minua alkoi kummasti huimata kullista; oivalsin, että meillä kahdella tulisi olemaan tulevaisuudessa ehkä paljonkin yhteistä!

Törmäyssuojien oli kaikesta pitäen täytynyt olla jo silloin rikki, kun törmäys oli tapahtunut, tai sitten ne olivat olleet muuten vaan pois päältä. Tässä planeettakunnassa lenteli holtit­tomasti kiviä, joten liiken­nöinti täällä ilman törmäys­suojia oli silkkaa hulluutta. Naiset olivat joko lähteneet pois pelastautu­mismo­duu­lilla ennen katastrofia, tai sitten he olivat huolimat­tomuuttaan avanneet ma­joi­tustilojen ilmalukon törmäyksen jäl­keen ja paiskautuneet avaruuteen. Ensinmai­nittu vaihtoeh­to oli todennäköisempi, koska pelastau­tumismo­duuli ei olisi itsek­seen, eikä paineenmuutoksenkaan takia lentänyt pois ehjästä hangaarista, koska sekin oli ollut kiinnitettynä räjäytettävillä pulteilla lavettiinsa, kuten asiaan kuului.

Aivan varmaa oli, että ohjaamossa mahdollisesti törmäyshet­kellä ollut nai­sisto ja irti iskeytyneet laitteistot oli­vat imeyty­neet tyhjyyteen; jopa elintärkeät aluksen pyörimisestä vastaavat ylläpitolaitteiden ohjausyksikötkin puutuivat. Alus oli korjaus­kelvoton ja siis koko­naisuudessaan kohta kaikenlaiselle elin­keinoelämälle viha­mie­lisessä kunnossa. Lähempänä ‘Tehdasta’ se olisi voi­nut kai­kenvaravakuutettuna, vaikka olikin yli tuhat vuotta vanhaa mallia, mennä lunastukseen, mut­ta me olim­me nyt liian kaukana ‘Tehtaan’ vakuutustarkas­tajista.

‘Kainuusta’ täytyi evakuoida tärkeimpien elintarvike­kas­vien, kuten siementämättömien banaanin ja ana­naksen taimia. Sie­menkasveista, joista tärkein oli ohra, otimme talteen sieme­niä eli jyviä.

Karjasta pystymme ottamaan täysikasvuisina mukaan vain enempi pienimpiä, kuten vuohia, vaikka ne haisivatkin, sekä lampaita, koiria, joitakin juuri vieroitettuja sianporsaita ja kissoja, koska ‘Kainuu’ 112:sta siirretyt miehet rasitti­vat ‘Päijät-Hämeen' il­manpuhdistuslaitteistoa jo tar­peeksi. Myös nautoja oli kaikesta huolimatta otettava mu­kaan, vaikkakin ne olivat vähän turhan isoja vasik­koinakin, ja sontivat paljon, mutta löytyi aina niitä, jotka halusivat ehdot­tomasti lehmästä tehtyjä tuotteita ja saihan niiden ulosteista syntyvästä metaanista aina nesteytettynä vara­poltto­ainetta atomimii­lujen varajärjestelmän varajärjestelmään, polttokennoihin, jotka kylläkin toimivat tehokkaammin vedyllä, mutta kyllä metaanikin niille kelpasi.

Myös laskeutumismoduuleidemme polttomoottoreihin metaani kävi tietysti, kun sen vaan sai puristettua nesteeksi niiden tankkeihin, vaikkakin ne oli varsinaisesti suunniteltu käyttämään lentopetroolia. Pienin muutostöin, rakentamalla niihin halkoklapeilla, halkojen puutteessa vaikkapa talousjätteellä toimivat häkäpöntöt ne kävivät tarvittaessa vaikka hiilimonoksidilla, häkäkaasulla.

Laskeutumismoduulimme olivat, toisin kuin navetta-alusten kertakäyttöistet pelastautumismoduulit, täysiverisiä avaruusaluksia, jotka oli suunniteltu emäaluksen, siis risteilijän, ja planeetan väliseen tutkimusliikenteeseen.

Kun valittu karja oli ‘Päijät-Hämeessä’, loput eläimet saivat armollisen, no­pean lopun, kun risteilijämme irrotti kärsänsä ‘Kainuusta’. Pian avaruudessa leijaili kuolleita eläimiä, halkipaukahtaneita lehmän ruhoja ja epämääräistä kasvismössöä, kun osa ‘Kainuu’ 112:den ulkoseinää käytännölli­sesti katsoen räjähti irti ja suuri osa aluksesta repesi palkeen­kieliksi aluksen ilmakehän päästessä äkisti purkautu­maan sär­kemämme kabiinin venttiilin kautta ulos avaruuteen.

Useimmat elukanraadot jäivät pysyvästi tämän sinisen planeetan, ‘Uuden Maapallon’ kierto­radal­le, jotkut vajosivat alemmalle kiertora­dalle palaakseen lopulta poroksi upotessaan vihdoin planeetan kaasukehän kuumaan syleilyyn.

‘Päijät-Häme’ ei pärjäisi kauan ilman ravintotäyden­nystä tällaisellakaan ruokakuormalla, sen tiesimme. Lisätäydennystä meidän oli turha odottaa muiden risteilijöiden elintarviketuo­tantoyksiköiltä, sillä miltään toiselta navetalta ei riittäisi ruo­kaa kovin pitkäksi aikaa, kuin sille väkimäärälle, minkä ruoka­huollosta se oli suunniteltu huolta pitämään.

Eikäpä sen puoleen, muita navetoita lienisi edes näillä main; meidän olisi tut­kittava turhia aikailematta allamme olevan planeetan rotumme eloonjäämiselle antamat mahdollisuudet.

Tämän nykyisen sukupolven naiset, siis ne, jotka olivat joh­dossa, eivät olleet koskaan käyttäneet las­keutumis­moduuleja; tosin aluksella saattoi olla mummoja, jotka olisivat ehkä tien­neet jotain niiden päälle, mutta lentää eivät hekään niillä var­maan osanneet. Lisäksi kaikki naiset kyttäsivät, josko jollakin ‘junteista’, kuten he niitä ‘Kainuusta’ tuomiaan ‘lehmipoikia’ nyt nimittivät, olisi vielä edes vähän puhtia jäljellä, eivätkä näin ollen ehtineet osal­listua laskeutumis­operaation valmisteluun.

Kun yhdelläkään ‘Kainuu’ 112:sta pyydystetyistä ‘junteista’ ei ottanut enää eteen ei vaikka olisi kirveellä uhannut, naiset ruokkivat heidät, antoivat käydä tarpeillaan, pesivät tulevaa käyttöä varten valmiksi. Tappelivat vielä mokomat, kuka saisi minkin pestä ja viedä varastoonsa, kaikille kun ei omaa miestä ollut tietenkään riittänyt. Viimein Guajra ratkaisi naisten kiis­tan, muuten homma olisi mennyt ilmitappeluksi, ja määräsi kaikki muut miehet, jopa itsepyydystämänsä, yhteisiksi, varustemaan heidät järjestysnumeroilla ja vie­mään heidät aluksen ulkokehällä oleviin lämminvarastoihin, joista kukin saisi käydä sitten noutamassa ‘juntin’, joka seuraavana numerojärjestyksessä, kun tarvetta olisi. Näin ei naisten kesken päässyt syntymään turhaa kärhämää.

Minua hän ei määrännyt ‘junttien’ joukkoon, koska minulla oli tuolla hetkellä oleva tähdel­lisempääkin tehtävää, kuin olla naisten ilona.

‘Kainuulaisten junttien’ ja muun pienkarjan tulo ris­teilyaluk­selle vaikutti muutenkin menoon aluksella; ei­vät vain mum­mojen ompeluseurat kokeneet muutok­sia, vaan ylimääräi­nen, raskas ‘karjanhoito’ vaati nai­silta myös raskaat huvit. Nai­set, jotka olivat kutsuneet minua joskus leikillään nimellä ‘Tiffre’, al­koivat nyt kutsua minua aivan yleisesti ni­mellä ‘Gron Tiffre’, kun olivat nähneet ‘Kai­nuu’ 112:desta tuotujen mies­ten kalut. Mitä nyt jotkut kaavoi­hinsa kangistuneet naiset tietysti, vanhasta muistista, vieläkin jos­kus po­jittelivat.

• Voiiii tytöt, että mua huimaa hässäkästä, nyt hässäkästä huimaa ihan hirveesti! Ja taas huimaa! Ja taas! Tää oli jo viides peräjälkeen... ja taas huimaa! Tää poikahan on ihan humu, eikö tää lainkaan väsy! Mun *hässäkkää huimaa taas, aaah! Guajra hihkui kerran kesken johtoryhmän strategiapalaverin. Johon toiset naiset:
• Joo’o, tiedetään, tiedetään! Mutta nyt on jo muiden vuoro!
• Humu tää on, humu, naiset toistivat sitten jokainen vuorollaan.

Minun mieleeni tuollainen arvostelu tietenkin oli ja tiesin, että tein työni hyvin. Vaan kuinka oli ‘junttien’ laita, kun he saivat kuulla aluksemme naisiston nauravan:

• Voi vittu, katsokaas ämmät, eihän noilla ole, kuin tuollaiset aivan benit chomit, **ben­chomit, eikä rintakarvoja lain! Ei läheskään yhtä komeaa, vasemmalle sivukiverää tiffreä, eikä tällaista karvaista rintaa, kuin tällä meidän ikiomalla pojalla, tällä meidän ‘Gron Tiffrellä’!

Olin hyvin ylpeä ja otettu noista sanoista, ja minun nimekseni tuli sitten aivan viralli­sestikin ***‘Gron Tiffre’.

*Gron Tiffre käyttää tuota kaunista termiä ‘hässäkkä’ tarkoittaessaan naisen sukuelimiä. Tämä onkin oikein, vaikka nykyään kuuleekin tuota sanaa käytettävän merkityksessä ‘hälinä’, ‘sekasorto’. Jälkimmäisiä tarkoittava sana on ‘häsäkkä’.

**Kikkeli, pikkupili.

***Vähiten hävytön suomennos: ‘Putkiaivoinen, jolla on Suuri Vasemmalle Sivukiverä Kalu. Tämä muinaisten naisten miehelle antama nimi kuvaa hyvin sitä, mitä nainen yhä eniten miehessä arvostaa; älystä tai kolmiulotteisesta tilanhahmottamisesta ei sitten niin mitään mainintaa! (Ensio Olut)

Laskeutumismoduuleja ei siis juurikaan ollut käy­tetty aikoi­hin; mitä minä nyt olin niillä huvikseni len­nellyt.

Jo poikasesta minä, kun minut oli vaihdettu risteilijä ‘Keskipohjanmaalta’ elintarvikkeilla tänne ‘Päijät-Hämeelle’, olin ollut kiinnostunut tekniikasta ja, koska olin oppinut omatoimi­sesti lukemisen jo lapsena, myös lukemisesta. Edes aluksen kaikki naisetkaan eivät osanneet, tai viitsineet, lukea, vaan antoivat lukukoneiden tehdä sen puolestaan.

Alkuun olin saanut luettavakseni kotitalou­den hoito-oppaita, keinosiemennyksen oppikirjoja ja muuta sen kaltaista alusten naisten mie­lestä nuorelle miehel­le soveliaita ja sivistäviä kir­joja. Kerran leijuskellessani sitten joutes­sani ‘Päijät-Hämeen’ laskeutumis­moduu­lien huoltohallissa löy­sin moduulin huolto-oh­jekirjan ilmasta, korjasin sen pois kulek­simasta ja kul­jetin omaan talteeni miehistömessiin.

Lueskelin kirjaa aluksi salaa ja opinpa sen jo ulkoakin. Sitten me­nin reilusti kysymään Guajralta, joka silloin oli vasta noussut arvoas­teikossa aluksen komenta­jaksi, josko voisin saada huol­taa edes yhtä ‘Päijät-Hämeen’ laskeu­tumismo­duu­leista. Hu­vit­tu­nee­na epäpoikamaisesta pyynnöstäni Guajra oli antanut mi­nulle ‘leikkikaluksi’, kuten hän sanoi, kaikkein rähjäisimmän nä­köi­sen moduulin.

• Eiväthän nyt miehet mitään tekniikasta ymmärrä, mutta leiki nyt tuolla pölyisellä huonokuntoisen näköisellä romulla, tuolla, joka on tuolla telakointihallin nur­kassa; se lienee ulkonäöstä päätellen jo valmiiksi tarpeeksi risa; se on kai saatukin halvalla, kun se on rahtikirjojen mukaan kuljetuksessa vaurioitunut. Mutta älä koske muihin; ne ovat kaikki ihan kunnossa, ja pysyvät, kun niitä ei sorki, hän sanoi ilmeisen huvittuneena.

Ei auttanut mitään, vaikka näytin huoto-ohjekirjasta kohdan määräaikaisista ylläpitohuolloista. No, eipä siinä mitään, minä puin vermeet ja rensselit päälleni ja raijasin moduulin paineettomasta telakointihallista ilmalukon kautta huoltohalliin - painottomuudessa se onnistui kevyesti ihan vaan lihasvoimin - ja sitten laitoin ‘tuon tuolla nurkassa’ helposti täyteen lentokuntoon ja jopa koelentelin sillä ensin ilmattomuudessa telakointihallin puolella ja myöhemmin kiertelin sen kanssa ympäri ‘Päijät-Hämettä’; kävinpä sillä pari kertaa muutaman pikkuplaneetan pinnalakin. Ihan vaan huvin vuoksi.

‘Tuo tuolla nurkassa’ ei ollut mikään ‘huo­nokuntoinen romu’, olipahan vain ollut täysin iskemättömänä nurkassa ja pö­lyttynyt siellä. Sen näennäinen risaisuus johtui siitä, että se oli oikeastaan vielä tehdaspakkauksessa; pakkaus oli vaan kuljetuksessa repeillyt, mutta itse alus ei ollu vaurioitunut lain; ei ainakaan päällisin puolin.

Kun sain kuljetussuojakelmut moduulin päältä pois ja pääsin sen sisään, huomasin, että sen takapenkissä, matkustamon istuimissa, pilotin tuolissa ja ovissakin oli vielä ‘Tehtaan’ jäljiltä suojamuovit paikoillaan ja öljytikussa roikkui vielä lappu, jossa luki: Huom! ÄLÄ KÄYNNISTÄ! Moottorissa tahikka hydrauliikassa EI OLE ÖLJYÄ, EIKÄ jäähdyttimessä ole NESTEITÄ! Akkukotelon päällä olevaan pulloon teipatussa tarrassa oli teksti: Akut toimitettu kuivana; hapotettava tässä pullossa olevalla akkunesteellä ennen käyttöönottoa. HUOM! SYÖVYTTÄVÄÄ HAPPOA! Jos akkunestettä joutuu silmiin, on silmät huuhdottava runsaalla haalealla vedellä ja hakeuduttava terveydenhoitajan vastaanotolle! Onneksi moduulin polt­toainetankki oli pidetty täytenä, joten sinne ei ollut konden­soi­tunut vettä.

No, minä laitoin öljyt ja nesteet koneeseen, hapotin akut ja kävin muutkin paikat huolella läpi; vaihdoinpa vuosisatojen saatossa koppuraksi kuivunet tuulilasinpyyhkijän sulatkin! Siivosin lopuksi pölyt tarkkaan aluksen sisätiloista ennen kuin poistin istuinten muovisuojukset ja purin pakkauksistaan uutuuttaan kiiltävät kumimatot aluksen lattialle. Muovien alla istuinten toppauksissa sekä pintojen päällysteissä ja varsinkin alkuperäispakkauksissaan olleissa kumimatoissa oli säilynyt uuden moduulin huumaava tuoksu! Sellainen, tiedättehän, naisellinen tuoksu.

Normaalioloissa laskeutumismoduulien käyttö- ja huoltohen­kilökunnan kouluttajaksi olisi määrätty joku ylemmän upseeris­ton naisista, mutta heistähän ku­kaan ei siis ymmärtänyt niiden tek­niikasta suoraan sanoen hömpsäsen pöläystä, puhumatta­kaan las­keutumismoduuleilla len­tämisestä. Naisistahan ei juuri kukaan ym­märtänyt, se lienee sanomattakin selvää, mitään ‘Päi­jät-Hämeenkään’ tekniikasta! Naiset vaan lentelivät ‘Päijät-Hämeellä’ ja veivät sen määräajoin huoltoon ‘Tehtaalle’ tai ‘Korjaamolle’. No, pissapoikaan osasivat laittaa pesunestettä, jos se loppui, ei juurikaan muuta.

Normaalikäytännöstä poiketen Guajra joutui sitten tosipai­kan tullen määräämään, kuten arvaattekin, minut kouluttamaan moduuleihin huoltohenkilökunnan ja pilotit lentämään niillä, koska minä olin ainoa, joka osasi käyttää niitä moduuleja, eli samalla ainoa, joka osasi kouluttaa niille käyttäjät.

Se yksi moduuleista, ‘Tuo tuolla nurkassa’, jota olin saanut huvikseni pitää täy­dessä lentokunnossa, oli ainoa, jolla pystyi heti lähtemään liik­keelle; se oli ainoa, joka edes lähti käyntiin, muut kahdeksan olivat enemmän, tai vä­hemmän retuperällä; akut tyhjinä, jäähdy­tysjärjestelmät täynnä ruostetta, moottori­öljyihin konden­soitunut vettä, ja sen sellaista, joten huoltotoi­miin kului aikaa. Varsinkin, kun naiset luiskahtivat nusulle, aina, kun silmä vältti; heillä kun nyt oli miehiä kyllin.

Tosin viivytykset johtuivat osaksi kouluttajastakin, siis mi­nusta; tuppasin pelehtimään Guacimaran kanssa aina oppitun­tien vä­lillä, ja välitunnit pääsivät joskus venähtämään.

NELJÄS TARINA Sininen planeetta

Mitään muuta radioliikenteeseen viittaavaa, kuin ‘Kainuu’ 112:n suuren pelastautumismoduulin paikannussig­naali, ei al­haalta planeetalta, jonka kiertoradalla nyt olimme, kuu­lunut, vaikka Guajra kuinka luotasi.

Jos planeetalla olisi elämää, olisi se hyvin alkeel­lista, niin päättelimme, tai sitten asukkaat olivat kaukaa viisaita ja olivat hiljaa havaittuaan radioliikennettä lähiavaruudessa. Mutta ai­nahan olisi silloinkin joku, jolla on mahdollisuus säh­köiseen viestintään, joku itseään täynnä oleva *väyrynen, joka rikkoisi tuon kokoisella pallolla ennemmin tai myöhemmin radio­hiljai­suuden, koska juuri hänellä olisi niin tärkeää asiaa, että säännöt eivätkä määräykset koske nimenomaan häntä. Meidän piti vain odottaa, josko tuo väyrynen soittaisi kotiin.

Optisesti tarkkailtuna planeetalta löytyi ainakin runsaasti vettä ja kas­villi­suutta, joten muukin elämä oli mahdol­lista.

*Gron Tiffre käyttää todella termiä ‘väyrynen’. Tällainen tai tämän niminen henkilö lienee siis myös jo tuolloin ammoin ollut olemassa ja on soittanut sopimattomasta paikasta kotiinsa. (Ensio Olut)

Jo planeetan ilmakehän spektri ositti ty­pen suurimmaksi osa­kaa­suksi, sitten toisena osapaineeltaan tuli happi, josta johtui pal­lon ulos­päin sininen väri.

Heliumin ja vedyn kuvajaiset piir­tyi­vät spektromerin näy­tölle, myös vesi­höyryä oli luonnollises­ti kaa­suseoksessa run­saasti, koska sitä oli, ja oli vieläpä erittäin runsaasti, nesteolomuodossa ja ku­ten jo silmälläkin näki, myös kiinteässä muodossa planeetan na­voil­la; ilmakehä oli siis lähes samanlai­nen, kuin aluksil­lam­me ajettaessa pelkällä fissioenergialla, jolloin aluk­sen tarvitsema sähkö saatiin fissiosta ja sisätilojen lämmitykseen riitti sammutetusta, jäähtyvästä plasmafuu­sioreaktorista huokuva hukkaläm­pö.

Kylmäfuusiota käytettäessä matkalentoon ja vetyplasmafuu­siota käytettäessä silloin sähkön ja lämmön tuotantoon alus­tem­me ilman heliumpitoi­suus oli yleensä huomattavasti korke­am­pi, koska alusten sisäil­maa kierrätettiin sen lämmittä­miseksi plasmafuusioreaktorin pakoput­kien sisällä olevien syylarei­den, eli lämmönvaihdinten kautta, ja syylarit tuppasivat aina vähän fuskaamaan, joten fuusiossa syntynyttä heliumia pääsi sisäilman joukkoon. Liika heli­um piti suodattaa pois alusten hengitysilmasta erityisillä helium­palloilla, jotka heitettiin sitten täysinä ilmalukon kautta ava­ruuteen, mutta aina heliumia oli kuitenkin ilmassa enemmän, kuin tar­vitsi.

Ikävä, kerrotaan se nyt tässä välissä, tai paremminkin hauska haitta ilman kohonneesta heliumpitoisuudesta oli, että puheääni muuttui ihan hassuksi; mitä enemmän heliumia, sen hassummaksi puheääni tuli, ja sitähän ei hullu erkkikään kuunnellut nauramatta!

Meillä oli risteilyaluksilla puolestaan vähemmän yk­sinker­tai­sia hii­len ja hapen yhdisteitä, kuten hiilen mono- ja dioksidia, koska hiilen oksidit palautettiin tuotapikaa suurelta osin hiilek­si ja hapeksi.

Hiilivetyjä, ku­ten metaania ja etaania, meillä sit­ten oli puoles­taan enem­män, vaikka niistä valmistettiin jatku­vasti melkoisen monimutkaisilla kemiallisilla menetelmillä metanolia, etanolia mm. jään­estoai­neeksi ja ikkunanpesunes­teeksi, ja varsinkin etyylieetteriä; eetteriä täytyi valmistaa jat­kuvasti varalle, koska sitä tarvittiin sytykkeeksi fuusiogeneraat­toreiden jälleenkäynnistämiseen, jos ne jostain syystä, kuten huoltoasemilla tankkauksen ajaksi oli tehtävä, pysäytettiin, sekä starttipilotiksi laskeutumismoduulien lentogeneraattorien polttokennojen sekä niiden varavoimalähteiden, ottomoottorien käynnistymisen var­mistamiseksi telakointihallien kylmyydessä.

Eetteriä pystynyt helposti haihtuvana, eikä se turvallisuussyis­täkään ollut sallittua, säilyttää kerrallaan moduulien tankeissa, kuin joitain kymmeniä litroja. Vaikka moduuleita ei ollut ehkä kos­kaan juurikaan käytetty, eikä muuten huollettu, starttikaasua kului haih­tumalla, ja määräysten mukaan niiden tankeissa täytyi olla aina eetteriä mittaviivaan asti.

Etyylieetteri on erittäin palovaarallinen kemiallinen yhdiste, koska se kaasuuntuu vasta melko korkeassa lämpötilassa, kuitenkin reilusti alle veden jäätymispisteen, eikä näin jäähdytä haihtues­saan juuri itseään, kuten tekee vähintään yhtä leimahdusherkkä ja huolimattoman käsissä vaarallinen nesteytetty vety, joka kaasuuntuu *lämpötilan ollessa vielä lähes nolla.

Ja kaiken lisäksi eetterillä on unettava vaikutus, jos sitä hen­gittää. Eetteri olikin varastoitava risteilijän ulkopuolella oleviin säiliöihin ja sitä haihtui niistäkin melkoiset määrät ympäröi­vään tyhjyyteen.

Aina, milloin tarvetta oli ja viitsittiin, tosin harvoin viitsit­tiin, metaanista ja etaanista valmistettiin, lentopetroolia. Lento­petrooliahan sai kätevämmin ‘Veijo Esson’ huoltoasemilta! Ei tosin kaikilta, vain niiltä, jotka oli merkitty huoltoasemakart­taan lentopetroolimerkillä ().

*Gron Tiffre tarkoittanee tässä ‘nollalla’ absoluuttista nollapistettä, eli niin alhaista lämpötilaa, jossa atomien värähtelykin on pysähtynyt; ei siis tätä meidän kan­sankielistä nollaamme, joka merkitsee veden sulamispistettä. (Ensio Olut)

Edellä mainittujen lisäk­si hiilivedyistä vapau­tettiin tietysti pelkkää kevyttä, ns. ‘normaalia’ vetyä lisäveden, milloin jätevedenpuhdistamon kautta kierrätetty juomavesi oli käynyt vähiin, valmis­tukseen ha­petta­malla; tämä tapahtui turvallisesti polttokennoissa, jolloin sivutuotteena saatiin energiaa. Vetyä varastoitiin nesteytettynä risteilijän energiatuotannon varajärjestelmää varten ja tietysti sitä pidettiin varalla tutkimus- eli laskeutumismoduulien mah­dollista käyttöä silmälläpitäen; toimivathan moduulien lento­generaattoreiden polttokennot sekä niiden varamoottorit, poltto- eli ottomoottoritkin tehoikkaimmin juuri nestemäisellä vedyllä, joskin viimemainitut oli suunniteltu toimiviksi pääosin lentopetroolilla, mutta toimivathan ne tarvittaessa melkein millä vain nestemäi­sellä ja kaasupolttoaineella; muun muassa, kuten jo mainitsin, hiilimonoksidillakin.

Hiilivetyjen puhdistamisen sivutuotteena syntyi lähes tarpee­tonta hiiltä. Hiili puristettiin tilan sääs­tämi­seksi pieniksi brike­teiksi, josta sai ensimmäisessä kidemuo­dossaan mus­taa grafiittia, jota käytimme lyijykynissä; myös lämmönkestävänä kestovoiteluaineena lentogeneraattoreiden akseleiden laakereissa sitä käytettiin, mutta koska grafiitti on niin sanottua kestovoiteluainetta, ei sitä liiemmalti tuossa tarkoituksessa kulunut. Niinpä pääosa hiilestä käsiteltiin puristuskammioissa vähemmän tilaa vievään muotoon, ‘kirkkaaksi hiilikiveksi’.

Kor­keassa paineessa hiilibriketit muuttuivat ensin ‘mustaksi hiilikiveksi’ joka hyvin korkeassa paineessa muuttui viimein väriltään kirk­kaiksi ja erittäin koviksi. Näille kirkkaille ‘kirk­kaille hiilikiville’ emme olleet kek­si­neet, mitättömän vähäisen polt­toaineena käytön lisäksi, oikeas­taan mitään tekoa, mutta teimme kuitenkin hiilistä sellaisia, koska hiili tässä muodossa ei sotkenut, eikä vienyt paljoa tilaa, kuin musta hiili.

Kun ‘kirkkaita hiiliki­viä’ oli kertynyt runsaammasti, ne sai jättää jätemaksutta, toisin kuin ‘musta hiilikivi’, jonka jättämisestä meni pieni jätemaksu, ‘Vei­jo Esson’ huoltoasemille niille varattuihin hiiliämpäreihin, joista ‘Esso’ toimitti ne edelleen sitten paluukuljetuksena pientä korvausta vastaan ‘Teh­taa­seen’. ‘Tehtaassa’ tästä super­kovasta hiilestä osattiin höyrystämällä val­mis­taa laa­kereiden pinnoitteita alustemme ko­nei­siin, ja joi­hinkin mit­ta­välineisiin­kin ne kävivät, kuten tähän spektrometriinkin, muuten ne oli­vat ar­votonta jätettä.

Viljelysalusten, kuten ‘Kainuu’ 112:den, kaasuseoksen hii­li­dioksidipitoisuus oli ollut tarkoituksella pidetty suurempana, kuin pelastusristeilijöillä; edes allamme olevalla planeetan kaa­suseoksessa ei hiilidioksidia ollut niin paljon kuin ‘navetoissa’. Kos­ka kasvit yhteyttävät sitä reippaammin, mitä runsaammin hiilidi­oksidia on, oli navet­ta-aluksilla pyritty pitämään olosuhteet kasveille mahdollisim­man otollisina; tosin samalla ilmaa hen­gittävät eläimet tulivat uneliaammiksi, joten liika on sentään siinäkin liikaa.

Kun vielä planeetan pinnalla ilmanpaine oli suunnilleen sama, kuin aluksillamme, ei hengittämisen kanssa tulisi ‘Uudella Maapallolla’ olemaan ongelmia. Mitään meille myr­kyllisiä kaa­suja eikä siten myöskään outoja hajuja, jos sellaiseksi ei lueta ‘rai­kasta ulkoilmaa’, jonka olemassaoloa emme tieten­kään vielä olleet haistaneet, havaittu; radiokemialliset mää­ritykset varmistivat tämän.

Eräs varteenotettava seikka vielä: lämpötila! Tämän ‘Uuden Maapallon’ kaasukehän alakerroksissa maanpinnan sekä ilman lämpötila oli suureksi iloksemme ihmiselle sopiva, ainakin jollain tavalla, kahdella kolmasosalla planeettaa. Joskin napa-alueiden läheisyydessä ja korkeimmil­la paikoilla oli liian kyl­mää. Eli kuten Guajra sen perin hauskasti sanoi:

• Jos se kotkottaa, kuin kana, munii, kuin kana, ja jos se vielä kaiken lisäksi käveleekin, kuin kana, eikö se silloin ilmiselvästi ole kana? Tai ainakin melkein kana?

Voiko sen paremmin sanoa? Pohjimmiltaan Guajra oli, kuten olin saanut jo avaruudessa seikkaillessamme huomata, melkoinen humoristi, vaikka hän yrittikin peittää sen kovan päällikönkuorensa alle.

Ehdimme jo iloita, että olimme löytäneet ammoisen koti­pla­neet­tamme, Maapallon, yhä asumiskelpoisena, mutta tämän pla­neetan topogra­fia olikin tyystin toinen, kuin tiedostoista löytyneiden karttojen osoittama; näiden mukaan Maapallolla näytti ol­leen vain yksi, keskiosiltaan ruohotasankoinen, jopa aivan keskeltä aavikoitunut manner, jolla oli korkeita poimuttuneita vuorijonoja vain lähellä tois­ta napaa, ja joitain saaria siellä täällä. Korkeiden vuorijonojen, samoin kuin toisella puolella palloa, navanpuolella oli ollut vaan huomatta­vasti vähemmän jäätä; paljon vähemmälti, kuin täällä pallolla, joka nyt oli allamme. Tästä yhtenäisestä mantereesta käytet­tiin arkistoistamme löytyneissä kartoissa nimitystä *‘Pan’.

Karttamme saattoivat hy­vinkin esittää jotain aivan toista planeetalta, tai sitten ne olivat päivitykseltään vanhentuneita; olihan ne löydetty, ostettu ja liitetty aikakirjastoomme jo hyvän aikaa sitten ‘Veijo Esson’ erään huoltoaseman karttapisteen vanhojen karttojen poistomyyntiin pantujen planeettakarttojen pinosta. Kuitenkin kartoissa luki ‘Maapallo’! Sekin huoltoasema on sittemmin jo ammoin muutettu kylmäksi polttoaineen jakelupisteeksi.

Varsinaisesta vanhasta Maapallosta, tuhoutuneesta kotiplaneetastaan, eivät sieltä lähteneet esivanhempamme olleet tohtineet autenttisia kuvia arkistoihimme

*’Päijät-Hämeen’ tiedostoista löytynyt tieto mantereesta nimeltä ’Pan’ lienee ollut kuvaus ‘Pancaeiasta’ (‘pan-‘, suom. ‘kaikki’, ‘yleis-‘), eli ns. ‘alku­man­te­reesta’, jonka pohjoisiin osiin olivat tietenkin jo tuolloin, siis Gron Tiffren muinaisten esivanhempin paetessa Maapallolta, nousseet ja varmaan jo poiskuluneetkin Sveko-Fennialaiset ja Karelianiset, lä­hes nykyisen Tiibetin korkuiset poimuvuoristot. Näistä vuoristoista on jäljellä tänä päivänä enää juuret; edelli­sestä mm. Tiirismaa Hollolassa ja Lounais-Suomen peneplaanialue, jälkimmäisistä, edellistä huomattavasti nuoremmastakin vain Itä-Suo­men ja Itä-Karjalan vaarajonot sekä Lapin tunturit. Kölin vuoristo Skandinaviassa on huomattavasti nuorempi, ‘Alp­pilai­sen ajan’ vuorijono ja syn­tytavaltaan lohkovuoristo. Ja mikä hulluinta, alkumanner on kuin onkin myös latinaksi Pan caeia. Jos kyse todella oli Pancaeiasta, kartat eivät olleet kovinkaan uusia! Mutta, kuten Gron Tiffre on kertonut, Esson Veijot ovat hyvin vanhaa kansaa, joten ymmärrettäväähän tuo on. (Ensio Olut)

ymmärrettävistä tunnesyistä säilyttää.

Tämän nyt löytämämme planeetan pinta oli hyvinkin epäta­sainen, ja siinä oli kolme suurempaa mannerta sekä pari pie­nempää, joista toinen oli kylmällä napa-alueella ja kiinteän ve­den, jään, peitossa.

Suurien mantereidenkin yläosat olivat tämän, jota pää­timme nimittää mannerjääksi, peitossa. Jää sinällänsä oli meil­le tuttua juomien viilentäjänä, mutta tuollaisia suun­nattomia jäämas­soja emme ennen ol­leet nähneet.

‘Kainuu’ 112:den miehiltä saimme tietää, että naiset olivat jättäneet aluksen, komentajaa, paria ylempää upseerisnaista ja suunnistajaa lukuun ottamat­ta, nämä olivat kuolleet törmäyksessä, jo paria kuukautta aiemmin ja lähteneet kohti sinistä planeettaa vain muu­tama mies mukanaan. Olivat luvanneet palata pian noutamaan alukselle jääneet miehet ja eläimet, jos pla­neetan ilmasto-olosuhteet olisivat elämiselle kelvolliset.

Siinä olivat varsin valehdelleet, koska pelastusmoduulilla ei voi tehdä, kuin menomatkan; paluuseen planeetan vetovoimakentästä kiertoradalle sellaisen aluksen voimat eivät riitä!

Kohta matkalaisten lähdön jälkeen oli ohjaamo ja koko sähköpääkeskus kuitenkin räjähtänyt lopullisesti ja alus alkanut hiipua.

Koska miehet olivat tienneet tuhonsa ilman ulkopuolista apua pian koittavan, he olivat murtautuneet taukotiloistaan ja päät­täneet ylläpitää elämää aluksella niin pitkään, kuin mahdollista, jos vaikka joku sattuisi paikalle; näinpä he olivat muun muassa mullanneet perunat. Tämän he olivat huo­man­neet virheeksi, koska perunat eivät enää pysyneetkään pehmen­neessä maape­rässä. Nälissään he olivat sitten hypänneet pottu­jen perään, ett­eivät ilmassa jo valmiiksi lentelevät lehmät ehtisi syödä ihan kaikkia.

‘Kainuu’ 112:den suuren pelastautumismoduulin paikannus­sig­naali kuului ‘Uuden Maapallon’ suurimman mantereen ka­pe­am­mas­ta päästä, läheltä suurta vettä. Signaali osoitti jo heik­kenemisen merkkejä, eli sen jaksoluku laski koko ajan, sitä me­noa menettäisimme ainoan yhteyden ‘Kai­nuun’ naisiin melko pian.

Meidän oli pakko lähteä takastamaan seutu ja ehkä merkitsemään varmemmin naisten laskeutumispaikka, vaikka vain yksi ‘Päi­jät-Hämeen’ laskeutumisaluksista, eli ‘Tuo tuolla nurkassa’ oli lähtökunnossa ja siihen­kin mahtui kunnolla vain parikymmentä henkilöä, koska naiset olivat jossain välissä ehtineet irrottaa suuren osan sen istu­mista ja turvavöistä muuhun käyttöön, kun se oli ollut huoltohallin puolella; istuimet olivat lepotuoleina pitkin risteilijää ja turvavyöt emäaluksen painottomassa keskiosassa tarpeellisemmaksi kat­sotussa käytössä.

Guajra määräsi automaattisesti minut toimimaan retkikunnan johtajana, sillä olinhan ainoa, joka osasi ohjata mo­duulia. Ja olinhan jo näyttänyt joh­tajankykyni kouluttajana.

Ensin oli kuitenkin, tottakai, suoritettava tarkat laskeutu­mislaskelmat, sillä saapumiskulma planeetan kaasukehään ei saanut olla liian jyrkkä, koska silloin moduulimme, joka oli suunniteltu lentämään välikaasussa, joten sen lämpökilpien kuumuudenkestävyys oli varsin rajallinen, palaisi po­roksi liian suuren laskeutumisnopeuden tähden kaa­sukehän ja aluksen pinnan välisen kitkan aiheutta­massa pätsissä, mutta taas liian pienellä nopeudella ja loivalla kulmalla en pää­sisi edes kaasukehän sisään, vaan pompahtaisin moduuleineni kuin kumipallo takaisin avaruuteen.

Varmuuden vuoksi otin ensin ylimmistä ilmakerroksista tarkoituksellisesti liian loivalla kulmalla yhden kimmokkeen, että pystytin varmistamaan, että olin arvioinut ilmakehän yläosan tiheyden oikein ja laskenut siten virheettömästi ‘las­keu­tu­mis­ikku­nan’, eli sen kulman ja nopeuden, jossa planeetan kaasuke­hään oli syöksyttävä, että sen sisään pääsisi, mutta että alus ei kuitenkaan palaisi karrel­le.

Kun matka alas pallon ilmakehään saatiin huolella valmis­teltua, ei ollut enää aikaa, eikä varaa nussia, vaikka Guacimara ja Dacil kuuluivatkin naisistooni. Kun pulkka oli pakattu, Gu­ajra komensi lystikkäästi:

• Anna palaa Gron, tunnethan tien!

Guajra kuitenkin kielsi laskeutumisen, eli ‘maakosketuksen’ ehdottomasti; alue oli vain tarkastettava ilmasta käsin.

En minäkään ollut koskaan käyttänyt laskeutumis­moduu­lia maahanlaskeutumiseen, lennellyt vain lähes tyhjässä avaruu­dessa emäaluksen lähi­ympäristössä. Olin tosin varmuuden vuoksi käynyt kokeilemassa laskeutumista tuossa ilmakehättömässä 'Kuussa’ sekä jo aiemmin pari kertaa jollain pikkuplaneetalla, joten minulle­kin oli helpotus, että ei tarvinnut, kuin pysytellä ilmassa; siinäkin oli oudokseltaan tekemistä, koska lentäminen välikaasussa on aivan toista, kuin leijuminen eteen, taakse, ylös, alas tai sivulle lähes tyhjässä avaruudessa.

Pujahdimme tarkoin laskemastani ‘ikkunasta’ planee­tan kaa­sukehään melko sujuvasti, vedin servot kiinni, eli käänsin oh­jaussiivekkeillä moduulin vaakalentoon, kun olin ensin jarrut­tanut vauhtiamme jarrutusmootto­reilla suuren veden yllä noin viidessäkymmenessä ki­lometrissä.

Kahdessakymmenessä kilometrissä alus oli jo vaa­kalen­nos­sa ja käsiohjauksella hallittavissa, kunhan kuumuussuojat poistui­sivat tuulilasin ja sivuikkunoiden edestä.

Pystyin siirtymään optiseen tark­kailuun ja manuaaliseen oh­jaukseen, kun ikkunoiden termostaattiohjatut kuu­muus­suojat vetäytyivät automaat­tisesti sivuun nopeuden pienennyttyä, ja samalla kuumuuden vä­hen­nyttyä riittävästi peruutuspeilit kääntyivät esiin.

Olin kokemattomuuttani törmätä heti kohta yli kuudessa ki­lometrissä yllättävästi pilvistä pistävään valkoiseen, mutta kui­tenkin parhaillaan purkaantuvaan tulivuoreen. Onnistuin väis­töliikkeellä oikealle ja ylös estämään törmäyksen, mutta purka­uksen aiheuttama raju ylöspäin suuntautuva ilmavirta viskoi melkoisesti alusta. Guacimara tuli tässä heilutuksessa huono­vointiseksi, eikä oksennuspussejakaan ollut tul­lut varatuksi mukaan; seuraavilla lennoilla niitä olisi aivan var­maan matkassa. No, aluksen kumimattohan siinä onneksi vain likaantui. Guacimara kävi aikansa yrjöttyään hetkeksi lepäämään aluksen takapenkille.

Kuva 7 Vaikka Guajra ei ollut antanut lupaa laskeutua Maahan, Gron Tiffre on kuitenkin halunnut ikuistaa kiveen Guacimaran ensimmäisen käynnin Maassa, tosin tässä vain lepäilemässä laskeutumismoduuli ‘Tuon tuolla nurkassa’ taka­penkillä matkapahoinvointikohtauksen jälkeen. Lepäävä asento oli luonnollisin Maan pinnalla vaikuttavaan suureen painovoimaan tottumattomille.

‘Kainuu’ 112:den laskeutumismoduulin signaali jäi vasem­malle, kun jarrutuskaarto meni arvaamattoman väistöliikkeen ja nousevan ilmavirtauksen takia vähän pitkäksi, suuren, rehe­vän naapurimantereen päälle. Kiersin yksinäisen helvetinmoisen suuren tasaisen ruohokentän reunalla kohoavan korkean val­koisen, pyöreälakisen vuoren ja suunnis­tin takaisin merkkiääntä kohti.

Lensin nyt hitaasti ja matalalla takaisinpäin yli tämän suuren, vih­reän ruohotasangon, jolla kuljeskeli suunnattomia eläinlau­moja. Etuoikealla näkyi meri, johon tasangolla virtaavat, pahaisista puroista alkunsa saaneet suuret joet, ensin yhdyttyään mahtavaksi virraksi, laskivat vetensä.* Meren takana ko­hosi korkea vuo­risto, jonka, senkin, korkeimmat hui­put olivat jäästä valkoisia.

Kun kaarsin merelle, merkkisignaali heikkeni, koska vuo­ri­jono peitti sen; oli noustava korkeammalle. Sig­naali voi­mistui taas, kun ylitimme huiput. Suuntasin lentoni suoraan kohti vaimeaa radiolähetintä. Samalla merkitsin muistiin selvästi erottuvan vuorenhuipun maamerkiksi, ja nollasin trippimitta­rin. Tein ylilennon, että voisimme paikallis­taa pelastautumismoduulin sijaintipaikan. Mer­kitsin kuljetun matkan mustiin.

Laskeuduin vielä alemmas, maanäkökorkeuteen. Vihdoin eräästä metsäisestä laaksosta löysimme aluksen metsän aukiolta. Moduulin laskuvarjot roikkuivat aukion muutamasta puusta. Emme kuitenkaan nähneet alhaalla mitään lii­kettä, vaikka kuinka väijymme ikkunoista. Päätin pudottaa lisäpaikantamis­lähettimet au­kion reunoille, koska oli vaara, että moduulin lä­hetti­mestä loppuisivat pian patterit.

Etsimämme moduulin laskeutumispaikka oli lähellä suurta vettä. Koska ulkoinen ilmanpaine oli vain hieman korkeampi, kuin laskeu­tu­mismoduulini, tasasin paineen ja heitin lähettimet suo­raan ovesta. Guacimara heitti myös yrjöisen kumimaton sa­malla oven­avauksella ulos aluksesta; eipä siitä suurta tappiota koitunut, vaikka matto oli melkein iskemätön. Ainakin yrjönhaju haihtui. Tilalle tulvahti meidän kokemuspiirimme täysin outo ja tyly haju; se iskeytyi neniimme ja sai silmämme vuotamaan.

Kuitenkin, kun kerran oli kerran tuota hajua henkeensä vetä-

*Tämä Gron Tiffren kuvaus sopii Saharan, nykyisen autiomaan, mutta viimeisimmän jääkauden loppupuolen rehevän ruohotasangon, oloihin, kuin suutarin näppi sian perseeseen, joten Gron Tiffren on täytynyt todella lennellä sillä päin.

Saharan hiekka-autiomaassa on vieläkin nähtävissä suurten muinaisten jokien virtausuomia. Onpa näissä jokiuomissa yhä kohtia - joskaan ei virtaavia -, joissa on ympäri vuoden vettä ja näissä vesissä elää kaloja ja jopa Niilin krokotiilejä! (Ensio Olut)

nyt, se huumasi niin, että sitä toivoi saavansa vain lisää.

Mukaan emme sitä saaneet, vaikka olisimme halunneet, kun ei ollut tullut otettua edes yhtä muovisäkkiä messiin! Mutta mehän palaisimme vielä ja silloin meillä olisi kuljetusastiat mukana.

Avasimme vielä aluksemme ikkunat ja hihkuimme sekä huhuilimme mahdollisille eloonjääneille. Kut­suihimme ei vastattu, joten lähetin vain toimi, niin päättelin, it­sestään, naisittamattomana. Tein laajan kaarroksen mantereen napajäätikönpuolella olevan, kapeahkon kanaalin mantereesta erottaman suuren, yläosiltaan vasta jäästä vapautuvan saaren tuntumassa, josta otin niemenkärjen toiseksi maamerkiksi, ja palasin taas pelastautumismoduulin laskeutumispai­kalle.

Katsoin taivaalle ja huomasin ‘Kainuu’ 112:den valtavan ruhon näkyvän taivaalla aivan selvästi harmaana jättiläishahmona paljain silmin päivälläkin. Sen läsnäoloa ei voinut olla huomaamatta!

Jos tällä planeetalla oli älyllistä elämää, meidät oli täytynyt älytä. Siitä ei ollut epäilystäkään; ei tuollainen möhkäle noin vain ilmesty taivaalle. Me tiesimme, mikä se oli, mutta varmaan eivät tienneet tämän planeetan asukkaat. Ehkä, jos sellaisia täällä yleensä oli, pitivät sitä maailmanlopun merkkinä, mene tiedä.

Minkälainen näky tuo mahtoikaan olla pimeään aikaan, kun planeettakunnan emotähti, jota myöhemmin rupesimme nimittämään tietenkin ‘Auringoksi’ heijastaisi siitä valoaan. Tai, kun se valoisaan aikaan menisi tämän Auringon eteen.

Meidän oli kuitenkin vain suoritettava saamamme tehtävä ja poistua, ei pähkäillä tuollaisia.

VIIDES TARINA ‘Yrjö’

Lähtiessämme takaisin kohti ‘Päijät-Hämeen’ suomaa turvaa lensin ensin meren, siis sen suuren veden ran­nikolle päin, sieltä otin kolmannen kiintopisteen ja merkitsin lennetyn matkan moduulin logiin ylös; nyt voi­simme paikantaa yksinkertaisesti vaikka harpilla ja viivoittimella tuon metsäaukion, vaikka kakki sinne pudotetut radiolähettimet sammuisivat.

Kun ‘Kainuun’ moduulin jälleenlöytyminen oli näin idioottivarmasti tuplavarmistettu, kiihdytin ylös, lähes pystysuoraan pois, ylempänä kään­nyin suuren mantereen suuntaan, koska ‘Päijät-Hä­meen' piti kiertää palloa sen pyöri­missuuntaan ja tar­koitus oli lähestyä sitä normaaliin tapaan ta­kaapäin. ‘Päijät-Häme’ oli kui­tenkin tehnyt täyskäännöksen, kun oli ajautunut väärälle kurssille ja se tulikin nyt yllättäen melkoista kyytiä meitä vastaan.

Koska Guajra ei ollut poistanut radiohiljai­suutta, en tiennyt risteilijän kurssimuutoksesta. Minun täytyi hätäpäissäni tyytyä vain vilkuttamaan pitkillä valoilla väistäessäni törmäyskurssilta ja kaar­taa perään, koska ‘Päijät-Hämeen’ telakointiaukot olivat etu­päässä aluksen peräpäässä, niin kuin telakointiaukot yleensäkin.

Minun oli siis käännyttävä ja lähdettävä takaa-ajoon. Kaarros vei moduulin planeetan jäisen pohjoisen napa-alueen ylle, en aivan navalle, vaan hieman navan alapuolelle, koska en tullut ottaneeksi huomioon välikaasun vastuksen puuttumista kiertoradalla; eihän täyttä telakoitumisnopeutta lentävää laskeutumismoduuliakaan nyt muutenkaan ihan paikallaan käännetä. Ja sieltä navan alapuolelta oli hiton vaikeaa radiohiljaisuudessa löytää takaisin ‘Päijät-Hämeen’ uudelle kurssille.

Kun kurssi viimein aikamme avaruutta haravoituamme löytyi, jouduin vielä jahtaamaan ylimääräisesti ‘Päijät-Hämettä’ takaa lähes puoli pal­lonympärystä ennen kuin tavoitin sen ja pääsin telakoitumaan.

‘Päijät-Hämeen’ telakointihallissa seisoi kolme lähes jo läh­tökun­toista las­keutumismoduulia ja loput viisikin olivat työn alla. Emäaluksella ei oltu poissa ollessamme turhaan nussittu.

Menimme, Guacimara, Dacil ja minä, risteilijän ohjaa­moon an­tamaan raporttimme Guajralle planeetan ala­kaasukehässä teh­dystä lennostamme, jota, siis koko kaasukehää, olimme ryhty­neet nimittämään ‘ilmakehäksi’, koska sen koostumus muis­tutti niin läheisesti sitä il­maa, jota olimme tottuneet hen­gittä­mään avaruus­aluksilla. Tämä ‘Uuden Maapallon’ il­make­hä haisi vaan kummalliselta. Myöhemmin nimesimme tuon hajun, tai ehkä pitäisi sanoa tuok­sun ‘raikkaaksi ulkoilmaksi’.

Raportoitavaa ei ollut paljoa; vain eläimistä, jotka olimme nähneet, ja kasvillisuudesta jotakin, sekä tie­tysti ‘Kainuu’ 112:den laskeutumismoduulin löytymisestä ja asentamistamme RSL-lisälähettimistä; niiden radiosuuntimasignaalit oli jo aluksella havaittu ja omiksi tunnistettu.

Joka tapauksessa ryhdymme nimittämään tätä pla­neettaa muinaisen kotimme mukaisesti pelkästään ‘Maa­palloksi’ tai tuttavallisemmin vain ‘Maaksi’; ei enää ‘Uudeksi Maapal­loksi’, kuten alkuun, koska sen ilmakehä ja biosfääri sopi ku­vauksiin, joita aluk­semme tiedostoissa oli; hitotko siitä, vaikka tämän ‘Maan’ topo­grafia erosikin täysin sen vahan ‘Maapal­lon’ topografiasta, jonka karttoja olimme innoissamme tutki­neet.

Tätä Maata kiersi sopivasti jopa aivan samanlainen pikku­planeetta, kuin vahaa Maapalloakin. Ryhdyimme kutsumaan tätä Maan kiertolaista nimellä ‘Kuu’, kuten esivanhempamme olivat kutsuneet alkuperäisen ‘Maapallon’ ‘Kuuta­’.

Raportoituamme meillä oli aikaa käydä suihkussa, pestä ham­paat ja ve­täytyä aluksen keskiosan leikkitilan, leikkihuoneen painottomuuteen. Paritteluvaljaita ei siellä enää ollut, ne oli palautettu niiden alkuperäiseen käyt­töön laskeutumismoduuleiden turvavöiksi, näin toiminta oli enemmän tai vähemmän poukkoilevaa, mutta sellaiseenhan me Guacimaran kanssa olimme erittäin tottuneet; Dacilin oli vaan pakko tottua.

Dacil aluksi pähkäili, josko häneltä yhdyntä vapaassa kellunnassa lainkaan kiinnostaisi; minä rohkaisin häntä ja kehotin rentoutumaan. Pian nuori nainen, kun olin jonkun aikaa lirkutellut, jo viritti soitintaan, kuin ensiviulisti solistikonserttia varten.

Koska alapuolellamme lilluva, keskikokoista, keski-ikäistä keltaista tähteä, jota olimme päättäneet nimittää yksikertaisesti ‘Aurin­goksi’, koska muut emotähdet - emme olleet nimittäneet kohtaamiamme emotähtiä auringoiksi, vaikka tiesimme, että ne aurinkoja ovatkin, koska tuon sanan nostattamat nostalgiset laineet olivat liian monesti yltyneet hillitsemättömiksi kyyneltyrskyiksi - näkyvät täältä vain tähtimäisinä pisteinä, joten sekaantumisvaaraa ei ollut, sisältäpäin laskettu­na kolmantena kiertävä, suunnilleen kahden asuinkelvottoman lähinaapurinsa kanssa samankokoinen kivi / vesiplaneetta oli oleva koh­talomme, ei syntyvyydensäännöstelystä ollut enää tarvetta välit­tää, eikä siten myöskään ehkäisystä.

Eikä sen puo­leen kortonke­jakaan kukaan pystynyt enää valmistamaan, koska meillä ei ollut enää kumipuita ja kaikki varastoissa ol­lut kautsu oli käy­tetty kumikäsineiden raaka-aineeksi. Tosin minä olin va­rastoi­nut ehkäisyvälineitä laskeutumismoduulini hansi­kas­lo­keroon var­muuden vuoksi melkoisen määrän; muutamia tuhan­sia kuuden kappaleen viikonloppupakkauksia, mut­ta nyt minulla ei ollut niitä mukana, ne olivat siellä laskeutumismoduulin hanskalokerossa. Annoinkin mennä ensi kertaa elämässäni iloisesti paljaalla, tulipa, mitä tuli!

Kuva 8 Gron Tiffre on tässä ikuistanut Dacilin näppäilemässä soitintaan. Kuva on tehty aivan selvästi myöhempänä ajankohtana, ei siis avaruuslennolla, koska Dacil oli tuohon aikaan vasta seitsemäntoistavuotias, ja tässä kuvassa hän on nainen parhaimmillaan. Gron on kaiken lisäksi kirjoittanut piirroksensa takapuolelle, että Dacil muka on itse ollut kuvan mallina; uskoisiko tuota.

Suomentajakaan ei havainnut heti ensikatsomalla, mitä soitinta Gron Tiffre on tarkoittanut! Vasta, kun piirroksesta tekemäni kopio oli seinällä ja olin astunut muutaman askeleen taaemmaksi, tuokin asia selvisi.

Lisääntykää ja täyttäkää Maa, jos sellaisen löy­dätte, mutta siihen asti: huolehtikaa helvetissä, että väestö aluk­sillanne ei kasva liikaa, muuta pitäkää kuitenkin huoli, että seuraava su­kupolvi kuitenkin syntyy, luki aluksen ohjesäännössä selvällä guanchien kielellä, tiffrillä, iskevän lyhykäisesti. No naiset oli­vat tulkinneet käskyn niin, että he olivat huolehtineet vuosituhansien ajan hedel­möittymisestään separoimalla sentrifugissa lypsyjakkaralla kortonkeihin tai, kun niitä ei milloin ollut ollut, mukeihin käsinlypsettyjen klitoriksen sijainnista tietämättömien miesten sperman ja lajittelemalla siitä näin ‘poikasiittiöt’ ‘tyttösiittiöitä’ kevy­empinä pinnalta pois niin hyvin, kuin vain pystyivät, eli suurimmaksi osaksi; ja jopa yli yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella olivat siinä onnistuneetkin.

Tällä ‘tyttöspermalla’ olivat sitten lasipillin kanssa kei­no­siementäneet itsensä tarpeen mukaan. Jos me jokaisen suku­polven miehet, jotka olimme saaneet erioikeuden syntyä, emme kukaan olisi löytäneet, kuten minä olin tehnyt vuorollani, naisen klitorista, meitä miehiä oli siitetty aluksilla vain juuri sen verran, mitä naiset olisivat tarvinneet ‘sii­tokseen’, kuten he sanoivat, joita he olivat sitten lypsä­neet kaksi kertaa päivässä, kuin lehmiä ikään. Vain muutamat miessukupolvet olivat klitoriksen löytäneet ja heille ei sitten ollut käynyt ihan noin; mutta heidänkin kortonkeihin päätynyt spermansa oli vääjäämättä joutunut separaattoriin.

Tämä oli siis ollut totisinta totta, eikä kuulemma niin kovinkaan pitkää aikaa sitten; jopa vielä minunkin aikanani miehet useimmilla muilla risteilijöillä oli kuulemma lypsetty näin. Ja jopa tällä edistyksellisellä ‘Päijät-Hämeelläkin’ vielä vain sukupolvi aiemmin oli näin jouduttu tekemään. Naiset säilyttivät ‘Päi­jät-Hä­meen’ ohjaamossa lasivitriinissä tähän toi­mitukseen käytettyä lypsyjakkaraa ikään kuin muistona ja varoi­tuksena.

Syntyneet lapset, tytöt tietysti ennen kaikkea, mutta pojatkin, olivat kaikkien yhteisiä lapsia. Lasta imetti kuka maidossa oleva nainen tahansa; ei pelkästään lapsen oma äiti. Tämä tapa salli sen, että pojat voitiin sen enempää tunteilematta jättää navetta-alusten naisten kasvatettaviksi, koska pojat olivat yhtä hyvin näiden naisien poikia. No se siitä.

Kun viikon päästä palasimme takaisin palvelukseen, oli Gu­ajra saanut käännettyä risteilijän radan sellaiseksi, että se kier­si pla­neettaa, planeettaa, jota olimme siis päättäneet nimittää ‘Maa­pallok­si’, koska sen olosuhteet vastasivat niitä olosuh­tei­ta, joita etsimme, täsmälleen samalla nopeudella, kuin Maapal­lo pyöri ja saanut aluksen kohdistettua lähetti­mien yläpuolelle.

‘Päijät-Hämeen’ pitäminen tässä asemassa vaati kuitenkin jat­kuvaa pientä korjailua, koska risteilijä pyrki pyörimisliikkeen aiheuttaman ‘keskipakoisvoiman’ painamana valumaan jatku­vasti kohti planeetan ek­vaattoria; autopilotti piti kyllä paikan­nuksesta huolen melko hyvin, mutta silti ihmissilmää ja -kättä­kin jonkun verran tähän työhön tarvittiin.

‘Kainuu’ 112:den moduulin lähetin oli kuin olikin vaiennut, mutta onneksi pudottamani lisälähettimet toimivat; se seikka tuli helpottamaan laskeutumiskohdan löytämistä. Harppihommia ei tarvittaisi.

Ongelmanamme oli vielä ‘Kainuu’ 112:den eloton raato. Sitä ei voinut jättää ajelehtimaan ja putoamaan aikanaan hal­litse­mattomana Maahan. ‘Päijät-Häme’ olisi pystynyt hinaamaan sen toiseen avaruusnopeuteen, jolloin se olisi vapautunut Maa­pallon otteesta, häipynyt planeettojen väliseen melko tyhjään avaruuteen ja syöksynyt ehkä joskus Aurinkoon, mutta Aurinko olisi voinut ‘heittää’ sen kuitenkin takaisin Maapalloa kohti tuhoisin seurauksin.

Tämä hinausoperaatio olisi kuluttanut liikaa ra­jallisia polttoainevarojamme; siispä se navetanromu täytyi syöstä hallitusti Maahan niin, että törmäys aiheuttaisi mahdollisimman vähän hait­taa Maan eko­systeemille.

Mahdollisuuksia oli oikeastaan vain kaksi: valtameri, tai jää­tikkö. Elollisen peittämälle mantereelle syöksyessään olisi ai­heuttanut kaiken tuho­avan ekokatastrofin. Törmäys olisi saa­nut aikaan räjähdyksen, kymmenien kilometrien laajuisen törmäyskraatterin ja tuhansien kilometrien etäisyydel­le tuhoa aiheutta­van tulisen paineaallon, sekä nostattanut pö­lypil­ven, joka olisi pimentänyt Auringonpaisteen koko Maa­pallon pinnalta tyystin vuosiksi. Vilu olisi ehtinyt tulla ja eli­östö kuolla kylmään. Sa­nat ‘meri’, ‘manner’ ja ‘jäätikkö’ löy­simme ristelijämme muis­tista vanhoista tiedostoista, kuten paljon muuta­kin, mikä ei kuulunut empiiriseen sanastoomme.

Mereen syöstynä tuosta jättiläismäisestä kasvihuoneen­hy­lystä, vaikkakin ‘Kainuu’ 112 olisi osittain palanut ilmake­häs­sä, olisi jäänyt jäljelle kuitenkin niin paljon, että loiskauksen aiheuttama hyökyaalto olisi kiertänyt pallon ainakin yhden kerran, jos ei kahta, ja aiheuttanut arvaamatonta tuhoa ran­nikkoalueilla ja jopa melkoisen kaukana sisämaassa. Siispä jäätikölle.

Mutta missäpäin ‘Kainuu’ 112 nyt oli; se oli tyystin pimen­nyt ja vaiennut, näin ollen sitä oli lähdettävä jäljittämään. Gua­jra komensi minut ja naiseni, Guacimaran ja Dacilin, etsimään ‘Kainuu­ta’ heti, kun moduulimme 'Tuo tuolla nurkassa’ olisi huollettu.

Koska tämä pikkualus olisi oleva meidän ehkä pitkäaikai­nenkin työkalumme, se ansaitsi saada iskevämmän nimen, kuin 'Tuo tuolla nurkassa’. Kastoimme tämän nimikkomoduulil­lemme ennen etsintämatkaamme sattuneesta syystä ‘Yr­jöksi’. Tai oikeammin Guacimara oli kastanut jo sen.

‘Kainuu’ 112 löytyi vähän liiankin helposti, vaikkakin se löytyi Maan yöpuolelta, se kimmelsi kirkkaasti, kun ‘Yrjön’ kaukovalot osuivat siihen. Se oli, hitto vie, lähes sa­malla kiero­radalla, kuin ‘Päijät-Häme’, mutta me­nossa päin­vastaiseen suuntaan. Törmäysvaara oli jokaisella kierroksella melkoinen.

Ammuin pienen turvalähettimen elottomaan ‘Kai­nuun’ romuun uudelleenpaikantamisen helpottamiseksi. Noin pienen lähettimen signaalia ei pystyisi Maapallon pinnalta erottamaan avaruuden normaalista taustakohinasta.

Emme voineet ilmoit­tautua radioitse Guajralle, koska alusten välillä vallitsi vielä ra­dioidenkäyttökielto; meidän oli henkilökohtaisesti mentävä ’Päijät-Hä­meelle’ ilmoittautumaan henkilöitse.

Guajra pähkäili hetken ja päätti, päällikkö kun oli, että meidän on käytävä ‘Yrjöllä’ tönäisemässä ‘Kai­nuu’ 112:ta ja saattaa se siten sellaiselle kurssille, että oi­kea ilmakehäänsyöksymiskulma ja -kohta ehdittäisiin määrit­tää ennen kuin alukset törmäisivät kiertoradoillaan vääjäämättä joskus toisiinsa.

Palasimme ‘Yrjöinemme’ avaruuteen ja poikkeutimme sen avulla ‘Kainuuta’ puoli astetta itä-kaak­koon ja saimme sen näin sellaiselle kiertoradalle, joka kävisi muutaman kymmenen kierroksen aikana lähimmillään ehkä noin tuhannen kilometrin päässä risteili­jästäm­me, siis yhäkin mel­ko lähellä. Olihan 'Kainuu' jo itsessään satakunta kilometriä pitkä, joten tuhat kilometriä ei ollut oikeastaan etäisyys eikä mikään. Tämä kiertorata ylitti kuitenkin passelisti Maan pohjoisen jäätikön.

Palasimme ‘Päijät-Hämeeseen’ ja aloin suunnitella ‘Yr­jön’ ‘kärsän’, kun ‘kärsä’ irroitettiin, kiinnikkeisiin ja hydrauliikkaan liitettävää tartuntavälinettä, jolla ‘Kainuu’ 112 voitaisiin ohjata sopivaan syöksykulmaan ja -asentoon Maata kohti riittävällä nopeudella ja sellaisessa asennossa, että siitä palaisi il­makehän kitkan vaiku­tuksesta niin paljon, kuin mahdollista ennen kuin se räjähtäen tuhoutuisi jäätikölle.

Kun tarrain oli valmis ja ‘Kainuu’ 112:den alasajo laskettu, lähdimme suorittamaan tuon ison läävänromun hautajaisia, Guaci­mara, Dacil ja minä, ‘Yrjöllämme’.

‘Kainuu’ oli aika levällään, mutta silti jyhkeän massiivi­nen. Rujona levällään oikeastaan ehkä vieläkin massiivisempi, kuin ehjänä!

Kiinnitin tarraimen suuren aluksen riekaleisiin ja käänsin sen hitaasti ‘Yrjön’ avulla oikeaan asentoon, annoin muutaman kierroksen ajan sille vauhtia huudattamalla ‘Yrjön’ koneita täysillä suuren mantereen päällä ja käänsin ‘Kainuu’ 112:n lähes pystysuoraan syöksyyn kohti jäätikköä. Irrotin tarraimen, joka oli rakennettu vain tätä käyttöä varten, ‘Yrjöstä’ ja ‘Kainuu’ 112 aloitti pik­kuruinen tarrain sojossa tarunsa lopun.

‘Kainuun’ hylky syök­syi laskemassani pisteessä oikealla nopeudella Maan ilmake­hään. Alkuun levällään oleva romu leijaili ja kieppui ilmakehän ylimmissä osissa, mutta vauhdin Maan vääjäämättömän vetovoiman vaikutuksesta kiihdyttyä noin sataan metriin sekunnissa kitka sulatti ja painoi kasaan siipinä toimineet riekaleet sen ympäriltä ja lopullinen kuolonsyöksy alkoi.

Valtava soihtu liekehti Maan yössä, kun ‘Kainuu’ 112 ryskyi giganttinen ruho palamisen tuskasta vavahdellen tuhoonsa. Sitten seurasi mahtava räjähdys jäätiköllä. Jääkentältä nousi liekkien valaisema valtaisa höyry­pilvi, jätti­läismäisiä tulenheh­kuisia jääkimpaleita sin­koili satojen kilometrien etäisyydelle iskeymäkraatte­rista tuhoten kaiken tieltään. Kaukaa jäätikön reunoilta irtosi järistyksen voimasta pienempien mantereiden kokoisia jäälautoja, joista pirstoutui mahtavia jäävuoria ja näitä ajelehti myöhemmin kauas etelään. (Määritte­limme tosin ilmansuunnat vasta myöhemmin ja annoimme niil­le vas­ta sitten nimet.)

Höyrypilvi peitti pohjoisen osan Maasta kuukausiksi; tuona ai­kana lämpötila Maan pinnalla pohjoisessa nousi, koska alail­makehän lämpimät tuu­let kävivät tähän keinotekoisen ma­tala­painee­seen etelän puo­lelta ja sateet lankesivat vetenä jääla­keuksille su­lattaen mannerjäätikköä. Etelässä lämpötila puo­lestaan laski, kun pohjoinen kylmä kiersi yläkautta etelään, jossa koettiin selkeinä öinä yöpakkasia, mikä puolestaan ai­he­utti, kostean meri-ilman kohdatessa sen, lumimyrskyjä rannikoilla sellaisillakin alueilla, missä ei juuri kos­kaan ollut satanut edes vettä; lumesta nyt puhumattakaan.

Luonto alkoi kuitenkin kukoistaa, kos­ka Auringon päivällä lämmittämä maa sulatti lumen melko nopeasti ja sulavedet herättivät kuivaan maape­rään imeytyessään ehkäpä jo vuosisatoja tätä hetkeä odottaen uinuneet siemenet.

Koko tämän tapahtumaketjun summana jäätiköt kaikkialla, niin navoilla kuin vuorillakin, alkoivat sulaa, vedet virtasivat joissa valtoimenaan ja merenpinta alkoi nousta.

Noina sateisina kuukausina ehdimme saada kaikki laskeutu­mismo­duulit lentokun­toon.

Aivan ensimmäiseksi oli koulutettava jokaiseen mo­duu­liin päällystö ja lentäjät eli pilotit. Perustin tietysti heti lentokoulun ja aloin välittömästi vastaanottaa oppilaiden ilmoittautumisia teoriakurssille, jonka hyväksyttävä suorittaminen oli pakollinen jokaiselle niin huolto- kuin lentohenkilökuntaankin halukkaalle.

Päällystön oli osoitettava kirjallisessa kokeessa kiitettävää teorian hallintaa. Lentäjistä, jotka olivat melkein kaikki miehiä, ei monikaan osannut lukea, saati kirjoittaa, joten heille riitti hyväksyttävä arvosana teoriapuolen suullisessa kuu­lustelussa.

Viiden tunnin suullisen teoriaopetuksen jälkeen pilottioppilas pääsi ohjatulle ensilen­nol­leen. Muutama oppivaisin sai suorittaa laskeutumisen val­votusti risteilijämme moduulitelakointihalliin muutaman lentotunnin jälkeen; Guacimara ja Dacil jo toisella lentotun­nilla, heillähän oli jo kokemusta lentämisestä, ei tosin itse ohjaten, mutta kyydissä olivat olleet kumminkin. He olivatkin sitten ainoat päällikkötason naiset, jotka todella osasivat lentää laskeutumismoduulilla.

Ope­roimme oppitunneilla ensin näköyhteydessä ‘Päijät-Hä­mee­seen’, mutta ei aikaakaan, kun kiersimme lentueena jo ko­ko Maapallon! Laskeutumisharjoitukset tehtiin tuon Maata kier­tävän pienemmän planeetan, jota nimi­timme siis ‘Kuuksi’, pinnalle. Ilmalentoa il­makehässä pystyimme harjoittelemaan vain teoriassa, olinhan opiskellut risteilijämme tiedostoista ae­rodynamiikasta kaiken, mitä olin käsiini saanut. Koska en hal­linnut vielä ilmalentoa käytännössä mielestäni mitenkään hy­vin, en voinut sitä kunnolla opettaakaan.

Noin kuukauden kuluttua oli jokaiseen laskeutu­mismo­duu­liin koulutettu kohtuullinen päällystö nai­sista, joilla oli nyt teo­ria hallussaan, ja jotka pystyivät hätätapauksessa ehkä myös lentä­mään moduulilla. Varsinaiset pilotit olivat miehiä, koska naiset, Guacimaraa ja Dacilia lukuun ottamatta, olivat liian va­rovaisia tullakseen kunnon moduulilentäjiksi. Miehistä monet­kaan eivät, kuten kerroin, osanneet lukea, mutta rämäpäisem­pinä he kuitenkin oli­vat soveltu­vampia moduulilentäjiksi Maan joskus tiettävästi myrskyises­säkin ilmanalassa. Mittareiden lu­kemisen opettaminen, vaikkakin perimältään älykkäille, mutta silti läävässä kas­vaneille miehille oli han­kalinta. Onneksi mit­tarit moduulien kojelaudassa olivat analogisia, jolloin viisarien oikea asento oli merkittävissä erivärisin viivoin ja teipinpalasin kunkin mitta­rin lasiin.

Huoltotoimet jätin suo­siol­la naisille, koska ne hommat vaa­tivat huol­tokirjanlukutai­toa, ja hiuspinnejä. Naiset ymmärsivät, että huoltokirjan ohjeita, kun huomasin rinnastaa huolto-ohjeet ja kakkureseptin, on noudatettava kirjaimellisesti ja huoltotoimet on tehtävä yksityiskohtaisesti huoltokirjassa määritellyssä järjestyksessä, muuten ‘kakku’ lässähtää, ja siinä on kysymyksessä silloin lentäjien ja matkustajien henki!

Koska Maasta ei ollut vieläkään kuulunut muuta radiosignaa­lia, kuin asettamieni apulähettimien ääniviestit, poisti Guajra lo­putkin radiohiljaisuudesta, jotta koulutus sujuisi paremmin.

Monipuolinen harjoituslento-ohjelma ajettiin pikavauhtia läpi lä­hi­ava­ruudessa ja soveltuvin osin yläilmakehässä. Vii­mein homma alkoi olla hanskassa; äijät osasivat mitta­ri­lennon ja las­keutumisen, sekä avaruuslennon niin autopilotilla kuin manuaalilennonkin optisissa olosuh­teissa ja leijumisen paikallaan.

Minä pääsin naisistoineni, koska uusi lentohenkilöstö pystyi tästedes hiomaan taitojaan omatoimisesti, lähtemään uudelle tiedustelulennolle Maa­han. Laskeutumissuunta oli nyt toinen, kuin ensimmäi­sellä ker­ralla, vaikka ‘Päijät-Häme’ kiersikin Maata taas samaan suuntaan, kuin Maapallo pyörii, eli myötäpäivään, mutta nyt oikeassa paikassa, eli näytti pysyttelevän oikeastaan pai­kal­laan sen metsäaukion, tai paremminkin vain suuren mantereen kapeamman pään yllä. Aukiolta näki, jos osasi katsoa, ‘Päijät-Hämeen’ varmaan päivisin harmaana haamuna auringon valossa, iltaisin ja öisin se pakostakin loisti suurena avaruuspeilinä heijastaen Auringon valoa maalaamattomasta titaani-mangaaniseosrungostaan. Alukselta ei tietenkään nähnyt tuota aukiota ilman voimakasta kiikaria.

Laskeutuaksemme turvallisesti oikeaan paikkaan jouduin kiertämään muutaman kerran koko pallon ympäri. Näillä kier­roksilla ha­vain­noim­me Maan pintaa lähempää.

Meren ta­kana oli lähes Maan navalta navalle ulottuva kak­soismanner, jonka takana oli toinen, vielä edellistäkin suurempi meri, jossa siellä täällä saaria; yksi jopa oikein isokin, manner oikeastaan. Sitten tu­limme takaisin sille samalle suurelle mannermaalle, jonka toisen pään yllä ‘Päijät-Hä­me’ leijui. Mannermaan tässä leveämmässä päässä oli vasemmal­la melkoinen vuoristo, eli ‘Iso Mäki’, niin kuin me sen nimesimme, jonka huiput olivat jäästä valkoisia.

Tiesimme kyllä, mikä oli mäki ja minkä korkuisia mäkiä tuli nimittää ‘vuoriksi’. Ja kun vuoria oli jonossa, tiesimme sanoa niitä ‘vuori­jonoiksi’. Sitten taas, kun vuorijonoja oli useampia, nimitimme niitä ‘vuo­ri­jonostoik­si’, mutta sittemmin yksinker­taisuuden vuoksi vain ‘vuoris­toiksi’.

Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, huomasimme, ettemme olleet planeetalla yksin; ison mantereen leveämmässä päässä erottui aivan selviä ihmisasutuksen merkkejä: leiritulien savuja ja suuri rakennustyömaa! Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ollut tutkia nyt niitä, vaan etsiytyä ‘Kainuun’ pelastautumismoduu­lin laskeutumispaikalle.

Oikea paikka löytyi helposti, eikä jarrutuskaartokaan men­nyt, kuin vähän pitkäksi. Mutta ‘Kainuu’ -vainaan laskeutu­mismo­duulia ei näkynyt missään. Ei löytynyt edes sen laskuvarjoja enää puista, ne oli revitty alas ja viety köysistöineen johonkin pois. Oli vain tyhjä metsäaukio, lämpökilven keraamikappaleita, vähän ro­mutitaania ja -mangaania siellä täällä. Yhä toimi­vat sinne pudottamani varalähettimet olivat onneksi pysyneet piiloissaan, kuka sitten olikin ollut asialla.

Moduuli oli aivan selvästi rikottu paikalla, koska joi­takin osia oli jäljellä aukiolla. Mutta kuka ja miten.

Emme pystyneet, emmekä tietenkään uskaltaneetkaan näin kolmistaan ryh­tyä asiaa tämän tarkemmin selvittämään. Vaikka laskeuduinkin maahan, katsoin parhaaksi, että emme poistuneet aluksen välittömästä läheisyydestä muutamaa metriä kauem­mas.

Maan meille outo yllättävän suuri painovoima vaati meitä kehittämään aivan uudenlaisen liikkumistavan maakävelyn; tosin ensialkuun kukaan meistä ei uskaltanut kaatumisenpelosta ilman tukea ottaa askeltakaan, kunhan hajareisin ja horjuen seisoskelimme paikoillamme ja ihmettelimme tuulen ääntä puissa ja Auringon lämpöä ihollamme.

Naisille, varsinkin, kun he eivät olleet kehittäneet, toisin kuin minä, kävelylihaksiaan avaruusaluksen kuntosalien juoksumatoilla, jopa seisoskelu otti niin voimille, että heidän oli kohta levättävä. Ja mikäpä asento olisi heille ollut luonnollisempi jalkojenlepuutusasento, kuin käydä kontilleen. Guacimara oli alkuun itselleen kovinkin myrtsinä, kun häntä huimasi, eikä pystynyt alkuun muuta kuin konttaamaan. Lauhtui kyllä pian siitä, kun minä lepytin.

Maakävelymme ensiaskeleet olisivat varmaan olleet huvittavaa katseltavaa, mutta kohta jo juoksentelimme, muut paitsi yhä huimauksesta kärsivä Guacimara, ‘Yrjön’ ympärillä, kuin pienet lapset!

Kuva 9 Gron Tiffre on halunnut tässä kivipiirroksessaan esittää Guacimaran myrtsinä, kun Maan yllättävän suuri painovoima vaikutti häneen niin, että hän ei huimaukseltaan pystynyt, eikä jaksanutkaan seisoa. Onneksi Gron tiesi, mikä lohdutti Guacimaraa. Olisitko Sinä, hyvä lukija, lohduttaa Guacimaraa tuossa tilanteessa?

Avotulen, pienen nuotion toki teimme, emme mitään kokkoa, suurta rasia, sellaisen teko ei luullakseni olisi onnistunut meidän kirjoista oppimillamme tulentekotaidoilla.

Meillä oli muutama tyhjä tynnyri mukanamme, annoimme niiden täyttyä ‘raikkaalla ulkoilmalla’ viedäksemme sitä muiden haisteltavaksi. Telmimme tynnyreiden täyttymistä odotellessamme tuoreessa heinikossa. Kun oletimme tynnyreiden olevan täynnä ‘raikasta ulkoilmaa’ suljimme niiden kannet ja nostimme ne ‘Yrjön’ kyytiin.

KUUDES TARINA Ensimmäinen partioretki Maassa

Meitä oli siis liian vähän tehdäksemme tiedusteluja ym­pä­ris­tössä, ja pelottikin pirusti, joten oli palattava ris­teilijälle.

Väki kokoontui nenät herkkinä tuomiemme tynnyrien ympärille niiden avaamista odottelemaan. Pettymys oli suuri, kun yksi kerrallaan avaamamme tyhjät tynnyrit haisivatkin sitten vain tyhjiltä tynnyreiltä, jok’ikinen; ‘raikkaasta ulkoilmasta’ ei hajuakaan. Saimme tosissamme ja vakuuttamalla vakuutella, että ilma Maassa ei todellakaan haise tyhjiltä tynnyreiltä.

Korostin, kuinka tärkeää oli jokaikisen ryhtyä oitis kehittämään alaraajojen lihaksistoja ennen laskeutumista tuon planeetan pinnalle, muuten ei siellä liikkumisesta tulisi mitään. Guacimara ja Dacil pystyivät todistamaan tuon, he kun olivat joutuneet olemaan kontillaan melkein koko maassaoloaikamme. Minulla ei tietenkään ollut, eikä ole vieläkään, pahaa sanottavaa siitä, että tytöt ovat kontillaan, mutta niinkeinoin on huono ja hidas liikkua. Kaikkien salien kaikki kuntosalivuorot varattiinkin tuota pikaa. Oli onni, että olin tullut huoltaneeksi niiden laitteet omaksi ilokseni!

‘Yrjön’ huoltoon meni taas viikko, jonka jälkeen läh­dim­me useamman laskeutumismoduulin ja noin kahdensadankuuden­kymme­nen ihmi­sen joukolla tutkimaan paikkaa, jossa ‘Kai­nuun’ kadonnut pelastautumismoduuli oli ollut. Kaikkien alusten istuinvyöt oli asennettu aluksiin takaisin alkuperäi­seen käyttöönsä, turvavöiksi.

Uusien ilmalentäjien, koulutin avaruuslentäjistä ilmalentäjiä tä­män matkan aikana, meno Maan ilmakehässä oli alkuun hyvin horjakkaa; hehän osasivat vasta oikeastaan vain avaruuslen­tä­misen alkeet, mutta kun he saivat ilmalentämisen juonesta kiinni, nämä hurjat tahtoivat vähän kisailla. No minulla ei ol­lut mitään sitä vastaan; ja taisinpa itsekin osallistua näihin ‘tai­to­lentoesityksiin’.

Kuitenkaan aikaa kovin pitkään leikittelyyn ei meillä ollut, oli ryhdyttävä lentokoulutuksen viimeiseen ja vaikeimpaan osaan: tarkkuuslaskeutumisen harjoitteluun Maapallon olo­suhteissa. Olinhan harjoittanut lentäjiä Kuussa, mutta paino­voima Kuussa on vain kuudennes siitä, mitä se on Maassa, eikä Kussa tuule.

Paras tietämäni alue tähän harjoitteluun oli eteläisemmän mantereen suuri ruohotasanko, jossa ainoina esteinä olivat melko harvakseltaan kasvavat tasalatvaiset puut, ja tietenkin eläimet, joita eli tasangolla runsain mitoin, mutta us­koin eläinten kuitenkin väistävän laskeutuvan moduulin tieltä.

Jokainen lentäjä, ei siis pelkästään se, joka sattui olemaan puikoissa, vaan myös ne, jotka olivat harjoitelleet lentämistä aiemmin ja olivat nyt vain kyydissä, suoritti ensin puolentusi­naa laskeutumista vain johonkin summittaiseen paikkaan ta­sangolla, sitten annoin jokaiselle tarkan, mutta vielä avoimen laskeutumispaikan, johon täytyi osua. Kun laskut viimein me­nivät nappiin, harjoiteltiin vielä niiden tasalatvaisten puiden lähellä laskeutumista väistellen puiden oksistoa.

Koko harjoitussession aikana romuttui vain yksi moduuli, eikä sekään romuttunut varsinaisessa laskeutumisessa, vaan sen kimppuun hyökkäsi suurin yksilö sellaisesta erittäin kook­kai­den, harmaiden möhkälemäisten eläinten, joilla oli pitkä nenä ja joillakin sarvet suussa, laumasta ja survoi siitä kyljen sisään, eikä moduulin alaosa enää pysynyt kunnolla kiinni sen ylä­osassa, jonka yhteydessä ohjaamo ja lentogeneraattorit olivat. Tällaisena aluksesta tuli käyttökelvoton, kuka nyt tekisi mitään pelkällä lentävällä ohjaamolla?

Onneksi kukaan ei loukkaantunut tässä eläimellisessä hyökkäyksessä ja kaikki mahtuivat muiden mo­duulien kyytiin. Näille eläimille anoimme nimen ‘norsu’, vaikka toiset pitivätkin nimeä ‘elefantti’ parem­pana. Muut eläimet väistivät meitä suosiolla, emmekä me puo­lestamme sitten nimitelleet niitä.

Ehdimme kaikki onneksi viime hetkellä nousta taas ilmaan, kun pari suurta sarvikuonoista kaljua eläintä jo yritti hyökätä meidän kimppuumme. Toinen oli pienempi, kuin se toinen, eikä se pienempi oikeastaan hyökännyt; sen täytyi olla sen isomman pentu. Se isompi sarvikuonoinen raivosi sitten sen jättämämme moduulinromun kimpussa. Emme nähneet sitä eläintä enää seuraavina päivinä; toivon mukaan niitä ei esiinny myöskään siellä, mihin tulisimme harjoiteltuamme oikeasti laskeutumaan.

Kun harjoittelujakso oli muutamassa päivässä ohi ja laskeu­tuminen pienillekin metsäaukioille tuntui olevan kohtuullisen vähäriskistä, otimme suunnan takaisin varsinaiselle tehtäväalu­eellemme.

Yksikään alus ei luonnollisesikaan laskeutunut suo­raan koh­teeseen, vaan olin tiedustellut jokaiselle las­keutu­mis­mo­duulille oman laskeutumispaikan riittävän läheltä, muutaman kilomet­rin etäisyydeltä sitä paik­kaa, eli metsäaukiota, josta ‘Kainuu’ 112:den moduuli oli kadon­nut. Itse laskeuduin lähim­mäksi kohdetta, metsäaukion korkeimmalle kohdalle, sen auki­on reu­naan; näin varmistin, että muut voisivat ottaa suuntiman ‘Yr­jön’ RSL-radiomajakkaa kohti; näin he eivät ehkä eksyisi.

Kun olin saanut varmistuksen kaikilta moduuleilta, että ne olivat onnellisesti maassa, pyysin kunkin aluksen päällikköä ilmoittamaan, josko he saivat otettua RSL-suuntiman ‘Yrjöä’ ja meitä kohti. Jos äänisignaali ei ollut kyllin selvä, kehotin lähettämään ryhmän radiosuuntijan lähimpään korkeampaan maastonkohtaan tai kiipeämään puuhun, ei kuitenkaan niin etäälle, että näköyhteys muuhun ryhmään olisi kadotettu - näin ei joukostaeksymisiä pääsisi tapahtumaan - ja ottamaan lähtösuunnan sieltä sekä painamaan muistiinsa kulkusuunnalta jonkun selvästi erotuvan maastokohdan, muita korkeamman puun, esimerkiksi, riittävän kaukaa. Kun kaikilla oli suunnat selvillä, komensin joukot matkaan.

Suunnistustaitomme maastossa oli suoraan sanoen onneton, sehän on selvää, eihän kukaan meistä ollut koskaan edennyt mihinkään suuntaan maastossa, ollut edes maastossa aiemmin, ja nyt täytyi edetä yhteen suuntaan, mutta onneksi pystyimme pitämään keskusteluyhteyttä toi­siimme radioit­se. Eikä vain ‘Yrjön’ RSL-majakan, vaan myös aukion laidalle pudottamieni lähettimien­kin radioäänisignaalit olivat selkeästi kuultavissa.

Toinen onni oli, että ‘Kainuu’ 112:den kuolonsyöksyn nos­tattamat höyrypilvet oli­vat haihtuneet lähes kokonaan ja Au­rin­ko paistoi täydeltä te­rältä, joten Auringostakin kykeni ottamaan vähän suuntaa, muuten muu joukkomme olisi eksynyt meistä, siis minusta, naisistostani sekä ‘Yrjön’ mukana olleista matkalaisista, täysin.

‘Kolmosen’ porukka löysi aukiolle ensimmäisenä ja onnistuin heidän neuvolillaan, miten kulkea suoraan useampia askeleita kompas­tumatta, ohjat­tua muutkin paikalle. Tietysti aukion reunoille jä­tettyjen lähettimien ja 'Yrjön' sähköiset viestit auttoivat heitä suuntimisessa.

Johtui ehkä mielikuvituksen puutteesta, että muille aluk­sille ei tullut annetuksi nimeä, vaan vain pelkkä numero. Mutta ‘Yrjö’ oli ‘Yrjö’ ja ‘Yrjö’ oli ‘ykkönen’.

Jo toisena päivänä laskeutumisestamme olimme kaikin koossa oikealla met­sä­aukiolla.

‘Yrjö’, josta siis käytimme koodinimeä ‘ykkönen’, toimi seistes­sään aukion korkeimmalla paikalla näkyvänä kiintopisteenä, kun rupeai­simme syötyämme ja levättyämme haravoimaan maastoa. Toiset alukset olivat koodini­miltään ‘kakkonen’ ja ‘kolmonen’ jne. Emme maininneet edes sanoja ‘alus’ tai ‘moduuli’ kertaakaan, vaikka ei ollut vaaraa, että meitä ymmär­täisi kukaan muu, kuin ‘Kainuu’ 112:den nai­set, jos nyt he yleensäkään oli­vat pelastuneet ja yhä hengissä, koska muuta älyllistä elämää ollut havaittu. Mutta varma on aina varmaa.

Maan painovoima yllätti monet meistä, koska se oli suurempi, kuin se, mihin olimme aluksellamme tottuneet, mutta muuten siedettävä; se vaan kulutti voimiamme, ennakoivasta juoksumattoharjoittelusta huolimatta, enemmän, kuin tarpeek­si, ja mätkähtelimme tuon tuostakin pitkin pituuttamme. Sekös nauratti meitä makeasti; jouduimmekin monesti levähtä­mään makeiden naurujen jälkeen ennen kuin pystyimme jatka­maan matkaa. Koko metsä kaikui raikuvasta naurusta, sillä sitkeästä opettelusta huoli­matta aina muutama oli hullunkurisesti nurin. Kaatuileminen pysyy varmaan viihdyttämään ihmisiä vielä vuosia, mutta en usko, että se liian helppona huvina jaksaa naurattaa enää tule­via sukupolvia.

Minunkin oli käytävä useasti makuulle nauraa hekottamaan ja usein muutenkin, kohtelias mies kun olen, Guacimara ja Dacil istuivat sitten mi­nun päälleni joko nauramaan tai lepäämään. Varsinkin Dacilin selkä tuppasi hänelle - ja muillekin - oudossa pystykävelyasennossa ensialkuun oudokseltaan väsymään ja kipeytymään, koska hän oli riisunut lennon aikana käyttämänsä selkää oivasti tukevat avaruussukeltajan vermeet. Guacimara kipaisi Dacilin vermeet ‘Yrjöstä’ ja Dacil puki ne takaisin ylleen.

Kivaa minulla oli tyttöjen kanssa muutenkin koko ajan!

Pieniä, kuusijalkaisia ötököitä, joilla oli jaokkeellinen ruu­mis, hyökkäili kimppuumme, kun meillä oli kivaa havunneulas­matolla, mutta ne ötökät olivat vain älyt­tö­miä luontokappalei­ta, eivätkä ymmärtäneet jär­kipu­hetta, purivat ja kuseksivat vain.

Kuva 10 Kuten tästä Gron Tiffren kivipiirroksesta huomaamme, Dacililla esiintyi lievää notkoselkäisyyttä. Selkäkipujen välttämiseksi hänen oli käytettävä lentojen aikana ja alkuun Maassakin avaruussukeltajan selkää tukevia vermeitä.

Kostealla sammalella näitä käveleviä ötököitä ei ol­lut, mut­ta silloin iskivät pienet lentävät verenimijäötö­kät, näilläkin kuusi jalkaa ja jaokkeellinen vartalo, suurina pil­vinä kimp­puumme; järjettömiä luonto­kappaleita kaikki tyynni. Emme an­taneet näille kiusanhengille edes nimeä, niin paljon ne eivät meitä häirinneet, eikä niistä ollut syötäväksi.

‘Kainuu’ 112:den pelastautumismoduulia ei tietenkään au­ki­olta löytynyt; senhän olimme havainneet jo edellisellä len­nolla, eikä aukiokaan ollut niin tasainen ja vähäkas­vustoinen, kuin ilmasta näytti, tai me pikaisella käynnillämme olimme luulleet; maan peitti tiheä, reunamilta jopa lähes läpitukematon pen­saikko ja pensaiden alla oli paikka paikoin louhikko.

Jaoin väen moduulikohtaisiin ryhmiin ja annoin jokaiselle ryh­mälle oman osansa aukiosta tarkkaan tutkittavaksi. Ryhmät löysivät aina joskus jotain, mutta lähemmässä tarkastelussa to­tesin löytöjen alkuperäksi Maapallon. Viimein ‘viitosen’ ryhmä löysi ensin pätkän sähköjohtoa ja sitten aukion keskelle vievän, aivan vasta poluksi tallautuneen kulkutien. Polulta löytyi vii­mein runsaammin jälkiä ja muita johtolankoja. Vihdoin polun päästä löytyi se tasainen paikka, jolla alus oli ollut, ja jolla me­kin olimme edellisellä lennollani käyneet. Meidän edelliskäyntimme aikainen nuotinpohjammekin löytyi tuon paikan läheltä, niin kuin pitikin.

Kasvillisuus paikalla, jossa ‘Kainuu’ 112:den moduuli oli ollut, oli tamppaantunut tantereeksi ja siihen oli jäänyt pieniä moduulin osia, abiko­liittimiä, pultteja, muttereita ja sen sel­laista. Pai­kalta oli viety tavaraa sen jälkeenkin, kun olimme käy­neet aukion ym­päristön ilmasta kartoittamassa, sen voi ha­vaita monenlaisista jäljistä, vaikka tässä välissä oli satanut, sade ei ollut huuhdellut pois kaikkia purkutyön jälkiä.

Kaikki suurempi metalliromu ja melkein kaikki pikkuosatkin oli viety pois.

Kenen intressissä oli ollut laskeutumisaluksen sär­kemi­nen? Ja miksi? Aluksen naiset itse tuskin olivat olleet asialla, koska mm. sähköjohtimia oli aivan selvästi vain revitty irti.

Teimme nuotion tälle tamppautuneelle tantereelle, poimimme, paistoimme sekä söimme muutamia ‘jäniksiä’ ja ryhdyimme miettimään. Kun ilta tuli, kävimme nukkumaan aluskohtaisina ryhminä nuotion ympärille. Painauduimme aivan kiinni toisiimme, ettei tulisi kylmä. Seuraava päivä meni miettiessä, suojaavien lehväkatosten rakentelussa ja kunnollisten tulien tekemisen opettelussa. Illalla olimme sitten jo paljon viisaampia, kuin aamulla.

Nukuttuamme seuraavan yön lehväkatosten alla kunnon tulen loimussa, päädyimme johtopäätelmään, että planeetalla täytyi olla älyllistä elämää, ainakin jonkin­moista. Kuitenkaan, vaikka ehkä älyllistä, niin, kuten jäljistä näki, niin ainakaan tekniikasta ei kyseinen eliölaji ymmärtänyt höhkäsen pöläystä; eivät osanneet edes säällisesti purkaa yhtä pelastautumis­moduulia, joka nyt on niin lapsellisen helppo pur­kaa.

Aukiolta lähti polku, jolla oli selvästi ihmisten, mutta myös toisten, meille outojen kahdella jalalla kävelevien lattajalkais­ten oli­oiden jättämiä jälkiä. Lisäksi polulla oli pätkän matkaa kulkenut suurehkoja kavioeläimiä. Tiesimme, että nuo kavioeläimet olivat ‘he­vosia’, olimmehan yhden sellaisen aukiolta jo poimineet, paistaneet sekä maistaneet ja her­kulliseksi, joskin vähärasvaiseksi todenneet, mutta tällai­sia lat­tajalkaisia kulkijoita emme olleet vielä ennen tavanneet, joten emme tienneet, olisivatko ne edes syötäviä.

Hevosten jäljet olivat muiden jälkien päällä, joten hevoset olivat kulkeneet polulla myöhemmin, kuin muiden jälkien jättäjät. Mutta kumpaan suuntaan hevoset olivat kulkeneet, siitä emme päässeet yksimielisyyteen.

Polulta löytyi myös jälkiä siitä, että ihmiset eivät olleet kulkeneet aivan omatahtoisesti, aika ajoin he olivat aivan selvästi haranneet vastaan, eli heitä oli kuljetettu väkisin. Tästä päättelimme. että ‘lattajalat’ olivat ai­van varmasti vihollisia. Päättelyllä selviää oudoistakin asioista.

Lähdimme paritellen seuraamaan polkua, mutta ei polulla, vaan varovaisuuden vuoksi jokainen ryhmä pareittain avorivissä näköyhteys säilyttäen polun toisella sivulla, vaikka jonossa polulla olisi ollut helpompi kulkea, koska sitä kulkiessa kaatuili vähemmän. Itse kuljin parini Dacilin kanssa ensimmäisen ryhmän johtajana uloimpana polusta. Dacil kulki edessäni, pystyimme näin tarkkailemaan ympäristöä molemmat; minä näin pitempänä Dacilin pään yli. Jos Dacil olisi kulkenut minun takanani, hän ei olisi nähnyt muuta, kuin minun selkäni.

Kun Dacilin selkä väsyi, hän kävi kontalleen lepuuttaakseen selkäänsä - hänen selkänsä tuppasi väsymään, koska hänen vermeensä ei pysyneet kyllin tiukalla, minun oli hänen pyynnöstään ensin riisuttava häneltä vermeet pois, sitten laitettava käteni takaapäin hänen vyötärönsä ali antaakseni hänen selkänsä levätä näin nostamalla häntä vyötäröltä. Ja tietäähän tuon, että aikaa kului ennen kuin Dacililla oli vermeet taas pä

ällä ja kiristetty, joten matka edistyi, kuten ymmärrettävää on, näin vähän väliä paritellen hyvin hitaasti. Kun lentävät ötökät hyökkäsivät kaiken lisäksi alinomaa kimppuumme, niiden läiskimisestä syntyi vielä lisää lätinää, joten mitenkään hiljaistakaan ei kulkumme ollut!

Metsä vilisi eläimiä, muitakin, kuin niitä edellä mainittuja ötököitä, ‘lattajalkoja’ ja ‘hevosia’. Näistä elikoista ainakin ‘hevoset’ ja ‘jänikset’ olivat siis ihan syötäviä. Mitkä muista Maan elu­koista olivat syö­täviä, sitä me emme vaan tienneet, meidän täytyi sen takia maistaa vähän kaikkia. Melkein kaikki olivat syötäviä. Varsinkin ne hirveän suuret elikot, joilla on joskus sarvet pääsään, nimitimmekin niitä ‘hirviksi’, ovat oikein maukkaita!

‘Siilit’ ja ‘päästäiset’ eivät ole syötä­viä.

‘Karhuksi’ nime­simme sellaisen suuren, karvaisen elikon, joka karjui ja pisti kovasti hanttiin ennen kuin saimme sen syödyksi. Tietenkään eivät, en tainnut mai­nita, koira- ja kissa­eläimet olleet syötäviä. Jos en tuota tullut aiemmin mainin­neeksi, niin mainitsenpa asian varmuuden vuoksi nyt tässä.

Karhujen ja hirvien poimintaa helpotti huomattavasti, kun keksimme kiinnittää mukanamme olleita leipäveitsiä lujasti vahvaan nuoren näreen runkoon, jolloin veitsellä pystyi iske­mään kauempaa, karhun käpälöidenkin ulottumattomista. Tällä välineellä pystyi myös heittäen poimimaan pakenevan eläimen matkan päästä, kun vähän opetteli. Tälle osaavalle työkalulle annoimme nimen ‘keihäs’ ja neuvoimme sen val­mistuksen ja käytön myöhemmin muillekin.

Kuva 11 Tämä Gron Tiffren kivipiirros esittää vermeet päältään riisunutta Dacilia, joka, Gronin itsensä mukaan, ‘matkatessaan Maan yllättävän suuressa painovoimakentässä lepuuttaa väsynyttä selkäänsä ja vielä heikohkoja jalkalihaksiaan’. Piirroksen luomisen todellinen syy sekä matkanteon hidastumiseen johtaneet tosiseikat käyvät kuvasta oivasti selville. Ei yksikään nainen seiso tuossa asennossa vain lepuuttaakseen selkäänsä, ainakaan kovin kauan!

Eläinten poimiminen metsästä ei toki ole mitään helppoa hommaa, mutta tointa voi keventää iloisella yhteislaululla. Esimerkiksi seuraava laulu sopii hyvin karhunpoimitaan:

‘:,: Lähtekäämme kar­hunpoimintaan reisijärven rantaan :,:.

:,: Siel’ on karhu kellillänsä, joka poimia antaa :,:.

:,: Karhun suu on karvainen, mutt’ metsämies ei pelkää :,:,

:,: pistää keihään karhun suuhun, ai, ai, ai karhunsuuhun,

pistää keihään karhun suuhun ja suolapussit sen selkään ...*

Raakana emme toki noita eläimiä syöneet, vaan paistomme ne avotulella; suolajauhettakin oli mukana, kuten laulun sanoistakin käy ilmi, mutta pippuri olisi tehnyt gutaa, ja varsinkin sinappi; ihan kaikkeen ei sentään ollut varau­duttu.

Huomasimme myös monet kasvit olivat syötäviksi, esimerkiksi ‘nokkosesta’ sai keitettynä yllättävän hyvää soosia hevospaistille, vaikka ei uskoisi, koska raakana se poltteli kielen pateille. Kas­vien syönti sellai­senaan ei ole mitenkään miellyttävää, joten se ei voi olla hyväksi terveydellekään; lihan lisukkeena ne ovat ihan käypiä ja siten nautittuna maukkaita, varmaan näin nautittuna saattavat jopa edistävät terveyttä.

Etenimme varoen tässä meille oudossa ympäris­tössä: olim­mehan eläneet vain avaruusaluksilla. Jossakin kuitenkin mätti; tunsimme, että meitä tarkkail­tiin. Miksi hitossa emme olleet ottaneet koiria mukaan.

Olimme juuri syömässä jollain niityllä tai aukiolla nuotiolla paistamaamme sellaista hirveän suur­ta, sarvipäistä eläintä, jonka olimme siis juuri nimenneet ‘hirvek­si’, avotulella var­taassa paistettuna, kun metsikön reu­naan polun päähän ilmestyi joukko kumaraisia, karvaisia otuksia, jotka liikkuivat kahdella ja­lalla, mutta eivät näyttä­neet miltään ydin­fyysikoilta, tai ava­ruuslentäjiltä. Meidät oli huomattu. Nämä elikot, tai mi­tä lie­ni­vätkään, eivät, niin pää­timme, olleet varmaan­kaan ihan syötä­viä, joten emme varsinaisesti lähteneet poimimaan niitä.

*Gron Tiffre on runoillut tätä laulua monen monta säkeistöä, mutta ne ovat liian rivoja - niissä kerrotaan ruokottomia juttuja mm. talitintistä, sen pimpistä ja käestä - tässä yhteydessä julkaistaviksi, joten olen kääntänyt vain osan ensimmäistä säkeistöä tähän. (Ensio Olut)

Minä ja naiseni Dacil ja Guacimara, koska me kolme olimme kokeneimpia, otimme turvaksemme ainoan, mitä meillä eläin­ten poimimiseen käyttämiemme kirveiden, veitsien, keihäiden ja viikattei­den lisäksi oli, eli teim­me kuvista karahkoista ja pitkistä hei­nistä tiukat niput, otimme niihin tulen nuotiosta ja lähdimme polkua pitkin kulkemaan olioita kohti. Joukkio lähti hyökkäyk­seen meidän suuntaamme, mutta ei uskal­tautunut kymmentä metriä lähemmäs; ne aivan selvästi pelkä­sivät tulta!

Oliot, ulkonäöltään, kuin ihmisten irvikuvat, irviöt, näyttivät keskustelevan keskenään yläraajoillaan huito­malla, yksi osoitteli kovasti meitä kohti, mutta muut vain kyy­ristelivät, ja kyllä ne jonkunmoista kovaäänistä pulinaa ja äli­nääkin pitivät, mutta mitään ymmärrettävää puhetta se ei ollut.

Emme antaneet niiden huomata, että meitäkin pelotti, mei­dän oli vaan jatkettava tasaista kulkuamme rinta rinnan olioita kohti; elikot perääntyivät vastentahtoisesti. Ennen metsän laitaa katsoimme kuitenkin parhaaksi kääntyä rauhallisesti takaisin, koska risunippumme eivät palaisi loput­tomiin. Oliot yrittivät tulla perässämme, mutta luopuivat ai­keestaan, kun otin puo­lestani muutaman kiireisen askeleen niitä kohti. Mutta, kun käännymme, ne lähtivät tulemaan uudestaan meitä kohti. Nyt tein pitemmän röyhkeän valehyökkäyksen, tömistin voimallisesti maata toisella jalallani ja olin sohaisevanani niitä tulella. Minun uhkailuistani säikähtyneinä metsän­elä­vät syöksyivät pois aukealta ja ryhtyivät pitämään kiireistä palaveriaan aukion reunametsikön suojassa eivätkä enää yrittäneet seurata, vaikka me peräännyimme takaisin muiden seuraan.

Oliot häipyvät kotvan päästä yhtä hiljaa, kuin olivat ilmes­ty­neetkin; vain parvi ‘pöllöjä’, tai jotain lintuja, mitä lienivät­kin, lehahti ilmaan. (Mehän emme tunteneet oikeastaan muita lin­tuja, kuin kanan, kalkkunan ja pulun, ja joku meistä epäili, oli­siko ne linnut olleet ‘pöllöjä’, kun eivät olleet mitään edellä mainituista. Niinpä päätim­me nimit­tää kaikkia lentäviä, joilla on sulat, ‘pöllöiksi’.)

No ‘pöllöjä’, tai ei, kyllä jälkipolvet selvittäisivät asian. Nyt oli tärkeintä löytää ‘Kainuu’ 112:den naiset. Aihetodisteet, var­sinkin, kun kävimme tarkastamassa näiden olioiden jättä­mät jäljet ja havaitsimme ne samanlaisten lattajalkojen jättä­miksi, kuin polullakin olleet, viittasivat siihen, että äskeisillä olioilla oli sormensa pelissä. Jospa olisimme tienneet, kuinka konk­reetti­sesti.

Meillä ei ollut edes minkäänlaisia aseita mukana, vain kir­veet ja ne muut vähät, mitä olimme ottaneet risteilijältämme mu­kaamme, rauhaara­kastavia kun olimme, joten tyydyimme merk­kaamaan paikan piilottamalla radiolähettimen polun päähän puseikkoon sen niityn reunalle.

Päätimme palata näine hyvinemme moduuleillemme.

SEITSEMÄS TARINA Irviöt

Kunkin ryhmän etsiytymistä takaisin juuri omalle laskeutu­misalukselleen helpotti moduulien lähettämät toisistaan poik­keavat RSL-radio­äänisignaalit ja ryhmien käytössä olleet radio­suun­tima­laitteet. Meidän maastossaetenemistaitommekin olivat kehitty­neet huimasti!

Kun löysimme minun komennossani olevan moduu­lin luo, sen kimpussa oli jo kaksi samanlaista karvaista irviötä, kuin olimme metsikönlaidassa nähneet, puretusta pelastusmoduulista ja ‘Yrjön’ lukitsemattomasta työkalupakista saamine meisselei­neen ja jakoavaimineen sekä maasta poimi­mine kivineen. Tosin ruuvimeisselillä ja jakoavaimilla ei - niin teknisesti kehittyneitä työkaluja kun ne ovatkin - eikä kivilläkään sen­tään pystynyt saamaan mitään irti sen malli­sesta uudehkosta laskeutumismoduulista kuin ‘Yrjö’; pe­ruutuspeilin ehkä olisivat juuri saaneet irti, jos olisivat olleet siitä kiinnostuneet, toisin kuin ‘Kainuu’ 112:den pelastautumismoduulista, joka oli satoja, ehkä jopa paria tuhattakin vuotta vanhempaa mallia, vain yhtä käyttökertaa varten suunniteltu ja jonka sisään pääsi hätäpoistumisportaita pitkin ikkunan kautta edes särke­mättä ikkunaa, koska sellaisen aluksen ikkunat aukeavat auto­maattisesti laskeutumisen jälkeen helpottamaan aluksesta pois­pääsyä.

Oli selvää, että tuollaiset irviöt olivat särkeneet ‘Kai­nuu’ 112:den pelastautumismoduulin ja saaneet siihen työhön jopa työkalutkin aluksen omasta työ­ka­lupakista. Naarmutettua kyllä meidän laskeutumismoduuleitammekin niil­lä saivat.

Ryntäsimme metsän siimeksestä karjuen ja karmeasti kirvei­tämme heilutellen. Karvairviöt luikkivat kiireesti tiehensä, kun huo­masivat mei­dät. Poi­mimme metsästä irviöiden säikäyt­tämänä aukiolle syöksyneen hirven ja pari pienempää sarvipää­tä, ‘poroa’, ‘peuraa’, syty­timme nuotion ja paistoimme saaliin, ei­neh­dim­me osan, loput pakkasimme ‘Yrjöön’ mukaan ja len­simme, kuten muutkin laskeutumisaluksemme, pois, takaisin risteili­jällemme ‘Päijät-Hämeelle’.

Tyhjin käsin emme toki olisi muutenkaan palanneet, vaan olimme *poimineet matkalla valmiiksi luonnonvaroja ja paloi­telleet ne, paistoimme nekin nyt tulella valmiiksi risteilijälle vietäviksi. Meillä oli nyt paistet­tua hirveä, peuraa ja kar­hua tuliaisiksi, sekä eräänlaista sikaa, ei sel­laista, kuin meillä aluk­silla oli kesynä ollut, vaan sellaista to­ra­ham­paista, villiä ja kiukkuista; ne­kään eivät oikein halun­neet tulla syödyksi, vaan pyrkivät ahdistettuina käymään päälle. Töp­seli­nenäisiä kyllä, kuten kesyt serkkunsa; siitä tie­simme, että sikojahan nekin oli­vat, mutta villejä. Näille annoimme nimen ‘villi­sika’.

Avasimme ‘Yrjön’ oven, kun yhdyskäytävä aluksen ja tela­kointihallin seinässä olevan kulkuaukon välille oli venytetty ‘Yrjöön’ kiinni; telakointihallin uudelleenpaineistaminen oli tunteja vievä toimenpide, joten pääsyä emoaluksen sisätiloihin nopeutettiin tällä ‘tuubilla’, kuten me sitä nimitimme.

‘Päijät-Hämeen’ sisätiloista ‘Yrjöön’ virtaava ilma ei, jos

*Gron Tiffre käyttää samaa termiä, joka suomennettuna on ‘poimia’ tai sitten ‘metsästää’ oli kyse sitten riistasta tai marjoista. Käännöksessä on käytetty termiä ‘poimia’. (Ensio Oluen omav. oiv.)

näin kauniisti sanoisi, suorastaan tyrmännyt meitä, mutta sen haju ei juuri nyt mitenkään hurmannut; tuttu haju se kyllä oli, mutta ei enää kaivattu. Me olimme saaneet jo tovin hengittää Maapallon ilmaa, ja olimmehan keksineet sille oikein nimityksenkin: ‘raikas ulkoilma’.

Guajra halusi tarkan selvityksen matkastamme ennen kuin päästi meidät vapaalle. Hänkin piti hirvi- ja karhupaistista, vil­lisikapaistista eritoten. Minä tieten­kin vetäydyin Guacimaran ja Dacilin kanssa aluksen pai­nottomaan keskiosan leikkitiloihin, kuten var­maan arvasittekin; niin tekivät muutkin.

Tytöt olivat vilpittömän iloisia siitä, että olin teettänyt riittä­vän määrän sopivan kokoisia kortonkeja ennen ‘Kainuun’ tu­houtumista. Tällä kertaa olin muistanut ottaa niitä jonkun paketin mukaani ‘Yrjön’ hansikaslokerosta.

Laskeutumismoduuleihimme lisättiin suunnitelmieni mukaisesti Maassaoloajan turva­suojaksi ulkokuoreen sähköjännite ja räikeä-ääninen varashälytin, jotka sai kytkettyä käyt­töön katkaisijasta kumihansikkaat kä­dessä aluksen ulkopuo­lelta, kun alus ei ollut miehitettynä; lentogeneraattoreiden toimintaan liittyvää magneettisuojaa ei voinut käyttää Maahan laskeutuneessa aluksen suojaukseen, koska emme olisi sitten itsekään päässeet takaisin moduuliin, magneettisuojahan olisi torjunut meidätkin vierasesineinä. Ja torjuihan se tarvitta­essa koko Maapallon, jolloin moduuli Maapalloa kevyempänä olisi oitis singahtanut ilmaan, kun suoja olisi kytketty päälle!

Kumi­hansikkaat olivat aina kuuluneet moduuleitten perusva­rustukseen ja niitä oli valmistettu jo ennen kortonkien keksimis­tä: käsi vain upotettiin ravattuna kautsuemulsioon, nos­tettiin pois ja annettiin kuivahtaa, upotettiin uudes­taan ja toimenpide uusittiin niin monta kertaa, että saatiin riittävän paksu käsine. Sitten hanska pois kä­destä, ranneosan viimeistely ja rukkanen pakettiin.

‘Kainuusta’ talteen saatu, siis kaikki kortonkien valmistuksesta ylijäänyt kautsu oli, kuten aiemmin kerroin, käytetty kumihans­kojen tekoon, koska moduuleissa alunperin olleet käsineet olivat ajan saatossa hapertuneet ja ha­josivat käteenvedettäessä. Meillä oli siis myös tarvittava määrä kumihansikkaita käytössä.

Eivätköhän irviöt opi ja pysy poissa, kun kun­non tällin saa-

Kuva 12 Tytöt olivat vilpittömästi iloisia, että Gron oli varannut riittävästi tarpeeksi suuria täsmäkäyttöisiä ehkäisyvälineitä. Guacimara tässä iloisena näyttää, millainen vaikutus hänellä oli Gron Tiffreen; oikealla kädellään hän näyttää, Gron Tiffren itsensä kirjoittaman liitekirjoituksen mukaan, minkä paksuinen Gronilla oli lepotilassa ja vasen taas, minkä paksuinen ja missä asennossa se oli, kun Guacimara oli paikalla. Liekö tuo totta?

Gron mikä Gron! Mutta voiko tyttö enää leveämmin hymyillä?

Tämä juuri on se kuva nuoresta naisesta, siis se kuva, joka hymyili sille apumiehelle, joka kusi kaivauksella kivilevylle.

vat, ajattelimme. Näin kävikin, enää ei seuraavilla matkoillamme näkynyt karvaisia örveltäjiä alustemme kimpussa, ei.

Viikon huoltotauon päästä alukset olivat taas lähtö­kun­nos­sa. Nyt lähes kaikki alukset, kahta Guajran ja muiden alukselle jääneiden pelastautumista varten ‘Päijät-Hämeeseen’ hätätilanteen varalta jätettyä moduulia lukuun ottamatta, lähtivät mat­kaan, joten meitä oli useampisata ihmistä, ja nyt aseis­tet­tuina; tosin aseistus ei ollut kaksista, leipäveitsiä, kaulimia, paistin­pannuja ja sel­laista. Joillakin oli joku putkenpätkä, joil­lakin puoles­taan grillihaarukkaa, tai -var­rasta; myös laskeutumismoduulien käsityökaluihin kuuluvat sahat, vasarat ja halkokirveet kävivät paremman puutteessa aseesta, löytyipä arsenaaliin ‘Päijät-Hä­meen’ mu­seon vitriineistä muutama sirppikin ja pari viikatetta. Ei ollut hääviä kättäpitempää, mut­ta sentään parempaa, kuin ei mi­tään.

Laskeuduimme kaikki suoraan sille aukiolle, jossa olimme viime kerralla tavannet sen irviölauman; olivathan aluksemme nyt suojatut, joten ne olivat turvassa noilta olioilta, ‘irviöiltä’ tai ‘karvairviöiltä’, kuten me myös niitä nimitimme, sielläkin. Nimityksemme ‘irviö’ johtui niiden ulkonäöstä; ne olivat ihmisen irvikuvia. Niiden ääntely kuulosti meidän korvissamme seuraavalta: jee jee jeeee, ja joskus taas: öö öö höö öö höö öös möö!

Jättämämme RSL-radiolähetin toimi tiennäyttäjänä ja kaik­ki lentäjät osasivat laskeutumismanööverit jo melko hyvin.

Mikään ulkopuolinen voima ei aluksiamme uhannut, koska ‘nor­sulaumoja’ emme olleet täällä nähneet; paitsi tietenkin alusten päälle paskovat ‘pöllöt’, jotka eivät saaneet täl­liä, koska istuivat niiden katoilla, eivätkä koskettaneet maata. ‘Pöllö­jen’ älykkyysosamääristä meillä ei ollut tietoa, mutta tus­kin ne pystyivät avaruusaluksen pur­kuun, vaikka lentää osaavatkin.

Laskeutuminen onnistui lähes kaikilta aluksilta nap­piin vain ‘seiska’ tuli ihan vähän katolleen alas ja sen matkalaiset jäivät riippumaan turvavöihin päät alaspäin; saimme senkin käännettyä porukalla väkivoimin oikeinpäin ja sen väki pääsi liittymään muiden seuraan. Aurinko paistoi ja ilma tuoksui.

Tiesimme kuuluvamme tänne, Maahan; meidän oli vain raivattava itsellemme elintila!

Lähdimme nyt seuraamaan sitä polkua, jonka päässä olin irviölaumaa tulen kanssa hätyyttänyt ja söimme matkan varrelta muutaman hir­ven, ehkä jonkun karhun, vai olisiko ollut sittenkin vaan jänis, karhut kun eivät vielä silloin olleet oikein tottuneet siihen, että tuli­vat syödyiksi, vaan panivat yhä kovasti hanttiin. Jä­nikset tyytyivät paremmin osaansa.

Karhut ovat, muuten, kuten myös jänikset, maukkaita luista ja juureksista keitetyn riistakastik­keen kera ja jopa ilman kastiketta, joten niitä kannattaa poimia. Suu­rimmat karhut tup­paavat olemaan vähän sitkeitä, mutta mureutuvat kyllä, kun niitä pieksee putkenpät­källä tai vaikka ihan vaan halolla, jos ei putkenpätkää satu olemaan käsillä. Karvainen nahka on syytä poistaa, kuten hir­veltäkin, ennen paistamista; joka tapauksessa se on hyvä poistaa viimeistään ennen syömistä. Nahka, eli turkki käy paistamattomana peitosta, kun sen ensin puhdistaa hyvin rasvoista, sitten suolaa. Jäykkä peitehän se tosin on ja alkaa jonkun ajan päästä haista, mutta silloin voi poimia uu­den täkin ja syödä sen sisäl­lön.

Jos aikaa milloin on, voi turkin parkita kunnolla kalkilla, kusella ja parkkivedellä; tällöin siitä on peitettä pitempään.

Tiellemme sattui muutamia sellaisia isoja kis­soja, joilla oli kulmahampaat, kuin leipäveitset; päätimme, että ne olivat syömäkelvottomia, kuten myös tätä ‘leipäveitsiham­mas­kis­saa' pienemmätkin kissaeläimet. Hä­tyytimme ne tiehen­sä, vaikka ne ilmiselvästi olisivat puolestaan vain halunneet syödä meidät. Syökööt irviöitä.

Samoin totesimme ‘su­det’ ja ‘ketut’ ihmisravinnoksi kel­paamattomiksi, koska ne näyttivät liikaa koiriltamme; kettuja oli muuten julmetun paljon ja ne verottivat ar­motta jäniskan­taa. Jänikset, puolestaan, ovat mitä mainiointa ihmisravintoa. Su­det söivät taas mieluusti hirviä, joka sekin suretti meitä, me kun vilpittömästi pidimme hirvistä, jopa rakastimme niitä, varsinkin kun ne silavoi hyvin villisianläskillä ennen paistamista.

Kettuja ja susia olisi päästyämme asettumaan ryhdyttävä pyytämään järjes­tel­mälli­sesti, jo niiden oivallisen turkinkin takia. ‘Susi­turkissa’ kyllä tarkenisi kylmimmilläkin ilmoilla. Hait­tana susissa oli se, että sitä, mitä oli turkin sisällä, toisin kuin karhun turkin, ei voinut syödä.

Kissojen ja koirien sukuisia emme, siis emme käyttäneet ruo­aksi, vaan muuhun yhtä tarpeelliseen ja hyödylliseen. Kissat pyydystivät Maassa eläviä ‘hiiriä’ joita me emme katsoneet syötä­viksi, nämä jyrsijät ovat vain tuhoeläimiä. Kyseiset ‘hii­ret’ ovat, kuin pieniä rottia, mutta ne eivät kuitenkaan olleet peräisin aluksemme kiinalaisten ruo­kavaliosta, nämä Maan ‘pikkurotat’. Nimitim­me­ ne vasta myöhemmin ‘hiiriksi’, kun kii­nalaiset eivät hyväksyneet niitä ruoakseen.

Kulkiessamme polkua pitkin yhä edemmäs metsäaukiolta löysimme yhä tuoreempia eläinten ja ehkä ihmisenkin luita sekä muita irviöiden jätöksiä. Seuraamista helpottivat polulle pudonneet aluksesta puretut pikkuosat ja ilmastointiteipin pätkät, joihin oli tarttunut erikokoisia karvatuppoja; aivan selvästi teipin käyttöä oli matkan aikana harjoiteltu.

Kaluttujen luiden ja jätteiden, sekä varsinkin puretun las­keutumis­moduulin osien löytyminen siis ilmoitti, että olimme oi­keilla jäljillä. Irviöt eivät olleet kaukana. Eivätkä kovin siistejä.

Aivan yllättäen tuo kummallinen, käsittämätön örveltäminen ja älinä kuului jonkun matkaa kuljettuamme taas aika lä­heltä sen kallion alta, jonka päälle olimme edenneet pahaksi onneksemme tuulen ylä­puolelta. Olimme yllättäen osuneet lähes irviöiden pesälle. Olikohan irviöiden jee jee öö öö -älinä ja mölinä, yhdellä sanalla sanottuna äläömölö, edes jollain lailla ymmärrettä­vissä, ymmärsivätkö sitä itsekään? Kumma on, jos ymmärsivät.

Lähdimme etenemään varoen kiertääksemme kallion rinnettä kauempaa alas, koska pelkäsimme, että leirin ympärille oli asetettu vartijoita ja nämä olivat ehkä haistaneet meidät.

As­kel askeleelta lähenimme irviöiden karseaa älämölöä; onneksemme meillä ei nytkään ollut koiria mukana, koirat olisivat haukullaan paljastaneet meidät. Tosin, ehkä, irviöt olisivat pelänneet koirien haukkua, koska ne eivät kai koskaan olleet kuulleet koiran haukkua.

Tai miten sen nyt ottaa, joka tapauksessa meidät yllätettiin. Yläpuoleltamme puista kimppuumme kävi monikymmenpäinen lau­ma irviöitä, saattoipa niitä olla jopa lähes sata, emme ehtineet laskemaan. Mutta jos sanon, että tuhat, niin liioittelen, ja sellainen ei kuulu tapoihini.

No kuitenkin, hemmetin paljon niitä oli! Taistelu lainehti kiivaana, monet irviöistä menettivät henkensä leipäveitsien, putkenpätkien ja paistin­pannujen, vasaroiden, jopa kirveiden iskuihin, tai tulivat lävistetyiksi gril­livartaisiin; kaulimet osoittautuivat kuitenkin aivan liian hep­poisiksi aseiksi, mutta viikatteilla sai niitettyä yhdellä heilau­tuksella useita irviöitä jalkopäästä hieman lyhyemmiksi ja näin ne rupesivat huutamaan ja kävivät taistelukyvyttö­miksi! Kun niitä lyhensi sitten vielä yläpäästä, huutoa ei enää esiintynyt. Viikate onkin oiva ase! Meillä oli niitä vain aivan liian vähän.

Irviöitä tuli koko ajan joka puolelta lisää, ja viimein nii­den ylivoima oli meille liikaa; jäimme taistelun tuoksinassa ala­kynteen, meidän kätemme sidottiin jotenkuten ‘Kainuu' 112:n moduu­lista puretuilla sähköjohdoilla ja vietiin nii­den leiriin.

Olimme siis, yhtä kaikki, varovaisuudestamme huo­limat­ta, joutuneet irviöiden vangeiksi. Meidät vietiin sidot­tuina ja vartioi­tuina luolaan, jossa olivat myös ne ‘Kainuu’ 112:den naiset, siis ne, joita ei vielä ollut syöty. Irviöt olivat jo panneet poskeensa mukana olleet miehet, niin saimme kuulla, ja yhden naisen.

Näkymä luolassa oli jotakuinkin irvokas; osa ‘Kainuun’ naisista makasi selällään kädet ja jalat laskuvarjon köysillä tai sähköjohdoilla sidottuina levälleen luolan törkyisellä lattialla. Neljä karvaisinta, luisevaperäisintä ja samalla ikäväluonteisinta* ihmisnaista oli näyttänyt olleen näiden irviöiden erityisessä suosiossa, koskapa nämä saivat vaellella luolassa vapaina. He pystyivät jopa kommunikoimaan noiden iljettävien irviöiden kanssa öristen ja älisten sekä kurkkuaan korautellen; nämä naiset jopa mitä ilmeisimmin komentelivat irviöitä ja irviöt näköjään tottelivat heitä!

Kaikkein kauneimpien naisten, siis niiden, jotka irviöt luultavasti olivat aikoneet syödä seuraavaksi, kädet oli sidottu tiukasti selän taa ja jalat yhteen, heidän suunsa oli teipattu hiljaisiksi irviöiden löytämällä ilmastointiteipillä - ihme ja kumma, että irviöt olivat osanneet käyttää teippiä, vai olivatko nämä ikäväluonteiset naiset tehneet teippaukset - sitten heidät oli julmasti nostettu pylly irvokkaasti pystyyn orsien päälle poikittain makaaman. Heidän käsivartensa ja ylävartalonsa oli kääritty samanlaisiin parkitsemattomiin haiseviin eläimennahkoihin, jollaisilla nämä elikot olivat itsensäkin verhonneet. Nämä naiset eivät olleet, niin he kertoivat myöhemmin, olleet irviöiden eläimellisten ja inhottavien halujen kohteina, toisin kuin heidän lattialle sidotut sisarensa, heidät oli vain laitettu ‘ma­rinoitu­maan’ elävältä; irviöiden tarkoitus oli kai ollut syödä heidät, kunhan he olisivat raakakypsyneet kunnolla.

Kaikki meidän nyt kiinni jääneet nai­semme tulivat sidotuiksi ja nostetuksi orrelle, myös Dacil ja Guacimara, koska kukaan h eistä ei ollut ruma, saati luonteeltaan ikävä. Meidät miehet irviöt työnsivät sidottuina luolan perimmäiseen pimentoon ja

*Gron Tiffre käyttää tässä sanaa, joka voitaisiin kääntää myös termillä ‘ruma’. En kuitenkaan halua käyttää sanaa ‘ruma’, koska yksikään nainen ei ole perimmältään ruma, mutta ikäväluonteisia naisia valitettavasti on, jopa joukoittain. (Ensio Olut)

muutama irviö jäi vartioimaan meitä. Onneksi irviöt eivät osanneet tehdä kunnollisia sol­muja, ai­nakaan joka kerta, sähköjohto oli kai heille pakostakin sen ver­ran outo sidontaväline.

Kun irviövartijat hämärän tullen torkah­tivat ja muut irviöt huuhailivat muissa omissa touhuissaan, sain ensin omat si­teeni auki, sitten avasin parin muun siteet, kuristimme lähes äänet­tömästi vartijairviöt siteinämme käytetyillä sähköjohdoilla, otimme heidän alkeelliset nuijansa, pidimme ne kätemme ulot­tuvilla, kun vapautimme muut miehet. Sitten aloimme avata luolan pohjalle sidottujen siteitä, ja ketjureaktionomaisesti olimme kohta kaikki, sekä vasta vangitut että aiem­min kiinni joutuneet, vapaina jälleen. Orsilta nostetut lemusivat vallan kamalalta; johtui kai siitä ‘marinoi­tumisesta’ niiden inhojen raakojen vuotien sisällä.

Seuraavaksi yllätimme, kolkkasimme ja kuristimme luolan sisällä torkkuneet vartijat; ikäväluonteiset luopionaiset, niiden suosikit, yritti­vät suureen ääneen hälisemällä estää meidän toimemme, mutta kun he saivat kevyen nuijanukutuksen, emmehän halunneet tappaa omiamme, vaikka nämä luopioita olivatkin, häly vai­meni ja me saimme jatkaa työtämme vain murskaantuvien irviökallojen rusahdusten rikkoessa hiljaisuuden.

Kun luola oli hoidettu, elimi­noitiin luolan sulla irviönaaraan raiskauspuu­hissa tava­tut vartijakollit halkaisemalla niiden kallot, koiraiden alta kolkattiin hengiltä niiden naaraat siinä samalla, ja viimein yllätimme loput irviöt onnelli­sesti syvästä unesta pehmeiltä ‘Kainuu’ 112:den moduu­lista irtirevityiltä penkeiltä sekä pehmeiltä, syöksyä vai­mentavilta seinä­toppauk­silta ja sen laskuvarjoista tehdyistä alkeellisista riippu­matoista.

Hiljaa, yksi kerrallaan muita he­rättämättä jokaiselle nopeasti sähköjohdonpätkä tiukasti aukeamattomaan surmanlenkkiin - päällystetystä sähköjohdosta sellainen syntyy kätevästi - kurkun­pään ympä­rille ja näin näiltä kuristui vähällä vaivalla henki pois aivan ää­nettömästi. Useimmat jäivät rimpuilemaan ma­kuulle, mutta jo­kunen irviö ehti nousta ja ottaa muutaman hyökkäysaskeleen teloittajaansa kohti, mutta nekin kaatuivat pian maahan sätki­mään yrittäen toivottomina repiä kömpelöillä sormillaan umpi­solmuun solmittuja sähköjohtoja kurkkujensa ympäriltä. Ne, jotka onnistuivat välttämään kuristumisen, sai­vat nuijasta ar­moniskun ohimoonsa tai takaraivoonsa. Samoin kävi niille, joita palaili illan mittaan iloisesti örähdellen huo­lettomina marjanpoiminnasta tai muuten vain metsältä.

Kun tuo siivoton irviöjoukkio, siivottomia elintavoiltaankin nuo irviöt olivat - ei se vielä mitään, etteivät peseytyneet ja paskoivatkin siihen, missä sattuivat olemaan, mutta kun persettään eivät edes pyyhkineet! - oli poissa päiviltä, naiset pääsivät vihdoin läheisen puron rantaan pesulle. Niiden naisten, jotka olivat olleet irviöiden julman hyväksikäytön kohteina sidottuina luolan lattialla, peseytymisestä ei meinannut tulla loppua, vaikka heidän tuoksunsa olikin jo aivan raikas.

Me miehet poimimme naisten peseytyessä pari hirveä lähimetsästä, paistoimme ne, söimme, kun naisetkin ehtivät mukaan, kaikin pahimpaan nälkäämme. Etsimme irviöiden luolalleen kantamien ‘Kai­nuun’ moduulin osien joukosta sopivan muotoiset terävät metallinpalat mu­kaamme ja teimme niistä ja näreenrungoista keihäät niille, joilla ei muita kunnon aseita ollut. Näin ruoanpoiminta tehostui entisestään, eikä joukkoamme ainakaan nälkäkuolema uhannut.

Huomasimme, että viikate ei ole mitenkään kätevä metsästysase, mutta saaliin paloitteluun ja sodankäyntiin se on pätevä.

Läh­dimme syötyämme suoraan ta­kaisin aluksille päin, niin ainakin toivoimme. Mutta, kun luoti­memme olivat menneet taistelun tuoksinnassa rikki tai hävin­neet ja suunnistustaitomme oli mitä oli, eli täysin onneton, suuntasimme kulkumme tietysti ihan mihin sattuu.

Ikäväluoteiset luopionaiset olivat heränneet ja paenneet särkevin kalloin suin päin metsiin, mutta palailivat kukin taholtaan lymyillen ruoan tuoksun houkuttelemina muutamassa päivässä meidän liepeillemme ja söivät sitten, kun me olimme poistuneet kauemmaksi, muiden metsänelävien kanssa niitä lihanroippeita, suolia ja sisälmyksiä, joita meiltä aina nuotiopaikoillemme jäi.

Niiden kuukausien aikana, jotka harhailimme met­sissä, söimme, tehostuneen ruoanpoimintatekniikkamme ansiosta, melkein kaikki alueen hirvet ja karhut, mutta jä­niksiä onneksi riitti. ‘Jänikset’ ovat sellaisia huomattavasti karhua pienempiä, pitkillä takajaloillaan loikkivia eläimiä. Niitä on ensin ajatelta­va, sitten ne ymmärretään ja viimein ne käsitetään; niin help­poa se on jäniksen poiminta. Sitten jä­nis perataan, riiputetaan vuorokausi, jos aikaa on, poistetaan nahka, paistetaan pehme­äksi ja syödään. Riiputta­maton jänis on kypsänäkin sitkeää. Huolella paistettu, ennen paistoa hy­vin riiputettu jänis on pehmeää. Tämä vaan näin vitsiksi tule­ville sukupolville.

Kulkiessamme ‘Kainuun’ naiset kertoivat, että heidän oli ollut tarkoitus kivenjärkäleen törmättyä heidän aluksensa komentosillalle ja surmattua osan heidän ylimmästä upseeristostaan, muiden muassa aluksen komentajan, vain lentää katselmuslento planeetan ympäri pysytellen hyvin korkealla kelvollisen laskeutumispaikan löytämiseksi ja palata sitten noutamaan navetta-alukselta moduuli täyteen miehiä, joiden kera he olisivat sitten ryhtyneet perustamaan siirtokuntaa, koska he olivat todenneet, että ‘Kainuu’ 112 oli ollut tuhoon tuomittu. Planeetan yläilmakehä oli kuitenkin yllättänyt heidät sekä tehnyt heille jo temput ja pelastautumismoduuli oli tullut ohjauskyvyttömäksi. He olivat syöksyneet holtittomasti alas kohti varmaa tuhoa. He olivat uskoneet paistuvansa elävältä moduulin sisätilojen lämpötilan noustua tukalan kuumaksi ja ulkopinnan muututtua valkohehkuiseksi.

Putoamisvauhti oli vain kiihtynyt ja naiset olivat jo varautuneet palamaan poroksi moduulinsa mukana, mutta sitten, aivan ennalta arvaamatta ja kaikkien suureksi hämmästykseksi, eihän kukaan ollut tullut lukeneeksi moduulin manuaalia, käyttäjän käsikirjaa, moduulin suuret laskuvarjot olivat onneksi auenneet automaattisesti ulkoisen ilmanpaineen kohottua sellaiseksi, että ne pystyivät toimimaan.

Laskeutuminen metsäaukiolle oli ollut kuitenkin melkoinen tälli. Alus oli kärsinyt rysäyksessä pahoin, mutta naiset olivat selvinneet laskeutumisesta pääosin mustelmilla ja nirhamilla. Vain muutamia luunmurtumia oli tullut, mutta luunpäät oli laitettu paikoilleen ja murtumakohdat oli lastoitettu ensiapupakkausten puhallettavilla lastoilla ja aika oli parantanut murtumat kuudessa viikossa.

Naiset ja heidän mukaan olleet tytöt ja pari varmuuden vuoksi siemeniksi otettua miestä olivat tulleet muutamia kuukausia toimeen moduulin kuivamuonavaroilla ja lähimetsästä poimimillaan sienillä ja marjoilla; joistakin marjoista ja sienistä he olivat tosin tulleet hyvin kipeiksi, mutta yksi kaikki, he olivat pysyneet hengissä.

Lopulta, ruokavarojen yhä vähetessä, heidän oli kuitenkin ollut pakko alkaa suunnitella tulevaa. Vihdoin ainoa henkiinjäänyt ‘Kainuu’ 112:den ylemmästä upseeristosta, muut kun olivat imeytyneet ‘Kainuun’ ohjaamosta avaruuteen, ja hänen neljä aikuisikäistä, kolhonnäköistä ja luisevaa tytärtään, kuten äitinsä, juuri nuo, jotka olivat sitten päässeet irviöiden suosioon, olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi löytöretkelle hieman kauemmas aluksen laskeutumispaikalta; olihan heillä moduulissa yhä toimiva hätäradiolähetin ja ehjä luodin, joten eksymisvaara ei ollut ollut ilmeisin vaara.

Metsän äänet olivat olleet outoja ja pelottavia, joten ensimmäinen tutkimusmatka oli ollut lyhyt, ei huutoetäisyyttä kauemmas. Mutta naisten rohkeus oli vähä vähältä kasvanut, ja muutaman viikon kuluttua tutkimusmatkailijoiden retket olivat ulottuneet jo monen mäen taakse.

Eräältä tällaiselta retkeltä palattuaan naiset olivat innoissaan kertoneet havainneensa, ei mitenkään kaukana laskeutumisau­kiolta, ryhmän ihmisenkaltaisia olentoja, joilla näytti olevan syötävää. Naiset olivat vaatineet saada seuraavalle retkelleen mukaan hätämuonavaroista ‘ystävyyslahjaksi’ metsästä löytämilleen ‘villi-ihmisille’ viimeiset kaksi näkkileipäpakettia ja navetta-alukselta pelastuneet miehet. Ne oli heille annettu ja naiset olivat kiirehtineet hieromaan ystävyyttä. Muita nämä naiset olivat kehottaneet kerimään laskuvarjot ja niiden köydet nipuiksi. Niitä piti, niin nämä naiset olivat kertoneet, käyttää myöhemmin telttatarpeiksi.

Meni pari viikkoa, ja alukselle jääneet olettivat retkeilijöiden jo tulleen syödyiksi, kun naiset palasivat leveä, tyytyväinen virne kasvoillaan ja haisevia eläinten nahkoja ylävartaloidensa peittona. Olivat solmineet ‘ystävyyssuhteet’ ‘turrikoihin’, siis näihin irviöihin.

Kun parempaakaan tietoa ei ollut, kuin noiden naisten ylistävät puheet ‘metsäihmisten’, kuten he olivat niitä myös nimittäneet, rauhanomaisuudesta ja ylenmääräisestä ystävällisyydestä, osa väestä oli lähtenyt pioneerien mukaan metsään, kuitenkin arkaillen, pois ainoaksi turvapaikakseen kokemansa moduulinsa lähiympäristöstä. Kehoituksesta he olivat ottaneet osan laskuvarjokääröistä ja köysinipuista mukaansa.

Seuraavien päivien aikana siskokset olivat hakeneet loput naisista ja lapsista alukselta pieninä, alle kymmenen hengen ryhminä. Viikon päästä kaikki ihmiset olivat tulleet houkutelluiksi pois metsään. Viimeinen lähtijä oli sammuttanut sähkövirran säästämiseksi aluksen optisen majakan; vain hätäradiomajakka oli jäänyt piippaamaan yksitoikkoista signaaliaan kohti avaruutta. Viimeinen ryhmä oli tultu repimään mukaan aivan moduulin laskeutumispaikalta, koska heiltä oli mennyt aikaa moduulin kanssa irviöiden mielestä liian kauan. Ja kun joku heistä oli kauhistunut irviöiden sivistymätöntä käytöstä ja nostanut siitä haloon, koko joukko oli väkivalloin raahattu mukaan.

Kukin ryhmä oli vuorollaan viety polulle, joka aluksi oli ollut vain lakountunutta heinää ja tallaantuneita varpuja, mutta viimeisten lähtijöiden alla jo selvä polku, metsän halki tuolle samalle kalliolle, jossa meidänkin kimppuumme oli käyty. Siellä kalloilla irviöt olivat jo teurastaneet miehet ja sitoneet sinne tuodut naiset, mutta häätäneet nuoret tytöt noiden irviöiden suosikkinaisten avustuksella alamittaisina metsään oman onnensa nojaan ja kuolemaan nälkään, tai jos hengissä selviäisivät, myöhemmin metsästä lihaisempina kiinniotettaviksi.

Irviöt olivat syöneet teurastamansa miehet raakana seuraavina päivinä ja viikkoina. Kuukauden kuluttua he olivat teurastaneet yhden kauniimmista naisista.

Vain yksi täysi-ikäisistä naisista, Inkeri Ugrilainen, oli päässyt pakoon. Ja me tietysti toivoimme, että tämä Inkeri olisi löytänyt nuo metsään ajetut tytöt ja pystynyt suojelemaan heitä metsän vaaroilta sekä pystynyt hankkimaan heille syötävää. Ehkäpä he vielä löytyisivät.

Irviöt olivat vieneet pyydystämänsä naiset luolalleen, va­linneet mieleisensä erilleen, käärineet loput haiseviin, suolaamattomiin ja parkitsemattomiin eläimen vuotiin, sitoneet kädet ja jalat ja nostaneet heidät orrelle, kuten nuo luopionaiset olivat heille ilkkuen kertonet, ‘irviöiden ruokavaras­toksi talven varoille’. Kun irviöiden erilleen valitsemat naiset eivät olleet vapaaehtoisesti alistuneet koirasirviöiden eläimel­listen ja iljettävien halujen kohteiksi, olivat nämä sitoneet hei­dät luopioiden avustamina jalat levälleen törkyiselle luolan tantereelle - ne ulostivat sille samalle tantereelle, joten se oli ollut varsin inhottavaa - käyneet heidän päälleen mahalleen ja käyttäneet heitä sitten hyväkseen tavalla, josta kertominenkin etoo!

Naisille oli tuputettu väkisin suuhun saastaisin sormin syötäväksi jopa puoliksi mädännyttä kypsentämätöntä lihaa, juotavaksi olivat kaataneet heille suuhun sameaa nestettä, joka haisikin kuselta. Naiset olivat saaneet mokomasta vatsanväänteitä ja jotkut heistä olivat ripuloineet runsaasti. Jos irviöiden oli ollut tarkoitus lihottaa saalistaan ennen ruoaksilaittoa, olivat he siinä surkeasti epäonnistuneet. Onneksi kukaan naisista ei ollut sentään kuollut moisen ruokavalion johdosta, vaikka heidän vankeutensa oli ehtinyt kestää sentään lähes kaksi kuukautta!

Kaikki olivat laihtuneet, joten ei ollut ihme, että tuore, yksinkertainen, vain suolalla maustettu, avotulella paistettu hirvenliha maistui heistä nyt avaruusaluksen monin maustein ja yrtein ryyditettyjä herkkujakin taivaallisemmalta.

Irviötkoiraat, niin naisemme osasivat kokemastaan kertoa, olivat kiinnostuneita naisistamme, koska irviönaaraat tulevat kiimaan vain kerran, enintään kaksi kertaa vuodessa, silloinkin vain muutaman päivän ajaksi, kuten muutkin eläimet. Silloin ei ole väliä, minkälainen koiras panee ja minkämallista naarasta - panevat jopa omaa jälkeläistään - kunhan vaan panee. Muina aikoina koiraat yksinkertaisesti raiskaavat naaraansa, jos puute käy liian kovaksi kestää.

Ihmisnainen puolestaan on kiimassa vuoden läpeensä, yöt ja päivät, ja antaa auliisti, jos mies vaan ei ole läheistä sukua ja miellyttää naista. Siinä onkin meidän ihmislajimme paremmuus ja vahvuus.

Luopionaiset olivat miellyttäneet irviöitä kovin, ei pelkästään ulkoisten, irviökatsannossa, ‘avujen’ takia, vaan koska heitä irviökoiraat olivat saaneet naida näitä milloin tahansa ja nämä naiset olivat antaneet halulla panna. Näin irviönaaraat olivat välttäneet raiskatuksi tulemisen. Kun muut naiset eivät sitten, vastoin irviöiden oletusta, olleetkaan innoissaan himokkaista irviökoiraista, heidät oli sidottu luolan saastaiselle lattialle ja raiskattu mitä inhottavimmin ja julmimmin tarvoin. Kaikkein kauneimmat ja kasvoiltaan sievimmät naiset, joiden suloinen ulkonäkö oli ilkeästi riipinyt irviöiden naiskauneuteen tottumatonta raakalaissilmää, olivat joutuneet sidottuina orrelle ‘marinoitu­maan’; irviöt eivät onneksi olleet ehtineet syödä heistä kuin vain yhden.

Monetkin ‘Kainuu’ 112:den naisista saattoivat olla irviöiden sairaiden ja tuossa meille kummallisessa, täysin epäluonnollisessa asennossa tehtyjen raakuuksien jäljiltä ras­kaana, jos irviöt vaan olivat läheskään samaa lajia, kuin me; ehkäisystä ei ollut kuultukaan irviöiden jou­kossa, eikä naisilla ollut itsellään oikein ollut mahdolli­suutta siitä mitenkään huolehtia.

KAHDEKSAS TARINA Viimeiset ‘Päijät-Hämeen’ sonnit syödään

Söimme kokeeksi yhden takajalan sellaisesta jul­metun isos­ta, metsästä aivan vahingossa löytämästämme norsua muistutta­vasta, mutta vieläkin suuremmasta, karvaisemmasta eläimestä, jolla oli sitten helvetin suuret ja käyrät sarvet suussa, sen nimesimme sen suuren kokoon vuoksi ‘mammuttinorsuksi’, lyhyemmin ‘mammu­tiksi’, koska se oli niin suuri; sillä elu­kalla oli myös helvetin pitkä ja karvainen nenä, paljon pitempi, kuin tavallisella ‘norsulla'. Vähän se elukka kiukutteli ja karjui karmeasti nenänsä kautta, mutta annoimme sen kiukutella, jäi­hän sille vielä kolme ihan hyvää jalkaa ja se nenä, hyvin se niilläkin pysyi pystyssä. Leipäveitsemme ja kirveemme ja muut välineemme, kuten viikatteet, olimme onneksi ottaneet irviöiltä takaisin, muuten emme olisi saaneet sitä jalkaa irti. Hengiltä emme olisi sitä millään konstilla saa­neet, emmekä sitä halunneetkaan; pilallehan sellainen suuri, maukas elukka olisi sillä tavalla, tapettuna, pian mennyt, että yhteen maistamiseen olisi sitten jäänyt. Nyt samaa elukkaa pystyi syömään toistekin!

Jo aiemmin omille miehillemme kantaviksi tulleet naiset, ei irviöille, onneksi ei yksikään, olivat hyvin halukkaita, vaikka eivät tietenkään tiinehtyneet uudes­taan; heidän kanssaan oli hyvä pelehtiä. Tissit olivat näillä naisillamme kasvaneet ja per­seetkin mukavasti le­vennet; johtui kai myös hyvästä ruoasta. Ehkä Maan vetovoimakin vaikutti niihin, kun isommat tissit ja pyllyt näyttivät söpösti ikään kuin hieman riippuvan, mutta pienemmät nököttivät uljaasti pystyssä!

Hellyyttä ja hyväilyjä nuo irviöiden käsittelyssä kovia kokeneet naisemme olivat kovasti muutenkin vailla, ja me miehet annoimme niitä auliisti ja parhaamme mukaan. Saimme puolestamme naisiltamme antamamme hyvän monin mitoin takaisin. Ei siis mitään va­litta­mista.

Muutaman ajan kuljettuamme olimme metsästä pienen kumpareen takaa kuulevinamme tutun lastenlaulun: ”Pikku pukki kakki kalliolle, kalliolle, kalloille. Pikku pukki kakki kalliolle, kalliolle. Huh hei, sen tuuli vei...”. Guacimara, vanhimpana upseerina, ryömi varovasti kumpareelle ja kurkisti; siellä Inkeri Ugrilainen laulatti lapsia! Tämä Inkeri oli siis löytänyt irviöiden metsään ajamat lapset!

Nyt vaan oli pulmana, miten lähestyisimme Inkeriä ja lapsia niin, etteivät he pelästyisi. Dacil sen keksi: kontti! Kun puhuisimme konttia Inkeri tietäisi, että olimme meikäläisiä, guancheja.

• Konkeriintti komentti koollatäntti kolemmeontti koika­laisiamentti, Dacil huusi.

Alkuun oli hiljaista, sitten kumpareen takaa kuului varovainen vastaus:

• Koitakentti kohmeenintti koikalaisiamentti?
• No meitä meikäläisiä, ihmisiä, guancheja, tiffralaisia, huusimme kaikki yhteen ääneen nyt tiffriksi ja nousimme kumpareelle.

Ilo oli molemmin puolista, kun lapset löytyivät. Inkeri Ugrilainen oli löytänyt heidät kohta paettuaan irviöiden kourista, ruokkinut lapsia miten parhaiten oli kyennyt. Nälkäisiä he olivat kuitenkin; se oli selvää. Poimimme pari villisikaa ja valmistimme löydöksillemme juhla-aterian!

Olimme jo aiemmin löytäneet tämän elukan ja antaneet sille nimen, siis tämän ‘villi­sian’, jonka nyt huomasimme tonkivan ja syövän mullasta ruskeita ja tuoreina maan hajuisia, mutta paistettuina hyvänmakuisia möykkyjä. Pais­tettuna itse elukkakin maistui eri hyvältä, mutta vielä kahta paremmalta niistä möykkyistä tehdyn soosin kera. Sille elukallehan olimme jo antaneet ni­meksi ‘villisika’, mutta möykyillä ei ollut vielä nimeä, siksi an­noimme niille nimen ‘tryffeli’, koska mitään sen nimistä ei vielä ollut.

Vihdoin, kuljeksittuamme lähes vuoden siitä, kun olimme tuhonneet irviölau­man, haistoimme meren ja maastokin oli jollain lailla tuttua. Muutama lapsikin oli ehtinyt syntyä, joten matkaamisemme ei ollut edennyt mitenkään joutuin.

Eteemme oli tullut tutun tuntuisia paikkoja aiemminkin tuon harhailumme aikana, mutta niitä paremmin tutkittuamme olimme tulleet sellaiseen tulokseen, että niiden tuttuus johtui vai siitä, että olimme olleet samalla paikalla muutamia kertoja aiemminkin; olimme siis pyörineet ympyrää. Tuosta viisastuneina huomasimme ottaa etäältä kiintopisteitä, ja näin emme enää pyörineetkään paikoillamme. Sitten olimme löytäneet joen ja sitä alavirtaan seuraamalla olimme nyt päässeet rannikolle. Enää oli vain löydettävä oikea aukio.

Harhailimme vielä lähimaastossa ainakin viikon syöden jä­niksiä ja villisikoja tryffeleiden kera, sitten näimme ja hais­toimme savun; savua oli kuitenkin sen verran vähän, että ky­seessä ei voinut olla metsäpalo. Kuljimme savua kohti ja löy­simme aukion, jonka reunoilla aluksemme olivat.

Aukiolta kuului ääniä, joten meidän oli lähestyttävä aukiota metsän siimeksessä ja va­roen. Kuitenkaan nämä, jotka olivat aukiolla, niin oletimme, eivät voineet olla ainakaan niitä sa­moja karvairviöitä, joita olimme aiemmin tu­honneet lauman verran, sen porukanhan me olimme toivottavasti sillä kolkan­neet sukupuuttoon näiltä seuduilta. Näillä oli nuotio, eli nämä eivät syöneet eläimiä kypsentämättä, raa’altaan. Aukiolta kuu­lui pulinaa ja ilmassa oli savun hajua; ettei vaan meidän aluk­semme olisi tulessa?

Levittäydymme, varovasti ja yhä piilotellen tietenkin, aukion ympärille valmiina rynnäkköön, kun kuulimme yllättäen ym­märrettävää puhetta, tiffriä, eli tulen ympärillä oli ihan oikeita puhuvia ihmisiä. Mutta oliko väki sittenkään meikäläisiä, vaikka he paistoivat siellä hirveä. Lähemmäksi päästyämme tunnistimme puheesta jo joitakin sanoja. Sitten kuulin ainakin oman nimeni; Guajrasta ne kuuluivat puhuvan, ja minusta, koska kuulin aivan selvästi sanat ‘Gron Tiffre’. Viimein, kun olin riittävän lähellä kuullakseni lauseet selvästi, käsitin, että he puhuivat vain kadonneesta Guajrasta ja sen mukana menneestä ‘Isosta Mulkusta’ enemmän ku­vain­nol­lisesti; en käy sitä tässä sen tarkemmin selvittämään.

Minä ja Guajra tulimme pois pensaista ja ilmaisimme itsemme nuotiolla istuksiville, muut retkeläiset seurasivat meitä ja jälleennäkemisen riemu oli vilpitöntä, jopa vallan vilpittömän molemminpuolista; olivathan ‘Päi­jät-Hämeellä’ jo luulleet retkikuntaamme tuhoutuneeksi. Kun yli vuoteen ei ollut mitään kuulunut, Guajra oli päättänyt ottaa aivan hirveän suuren riskin ja lähettää varoiksi jätetyt kaksi las­keutumismoduulia ja pelastusretkikunnan Maahan. Retkikun­ta tosin vain istui nuotiolla ja paistoi omien sanojensa mukaan hirviä odotellen kai, että me ilmestyisimme. Olivat poimineet­kin hirvet ihan itse. Eläimet eivät tosin ollut mitään ‘hirviä’, vaan olivat paremminkin jäniksiä, koska niillä ei ollut sarvia eikä sorkkia, mitättömän pieniäkin ne olivat; mistäs he, koskaan Maassa käymättömät, mitään eläintieteestä olisivat ymmärtäneet?

Onneksi ‘Päijät-Hämeelle’ oli jäänyt kaksi koulutta­maani lentäjää; siis yksi per vielä huoltoon jäänyt las­keutumismo­duuli, kun retkikuntamme Maahan lähti. Ilman asiansa osaavaa lentäjää olisi laskeutuminen ollut silkkaa itsemurhaa. Nytkin oli toinen moduuleista tullut alas selälleen ja sen matkustajat oli täytynyt avittaa pois riippumasta syöksyvöistään hankalasta asennosta. Käänsimme moduulin, nyt kun porukkaa oli riittävästi, takaisin oikein päin.

Pelastusretkikunnan tehtävä ei varsinaisesti ollut­kaan ollut, niin kuin omahyväisesti luulimme, meidän pelastamisemme; risteili­jästä oli ollut ruoka vaan loppumassa ja heidät oli lähe­tetty hank­kimaan lisää evästä, eli pelastamaan ‘Päijät-Hämee­seen’ jäänyttä väkeä nälkäkuolemalta.

Me, jotka olimme tottuneempia poimintaan, poi­mimme melko nopeasti ja kypsensimme useita ihan oikeita hirviä ja lisäksi pari kar­hua, villisikoja, melkoisen määrän jäniksiä, sekä ke­rä­simme pähkinöitä, hedelmiä ja muita syötä­viä kasveja. ‘Ra­hoja’ emme poimineet emmekä syöneet, koska emme saa­neet niitä kiinni, ne kun ne vilistivät ja hyppivät puissa; olisi­vat­ varmaan maistuneetkin pih­kalta, koska söivät käpyjä. Pie­niäkin olisivat syötäviksi, ‘rahat’.

Juuri ennen lähtöämme poimimme vielä matalista lammi­koista, joita laskeva vesi, eli laskuvesi, oli jättänyt, moniaita erilaisia kaloja, ‘sorsiksi’ nimeämiämme pöllöjä, jotka uivat paremmin, kuin kävelevät, ja monenlaisia äyriäisiä.

Koska tiesimme, että kalat eivät säily elävinä, jos pääsevät kuivumaan, ja kuoltuaan alkavat pian pilaantua ja haista vielä enemmän, kuin elävinä, teimme aluksiimme niille kasveista märät pedit, ja sil­tikään monet niistä eivät säilyneet elävinä risteilijälle; syömäkelpoi­sina monet kyllä.

Kalat siis haisivat tuoreinakin, mutta haittasiko tuo; hajuhan oli kodikas, koska risteilijöillämmehän haisi aina vähän samanlaiselta.

Otimme kokeeksi mukaan myös muutaman ‘sam­makon’ ja ‘käärmeitä’. ‘Käärmeet’ heitimme tosin ulos jo lähtökiidon ai­kana, koska ne kävivät kiukkuisiksi ja söivät suutuksissaan ‘sammakot’ suihinsa; niitä ‘kär­meitä’, tai ‘sammakoita’ ei olisi varmaan pystynyt syö­määnkään muut, kuin kiinalaiset, jotka tuppasivat syömään mitä vain, alustemme koiria ja kis­soja myöten, jos vaan silmä vältti. Rotatkin he olivat avaruusaikoina jalostaneet isoiksi ja söivät sitten niitä suurella mielihalulla. Se oli ihan hyvä homma, että söivät niitä; kissamme varjeltuivat paremmin syömiseltä, mutta kissat eivät mahtaneet kiinalaisen rotille mitään; niille täytyi syöttää pieneksihakattua lihaa.

Varsinaisesti rotat olivat varmaan olleet alun perin sellaisia pieniä nakertajia, siis kuin ‘hii­riä’, joita oli otettu aluksille kissojen pää­ruoaksi, mutta perskeleen kiina­laiset olivat jalostaneet niistä it­selleen kookkaam­man rodun, jota vieläpä kehuivat herkulliseksi. Mene tiedä, enpä ole kos­kaan maista­nut. Kis­soille täällä Maassa riitti hiiriä. Hiiret ovat kissoille sopivaa ravintoa. Kalasta kissat tuntuivat kovasti myös pitävän.

Sellaisissa kovakuorisissa nilviäisissä, joita nimi­timme ‘sim­pukoiksi’, on sisällä, niiden syötävässä lihaosassa, joskus sel­laisia pieniä kivipalloja, joita ei kannata syödä; ne eivät kelpaa edes sioille, joten niitä ei niillekään kannata heittää. Itse ‘sim­pukat’, siis se lihaosa, ovat mitä mainiointa ihmisravintoa; ja niitä voi syödä vaikka ihan elävältään.

Pelastimme jo pitkään säännöstelytaloudessa eläneen väkem­me avaruusnälkäkuolemalta, mutta näin ei voinut loputtomiin jatkua; polttoaine oli vähissä, eikä huoltoasemaa mailla, ei halmeilla. Oli pakko tehdä ‘Päijät-Hämeelle’ evaku­ointisuunni­telma.

Lähdimme, kaikki moduulit minimimiehityksellä, valmisruokalastissa ylös risteilijälle. Muut jäivät aseistettuina nuotiota pitämään ja odot­telemaan aukiolle; heitä oli niin paljon, että karvairviöiden hyök­käilyä ei juuri tar­vin­nut pelätä, koska niiden pää­joukko oli tuolta alueelta tu­hottu. ja olihan heillä tuli pelotuksenaan, että vaaraa ei ollut.

Guajra, päällikkömme, oli ollut taivaalla pitkään nälissään, muttei var­maankaan puutteessa; olihan hänellä ollut tu­hotun ‘Kai­nuun’ kaikki ‘lehmipojat’ vapaassa käy­tössä. Avotulella grillattu kylmä, sopivasti savunmakuinen karhunliha ja murea hirvi maistui nyt tietysti Maan mannalta Guajral­lekin.

Simpukoilla ja muilla nilviäisillä kiehautettuna, kun vain muisti ottaa ne kuulat niistä simpukoista pois, on villi vaikutus naisiin; ja kyllähän meillä miehilläkin otti paremmin eteen niitä syötyämme. Raa’at simpukat olivat vielä tehokkaampia, kuin keitetyt. On vaan oltava tarkkana, että raaka simpukka on yhä elävä, kun sen syö, muuten saa kokea pahoja vatsanpuruja.

Päällikkömme Guajra ensin inhosi ajatustakin raakojen simpukoiden ja muiden nilviäisten syömisestä, mutta saatuaan tietää niiden edullisesta vaikutuksesta ihon kuulauteen sekä intiimin kanssakäymisen nautittavuuteen - haluahan hänellä ei koskaan ollut puuttunut - ahmi niitä suurella mielihalulla. Meinasi jopa piilotella muilta ja omia kyseiset merenelävät komentajan oikeudella itselleen. Minun täytyi selittää hänelle selvällä tiffrinkielellä, että nehän kuolevat ja pilaantuvat muutamassa päi-

Kuva 13 Guajran ei todellakaan tarvinnut kärsiä avaruuslentojen aikana, jos ei välttämättä halunnut, ainakaan puutteesta, kuten tämä Gron Tiffren tekemä ki­vipiirroskin hyvin osoittaa! Gronin kirjoitus kuvan takana kertoo: ’Päijät-Hä­meen’ päällikkö Guajra omi ja ah­mi suurella mielihalulla raakoja simpukoita.

vässä, ja siitä taas seuraisi hitonmoiset vain vatsavaivat.

Sellainen keltainen Maapallolta löytämämme muutoin syö­mäkelvoton hapan hedelmä sopi hyvin kalojen ja äyriäisten mausteeksi; nimitimme sen hedelmän, pitkän kinastelun jäl­keen, ‘sitruunaksi’. Muitakin ehdokkaita he­delmän nimeksi oli, mutta ‘sitruuna’ siitä hedelmästä nyt kuitenkin tuli. Sitruunan mehulla saa kivasti kokeiltua, onko simpukka elävä; jos sen liha värähtää, kun sen päälle puristaa sitruunanmehua, on sim­pukka elossa ja valmis syötäväksi. Jos taas mitään ei tapahdu, on sim­pukka kuollut ja syömäkelvottomaksi pilaantunut.

Heinätkin alkoivat elikoilta olla lopussa ja vasikat tarvitsivat kasvaessaan koko ajan enemmän heinää, joten oli syytä heti, kun moduulit oli huollettu, al­kaa rahdata karjaa Maapallon pinnalle. Lehmät, nupopäät kyy­töt, olivat ensimmäisiä, ne kun söivät ja paskoivatkin eniten.

Sonneiksi kasvaneita mulleja emme voineet liian paljon tilaa vievinä viedä alas, vain mullivasikoita, mutta olimme nähneet siellä ‘alkuhärkiä’, joskaan emme olleet vielä niitä maista­neet. Hoidelkoot nämä ‘alkuhärät' lehmiä, päätimme, kunnes mulli­kat olisivat sukukypsiä, ja pistimme suuremmat omista hä­ris­tämme lihoiksi, niistä saikin erittäin hyvää tartar-pih­viä, kun vain riiputti sisäfileitä riittävän kauan, että ne mar­moroitu­vat ennen raakapihviksi raastamista. Sipulia, suo­laa, mustapip­pu­ria, punajuu­ria ja raakoja, tuoreita kananmunia, joista sai eroteltua ruskuaisia, maustekurkkua, vahvaa sinappia ja Worchestershi­ren kasti­ketta sekä HP:tä, meillä toki aluksella oli, ja hillosi­puleita; vain kapriksia lautasen reunalle ei meillä valitettavasti enää ollut, joten tartar-­pihvi ei ollut nyt aivan täydellinen, mutta ava­ruus­alusolosuhteet huomioon ottaen aivan laadukas!

VIIDES TARINA ‘Yrjö’

Lähtiessämme takaisin kohti ‘Päijät-Hämeen’ suomaa turvaa lensin ensin meren, siis sen suuren veden ran­nikolle päin, sieltä otin kolmannen kiintopisteen ja merkitsin lennetyn matkan moduulin logiin ylös; nyt voi­simme paikantaa yksinkertaisesti vaikka harpilla ja viivoittimella tuon metsäaukion, vaikka kakki sinne pudotetut radiolähettimet sammuisivat.

Kun ‘Kainuun’ moduulin jälleenlöytyminen oli näin idioottivarmasti tuplavarmistettu, kiihdytin ylös, lähes pystysuoraan pois, ylempänä kään­nyin suuren mantereen suuntaan, koska ‘Päijät-Hä­meen' piti kiertää palloa sen pyöri­missuuntaan ja tar­koitus oli lähestyä sitä normaaliin tapaan ta­kaapäin. ‘Päijät-Häme’ oli kui­tenkin tehnyt täyskäännöksen, kun oli ajautunut väärälle kurssille ja se tulikin nyt yllättäen melkoista kyytiä meitä vastaan.

Koska Guajra ei ollut poistanut radiohiljai­suutta, en tiennyt risteilijän kurssimuutoksesta. Minun täytyi hätäpäissäni tyytyä vain vilkuttamaan pitkillä valoilla väistäessäni törmäyskurssilta ja kaar­taa perään, koska ‘Päijät-Hämeen’ telakointiaukot olivat etu­päässä aluksen peräpäässä, niin kuin telakointiaukot yleensäkin.

Minun oli siis käännyttävä ja lähdettävä takaa-ajoon. Kaarros vei moduulin planeetan jäisen pohjoisen napa-alueen ylle, en aivan navalle, vaan hieman navan alapuolelle, koska en tullut ottaneeksi huomioon välikaasun vastuksen puuttumista kiertoradalla; eihän täyttä telakoitumisnopeutta lentävää laskeutumismoduuliakaan nyt muutenkaan ihan paikallaan käännetä. Ja sieltä navan alapuolelta oli hiton vaikeaa radiohiljaisuudessa löytää takaisin ‘Päijät-Hämeen’ uudelle kurssille.

Kun kurssi viimein aikamme avaruutta haravoituamme löytyi, jouduin vielä jahtaamaan ylimääräisesti ‘Päijät-Hämettä’ takaa lähes puoli pal­lonympärystä ennen kuin tavoitin sen ja pääsin telakoitumaan.

‘Päijät-Hämeen’ telakointihallissa seisoi kolme lähes jo läh­tökun­toista las­keutumismoduulia ja loput viisikin olivat työn alla. Emäaluksella ei oltu poissa ollessamme turhaan nussittu.

Menimme, Guacimara, Dacil ja minä, risteilijän ohjaa­moon an­tamaan raporttimme Guajralle planeetan ala­kaasukehässä teh­dystä lennostamme, jota, siis koko kaasukehää, olimme ryhty­neet nimittämään ‘ilmakehäksi’, koska sen koostumus muis­tutti niin läheisesti sitä il­maa, jota olimme tottuneet hen­gittä­mään avaruus­aluksilla. Tämä ‘Uuden Maapallon’ il­make­hä haisi vaan kummalliselta. Myöhemmin nimesimme tuon hajun, tai ehkä pitäisi sanoa tuok­sun ‘raikkaaksi ulkoilmaksi’.

Raportoitavaa ei ollut paljoa; vain eläimistä, jotka olimme nähneet, ja kasvillisuudesta jotakin, sekä tie­tysti ‘Kainuu’ 112:den laskeutumismoduulin löytymisestä ja asentamistamme RSL-lisälähettimistä; niiden radiosuuntimasignaalit oli jo aluksella havaittu ja omiksi tunnistettu.

Joka tapauksessa ryhdymme nimittämään tätä pla­neettaa muinaisen kotimme mukaisesti pelkästään ‘Maa­palloksi’ tai tuttavallisemmin vain ‘Maaksi’; ei enää ‘Uudeksi Maapal­loksi’, kuten alkuun, koska sen ilmakehä ja biosfääri sopi ku­vauksiin, joita aluk­semme tiedostoissa oli; hitotko siitä, vaikka tämän ‘Maan’ topo­grafia erosikin täysin sen vahan ‘Maapal­lon’ topografiasta, jonka karttoja olimme innoissamme tutki­neet.

Tätä Maata kiersi sopivasti jopa aivan samanlainen pikku­planeetta, kuin vahaa Maapalloakin. Ryhdyimme kutsumaan tätä Maan kiertolaista nimellä ‘Kuu’, kuten esivanhempamme olivat kutsuneet alkuperäisen ‘Maapallon’ ‘Kuuta­’.

Raportoituamme meillä oli aikaa käydä suihkussa, pestä ham­paat ja ve­täytyä aluksen keskiosan leikkitilan, leikkihuoneen painottomuuteen. Paritteluvaljaita ei siellä enää ollut, ne oli palautettu niiden alkuperäiseen käyt­töön laskeutumismoduuleiden turvavöiksi, näin toiminta oli enemmän tai vähemmän poukkoilevaa, mutta sellaiseenhan me Guacimaran kanssa olimme erittäin tottuneet; Dacilin oli vaan pakko tottua.

Dacil aluksi pähkäili, josko häneltä yhdyntä vapaassa kellunnassa lainkaan kiinnostaisi; minä rohkaisin häntä ja kehotin rentoutumaan. Pian nuori nainen, kun olin jonkun aikaa lirkutellut, jo viritti soitintaan, kuin ensiviulisti solistikonserttia varten.

Koska alapuolellamme lilluva, keskikokoista, keski-ikäistä keltaista tähteä, jota olimme päättäneet nimittää yksikertaisesti ‘Aurin­goksi’, koska muut emotähdet - emme olleet nimittäneet kohtaamiamme emotähtiä auringoiksi, vaikka tiesimme, että ne aurinkoja ovatkin, koska tuon sanan nostattamat nostalgiset laineet olivat liian monesti yltyneet hillitsemättömiksi kyyneltyrskyiksi - näkyvät täältä vain tähtimäisinä pisteinä, joten sekaantumisvaaraa ei ollut, sisältäpäin laskettu­na kolmantena kiertävä, suunnilleen kahden asuinkelvottoman lähinaapurinsa kanssa samankokoinen kivi / vesiplaneetta oli oleva koh­talomme, ei syntyvyydensäännöstelystä ollut enää tarvetta välit­tää, eikä siten myöskään ehkäisystä.

Eikä sen puo­leen kortonke­jakaan kukaan pystynyt enää valmistamaan, koska meillä ei ollut enää kumipuita ja kaikki varastoissa ol­lut kautsu oli käy­tetty kumikäsineiden raaka-aineeksi. Tosin minä olin va­rastoi­nut ehkäisyvälineitä laskeutumismoduulini hansi­kas­lo­keroon var­muuden vuoksi melkoisen määrän; muutamia tuhan­sia kuuden kappaleen viikonloppupakkauksia, mut­ta nyt minulla ei ollut niitä mukana, ne olivat siellä laskeutumismoduulin hanskalokerossa. Annoinkin mennä ensi kertaa elämässäni iloisesti paljaalla, tulipa, mitä tuli!

Kuva 14 Gron Tiffre on tässä ikuistanut Dacilin näppäilemässä soitintaan. Kuva on tehty aivan selvästi myöhempänä ajankohtana, ei siis avaruuslennolla, koska Dacil oli tuohon aikaan vasta seitsemäntoistavuotias, ja tässä kuvassa hän on nainen parhaimmillaan. Gron on kaiken lisäksi kirjoittanut piirroksensa takapuolelle, että Dacil muka on itse ollut kuvan mallina; uskoisiko tuota.

Suomentajakaan ei havainnut heti ensikatsomalla, mitä soitinta Gron Tiffre on tarkoittanut! Vasta, kun piirroksesta tekemäni kopio oli seinällä ja olin astunut muutaman askeleen taaemmaksi, tuokin asia selvisi.

Lisääntykää ja täyttäkää Maa, jos sellaisen löy­dätte, mutta siihen asti: huolehtikaa helvetissä, että väestö aluk­sillanne ei kasva liikaa, muuta pitäkää kuitenkin huoli, että seuraava su­kupolvi kuitenkin syntyy, luki aluksen ohjesäännössä selvällä guanchien kielellä, tiffrillä, iskevän lyhykäisesti. No naiset oli­vat tulkinneet käskyn niin, että he olivat huolehtineet vuosituhansien ajan hedel­möittymisestään separoimalla sentrifugissa lypsyjakkaralla kortonkeihin tai, kun niitä ei milloin ollut ollut, mukeihin käsinlypsettyjen klitoriksen sijainnista tietämättömien miesten sperman ja lajittelemalla siitä näin ‘poikasiittiöt’ ‘tyttösiittiöitä’ kevy­empinä pinnalta pois niin hyvin, kuin vain pystyivät, eli suurimmaksi osaksi; ja jopa yli yhdeksänkymmenen prosentin varmuudella olivat siinä onnistuneetkin.

Tällä ‘tyttöspermalla’ olivat sitten lasipillin kanssa kei­no­siementäneet itsensä tarpeen mukaan. Jos me jokaisen suku­polven miehet, jotka olimme saaneet erioikeuden syntyä, emme kukaan olisi löytäneet, kuten minä olin tehnyt vuorollani, naisen klitorista, meitä miehiä oli siitetty aluksilla vain juuri sen verran, mitä naiset olisivat tarvinneet ‘sii­tokseen’, kuten he sanoivat, joita he olivat sitten lypsä­neet kaksi kertaa päivässä, kuin lehmiä ikään. Vain muutamat miessukupolvet olivat klitoriksen löytäneet ja heille ei sitten ollut käynyt ihan noin; mutta heidänkin kortonkeihin päätynyt spermansa oli vääjäämättä joutunut separaattoriin.

Tämä oli siis ollut totisinta totta, eikä kuulemma niin kovinkaan pitkää aikaa sitten; jopa vielä minunkin aikanani miehet useimmilla muilla risteilijöillä oli kuulemma lypsetty näin. Ja jopa tällä edistyksellisellä ‘Päijät-Hämeelläkin’ vielä vain sukupolvi aiemmin oli näin jouduttu tekemään. Naiset säilyttivät ‘Päi­jät-Hä­meen’ ohjaamossa lasivitriinissä tähän toi­mitukseen käytettyä lypsyjakkaraa ikään kuin muistona ja varoi­tuksena.

Syntyneet lapset, tytöt tietysti ennen kaikkea, mutta pojatkin, olivat kaikkien yhteisiä lapsia. Lasta imetti kuka maidossa oleva nainen tahansa; ei pelkästään lapsen oma äiti. Tämä tapa salli sen, että pojat voitiin sen enempää tunteilematta jättää navetta-alusten naisten kasvatettaviksi, koska pojat olivat yhtä hyvin näiden naisien poikia. No se siitä.

Kun viikon päästä palasimme takaisin palvelukseen, oli Gu­ajra saanut käännettyä risteilijän radan sellaiseksi, että se kier­si pla­neettaa, planeettaa, jota olimme siis päättäneet nimittää ‘Maa­pallok­si’, koska sen olosuhteet vastasivat niitä olosuh­tei­ta, joita etsimme, täsmälleen samalla nopeudella, kuin Maapal­lo pyöri ja saanut aluksen kohdistettua lähetti­mien yläpuolelle.

‘Päijät-Hämeen’ pitäminen tässä asemassa vaati kuitenkin jat­kuvaa pientä korjailua, koska risteilijä pyrki pyörimisliikkeen aiheuttaman ‘keskipakoisvoiman’ painamana valumaan jatku­vasti kohti planeetan ek­vaattoria; autopilotti piti kyllä paikan­nuksesta huolen melko hyvin, mutta silti ihmissilmää ja -kättä­kin jonkun verran tähän työhön tarvittiin.

‘Kainuu’ 112:den moduulin lähetin oli kuin olikin vaiennut, mutta onneksi pudottamani lisälähettimet toimivat; se seikka tuli helpottamaan laskeutumiskohdan löytämistä. Harppihommia ei tarvittaisi.

Ongelmanamme oli vielä ‘Kainuu’ 112:den eloton raato. Sitä ei voinut jättää ajelehtimaan ja putoamaan aikanaan hal­litse­mattomana Maahan. ‘Päijät-Häme’ olisi pystynyt hinaamaan sen toiseen avaruusnopeuteen, jolloin se olisi vapautunut Maa­pallon otteesta, häipynyt planeettojen väliseen melko tyhjään avaruuteen ja syöksynyt ehkä joskus Aurinkoon, mutta Aurinko olisi voinut ‘heittää’ sen kuitenkin takaisin Maapalloa kohti tuhoisin seurauksin.

Tämä hinausoperaatio olisi kuluttanut liikaa ra­jallisia polttoainevarojamme; siispä se navetanromu täytyi syöstä hallitusti Maahan niin, että törmäys aiheuttaisi mahdollisimman vähän hait­taa Maan eko­systeemille.

Mahdollisuuksia oli oikeastaan vain kaksi: valtameri, tai jää­tikkö. Elollisen peittämälle mantereelle syöksyessään olisi ai­heuttanut kaiken tuho­avan ekokatastrofin. Törmäys olisi saa­nut aikaan räjähdyksen, kymmenien kilometrien laajuisen törmäyskraatterin ja tuhansien kilometrien etäisyydel­le tuhoa aiheutta­van tulisen paineaallon, sekä nostattanut pö­lypil­ven, joka olisi pimentänyt Auringonpaisteen koko Maa­pallon pinnalta tyystin vuosiksi. Vilu olisi ehtinyt tulla ja eli­östö kuolla kylmään. Sa­nat ‘meri’, ‘manner’ ja ‘jäätikkö’ löy­simme ristelijämme muis­tista vanhoista tiedostoista, kuten paljon muuta­kin, mikä ei kuulunut empiiriseen sanastoomme.

Mereen syöstynä tuosta jättiläismäisestä kasvihuoneen­hy­lystä, vaikkakin ‘Kainuu’ 112 olisi osittain palanut ilmake­häs­sä, olisi jäänyt jäljelle kuitenkin niin paljon, että loiskauksen aiheuttama hyökyaalto olisi kiertänyt pallon ainakin yhden kerran, jos ei kahta, ja aiheuttanut arvaamatonta tuhoa ran­nikkoalueilla ja jopa melkoisen kaukana sisämaassa. Siispä jäätikölle.

Mutta missäpäin ‘Kainuu’ 112 nyt oli; se oli tyystin pimen­nyt ja vaiennut, näin ollen sitä oli lähdettävä jäljittämään. Gua­jra komensi minut ja naiseni, Guacimaran ja Dacilin, etsimään ‘Kainuu­ta’ heti, kun moduulimme 'Tuo tuolla nurkassa’ olisi huollettu.

Koska tämä pikkualus olisi oleva meidän ehkä pitkäaikai­nenkin työkalumme, se ansaitsi saada iskevämmän nimen, kuin 'Tuo tuolla nurkassa’. Kastoimme tämän nimikkomoduulil­lemme ennen etsintämatkaamme sattuneesta syystä ‘Yr­jöksi’. Tai oikeammin Guacimara oli kastanut jo sen.

‘Kainuu’ 112 löytyi vähän liiankin helposti, vaikkakin se löytyi Maan yöpuolelta, se kimmelsi kirkkaasti, kun ‘Yrjön’ kaukovalot osuivat siihen. Se oli, hitto vie, lähes sa­malla kiero­radalla, kuin ‘Päijät-Häme’, mutta me­nossa päin­vastaiseen suuntaan. Törmäysvaara oli jokaisella kierroksella melkoinen.

Ammuin pienen turvalähettimen elottomaan ‘Kai­nuun’ romuun uudelleenpaikantamisen helpottamiseksi. Noin pienen lähettimen signaalia ei pystyisi Maapallon pinnalta erottamaan avaruuden normaalista taustakohinasta.

Emme voineet ilmoit­tautua radioitse Guajralle, koska alusten välillä vallitsi vielä ra­dioidenkäyttökielto; meidän oli henkilökohtaisesti mentävä ’Päijät-Hä­meelle’ ilmoittautumaan henkilöitse.

Guajra pähkäili hetken ja päätti, päällikkö kun oli, että meidän on käytävä ‘Yrjöllä’ tönäisemässä ‘Kai­nuu’ 112:ta ja saattaa se siten sellaiselle kurssille, että oi­kea ilmakehäänsyöksymiskulma ja -kohta ehdittäisiin määrit­tää ennen kuin alukset törmäisivät kiertoradoillaan vääjäämättä joskus toisiinsa.

Palasimme ‘Yrjöinemme’ avaruuteen ja poikkeutimme sen avulla ‘Kainuuta’ puoli astetta itä-kaak­koon ja saimme sen näin sellaiselle kiertoradalle, joka kävisi muutaman kymmenen kierroksen aikana lähimmillään ehkä noin tuhannen kilometrin päässä risteili­jästäm­me, siis yhäkin mel­ko lähellä. Olihan 'Kainuu' jo itsessään satakunta kilometriä pitkä, joten tuhat kilometriä ei ollut oikeastaan etäisyys eikä mikään. Tämä kiertorata ylitti kuitenkin passelisti Maan pohjoisen jäätikön.

Palasimme ‘Päijät-Hämeeseen’ ja aloin suunnitella ‘Yr­jön’ ‘kärsän’, kun ‘kärsä’ irroitettiin, kiinnikkeisiin ja hydrauliikkaan liitettävää tartuntavälinettä, jolla ‘Kainuu’ 112 voitaisiin ohjata sopivaan syöksykulmaan ja -asentoon Maata kohti riittävällä nopeudella ja sellaisessa asennossa, että siitä palaisi il­makehän kitkan vaiku­tuksesta niin paljon, kuin mahdollista ennen kuin se räjähtäen tuhoutuisi jäätikölle.

Kun tarrain oli valmis ja ‘Kainuu’ 112:den alasajo laskettu, lähdimme suorittamaan tuon ison läävänromun hautajaisia, Guaci­mara, Dacil ja minä, ‘Yrjöllämme’.

‘Kainuu’ oli aika levällään, mutta silti jyhkeän massiivi­nen. Rujona levällään oikeastaan ehkä vieläkin massiivisempi, kuin ehjänä!

Kiinnitin tarraimen suuren aluksen riekaleisiin ja käänsin sen hitaasti ‘Yrjön’ avulla oikeaan asentoon, annoin muutaman kierroksen ajan sille vauhtia huudattamalla ‘Yrjön’ koneita täysillä suuren mantereen päällä ja käänsin ‘Kainuu’ 112:n lähes pystysuoraan syöksyyn kohti jäätikköä. Irrotin tarraimen, joka oli rakennettu vain tätä käyttöä varten, ‘Yrjöstä’ ja ‘Kainuu’ 112 aloitti pik­kuruinen tarrain sojossa tarunsa lopun.

‘Kainuun’ hylky syök­syi laskemassani pisteessä oikealla nopeudella Maan ilmake­hään. Alkuun levällään oleva romu leijaili ja kieppui ilmakehän ylimmissä osissa, mutta vauhdin Maan vääjäämättömän vetovoiman vaikutuksesta kiihdyttyä noin sataan metriin sekunnissa kitka sulatti ja painoi kasaan siipinä toimineet riekaleet sen ympäriltä ja lopullinen kuolonsyöksy alkoi.

Valtava soihtu liekehti Maan yössä, kun ‘Kainuu’ 112 ryskyi giganttinen ruho palamisen tuskasta vavahdellen tuhoonsa. Sitten seurasi mahtava räjähdys jäätiköllä. Jääkentältä nousi liekkien valaisema valtaisa höyry­pilvi, jätti­läismäisiä tulenheh­kuisia jääkimpaleita sin­koili satojen kilometrien etäisyydelle iskeymäkraatte­rista tuhoten kaiken tieltään. Kaukaa jäätikön reunoilta irtosi järistyksen voimasta pienempien mantereiden kokoisia jäälautoja, joista pirstoutui mahtavia jäävuoria ja näitä ajelehti myöhemmin kauas etelään. (Määritte­limme tosin ilmansuunnat vasta myöhemmin ja annoimme niil­le vas­ta sitten nimet.)

Höyrypilvi peitti pohjoisen osan Maasta kuukausiksi; tuona ai­kana lämpötila Maan pinnalla pohjoisessa nousi, koska alail­makehän lämpimät tuu­let kävivät tähän keinotekoisen ma­tala­painee­seen etelän puo­lelta ja sateet lankesivat vetenä jääla­keuksille su­lattaen mannerjäätikköä. Etelässä lämpötila puo­lestaan laski, kun pohjoinen kylmä kiersi yläkautta etelään, jossa koettiin selkeinä öinä yöpakkasia, mikä puolestaan ai­he­utti, kostean meri-ilman kohdatessa sen, lumimyrskyjä rannikoilla sellaisillakin alueilla, missä ei juuri kos­kaan ollut satanut edes vettä; lumesta nyt puhumattakaan.

Luonto alkoi kuitenkin kukoistaa, kos­ka Auringon päivällä lämmittämä maa sulatti lumen melko nopeasti ja sulavedet herättivät kuivaan maape­rään imeytyessään ehkäpä jo vuosisatoja tätä hetkeä odottaen uinuneet siemenet.

Koko tämän tapahtumaketjun summana jäätiköt kaikkialla, niin navoilla kuin vuorillakin, alkoivat sulaa, vedet virtasivat joissa valtoimenaan ja merenpinta alkoi nousta.

Noina sateisina kuukausina ehdimme saada kaikki laskeutu­mismo­duulit lentokun­toon.

Aivan ensimmäiseksi oli koulutettava jokaiseen mo­duu­liin päällystö ja lentäjät eli pilotit. Perustin tietysti heti lentokoulun ja aloin välittömästi vastaanottaa oppilaiden ilmoittautumisia teoriakurssille, jonka hyväksyttävä suorittaminen oli pakollinen jokaiselle niin huolto- kuin lentohenkilökuntaankin halukkaalle.

Päällystön oli osoitettava kirjallisessa kokeessa kiitettävää teorian hallintaa. Lentäjistä, jotka olivat melkein kaikki miehiä, ei monikaan osannut lukea, saati kirjoittaa, joten heille riitti hyväksyttävä arvosana teoriapuolen suullisessa kuu­lustelussa.

Viiden tunnin suullisen teoriaopetuksen jälkeen pilottioppilas pääsi ohjatulle ensilen­nol­leen. Muutama oppivaisin sai suorittaa laskeutumisen val­votusti risteilijämme moduulitelakointihalliin muutaman lentotunnin jälkeen; Guacimara ja Dacil jo toisella lentotun­nilla, heillähän oli jo kokemusta lentämisestä, ei tosin itse ohjaten, mutta kyydissä olivat olleet kumminkin. He olivatkin sitten ainoat päällikkötason naiset, jotka todella osasivat lentää laskeutumismoduulilla.

Ope­roimme oppitunneilla ensin näköyhteydessä ‘Päijät-Hä­mee­seen’, mutta ei aikaakaan, kun kiersimme lentueena jo ko­ko Maapallon! Laskeutumisharjoitukset tehtiin tuon Maata kier­tävän pienemmän planeetan, jota nimi­timme siis ‘Kuuksi’, pinnalle. Ilmalentoa il­makehässä pystyimme harjoittelemaan vain teoriassa, olinhan opiskellut risteilijämme tiedostoista ae­rodynamiikasta kaiken, mitä olin käsiini saanut. Koska en hal­linnut vielä ilmalentoa käytännössä mielestäni mitenkään hy­vin, en voinut sitä kunnolla opettaakaan.

Noin kuukauden kuluttua oli jokaiseen laskeutu­mismo­duu­liin koulutettu kohtuullinen päällystö nai­sista, joilla oli nyt teo­ria hallussaan, ja jotka pystyivät hätätapauksessa ehkä myös lentä­mään moduulilla. Varsinaiset pilotit olivat miehiä, koska naiset, Guacimaraa ja Dacilia lukuun ottamatta, olivat liian va­rovaisia tullakseen kunnon moduulilentäjiksi. Miehistä monet­kaan eivät, kuten kerroin, osanneet lukea, mutta rämäpäisem­pinä he kuitenkin oli­vat soveltu­vampia moduulilentäjiksi Maan joskus tiettävästi myrskyises­säkin ilmanalassa. Mittareiden lu­kemisen opettaminen, vaikkakin perimältään älykkäille, mutta silti läävässä kas­vaneille miehille oli han­kalinta. Onneksi mit­tarit moduulien kojelaudassa olivat analogisia, jolloin viisarien oikea asento oli merkittävissä erivärisin viivoin ja teipinpalasin kunkin mitta­rin lasiin.

Huoltotoimet jätin suo­siol­la naisille, koska ne hommat vaa­tivat huol­tokirjanlukutai­toa, ja hiuspinnejä. Naiset ymmärsivät, että huoltokirjan ohjeita, kun huomasin rinnastaa huolto-ohjeet ja kakkureseptin, on noudatettava kirjaimellisesti ja huoltotoimet on tehtävä yksityiskohtaisesti huoltokirjassa määritellyssä järjestyksessä, muuten ‘kakku’ lässähtää, ja siinä on kysymyksessä silloin lentäjien ja matkustajien henki!

Koska Maasta ei ollut vieläkään kuulunut muuta radiosignaa­lia, kuin asettamieni apulähettimien ääniviestit, poisti Guajra lo­putkin radiohiljaisuudesta, jotta koulutus sujuisi paremmin.

Monipuolinen harjoituslento-ohjelma ajettiin pikavauhtia läpi lä­hi­ava­ruudessa ja soveltuvin osin yläilmakehässä. Vii­mein homma alkoi olla hanskassa; äijät osasivat mitta­ri­lennon ja las­keutumisen, sekä avaruuslennon niin autopilotilla kuin manuaalilennonkin optisissa olosuh­teissa ja leijumisen paikallaan.

Minä pääsin naisistoineni, koska uusi lentohenkilöstö pystyi tästedes hiomaan taitojaan omatoimisesti, lähtemään uudelle tiedustelulennolle Maa­han. Laskeutumissuunta oli nyt toinen, kuin ensimmäi­sellä ker­ralla, vaikka ‘Päijät-Häme’ kiersikin Maata taas samaan suuntaan, kuin Maapallo pyörii, eli myötäpäivään, mutta nyt oikeassa paikassa, eli näytti pysyttelevän oikeastaan pai­kal­laan sen metsäaukion, tai paremminkin vain suuren mantereen kapeamman pään yllä. Aukiolta näki, jos osasi katsoa, ‘Päijät-Hämeen’ varmaan päivisin harmaana haamuna auringon valossa, iltaisin ja öisin se pakostakin loisti suurena avaruuspeilinä heijastaen Auringon valoa maalaamattomasta titaani-mangaaniseosrungostaan. Alukselta ei tietenkään nähnyt tuota aukiota ilman voimakasta kiikaria.

Laskeutuaksemme turvallisesti oikeaan paikkaan jouduin kiertämään muutaman kerran koko pallon ympäri. Näillä kier­roksilla ha­vain­noim­me Maan pintaa lähempää.

Meren ta­kana oli lähes Maan navalta navalle ulottuva kak­soismanner, jonka takana oli toinen, vielä edellistäkin suurempi meri, jossa siellä täällä saaria; yksi jopa oikein isokin, manner oikeastaan. Sitten tu­limme takaisin sille samalle suurelle mannermaalle, jonka toisen pään yllä ‘Päijät-Hä­me’ leijui. Mannermaan tässä leveämmässä päässä oli vasemmal­la melkoinen vuoristo, eli ‘Iso Mäki’, niin kuin me sen nimesimme, jonka huiput olivat jäästä valkoisia.

Tiesimme kyllä, mikä oli mäki ja minkä korkuisia mäkiä tuli nimittää ‘vuoriksi’. Ja kun vuoria oli jonossa, tiesimme sanoa niitä ‘vuori­jonoiksi’. Sitten taas, kun vuorijonoja oli useampia, nimitimme niitä ‘vuo­ri­jonostoik­si’, mutta sittemmin yksinker­taisuuden vuoksi vain ‘vuoris­toiksi’.

Ja mikä kaikkein ihmeellisintä, huomasimme, ettemme olleet planeetalla yksin; ison mantereen leveämmässä päässä erottui aivan selviä ihmisasutuksen merkkejä: leiritulien savuja ja suuri rakennustyömaa! Meidän tehtävämme ei kuitenkaan ollut tutkia nyt niitä, vaan etsiytyä ‘Kainuun’ pelastautumismoduu­lin laskeutumispaikalle.

Oikea paikka löytyi helposti, eikä jarrutuskaartokaan men­nyt, kuin vähän pitkäksi. Mutta ‘Kainuu’ -vainaan laskeutu­mismo­duulia ei näkynyt missään. Ei löytynyt edes sen laskuvarjoja enää puista, ne oli revitty alas ja viety köysistöineen johonkin pois. Oli vain tyhjä metsäaukio, lämpökilven keraamikappaleita, vähän ro­mutitaania ja -mangaania siellä täällä. Yhä toimi­vat sinne pudottamani varalähettimet olivat onneksi pysyneet piiloissaan, kuka sitten olikin ollut asialla.

Moduuli oli aivan selvästi rikottu paikalla, koska joi­takin osia oli jäljellä aukiolla. Mutta kuka ja miten.

Emme pystyneet, emmekä tietenkään uskaltaneetkaan näin kolmistaan ryh­tyä asiaa tämän tarkemmin selvittämään. Vaikka laskeuduinkin maahan, katsoin parhaaksi, että emme poistuneet aluksen välittömästä läheisyydestä muutamaa metriä kauem­mas.

Maan meille outo yllättävän suuri painovoima vaati meitä kehittämään aivan uudenlaisen liikkumistavan maakävelyn; tosin ensialkuun kukaan meistä ei uskaltanut kaatumisenpelosta ilman tukea ottaa askeltakaan, kunhan hajareisin ja horjuen seisoskelimme paikoillamme ja ihmettelimme tuulen ääntä puissa ja Auringon lämpöä ihollamme.

Naisille, varsinkin, kun he eivät olleet kehittäneet, toisin kuin minä, kävelylihaksiaan avaruusaluksen kuntosalien juoksumatoilla, jopa seisoskelu otti niin voimille, että heidän oli kohta levättävä. Ja mikäpä asento olisi heille ollut luonnollisempi jalkojenlepuutusasento, kuin käydä kontilleen. Guacimara oli alkuun itselleen kovinkin myrtsinä, kun häntä huimasi, eikä pystynyt alkuun muuta kuin konttaamaan. Lauhtui kyllä pian siitä, kun minä lepytin.

Maakävelymme ensiaskeleet olisivat varmaan olleet huvittavaa katseltavaa, mutta kohta jo juoksentelimme, muut paitsi yhä huimauksesta kärsivä Guacimara, ‘Yrjön’ ympärillä, kuin pienet lapset!

Kuva 15 Gron Tiffre on halunnut tässä kivipiirroksessaan esittää Guacimaran myrtsinä, kun Maan yllättävän suuri painovoima vaikutti häneen niin, että hän ei huimaukseltaan pystynyt, eikä jaksanutkaan seisoa. Onneksi Gron tiesi, mikä lohdutti Guacimaraa. Olisitko Sinä, hyvä lukija, lohduttaa Guacimaraa tuossa tilanteessa?

Avotulen, pienen nuotion toki teimme, emme mitään kokkoa, suurta rasia, sellaisen teko ei luullakseni olisi onnistunut meidän kirjoista oppimillamme tulentekotaidoilla.

Meillä oli muutama tyhjä tynnyri mukanamme, annoimme niiden täyttyä ‘raikkaalla ulkoilmalla’ viedäksemme sitä muiden haisteltavaksi. Telmimme tynnyreiden täyttymistä odotellessamme tuoreessa heinikossa. Kun oletimme tynnyreiden olevan täynnä ‘raikasta ulkoilmaa’ suljimme niiden kannet ja nostimme ne ‘Yrjön’ kyytiin.

KUUDES TARINA Ensimmäinen partioretki Maassa

Meitä oli siis liian vähän tehdäksemme tiedusteluja ym­pä­ris­tössä, ja pelottikin pirusti, joten oli palattava ris­teilijälle.

Väki kokoontui nenät herkkinä tuomiemme tynnyrien ympärille niiden avaamista odottelemaan. Pettymys oli suuri, kun yksi kerrallaan avaamamme tyhjät tynnyrit haisivatkin sitten vain tyhjiltä tynnyreiltä, jok’ikinen; ‘raikkaasta ulkoilmasta’ ei hajuakaan. Saimme tosissamme ja vakuuttamalla vakuutella, että ilma Maassa ei todellakaan haise tyhjiltä tynnyreiltä.

Korostin, kuinka tärkeää oli jokaikisen ryhtyä oitis kehittämään alaraajojen lihaksistoja ennen laskeutumista tuon planeetan pinnalle, muuten ei siellä liikkumisesta tulisi mitään. Guacimara ja Dacil pystyivät todistamaan tuon, he kun olivat joutuneet olemaan kontillaan melkein koko maassaoloaikamme. Minulla ei tietenkään ollut, eikä ole vieläkään, pahaa sanottavaa siitä, että tytöt ovat kontillaan, mutta niinkeinoin on huono ja hidas liikkua. Kaikkien salien kaikki kuntosalivuorot varattiinkin tuota pikaa. Oli onni, että olin tullut huoltaneeksi niiden laitteet omaksi ilokseni!

‘Yrjön’ huoltoon meni taas viikko, jonka jälkeen läh­dim­me useamman laskeutumismoduulin ja noin kahdensadankuuden­kymme­nen ihmi­sen joukolla tutkimaan paikkaa, jossa ‘Kai­nuun’ kadonnut pelastautumismoduuli oli ollut. Kaikkien alusten istuinvyöt oli asennettu aluksiin takaisin alkuperäi­seen käyttöönsä, turvavöiksi.

Uusien ilmalentäjien, koulutin avaruuslentäjistä ilmalentäjiä tä­män matkan aikana, meno Maan ilmakehässä oli alkuun hyvin horjakkaa; hehän osasivat vasta oikeastaan vain avaruuslen­tä­misen alkeet, mutta kun he saivat ilmalentämisen juonesta kiinni, nämä hurjat tahtoivat vähän kisailla. No minulla ei ol­lut mitään sitä vastaan; ja taisinpa itsekin osallistua näihin ‘tai­to­lentoesityksiin’.

Kuitenkaan aikaa kovin pitkään leikittelyyn ei meillä ollut, oli ryhdyttävä lentokoulutuksen viimeiseen ja vaikeimpaan osaan: tarkkuuslaskeutumisen harjoitteluun Maapallon olo­suhteissa. Olinhan harjoittanut lentäjiä Kuussa, mutta paino­voima Kuussa on vain kuudennes siitä, mitä se on Maassa, eikä Kussa tuule.

Paras tietämäni alue tähän harjoitteluun oli eteläisemmän mantereen suuri ruohotasanko, jossa ainoina esteinä olivat melko harvakseltaan kasvavat tasalatvaiset puut, ja tietenkin eläimet, joita eli tasangolla runsain mitoin, mutta us­koin eläinten kuitenkin väistävän laskeutuvan moduulin tieltä.

Jokainen lentäjä, ei siis pelkästään se, joka sattui olemaan puikoissa, vaan myös ne, jotka olivat harjoitelleet lentämistä aiemmin ja olivat nyt vain kyydissä, suoritti ensin puolentusi­naa laskeutumista vain johonkin summittaiseen paikkaan ta­sangolla, sitten annoin jokaiselle tarkan, mutta vielä avoimen laskeutumispaikan, johon täytyi osua. Kun laskut viimein me­nivät nappiin, harjoiteltiin vielä niiden tasalatvaisten puiden lähellä laskeutumista väistellen puiden oksistoa.

Koko harjoitussession aikana romuttui vain yksi moduuli, eikä sekään romuttunut varsinaisessa laskeutumisessa, vaan sen kimppuun hyökkäsi suurin yksilö sellaisesta erittäin kook­kai­den, harmaiden möhkälemäisten eläinten, joilla oli pitkä nenä ja joillakin sarvet suussa, laumasta ja survoi siitä kyljen sisään, eikä moduulin alaosa enää pysynyt kunnolla kiinni sen ylä­osassa, jonka yhteydessä ohjaamo ja lentogeneraattorit olivat. Tällaisena aluksesta tuli käyttökelvoton, kuka nyt tekisi mitään pelkällä lentävällä ohjaamolla?

Onneksi kukaan ei loukkaantunut tässä eläimellisessä hyökkäyksessä ja kaikki mahtuivat muiden mo­duulien kyytiin. Näille eläimille anoimme nimen ‘norsu’, vaikka toiset pitivätkin nimeä ‘elefantti’ parem­pana. Muut eläimet väistivät meitä suosiolla, emmekä me puo­lestamme sitten nimitelleet niitä.

Ehdimme kaikki onneksi viime hetkellä nousta taas ilmaan, kun pari suurta sarvikuonoista kaljua eläintä jo yritti hyökätä meidän kimppuumme. Toinen oli pienempi, kuin se toinen, eikä se pienempi oikeastaan hyökännyt; sen täytyi olla sen isomman pentu. Se isompi sarvikuonoinen raivosi sitten sen jättämämme moduulinromun kimpussa. Emme nähneet sitä eläintä enää seuraavina päivinä; toivon mukaan niitä ei esiinny myöskään siellä, mihin tulisimme harjoiteltuamme oikeasti laskeutumaan.

Kun harjoittelujakso oli muutamassa päivässä ohi ja laskeu­tuminen pienillekin metsäaukioille tuntui olevan kohtuullisen vähäriskistä, otimme suunnan takaisin varsinaiselle tehtäväalu­eellemme.

Yksikään alus ei luonnollisesikaan laskeutunut suo­raan koh­teeseen, vaan olin tiedustellut jokaiselle las­keutu­mis­mo­duulille oman laskeutumispaikan riittävän läheltä, muutaman kilomet­rin etäisyydeltä sitä paik­kaa, eli metsäaukiota, josta ‘Kainuu’ 112:den moduuli oli kadon­nut. Itse laskeuduin lähim­mäksi kohdetta, metsäaukion korkeimmalle kohdalle, sen auki­on reu­naan; näin varmistin, että muut voisivat ottaa suuntiman ‘Yr­jön’ RSL-radiomajakkaa kohti; näin he eivät ehkä eksyisi.

Kun olin saanut varmistuksen kaikilta moduuleilta, että ne olivat onnellisesti maassa, pyysin kunkin aluksen päällikköä ilmoittamaan, josko he saivat otettua RSL-suuntiman ‘Yrjöä’ ja meitä kohti. Jos äänisignaali ei ollut kyllin selvä, kehotin lähettämään ryhmän radiosuuntijan lähimpään korkeampaan maastonkohtaan tai kiipeämään puuhun, ei kuitenkaan niin etäälle, että näköyhteys muuhun ryhmään olisi kadotettu - näin ei joukostaeksymisiä pääsisi tapahtumaan - ja ottamaan lähtösuunnan sieltä sekä painamaan muistiinsa kulkusuunnalta jonkun selvästi erotuvan maastokohdan, muita korkeamman puun, esimerkiksi, riittävän kaukaa. Kun kaikilla oli suunnat selvillä, komensin joukot matkaan.

Suunnistustaitomme maastossa oli suoraan sanoen onneton, sehän on selvää, eihän kukaan meistä ollut koskaan edennyt mihinkään suuntaan maastossa, ollut edes maastossa aiemmin, ja nyt täytyi edetä yhteen suuntaan, mutta onneksi pystyimme pitämään keskusteluyhteyttä toi­siimme radioit­se. Eikä vain ‘Yrjön’ RSL-majakan, vaan myös aukion laidalle pudottamieni lähettimien­kin radioäänisignaalit olivat selkeästi kuultavissa.

Toinen onni oli, että ‘Kainuu’ 112:den kuolonsyöksyn nos­tattamat höyrypilvet oli­vat haihtuneet lähes kokonaan ja Au­rin­ko paistoi täydeltä te­rältä, joten Auringostakin kykeni ottamaan vähän suuntaa, muuten muu joukkomme olisi eksynyt meistä, siis minusta, naisistostani sekä ‘Yrjön’ mukana olleista matkalaisista, täysin.

‘Kolmosen’ porukka löysi aukiolle ensimmäisenä ja onnistuin heidän neuvolillaan, miten kulkea suoraan useampia askeleita kompas­tumatta, ohjat­tua muutkin paikalle. Tietysti aukion reunoille jä­tettyjen lähettimien ja 'Yrjön' sähköiset viestit auttoivat heitä suuntimisessa.

Johtui ehkä mielikuvituksen puutteesta, että muille aluk­sille ei tullut annetuksi nimeä, vaan vain pelkkä numero. Mutta ‘Yrjö’ oli ‘Yrjö’ ja ‘Yrjö’ oli ‘ykkönen’.

Jo toisena päivänä laskeutumisestamme olimme kaikin koossa oikealla met­sä­aukiolla.

‘Yrjö’, josta siis käytimme koodinimeä ‘ykkönen’, toimi seistes­sään aukion korkeimmalla paikalla näkyvänä kiintopisteenä, kun rupeai­simme syötyämme ja levättyämme haravoimaan maastoa. Toiset alukset olivat koodini­miltään ‘kakkonen’ ja ‘kolmonen’ jne. Emme maininneet edes sanoja ‘alus’ tai ‘moduuli’ kertaakaan, vaikka ei ollut vaaraa, että meitä ymmär­täisi kukaan muu, kuin ‘Kainuu’ 112:den nai­set, jos nyt he yleensäkään oli­vat pelastuneet ja yhä hengissä, koska muuta älyllistä elämää ollut havaittu. Mutta varma on aina varmaa.

Maan painovoima yllätti monet meistä, koska se oli suurempi, kuin se, mihin olimme aluksellamme tottuneet, mutta muuten siedettävä; se vaan kulutti voimiamme, ennakoivasta juoksumattoharjoittelusta huolimatta, enemmän, kuin tarpeek­si, ja mätkähtelimme tuon tuostakin pitkin pituuttamme. Sekös nauratti meitä makeasti; jouduimmekin monesti levähtä­mään makeiden naurujen jälkeen ennen kuin pystyimme jatka­maan matkaa. Koko metsä kaikui raikuvasta naurusta, sillä sitkeästä opettelusta huoli­matta aina muutama oli hullunkurisesti nurin. Kaatuileminen pysyy varmaan viihdyttämään ihmisiä vielä vuosia, mutta en usko, että se liian helppona huvina jaksaa naurattaa enää tule­via sukupolvia.

Minunkin oli käytävä useasti makuulle nauraa hekottamaan ja usein muutenkin, kohtelias mies kun olen, Guacimara ja Dacil istuivat sitten mi­nun päälleni joko nauramaan tai lepäämään. Varsinkin Dacilin selkä tuppasi hänelle - ja muillekin - oudossa pystykävelyasennossa ensialkuun oudokseltaan väsymään ja kipeytymään, koska hän oli riisunut lennon aikana käyttämänsä selkää oivasti tukevat avaruussukeltajan vermeet. Guacimara kipaisi Dacilin vermeet ‘Yrjöstä’ ja Dacil puki ne takaisin ylleen.

Kivaa minulla oli tyttöjen kanssa muutenkin koko ajan!

Pieniä, kuusijalkaisia ötököitä, joilla oli jaokkeellinen ruu­mis, hyökkäili kimppuumme, kun meillä oli kivaa havunneulas­matolla, mutta ne ötökät olivat vain älyt­tö­miä luontokappalei­ta, eivätkä ymmärtäneet jär­kipu­hetta, purivat ja kuseksivat vain.

Kuva 16 Kuten tästä Gron Tiffren kivipiirroksesta huomaamme, Dacililla esiintyi lievää notkoselkäisyyttä. Selkäkipujen välttämiseksi hänen oli käytettävä lentojen aikana ja alkuun Maassakin avaruussukeltajan selkää tukevia vermeitä.

Kostealla sammalella näitä käveleviä ötököitä ei ol­lut, mut­ta silloin iskivät pienet lentävät verenimijäötö­kät, näilläkin kuusi jalkaa ja jaokkeellinen vartalo, suurina pil­vinä kimp­puumme; järjettömiä luonto­kappaleita kaikki tyynni. Emme an­taneet näille kiusanhengille edes nimeä, niin paljon ne eivät meitä häirinneet, eikä niistä ollut syötäväksi.

‘Kainuu’ 112:den pelastautumismoduulia ei tietenkään au­ki­olta löytynyt; senhän olimme havainneet jo edellisellä len­nolla, eikä aukiokaan ollut niin tasainen ja vähäkas­vustoinen, kuin ilmasta näytti, tai me pikaisella käynnillämme olimme luulleet; maan peitti tiheä, reunamilta jopa lähes läpitukematon pen­saikko ja pensaiden alla oli paikka paikoin louhikko.

Jaoin väen moduulikohtaisiin ryhmiin ja annoin jokaiselle ryh­mälle oman osansa aukiosta tarkkaan tutkittavaksi. Ryhmät löysivät aina joskus jotain, mutta lähemmässä tarkastelussa to­tesin löytöjen alkuperäksi Maapallon. Viimein ‘viitosen’ ryhmä löysi ensin pätkän sähköjohtoa ja sitten aukion keskelle vievän, aivan vasta poluksi tallautuneen kulkutien. Polulta löytyi vii­mein runsaammin jälkiä ja muita johtolankoja. Vihdoin polun päästä löytyi se tasainen paikka, jolla alus oli ollut, ja jolla me­kin olimme edellisellä lennollani käyneet. Meidän edelliskäyntimme aikainen nuotinpohjammekin löytyi tuon paikan läheltä, niin kuin pitikin.

Kasvillisuus paikalla, jossa ‘Kainuu’ 112:den moduuli oli ollut, oli tamppaantunut tantereeksi ja siihen oli jäänyt pieniä moduulin osia, abiko­-liittimiä, pultteja, muttereita ja sen sel­laista. Pai­kalta oli viety tavaraa sen jälkeenkin, kun olimme käy­neet aukion ym­päristön ilmasta kartoittamassa, sen voi ha­vaita monenlaisista jäljistä, vaikka tässä välissä oli satanut, sade ei ollut huuhdellut pois kaikkia purkutyön jälkiä.

Kaikki suurempi metalliromu ja melkein kaikki pikkuosatkin oli viety pois.

Kenen intressissä oli ollut laskeutumisaluksen sär­kemi­nen? Ja miksi? Aluksen naiset itse tuskin olivat olleet asialla, koska mm. sähköjohtimia oli aivan selvästi vain revitty irti.

Teimme nuotion tälle tamppautuneelle tantereelle, poimimme, paistoimme sekä söimme muutamia ‘jäniksiä’ ja ryhdyimme miettimään. Kun ilta tuli, kävimme nukkumaan aluskohtaisina ryhminä nuotion ympärille. Painauduimme aivan kiinni toisiimme, ettei tulisi kylmä. Seuraava päivä meni miettiessä, suojaavien lehväkatosten rakentelussa ja kunnollisten tulien tekemisen opettelussa. Illalla olimme sitten jo paljon viisaampia, kuin aamulla.

Nukuttuamme seuraavan yön lehväkatosten alla kunnon tulen loimussa, päädyimme johtopäätelmään, että planeetalla täytyi olla älyllistä elämää, ainakin jonkin­moista. Kuitenkaan, vaikka ehkä älyllistä, niin, kuten jäljistä näki, niin ainakaan tekniikasta ei kyseinen eliölaji ymmärtänyt höhkäsen pöläystä; eivät osanneet edes säällisesti purkaa yhtä pelastautumis­moduulia, joka nyt on niin lapsellisen helppo pur­kaa.

Aukiolta lähti polku, jolla oli selvästi ihmisten, mutta myös toisten, meille outojen kahdella jalalla kävelevien lattajalkais­ten oli­oiden jättämiä jälkiä. Lisäksi polulla oli pätkän matkaa kulkenut suurehkoja kavioeläimiä. Tiesimme, että nuo kavioeläimet olivat ‘he­vosia’, olimmehan yhden sellaisen aukiolta jo poimineet, paistaneet sekä maistaneet ja her­kulliseksi, joskin vähärasvaiseksi todenneet, mutta tällai­sia lat­tajalkaisia kulkijoita emme olleet vielä ennen tavanneet, joten emme tienneet, olisivatko ne edes syötäviä.

Hevosten jäljet olivat muiden jälkien päällä, joten hevoset olivat kulkeneet polulla myöhemmin, kuin muiden jälkien jättäjät. Mutta kumpaan suuntaan hevoset olivat kulkeneet, siitä emme päässeet yksimielisyyteen.

Polulta löytyi myös jälkiä siitä, että ihmiset eivät olleet kulkeneet aivan omatahtoisesti, aika ajoin he olivat aivan selvästi haranneet vastaan, eli heitä oli kuljetettu väkisin. Tästä päättelimme. että ‘lattajalat’ olivat ai­van varmasti vihollisia. Päättelyllä selviää oudoistakin asioista.

Lähdimme paritellen seuraamaan polkua, mutta ei polulla, vaan varovaisuuden vuoksi jokainen ryhmä pareittain avorivissä näköyhteys säilyttäen polun toisella sivulla, vaikka jonossa polulla olisi ollut helpompi kulkea, koska sitä kulkiessa kaatuili vähemmän. Itse kuljin parini Dacilin kanssa ensimmäisen ryhmän johtajana uloimpana polusta. Dacil kulki edessäni, pystyimme näin tarkkailemaan ympäristöä molemmat; minä näin pitempänä Dacilin pään yli. Jos Dacil olisi kulkenut minun takanani, hän ei olisi nähnyt muuta, kuin minun selkäni.

Kun Dacilin selkä väsyi, hän kävi kontalleen lepuuttaakseen selkäänsä - hänen selkänsä tuppasi väsymään, koska hänen vermeensä ei pysyneet kyllin tiukalla, minun oli hänen pyynnöstään ensin riisuttava häneltä vermeet pois, sitten laitettava käteni takaapäin hänen vyötärönsä ali antaakseni hänen selkänsä levätä näin nostamalla häntä vyötäröltä. Ja tietäähän tuon, että aikaa kului ennen kuin Dacililla oli vermeet taas päällä ja kiristetty, joten matka edistyi, kuten ymmärrettävää on, näin vähän väliä paritellen hyvin hitaasti. Kun lentävät ötökät hyökkäsivät kaiken lisäksi alinomaa kimppuumme, niiden läiskimisestä syntyi vielä lisää lätinää, joten mitenkään hiljaistakaan ei kulkumme ollut!

Metsä vilisi eläimiä, muitakin, kuin niitä edellä mainittuja ötököitä, ‘lattajalkoja’ ja ‘hevosia’. Näistä elikoista ainakin ‘hevoset’ ja ‘jänikset’ olivat siis ihan syötäviä. Mitkä muista Maan elu­koista olivat syö­täviä, sitä me emme vaan tienneet, meidän täytyi sen takia maistaa vähän kaikkia. Melkein kaikki olivat syötäviä. Varsinkin ne hirveän suuret elikot, joilla on joskus sarvet pääsään, nimitimmekin niitä ‘hirviksi’, ovat oikein maukkaita!

‘Siilit’ ja ‘päästäiset’ eivät ole syötä­viä.

‘Karhuksi’ nime­simme sellaisen suuren, karvaisen elikon, joka karjui ja pisti kovasti hanttiin ennen kuin saimme sen syödyksi. Tietenkään eivät, en tainnut mai­nita, koira- ja kissa­eläimet olleet syötäviä. Jos en tuota tullut aiemmin mainin­neeksi, niin mainitsenpa asian varmuuden vuoksi nyt tässä.

Karhujen ja hirvien poimintaa helpotti huomattavasti, kun keksimme kiinnittää mukanamme olleita leipäveitsiä lujasti vahvaan nuoren näreen runkoon, jolloin veitsellä pystyi iske­mään kauempaa, karhun käpälöidenkin ulottumattomista. Tällä välineellä pystyi myös heittäen poimimaan pakenevan eläimen matkan päästä, kun vähän opetteli. Tälle osaavalle työkalulle annoimme nimen ‘keihäs’ ja neuvoimme sen val­mistuksen ja käytön myöhemmin muillekin.

Kuva 17 Tämä Gron Tiffren kivipiirros esittää vermeet päältään riisunutta Dacilia, joka, Gronin itsensä mukaan, ‘matkatessaan Maan yllättävän suuressa painovoimakentässä lepuuttaa väsynyttä selkäänsä ja vielä heikohkoja jalkalihaksiaan’. Piirroksen luomisen todellinen syy sekä matkanteon hidastumiseen johtaneet tosiseikat käyvät kuvasta oivasti selville. Ei yksikään nainen seiso tuossa asennossa vain lepuuttaakseen selkäänsä, ainakaan kovin kauan!

Eläinten poimiminen metsästä ei toki ole mitään helppoa hommaa, mutta tointa voi keventää iloisella yhteislaululla. Esimerkiksi seuraava laulu sopii hyvin karhunpoimitaan:

‘:,: Lähtekäämme kar­hunpoimintaan reisijärven rantaan :,:.

:,: Siel’ on karhu kellillänsä, joka poimia antaa :,:.

:,: Karhun suu on karvainen, mutt’ metsämies ei pelkää :,:,

:,: pistää keihään karhun suuhun, ai, ai, ai karhunsuuhun,

pistää keihään karhun suuhun ja suolapussit sen selkään ...*

Raakana emme toki noita eläimiä syöneet, vaan paistomme ne avotulella; suolajauhettakin oli mukana, kuten laulun sanoistakin käy ilmi, mutta pippuri olisi tehnyt gutaa, ja varsinkin sinappi; ihan kaikkeen ei sentään ollut varau­duttu.

Huomasimme myös monet kasvit olivat syötäviksi, esimerkiksi ‘nokkosesta’ sai keitettynä yllättävän hyvää soosia hevospaistille, vaikka ei uskoisi, koska raakana se poltteli kielen pateille. Kas­vien syönti sellai­senaan ei ole mitenkään miellyttävää, joten se ei voi olla hyväksi terveydellekään; lihan lisukkeena ne ovat ihan käypiä ja siten nautittuna maukkaita, varmaan näin nautittuna saattavat jopa edistävät terveyttä.

Etenimme varoen tässä meille oudossa ympäris­tössä: olim­mehan eläneet vain avaruusaluksilla. Jossakin kuitenkin mätti; tunsimme, että meitä tarkkail­tiin. Miksi hitossa emme olleet ottaneet koiria mukaan.

Olimme juuri syömässä jollain niityllä tai aukiolla nuotiolla paistamaamme sellaista hirveän suur­ta, sarvipäistä eläintä, jonka olimme siis juuri nimenneet ‘hirvek­si’, avotulella var­taassa paistettuna, kun metsikön reu­naan polun päähän ilmestyi joukko kumaraisia, karvaisia otuksia, jotka liikkuivat kahdella ja­lalla, mutta eivät näyttä­neet miltään ydin­fyysikoilta, tai ava­ruuslentäjiltä. Meidät oli huomattu. Nämä elikot, tai mi­tä lie­ni­vätkään, eivät, niin pää­timme, olleet varmaan­kaan ihan syötä­viä, joten emme varsinaisesti lähteneet poimimaan niitä.

Minä ja naiseni Dacil ja Guacimara, koska me kolme olimme

*Gron Tiffre on runoillut tätä laulua monen monta säkeistöä, mutta ne ovat liian rivoja - niissä kerrotaan ruokottomia juttuja mm. talitintistä, sen pimpistä ja käestä - tässä yhteydessä julkaistaviksi, joten olen kääntänyt vain osan ensimmäistä säkeistöä tähän. (Ensio Olut)

kokeneimpia, otimme turvaksemme ainoan, mitä meillä eläin­ten poimimiseen käyttämiemme kirveiden, veitsien, keihäiden ja viikattei­den lisäksi oli, eli teim­me kuvista karahkoista ja pitkistä hei­nistä tiukat niput, otimme niihin tulen nuotiosta ja lähdimme polkua pitkin kulkemaan olioita kohti. Joukkio lähti hyökkäyk­seen meidän suuntaamme, mutta ei uskal­tautunut kymmentä metriä lähemmäs; ne aivan selvästi pelkä­sivät tulta!

Oliot, ulkonäöltään, kuin ihmisten irvikuvat, irviöt, näyttivät keskustelevan keskenään yläraajoillaan huito­malla, yksi osoitteli kovasti meitä kohti, mutta muut vain kyy­ristelivät, ja kyllä ne jonkunmoista kovaäänistä pulinaa ja äli­nääkin pitivät, mutta mitään ymmärrettävää puhetta se ei ollut.

Emme antaneet niiden huomata, että meitäkin pelotti, mei­dän oli vaan jatkettava tasaista kulkuamme rinta rinnan olioita kohti; elikot perääntyivät vastentahtoisesti. Ennen metsän laitaa katsoimme kuitenkin parhaaksi kääntyä rauhallisesti takaisin, koska risunippumme eivät palaisi loput­tomiin. Oliot yrittivät tulla perässämme, mutta luopuivat ai­keestaan, kun otin puo­lestani muutaman kiireisen askeleen niitä kohti. Mutta, kun käännymme, ne lähtivät tulemaan uudestaan meitä kohti. Nyt tein pitemmän röyhkeän valehyökkäyksen, tömistin voimallisesti maata toisella jalallani ja olin sohaisevanani niitä tulella. Minun uhkailuistani säikähtyneinä metsän­elä­vät syöksyivät pois aukealta ja ryhtyivät pitämään kiireistä palaveriaan aukion reunametsikön suojassa eivätkä enää yrittäneet seurata, vaikka me peräännyimme takaisin muiden seuraan.

Oliot häipyvät kotvan päästä yhtä hiljaa, kuin olivat ilmes­ty­neetkin; vain parvi ‘pöllöjä’, tai jotain lintuja, mitä lienivät­kin, lehahti ilmaan. (Mehän emme tunteneet oikeastaan muita lin­tuja, kuin kanan, kalkkunan ja pulun, ja joku meistä epäili, oli­siko ne linnut olleet ‘pöllöjä’, kun eivät olleet mitään edellä mainituista. Niinpä päätim­me nimit­tää kaikkia lentäviä, joilla on sulat, ‘pöllöiksi’.)

No ‘pöllöjä’, tai ei, kyllä jälkipolvet selvittäisivät asian. Nyt oli tärkeintä löytää ‘Kainuu’ 112:den naiset. Aihetodisteet, var­sinkin, kun kävimme tarkastamassa näiden olioiden jättä­mät jäljet ja havaitsimme ne samanlaisten lattajalkojen jättä­miksi, kuin polullakin olleet, viittasivat siihen, että äskeisillä olioilla oli sormensa pelissä. Jospa olisimme tienneet, kuinka konk­reetti­sesti.

Meillä ei ollut edes minkäänlaisia aseita mukana, vain kir­veet ja ne muut vähät, mitä olimme ottaneet risteilijältämme mu­kaamme, rauhaara­kastavia kun olimme, joten tyydyimme merk­kaamaan paikan piilottamalla radiolähettimen polun päähän puseikkoon sen niityn reunalle.

Päätimme palata näine hyvinemme moduuleillemme.

SEITSEMÄS TARINA Irviöt

Kunkin ryhmän etsiytymistä takaisin juuri omalle laskeutu­misalukselleen helpotti moduulien lähettämät toisistaan poik­keavat RSL-radio­äänisignaalit ja ryhmien käytössä olleet radio­suun­tima­laitteet. Meidän maastossaetenemistaitommekin olivat kehitty­neet huimasti!

Kun löysimme minun komennossani olevan moduu­lin luo, sen kimpussa oli jo kaksi samanlaista karvaista irviötä, kuin olimme metsikönlaidassa nähneet, puretusta pelastusmoduulista ja ‘Yrjön’ lukitsemattomasta työkalupakista saamine meisselei­neen ja jakoavaimineen sekä maasta poimi­mine kivineen. Tosin ruuvimeisselillä ja jakoavaimilla ei - niin teknisesti kehittyneitä työkaluja kun ne ovatkin - eikä kivilläkään sen­tään pystynyt saamaan mitään irti sen malli­sesta uudehkosta laskeutumismoduulista kuin ‘Yrjö’; pe­ruutuspeilin ehkä olisivat juuri saaneet irti, jos olisivat olleet siitä kiinnostuneet, toisin kuin ‘Kainuu’ 112:den pelastautumismoduulista, joka oli satoja, ehkä jopa paria tuhattakin vuotta vanhempaa mallia, vain yhtä käyttökertaa varten suunniteltu ja jonka sisään pääsi hätäpoistumisportaita pitkin ikkunan kautta edes särke­mättä ikkunaa, koska sellaisen aluksen ikkunat aukeavat auto­maattisesti laskeutumisen jälkeen helpottamaan aluksesta pois­pääsyä.

Oli selvää, että tuollaiset irviöt olivat särkeneet ‘Kai­nuu’ 112:den pelastautumismoduulin ja saaneet siihen työhön jopa työkalutkin aluksen omasta työ­ka­lupakista. Naarmutettua kyllä meidän laskeutumismoduuleitammekin niil­lä saivat.

Ryntäsimme metsän siimeksestä karjuen ja karmeasti kirvei­tämme heilutellen. Karvairviöt luikkivat kiireesti tiehensä, kun huo­masivat mei­dät. Poi­mimme metsästä irviöiden säikäyt­tämänä aukiolle syöksyneen hirven ja pari pienempää sarvipää­tä, ‘poroa’, ‘peuraa’, syty­timme nuotion ja paistoimme saaliin, ei­neh­dim­me osan, loput pakkasimme ‘Yrjöön’ mukaan ja len­simme, kuten muutkin laskeutumisaluksemme, pois, takaisin risteili­jällemme ‘Päijät-Hämeelle’.

Tyhjin käsin emme toki olisi muutenkaan palanneet, vaan olimme *poimineet matkalla valmiiksi luonnonvaroja ja paloi­telleet ne, paistoimme nekin nyt tulella valmiiksi risteilijälle vietäviksi. Meillä oli nyt paistet­tua hirveä, peuraa ja kar­hua tu­lijaisiksi, sekä eräänlaista sikaa, ei sel­laista, kuin meillä aluk­silla oli kesynä ollut, vaan sellaista to­ra­ham­paista, villiä ja kiukkuista; ne­kään eivät oikein halun­neet tulla syödyksi, vaan pyrkivät ahdistettuina käymään päälle. Töp­seli­nenäisiä kyllä, kuten kesyt serkkunsa; siitä tie­simme, että sikojahan nekin oli­vat, mutta villejä. Näille annoimme nimen ‘villi­sika’.

Avasimme ‘Yrjön’ oven, kun yhdyskäytävä aluksen ja tela­kointihallin seinässä olevan kulkuaukon välille oli venytetty ‘Yrjöön’ kiinni; telakointihallin uudelleenpaineistaminen oli tunteja vievä toimenpide, joten pääsyä emoaluksen sisätiloihin nopeutettiin tällä ‘tuubilla’, kuten me sitä nimitimme.

‘Päijät-Hämeen’ sisätiloista ‘Yrjöön’ virtaava ilma ei, jos näin kauniisti sanoisi, suorastaan tyrmännyt meitä, mutta sen

*Gron Tiffre käyttää samaa termiä, joka suomennettuna on ‘poimia’ tai sitten ‘metsästää’ oli kyse sitten riistasta tai marjoista. Käännöksessä on käytetty termiä ‘poimia’. suom. omav. oiv.

haju ei juuri nyt mitenkään hurmannut; tuttu haju se kyllä oli, mutta ei enää kaivattu. Me olimme saaneet jo tovin hengittää Maapallon ilmaa, ja olimmehan keksineet sille oikein nimityksenkin: ‘raikas ulkoilma’.

Guajra halusi tarkan selvityksen matkastamme ennen kuin päästi meidät vapaalle. Hänkin piti hirvi- ja karhupaistista, vil­lisikapaistista eritoten. Minä tieten­kin vetäydyin Guacimaran ja Dacilin kanssa aluksen pai­nottomaan keskiosan leikkitiloihin, kuten var­maan arvasittekin; niin tekivät muutkin.

Tytöt olivat vilpittömän iloisia siitä, että olin teettänyt riittä­vän määrän sopivan kokoisia kortonkeja ennen ‘Kainuun’ tu­houtumista. Tällä kertaa olin muistanut ottaa niitä jonkun paketin mukaani ‘Yrjön’ hansikaslokerosta.

Laskeutumismoduuleihimme lisättiin suunnitelmieni mukaisesti Maassaoloajan turva­suojaksi ulkokuoreen sähköjännite ja räikeä-ääninen varashälytin, jotka sai kytkettyä käyt­töön katkaisijasta kumihansikkaat kä­dessä aluksen ulkopuo­lelta, kun alus ei ollut miehitettynä; lentogeneraattoreiden toimintaan liittyvää magneettisuojaa ei voinut käyttää Maahan laskeutuneessa aluksen suojaukseen, koska emme olisi sitten itsekään päässeet takaisin moduuliin, magneettisuojahan olisi torjunut meidätkin vierasesineinä. Ja torjuihan se tarvitta­essa koko Maapallon, jolloin moduuli Maapalloa kevyempänä olisi oitis singahtanut ilmaan, kun suoja olisi kytketty päälle!

Kumi­hansikkaat olivat aina kuuluneet moduuleitten perusva­rustukseen ja niitä oli valmistettu jo ennen kortonkien keksimis­tä: käsi vain upotettiin ravattuna kautsuemulsioon, nos­tettiin pois ja annettiin kuivahtaa, upotettiin uudes­taan ja toimenpide uusittiin niin monta kertaa, että saatiin riittävän paksu käsine. Sitten hanska pois kä­destä, ranneosan viimeistely ja rukkanen pakettiin.

‘Kainuusta’ talteen saatu, siis kaikki kortonkien valmistuksesta ylijäänyt kautsu oli, kuten aiemmin kerroin, käytetty kumihans­kojen tekoon, koska moduuleissa alunperin olleet käsineet olivat ajan saatossa hapertuneet ja ha­josivat käteenvedettäessä. Meillä oli siis myös tarvittava määrä kumihansikkaita käytössä.

Eivätköhän irviöt opi ja pysy poissa, kun kun­non tällin saavat, ajattelimme. Näin kävikin, enää ei seuraavilla matkoillamme näkynyt karvaisia örveltäjiä alustemme kimpussa, ei.

Kuva 12 Tytöt olivat vilpittömästi iloisia, että Gron oli varannut riittävästi tarpeeksi suuria täsmäkäyttöisiä ehkäisyvälineitä. Guacimara tässä iloisena näyttää, millainen vaikutus hänellä oli Gron Tiffreen; oikealla kädellään hän näyttää, Gron Tiffren itsensä kirjoittaman liitekirjoituksen mukaan, minkä paksuinen Gronilla oli lepotilassa ja vasen taas, minkä paksuinen ja missä asennossa se oli, kun Guacimara oli paikalla. Liekö tuo totta?

Gron mikä Gron! Mutta voiko tyttö enää leveämmin hymyillä?

Tämä juuri on se kuva nuoresta naisesta, siis se kuva, joka hymyili sille apumiehelle, joka kusi kaivauksella kivilevylle.

Viikon huoltotauon päästä alukset olivat taas lähtö­kun­nos­sa. Nyt lähes kaikki alukset, kahta Guajran ja muiden alukselle jääneiden pelastautumista varten ‘Päijät-Hämeeseen’ hätätilanteen varalta jätettyä moduulia lukuunotta­matta, lähtivät mat­kaan, joten meitä oli useampisata ihmistä, ja nyt aseis­tet­tuina; tosin aseistus ei ollut kaksista, leipäveitsiä, kaulimia, paistin­pannuja ja sel­laista. Joillakin oli joku putkenpätkä, joil­lakin puoles­taan grillihaarukkaa, tai -var­rasta; myös laskeutumismoduulien käsityökaluihin kuuluvat sahat, vasarat ja halkokirveet kävivät paremman puutteessa aseesta, löytyipä arsenaaliin ‘Päijät-Hä­meen’ mu­seon vitriineistä muutama sirppikin ja pari viikatetta. Ei ollut hääviä kättäpidempää, mut­ta sentään parempaa, kuin ei mi­tään.

Laskeuduimme kaikki suoraan sille aukiolle, jossa olimme viime kerralla tavannet sen irviölauman; olivathan aluksemme nyt suojatut, joten ne olivat turvassa noilta olioilta, ‘irviöiltä’ tai ‘karvairviöiltä’, kuten me myös niitä nimitimme, sielläkin. Nimityksemme ‘irviö’ johtui niiden ulkonäöstä; ne olivat ihmisen irvikuvia. Niiden ääntely kuullosti meidän korvissamme seuraavalta: jee jee jeeee, ja joskus taas: öö öö höö öö höö öös möö!

Jättämämme RSL-radiolähetin toimi tiennäyttäjänä ja kaik­ki lentäjät osasivat lakeutumismanööverit jo melko hyvin.

Mikään ulkopuolinen voima ei aluksiamme uhannut, koska ‘nor­sulaumoja’ emme olleet täällä nähneet; paitsi tietenkin alusten päälle paskovat ‘pöllöt’, jotka eivät saaneet täl­liä, koska istuivat niiden katoilla, eivätkä koskettaneet maata. ‘Pöllö­jen’ älykkyysosamääristä meillä ei ollut tietoa, mutta tus­kin ne pystyivät avaruusaluksen pur­kuun, vaikka lentää osaavatkin.

Laskeutuminen onnistui lähes kaikilta aluksilta nap­piin vain ‘seiska’ tuli ihan vähän katolleen alas ja sen matkalaiset jäivät riippumaan turvavöihin päät alaspäin; saimme senkin käännettyä porukalla väkivoimin oikeinpäin ja sen väki pääsi liittymään muiden seuraan. Aurinko paistoi ja ilma tuoksui.

Tiesimme kuuluvamme tänne, Maahan; meidän oli vain raivattava itsellemme elintila!

Lähdimme nyt seuraamaan sitä polkua, jonka päässä olin irviölaumaa tulen kanssa hätyyttänyt ja söimme matkan varrelta muutaman hir­ven, ehkä jonkun karhun, vai olisiko ollut sittenkin vaan jänis, karhut kun eivät vielä silloin olleet oikein tottuneet siihen, että tuli­vat syödyiksi, vaan panivat yhä kovasti hanttiin. Jä­nikset tyytyivät paremmin osaansa.

Karhut ovat, muuten, kuten myös jänikset, maukkaita luista ja juureksista keitetyn riistakastik­keen kera ja jopa ilman kastiketta, joten niitä kannattaa poimia. Suu­rimmat karhut tup­paavat olemaan vähän sitkeitä, mutta mureutuvat kyllä, kun niitä pieksee putkenpät­källä tai vaikka ihan vaan halolla, jos ei putkenpätkää satu olemaan käsillä. Karvainen nahka on syytä poistaa, kuten hir­veltäkin, ennen paistamista; joka tapauksessa se on hyvä poistaa viimeistään ennen syömistä. Nahka, eli turkki käy paistamattomana peitosta, kun sen ensin puhdistaa hyvin rasvoista, sitten suolaa. Jäykkä peitehän se tosin on ja alkaa jonkun ajan päästä haista, mutta silloin voi poimia uu­den täkin ja syödä sen sisäl­lön.

Jos aikaa milloin on, voi turkin parkita kunnolla kalkilla, kusella ja parkkivedellä; tällöin siitä on peitettä pitempään.

Tiellemme sattui muutamia sellaisia isoja kis­soja, joilla oli kulmahampaat, kuin leipäveitset; päätimme, että ne olivat syömäkelvottomia, kuten myös tätä ‘leipäveitsiham­mas­kis­saa' pienemmätkin kissaeläimet. Hä­tyytimme ne tiehen­sä, vaikka ne ilmiselvästi olisivat puolestaan vain halunneet syödä meidät. Syökööt irviöitä.

Samoin totesimme ‘su­det’ ja ‘ketut’ ihmisravinnoksi kel­paamattomiksi, koska ne näyttivät liikaa koiriltamme; kettuja oli muuten julmetun paljon ja ne verottivat ar­motta jäniskan­taa. Jänikset, puolestaan, ovat mitä mainiointa ihmisravintoa. Su­det söivät taas mieluusti hirviä, joka sekin suretti meitä, me kun vilpittömästi pidimme hirvistä, jopa rakastimme niitä, varsinkin kun ne silavoi hyvin villisianläskillä ennen paistamista.

Kettuja ja susia olisi päästyämme asettumaan ryhdyttävä pyytämään järjes­tel­mälli­sesti, jo niiden oivallisen turkinkin takia. ‘Susi­turkissa’ kyllä tarkenisi kylmimmilläkin ilmoilla. Hait­tana susissa oli se, että sitä, mitä oli turkin sisällä, toisin kuin karhun turkin, ei voinut syödä.

Kissojen ja koirien sukuisia emme siis emme käyttäneet ruo­aksi, vaan muuhun yhtä tarpeelliseen ja hyödylliseen. Kissat pyydystivät Maassa eläviä ‘hiiriä’ joita me emme katsoneet syötä­viksi, nämä jyrsijät ovat vain tuhoeläimiä. Kyseiset ‘hii­ret’ ovat, kuin pieniä rottia, mutta ne eivät kuitenkaan olleet peräisin aluksemme kiinalaisten ruo­kavaliosta, nämä Maan ‘pikkurotat’. Nimitim­me­ ne vasta myöhemmin ‘hiiriksi’, kun kii­nalaiset eivät hyväksyneet niitä ruoakseen.

Kulkiessamme polkua pitkin yhä edemmäs metsäaukiolta löysimme yhä tuoreempia eläinten ja ehkä ihmisenkin luita sekä muita irviöiden jätöksiä. Seuraamista helpottivat polulle pudonneet aluksesta puretut pikkuosat ja ilmastointiteipin pätkät, joihin oli tarttunut eri kokoisia karvatuppoja; aivan selvästi teipin käyttöä oli matkan aikana harjoiteltu.

Kaluttujen luiden ja jätteiden, sekä varsinkin puretun las­keutumis­moduulin osien löytyminen siis ilmoitti, että olimme oi­keilla jäljillä. Irviöt eivät olleet kaukana. Eivätkä kovin siistejä.

Aivan yllättäen tuo kummallinen, käsittämätön örveltäminen ja älinä kuului jonkun matkaa kuljettuamme taas aika lä­heltä sen kallion alta, jonka päälle olimme edenneet pahaksi onneksemme tuulen ylä­puolelta. Olimme yllättäen osuneet lähes irviöiden pesälle. Olikohan irviöiden jee jee öö öö -älinä ja mölinä, yhdellä sanalla sanottuna äläömölö, edes jollain lailla ymmärrettä­vissä, ymmärsivätkö sitä itsekään? Kumma on, jos ymmärsivät.

Lähdimme etenemään varoen kiertääksemme kallion rinnettä kauempaa alas, koska pelkäsimme, että leirin ympärille oli asetettu vartijoita ja nämä olivat ehkä haistaneet meidät.

As­kel askeleelta lähenimme irviöiden karseaa älämölöä; onneksemme meillä ei nytkään ollut koiria mukana, koirat olisivat haukullaan paljastaneet meidät. Tosin, ehkä, irviöt olisivat pelänneet koirien haukkua, koska ne eivät kai koskaan olleet kuulleet koiran haukkua.

Tai miten sen nyt ottaa, joka tapauksessa meidät yllätettiin. Yläpuoleltamme puista kimppuumme kävi monikymmenpäinen lau­ma irviöitä, saattoipa niitä olla jopa lähes sata, emme ehtineet laskemaan. Mutta jos sanon, että tuhat, niin liioittelen, ja sellainen ei kuulu tapoihini.

No kuitenkin, hemmetin paljon niitä oli! Taistelu lainehti kiivaana, monet irviöistä menettivät henkensä leipäveitsien, putkenpätkien ja paistin­pannujen, vasaroiden, jopa kirveiden iskuihin, tai tulivat lävistetyiksi gril­livartaisiin; kaulimet osoittautuivat kuitenkin aivan liian hep­poisiksi aseiksi, mutta viikatteilla sai niitettyä yhdellä heilau­tuksella useita irviöitä jalkopäästä hieman lyhyemmiksi ja näin ne rupesivat huutamaan ja kävivät taistelukyvyttö­miksi! Kun niitä lyhensi sitten vielä yläpäästä, huutoa ei enää esiintynyt. Viikate onkin oiva ase! Meillä oli niitä vain aivan liian vähän.

Irviöitä tuli koko ajan joka puolelta lisää, ja viimein nii­den ylivoima oli meille liikaa; jäimme taistelun tuoksinnassa ala­kynteen, meidän kätemme sidottiin jotenkuten ‘Kainuu' 112:n moduu­lista puretuilla sähköjohdoilla ja vietiin nii­den leiriin.

Olimme siis, yhtä kaikki, varovaisuudestamme huo­limat­ta, joutuneet irviöiden vangeiksi. Meidät vietiin sidot­tuina ja vartioi­tuina luolaan, jossa olivat myös ne ‘Kainuu’ 112:den naiset, siis ne, joita ei vielä ollut syöty. Irviöt olivat jo panneet poskeensa mukana olleet miehet, niin saimme kuulla, ja yhden naisen.

Näkymä luolassa oli jotakuinkin irvokas; osa ‘Kainuun’ naisista makasi selällään kädet ja jalat laskuvarjon köysillä tai sähköjohdoilla sidottuina levälleen luolan törkyisellä lattialla. Neljä karvaisinta, luisevaperäisintä ja samalla ikäväluonteisinta* ihmisnaista oli näyttänyt olleen näiden irviöiden erityisessä suosiossa, koskapa nämä saivat vaellella luolassa vapaina. He pystyivät jopa kommunikoimaan noiden iljettävien irviöiden kanssa öristen ja älisten sekä kurkkuaan korautellen; nämä naiset jopa mitä ilmeisimmin komentelivat irviöitä ja irviöt näköjään tottelivat heitä!

Kaikkein kauneimpien naisten, siis niiden, jotka irviöt luultavasti olivat aikoneet syödä seuraavaksi, kädet oli sidottu tiukasti selän taa ja jalat yhteen, heidän suunsa oli teipattu hiljaisiksi irviöiden löytämällä ilmastointiteipillä - ihme ja kumma, että irviöt olivat osanneet käyttää teippiä, vai olivatko nämä ikäväluonteiset naiset tehneet teippaukset - sitten heidät oli julmasti nostettu pylly irvokkaasti pystyyn orsien päälle poikittain makaaman. Heidän käsivartensa ja ylävartalonsa oli kääritty samanlaisiin parkitsemattomiin haiseviin eläimennahkoihin, jollaisilla nämä elikot olivat itsensäkin verhonneet. Nämä naiset eivät olleet, niin he kertoivat myöhemmin, olleet irviöiden eläimellisten ja inhottavien halujen kohteina, toisin kuin heidän lattialle sidotut sisarensa, heidät oli vain laitettu ‘ma­rinoitu­maan’ elävältä; irviöiden tarkoitus oli kai ollut syödä heidät, kunhan he olisivat raakakypsyneet kunnolla.

Kaikki meidän nyt kiinni jääneet nai­semme tulivat sidotuiksi ja nostetuksi orrelle, myös Dacil ja Guacimara, koska kukaan heistä ei ollut ruma, saati luonteeltaan ikävä. Meidät miehet irviöt työnsivät sidottuina luolan perimmäiseen pimentoon ja muutama irviö jäi vartioimaan meitä. Onneksi irviöt eivät osanneet tehdä kunnollisia sol­muja, ai­nakaan joka kerta, sähköjohto oli kai heille pakostakin sen ver­ran outo sidontaväline.

*Gron Tiffre käyttää tässä sanaa, joka voitaisiin kääntää myös termillä ‘ruma’. En kuitenkaan halua käyttää sanaa ‘ruma’, koska yksikään nainen ei ole perimmältään ruma, mutta ikäväluonteisia naisia valitettavasti on, jopa joukoittain. (Ensio Olut)

Kun irviövartijat hämärän tullen torkah­tivat ja muut irviöt huuhailivat muissa omissa touhuissaan, sain ensin omat si­teeni auki, sitten avasin parin muun siteet, kuristimme lähes äänet­tömästi vartijairviöt siteinämme käytetyillä sähköjohdoilla, otimme heidän alkeelliset nuijansa, pidimme ne kätemme ulot­tuvilla, kun vapautimme muut miehet. Sitten aloimme avata luolan pohjalle sidottujen siteitä, ja ketjureaktion omaisesti olimme kohta kaikki, sekä vasta vangitut että aiem­min kiinni joutuneet, vapaina jälleen. Orsilta nostetut lemusivat vallan kamalalta; johtui kai siitä ‘marinoi­tumisesta’ niiden inhojen raakojen vuotien sisällä.

Seuraavaksi yllätimme, kolkkasimme ja kuristimme luolan sisällä torkkuneet vartijat; ikäväluonteiset luopionaiset, niiden suosikit, yritti­vät suureen ääneen hälisemällä estää meidän toimemme, mutta kun he saivat kevyen nuijanukutuksen, emmehän halunneet tappaa omiamme, vaikka nämä luopioita olivatkin, häly vai­meni ja me saimme jatkaa työtämme vain murskaantuvien irviökallojen rusahdusten rikkoessa hiljaisuuden.

Kun luola oli hoidettu, elimi­noitiin luolan sulla irviönaaraan raiskauspuu­hissa tava­tut vartijakollit halkaisemalla niiden kallot, koiraiden alta kolkattiin hengiltä niiden naaraat siinä samalla, ja viimein yllätimme loput irviöt onnelli­sesti syvästä unesta pehmeiltä ‘Kainuu’ 112:den moduu­lista irtirevityiltä penkeiltä sekä pehmeiltä, syöksyä vai­mentavilta seinä­toppauk­silta ja sen laskuvarjoista tehdyistä alkeellisista riippu­matoista.

Hiljaa, yksi kerrallaan muita he­rättämättä jokaiselle nopeasti sähköjohdonpätkä tiukasti aukeamattomaan surmanlenkkiin - päällystetystä sähköjohdosta sellainen syntyy kätevästi - kurkun­pään ympä­rille ja näin näiltä kuristui vähällä vaivalla henki pois aivan ää­nettömästi. Useimmat jäivät rimpuilemaan ma­kuulle, mutta jo­kunen irviö ehti nousta ja ottaa muutaman hyökkäysaskeleen teloittajaansa kohti, mutta nekin kaatuivat pian maahan sätki­mään yrittäen toivottomina repiä kömpelöillä sormillaan umpi­solmuun solmittuja sähköjohtoja kurkkujensa ympäriltä. Ne, jotka onnistuivat välttämään kuristumisen, sai­vat nuijasta ar­moniskun ohimoonsa tai takaraivoonsa. Samoin kävi niille, joita palaili illan mittaan iloisesti örähdellen huo­lettomina marjanpoiminnasta tai muuten vain metsältä.

Kun tuo siivoton irviöjoukkio, siivottomia elintavoiltaankin nuo irviöt olivat - ei se vielä mitään, etteivät peseytyneet ja paskoivatkin siihen, missä sattuivat olemaan, mutta kun persettään eivät edes pyyhkineet! - oli poissa päiviltä, naiset pääsivät vihdoin läheisen puron rantaan pesulle. Niiden naisten, jotka olivat olleet irviöiden julman hyväksikäytön kohteina sidottuina luolan lattialla, peseytymisestä ei meinannut tulla loppua, vaikka heidän tuoksunsa olikin jo aivan raikas.

Me miehet poimimme naisten peseytyessä pari hirveä lähimetsästä, paistoimme ne, söimme, kun naisetkin ehtivät mukaan, kaikin pahimpaan nälkäämme. Etsimme irviöiden luolalleen kantamien ‘Kai­nuun’ moduulin osien joukosta sopivan muotoiset terävät metallinpalat mu­kaamme ja teimme niistä ja näreenrungoista keihäät niille, joilla ei muita kunnon aseita ollut. Näin ruoanpoiminta tehostui entisestään, eikä joukkoamme ainakaan nälkäkuolema uhannut.

Huomasimme, että viikate ei ole mitenkään kätevä metsästysase, mutta saaliin paloitteluun ja sodankäyntiin se on pätevä.

Läh­dimme syötyämme suoraan ta­kaisin aluksille päin, niin ainakin toivoimme. Mutta, kun luoti­memme olivat menneet taistelun tuoksinnassa rikki tai hävin­neet ja suunnistustaitomme oli mitä oli, eli täysin onneton, suuntasimme kulkumme tietysti ihan mihin sattuu.

Ikäväluoteiset luopionaiset olivat heränneet ja paenneet särkevin kalloin suin päin metsiin, mutta palailivat kukin taholtaan lymyillen ruoan tuoksun houkuttelemina muutamassa päivässä meidän liepeillemme ja söivät sitten, kun me olimme poistuneet kauemmaksi, muiden metsänelävien kanssa niitä lihanroippeita, suolia ja sisälmyksiä, joita meiltä aina nuotiopaikoillemme jäi.

Niiden kuukausien aikana, jotka harhailimme met­sissä, söimme, tehostuneen ruoanpoimintatekniikkamme ansiosta, melkein kaikki alueen hirvet ja karhut, mutta jä­niksiä onneksi riitti. ‘Jänikset’ ovat sellaisia huomattavasti karhua pienempiä, pitkillä takajaloillaan loikkivia eläimiä. Niitä on ensin ajatelta­va, sitten ne ymmärretään ja viimein ne käsitetään; niin help­poa se on jäniksen poiminta. Sitten jä­nis perataan, riiputetaan vuorokausi, jos aikaa on, poistetaan nahka, paistetaan pehme­äksi ja syödään. Riiputta­maton jänis on kypsänäkin sitkeää. Huolella paistettu, ennen paistoa hy­vin riiputettu jänis on pehmeää. Tämä vaan näin vitsiksi tule­ville sukupolville.

Kulkiessamme ‘Kainuun’ naiset kertoivat, että heidän oli ollut tarkoitus kivenjärkäleen törmättyä heidän aluksensa komentosillalle ja surmattua osan heidän ylimmästä upseeristostaan, muiden muassa aluksen komentajan, vain lentää katselmuslento planeetan ympäri pysytellen hyvin korkealla kelvollisen laskeutumispaikan löytämiseksi ja palata sitten noutamaan navetta-alukselta moduuli täyteen miehiä, joiden kera he olisivat sitten ryhtyneet perustamaan siirtokuntaa, koska he olivat todenneet, että ‘Kainuu’ 112 oli ollut tuhoon tuomittu. Planeetan yläilmakehä oli kuitenkin yllättänyt heidät sekä tehnyt heille jo temput ja pelastautumismoduuli oli tullut ohjauskyvyttömäksi. He olivat syöksyneet holtittomasti alas kohti varmaa tuhoa. He olivat uskoneet paistuvansa elävältä moduulin sisätilojen lämpötilan noustua tukalan kuumaksi ja ulkopinnan muututtua valkohehkuiseksi.

Putoamisvauhti oli vain kiihtynyt ja naiset olivat jo varautuneet palamaan poroksi moduulinsa mukana, mutta sitten, aivan ennalta arvaamatta ja kaikkien suureksi hämmästykseksi, eihän kukaan ollut tullut lukeneeksi moduulin manuaalia, käyttäjän käsikirjaa, moduulin suuret laskuvarjot olivat onneksi auenneet automaattisesti ulkoisen ilmanpaineen kohottua sellaiseksi, että ne pystyivät toimimaan.

Laskeutuminen metsäaukiolle oli ollut kuitenkin melkoinen tälli. Alus oli kärsinyt rysäyksessä pahoin, mutta naiset olivat selvinneet laskeutumisesta pääosin mustelmilla ja nirhamilla. Vain muutamia luunmurtumia oli tullut, mutta luunpäät oli laitettu paikoilleen ja murtumakohdat oli lastoitettu ensiapupakkausten puhallettavilla lastoilla ja aika oli parantanut murtumat kuudessa viikossa.

Naiset ja heidän mukaan olleet tytöt ja pari varmuuden vuoksi siemeniksi otettua miestä olivat tulleet muutamia kuukausia toimeen moduulin kuivamuonavaroilla ja lähimetsästä poimimillaan sienillä ja marjoilla; joistakin marjoista ja sienistä he olivat tosin tulleet hyvin kipeiksi, mutta yksi kaikki, he olivat pysyneet hengissä.

Lopulta, ruokavarojen yhä vähetessä, heidän oli kuitenkin ollut pakko alkaa suunnitella tulevaa. Vihdoin ainoa henkiinjäänyt ‘Kainuu’ 112:den ylemmästä upseeristosta, muut kun olivat imeytyneet ‘Kainuun’ ohjaamosta avaruuteen, ja hänen neljä aikuisikäistä, kolhonnäköistä ja luisevaa tytärtään, kuten äitinsä, juuri nuo, jotka olivat sitten päässeet irviöiden suosioon, olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi löytöretkelle hieman kauemmas aluksen laskeutumispaikalta; olihan heillä moduulissa yhä toimiva hätäradiolähetin ja ehjä luodin, joten eksymisvaara ei ollut ollut ilmeisin vaara.

Metsän äänet olivat olleet outoja ja pelottavia, joten ensimmäinen tutkimusmatka oli ollut lyhyt, ei huutoetäisyyttä kauemmas. Mutta naisten rohkeus oli vähä vähältä kasvanut, ja muutaman viikon kuluttua tutkimusmatkailijoiden retket olivat ulottuneet jo monen mäen taakse.

Eräältä tällaiselta retkeltä palattuaan naiset olivat innoissaan kertoneet havainneensa, ei mitenkään kaukana laskeutumisau­kiolta, ryhmän ihmisenkaltaisia olentoja, joilla näytti olevan syötävää. Naiset olivat vaatineet saada seuraavalle retkelleen mukaan hätämuonavaroista ‘ystävyyslahjaksi’ metsästä löytämilleen ‘villi-ihmisille’ viimeiset kaksi näkkileipäpakettia ja navetta-alukselta pelastuneet miehet. Ne oli heille annettu ja naiset olivat kiirehtineet hieromaan ystävyyttä. Muita nämä naiset olivat kehottaneet kerimään laskuvarjot ja niiden köydet nipuiksi. Niitä piti, niin nämä naiset olivat kertoneet, käyttää myöhemmin telttatarpeiksi.

Meni pari viikkoa, ja alukselle jääneet olettivat retkeilijöiden jo tulleen syödyiksi, kun naiset palasivat leveä, tyytyväinen virne kasvoillaan ja haisevia eläinten nahkoja ylävartaloidensa peittona. Olivat solmineet ‘ystävyyssuhteet’ ‘turrikoihin’, siis näihin irviöihin.

Kun parempaakaan tietoa ei ollut, kuin noiden naisten ylistävät puheet ‘metsäihmisten’, kuten he olivat niitä myös nimittäneet, rauhanomaisuudesta ja ylenmääräisestä ystävällisyydestä, osa väestä oli lähtenyt pioneerien mukaan metsään, kuitenkin arkaillen, pois ainoaksi turvapaikakseen kokemansa moduulinsa lähiympäristöstä. Kehoituksesta he olivat ottaneet osan laskuvarjokääröistä ja köysinipuista mukaansa.

Seuraavien päivien aikana siskokset olivat hakeneet loput naisista ja lapsista alukselta pieninä, alle kymmenen hengen ryhminä. Viikon päästä kaikki ihmiset olivat tulleet houkutelluiksi pois metsään. Viimeinen lähtijä oli sammuttanut sähkövirran säästämiseksi aluksen optisen majakan; vain hätäradiomajakka oli jäänyt piippaamaan yksitoikkoista signaaliaan kohti avaruutta. Viimeinen ryhmä oli tultu repimään mukaan aivan moduulin laskeutumispaikalta, koska heiltä oli mennyt aikaa moduulin kanssa irviöiden mielestä liian kauan. Ja kun joku heistä oli kauhistunut irviöiden sivistymätöntä käytöstä ja nostanut siitä haloon, koko joukko oli väkivalloin raahattu mukaan.

Kukin ryhmä oli vuorollaan viety polulle, joka aluksi oli ollut vain lakountunutta heinää ja tallaantuneita varpuja, mutta viimeisten lähtijöiden alla jo selvä polku, metsän halki tuolle samalle kalliolle, jossa meidänkin kimppuumme oli käyty. Siellä kalloilla irviöt olivat jo teurastaneet miehet ja sitoneet sinne tuodut naiset, mutta häätäneet nuoret tytöt noiden irviöiden suosikkinaisten avustuksella alamittaisina metsään oman onnensa nojaan ja kuolemaan nälkään, tai jos hengissä selviäisivät, myöhemmin metsästä lihaisempina kiinniotettaviksi.

Irviöt olivat syöneet teurastamansa miehet raakana seuraavina päivinä ja viikkoina. Kuukauden kuluttua he olivat teurastaneet yhden kauniimmista naisista.

Vain yksi täysi-ikäisistä naisista, Inkeri Ugrilainen, oli päässyt pakoon. Ja me tietysti toivoimme, että tämä Inkeri olisi löytänyt nuo metsään ajetut tytöt ja pystynyt suojelemaan heitä metsän vaaroilta sekä pystynyt hankkimaan heille syötävää. Ehkäpä he vielä löytyisivät.

Irviöt olivat vieneet pyydystämänsä naiset luolalleen, va­linneet mieleisensä erilleen, käärineet loput haiseviin, suolaamattomiin ja parkitsemattomiin eläimen vuotiin, sitoneet kädet ja jalat ja nostaneet heidät orrelle, kuten nuo luopionaiset olivat heille ilkkuen kertonet, ‘irviöiden ruokavaras­toksi talven varoille’. Kun irviöiden erilleen valitsemat naiset eivät olleet vapaaehtoisesti alistuneet koirasirviöiden eläimel­listen ja iljettävien halujen kohteiksi, olivat nämä sitoneet hei­dät luopioiden avustamina jalat levälleen törkyiselle luolan tantereelle - ne ulostivat sille samalle tantereelle, joten se oli ollut varsin inhottavaa - käyneet heidän päälleen mahalleen ja käyttäneet heitä sitten hyväkseen tavalla, josta kertominenkin etoo!

Naisille oli tuputettu väkisin suuhun saastaisin sormin syötäväksi jopa puoliksi mädännyttä kypsentämätöntä lihaa, juotavaksi olivat kaataneet heille suuhun sameaa nestettä, joka haisikin kuselta. Naiset olivat saaneet mokomasta vatsanväänteitä ja jotkut heistä olivat ripuloineet runsaasti. Jos irviöiden oli ollut tarkoitus lihottaa saalistaan ennen ruoaksilaittoa, olivat he siinä surkeasti epäonnistuneet. Onneksi kukaan naisista ei ollut sentään kuollut moisen ruokavalion johdosta, vaikka heidän vankeutensa oli ehtinyt kestää sentään lähes kaksi kuukautta!

Kaikki olivat laihtuneet, joten ei ollut ihme, että tuore, yksinkertainen, vain suolalla maustettu, avotulella paistettu hirvenliha maistui heistä nyt avaruusaluksen monin maustein ja yrtein ryyditettyjä herkkujakin taivaallisemmalta.

Irviötkoiraat, niin naisemme osasivat kokemastaan kertoa, olivat kiinnostuneita naisistamme, koska irviönaaraat tulevat kiimaan vain kerran, enintään kaksi kertaa vuodessa, silloinkin vain muutaman päivän ajaksi, kuten muutkin eläimet. Silloin ei ole väliä, minkälainen koiras panee ja minkämallista naarasta - panevat jopa omaa jälkeläistään - kunhan vaan panee. Muina aikoina koiraat yksinkertaisesti raiskaavat naaraansa, jos puute käy liian kovaksi kestää.

Ihmisnainen puolestaan on kiimassa vuoden läpeensä, yöt ja päivät, ja antaa auliisti, jos mies vaan ei ole läheistä sukua ja miellyttää naista. Siinä onkin meidän ihmislajimme paremmuus ja vahvuus.

Luopionaiset olivat miellyttäneet irviöitä kovin, ei pelkästään ulkoisten, irviökatsannossa, ‘avujen’ takia, vaan koska heitä irviökoiraat olivat saaneet naida näitä milloin tahansa ja nämä naiset olivat antaneet halulla panna. Näin irviönaaraat olivat välttäneet raiskatuksi tulemisen. Kun muut naiset eivät sitten, vastoin irviöiden oletusta, olleetkaan innoissaan himokkaista irviökoiraista, heidät oli sidottu luolan saastaiselle lattialle ja raiskattu mitä inhottavimmin ja julmimmin taavoin. Kaikkein kauneimmat ja kasvoiltaan sievimmät naiset, joiden suloinen ulkonäkö oli ilkeästi riipinyt irviöiden naiskauneuteen tottumatonta raakalaissilmää, olivat joutuneet sidottuina orrelle ‘marinoitu­maan’; irviöt eivät onneksi olleet ehtineet syödä heistä kuin vain yhden.

Monetkin ‘Kainuu’ 112:den naisista saattoivat olla irviöiden sairaiden ja tuossa meille kummallisessa, täysin epäluonnollisessa asennossa tehtyjen raakuuksien jäljiltä ras­kaana, jos irviöt vaan olivat läheskään samaa lajia, kuin me; ehkäisystä ei ollut kuultukaan irviöiden jou­kossa, eikä naisilla ollut itsellään oikein ollut mahdolli­suutta siitä mitenkään huolehtia.

KAHDEKSAS TARINA Viimeiset ‘Päijät-Hämeen’ sonnit syödään

,

Söimme kokeeksi yhden takajalan sellaisesta jul­metun isos­ta, metsästä aivan vahingossa löytämästämme norsua muistutta­vasta, mutta vieläkin suuremmasta, karvaisemmasta eläimestä, jolla oli sitten helvetin suuret ja käyrät sarvet suussa, sen nimesimme sen suuren kokoon vuoksi ‘mammuttinorsuksi’, lyhyemmin ‘mammu­tiksi’, koska se oli niin suuri; sillä elu­kalla oli myös helvetin pitkä ja karvainen nenä, paljon pitempi, kuin tavallisella ‘norsulla'. Vähän se elukka kiukutteli ja karjui karmeasti nenänsä kautta, mutta annoimme sen kiukutella, jäi­hän sille vielä kolme ihan hyvää jalkaa ja se nenä, hyvin se niilläkin pysyi pystyssä. Leipäveitsemme ja kirveemme ja muut välineemme, kuten viikatteet, olimme onneksi ottaneet irviöiltä takaisin, muuten emme olisi saaneet sitä jalkaa irti. Hengiltä emme olisi sitä millään konstilla saa­neet, emmekä sitä halunneetkaan; pilallehan sellainen suuri, maukas elukka olisi sillä tavalla, tapettuna, pian mennyt, että yhteen maistamiseen olisi sitten jäänyt. Nyt samaa elukkaa pystyi syömään toistekin!

Jo aiemmin omille miehillemme kantaviksi tulleet naiset, ei irviöille, onneksi ei yksikään, olivat hyvin halukkaita, vaikka eivät tietenkään tiinehtyneet uudes­taan; heidän kanssaan oli hyvä pelehtiä. Tissit olivat näillä naisillamme kasvaneet ja per­seetkin mukavasti le­vennet; johtui kai myös hyvästä ruoasta. Ehkä Maan vetovoimakin vaikutti niihin, kun isommat tissit ja pyllyt näyttivät söpösti ikäänkuin hieman riippuvan, mutta pienemmät nököttivät uljaasti pystyssä!

Hellyyttä ja hyväilyjä nuo irviöiden käsittelyssä kovia kokeneet naisemme olivat kovasti muutenkin vailla, ja me miehet annoimme niitä auliisti ja parhaamme mukaan. Saimme puolestamme naisiltamme antamamme hyvän monin mitoin takaisin. Ei siis mitään va­litta­mista.

Muutaman ajan kuljettuamme olimme metsästä pienen kumpareen takaa kuulevinamme tutun lastenlaulun: Pikku pukki kakki kalliolle, kalliolle, kalloille. Pikku pukki kakki kalliolle, kalliolle. Huh hei, sen tuuli vei.... Guacimara, vanhimpana upseerina, ryömi varovasti kumpareelle ja kurkisti; siellä Inkeri Ugrilainen laulatti lapsia! Tämä Inkeri oli siis löytänyt irviöiden metsään ajamat lapset!

Nyt vaan oli pulmana, miten lähestyisimme Inkeriä ja lapsia niin, etteivät he pelästyisi. Dacil sen keksi: kontti! Kun puhuisimme konttia Inkeri tietäisi, että olimme meikäläisiä, guancheja.

• Konkeriintti komentti koollatäntti kolemmeontti koika­laisiamentti, Dacil huusi. Alkuun oli hiljaista, sitten kumpareen takaa kuului varovainen vastaus:
• Koitakentti kohmeenintti koikalaisiamentti?
• No meitä meikäläisiä, ihmisiä, guancheja, tiffralaisia, huusimme kaikki yhteen ääneen nyt tiffriksi ja nousimme kumpareelle.

Ilo oli molemmin puolista, kun lapset löytyivät. Inkeri Ugrilainen oli löytänyt heidät kohta paettuaan irviöiden kourista, ruokkinut lapsia miten parhaiten oli kyennyt. Nälkäisiä he olivat kuitenkin; se oli selvää. Poimimme pari villisikaa ja valmistimme löydöksillemme juhla-aterian!

Olimme jo aiemmin löytäneet tämän elukan ja antaneet sille nimen, siis tämän ‘villi­sian’, jonka nyt huomasimme tonkivan ja syövän mullasta ruskeita ja tuoreina maan hajuisia, mutta paistettuina hyvänmakuisia möykkyjä. Pais­tettuna itse elukkakin maistui eri hyvältä, mutta vielä kahta paremmalta niistä möykkyistä tehdyn soosin kera. Sille elukallehan olimme jo antaneet ni­meksi ‘villisika’, mutta möykyillä ei ollut vielä nimeä, siksi an­noimme niille nimen ‘tryffeli’, koska mitään sen nimistä ei vielä ollut.

Vihdoin, lähes vuosi siitä, kun olimme tuhonneet irviölau­man, haistoimme meren ja maastokin oli jollain lailla tuttua. Muutama lapsikin oli ehtinyt syntyä, joten matkaamisemme ei ollut edennyt mitenkään joutuin.

Eteemme oli tullut tutun tuntuisia paikkoja aiemminkin tuon harhailumme aikana, mutta niitä paremmin tutkittuamme olimme tulleet sellaiseen tulokseen, että niiden tuttuus johtui vai siitä, että olimme olleet samalla paikalla muutamia kertoja aiemminkin; olimme siis pyörineet ympyrää. Tuosta viisastuneina huomasimme ottaa etäältä kiintopisteitä, ja näin emme enää pyörineetkään paikoillamme. Sitten olimme löytäneet joen ja sitä seuraamalla olimme nyt päässeet rannikolle. Enää oli vain löydettävä oikea aukio.

Harhailimme vielä lähimaastossa ainakin viikon syöden jä­niksiä ja villisikoja tryffeleiden kera, sitten näimme ja hais­toimme savun; savua oli kuitenkin sen verran vähän, että ky­seessä ei voinut olla metsäpalo. Kuljimme savua kohti ja löy­simme aukion, jonka reunoilla aluksemme olivat.

Aukiolta kuului ääniä, joten meidän oli lähestyttävä aukiota metsän siimeksessä ja va­roen. Kuitenkaan nämä, jotka olivat aukiolla, niin oletimme, eivät voineet olla ainakaan niitä sa­moja karvairviöitä, joita olimme aiemmin tu­honneet lauman verran, sen porukanhan me olimme toivottavasti sillä kolkan­neet sukupuuttoon näiltä seuduilta. Näillä oli nuotio, eli nämä eivät syöneet eläimiä kypsentämättä, raa’altaan. Aukiolta kuu­lui pulinaa ja ilmassa oli savun hajua; ettei vaan meidän aluk­semme olisi tulessa?

Levittäydymme, varovasti ja yhä piilotellen tietenkin, aukion ympärille valmiina rynnäkköön, kun kuulimme yllättäen ym­märrettävää puhetta, tiffriä, eli tulen ympärillä oli ihan oikeita puhuvia ihmisiä. Mutta oliko väki sittenkään meikäläisiä, vaikka he paistoivat siellä hirveä. Lähemmäksi päästyämme tunnistimme puheesta jo joitakin sanoja. Sitten kuulin ainakin oman nimeni; Guajrasta ne kuuluivat puhuvan, ja minusta, koska kuulin aivan selvästi sanat ‘Gron Tiffre’. Viimein, kun olin riittävän lähellä kuullakseni lauseet selvästi, käsitin, että he puhuivat vain kadonneesta Guajrasta ja sen mukana menneestä ‘Isosta Mulkusta’ enemmän ku­vain­nol­lisesti; en käy sitä tässä sen tarkemmin selvittämään.

Minä ja Guajra tulimme pois pensaista ja ilmaisimme itsemme nuotiolla istuksiville, muut retkeläiset seurasivat meitä ja jälleennäkemisen riemu oli vilpitöntä, jopa vallan vilpittömän molemminpuolista; olivathan ‘Päi­jät-Hämeellä’ jo luulleet retkikuntaamme tuhoutuneeksi, kun kuukausiin ei ollut mitään kuulunut. Guajra oli päättänyt ottaa aivan hirveän suuren riskin ja lähettää varoiksi jätetyt kaksi las­keutumismoduulia ja pelastusretkikunnan Maahan. Retkikun­ta tosin vain istui nuotiolla ja paistoi omien sanojensa mukaan hirviä odotellen kai, että me ilmestyisimme. Olivat poimineet­kin hirvet ihan itse. Eläimet eivät tosin ollut mitään ‘hirviä’, vaan olivat paremminkin jäniksiä, koska niillä ei ollut sarvia eikä sorkkia, mitättömän pieniäkin ne olivat; mistäs he, koskaan Maassa käymättömät, mitään eläintieteestä olisivat ymmärtäneet?

Onneksi ‘Päijät-Hämeelle’ oli jäänyt kaksi koulutta­maani lentäjää; siis yksi per vielä huoltoon jäänyt las­keutumismo­duuli, kun retkikuntamme Maahan lähti. Ilman asiansa osaavaa lentäjää olisi laskeutuminen ollut silkkaa itsemurhaa. Nytkin oli toinen moduuleista tullut alas selälleen ja sen matkustajat oli täytynyt avittaa pois riippumasta hankalasta asennostaan. Käänsimme moduulin, nyt kun porukkaa oli riittävästi, takaisin oikein päin.

Pelastusretkikunnan tehtävä ei varsinaisesti ollut­kaan ollut, niin kuin omahyväisesti luulimme, meidän pelastamisemme; risteili­jästä oli ollut ruoka vaan loppumassa ja heidät oli lähe­tetty hank­kimaan lisää evästä, eli pelastamaan ‘Päijät-Hämee­seen’ jäänyttä väkeä nälkäkuolemalta.

Me, jotka olimme tottuneempia poimintaan, poi­mimme melko nopeasti ja kypsensimme useita ihan oikeita hirviä ja lisäksi pari kar­hua, villisikoja, melkoisen määrän jäniksiä, sekä ke­rä­simme pähkinöitä, hedelmiä ja muita syötä­viä kasveja. ‘Ra­hoja’ emme poimineet emmekä syöneet, koska emme saa­neet niitä kiinni, ne kun ne vilistivät ja hyppivät puissa; olisi­vat­ varmaan maistuneetkin pih­kalta, koska söivät käpyjä. Pie­niäkin olisivat syötäviksi, ‘rahat’.

Juuri ennen lähtöämme poimimme vielä matalista lammi­koista, joita laskeva vesi, eli laskuvesi, oli jättänyt, moniaita erilaisia kaloja, ‘sorsiksi’ nimeämiämme pöllöjä, jotka uivat paremmin, kuin kävelevät, ja monenlaisia äyriäisiä.

Koska tiesimme, että kalat eivät säily elävinä, jos pääsevät kuivumaan, ja kuoltuaan alkavat pian pilaantua ja haista vielä enemmän, kuin elävinä, teimme aluksiimme niille kasveista märät pedit, ja sil­tikään monet niistä eivät säilyneet elävinä risteilijälle; syömäkelpoi­sina monet kyllä.

Kalat siis haisivat tuoreinakin, mutta haittasiko tuo; hajuhan oli kodikas, koska risteilijöillämmehän haisi aina vähän samanlaiselta.

Otimme kokeeksi mukaan myös muutaman ‘sam­makon’ ja ‘käärmeitä’. ‘Käärmeet’ heitimme tosin ulos jo lähtökiidon ai­kana, koska ne kävivät kiukkuisiksi ja söivät suutuksissaan ‘sammakot’ suihinsa; niitä ‘käär­meitä’, tai ‘sammakoita’ ei olisi varmaan pystynyt syö­määnkään muut, kuin kiinalaiset, jotka tuppasivat syömään mitä vain, myös alustemme koiria ja kis­soja, jos vaan silmä vältti. Rotatkin he olivat avaruusaikoina jalostaneet isoiksi ja söivät sitten niitä suurella mielihalulla. Se oli ihan hyvä homma, että söivät niitä; kissamme varjeltuivat paremmin syömiseltä, mutta kissat eivät mahtaneet kiinalaisen rotille mitään; niille täytyi syöttää pieneksihakattua lihaa.

Varsinaisesti rotat olivat varmaan olleet alunperin sellaisia pieniä nakertajia, siis kuin ‘hii­riä’, joita oli otettu aluksille kissojen pää­ruoaksi, mutta kiina­laiset olivat jalostaneet niistä it­selleen kookkaam­man rodun, jota vieläpä kehuivat herkulliseksi. Mene tiedä, enpä ole kos­kaan maista­nut. Kis­soille täällä Maassa riitti hiiriä. Hiiret ovat kissoille sopivaa ravintoa. Kalasta kissat tuntuivat kovasti myös pitävän.

Sellaisissa kovakuorisissa nilviäisissä, joita nimi­timme ‘sim­pukoiksi’, on sisällä, niiden syötävässä lihaosassa, joskus sel­laisia pieniä kivipalloja, joita ei kannata syödä; ne eivät kelpaa edes sioille, joten niitä ei niillekään kannata heittää. Itse ‘sim­pukat’, siis se lihaosa, ovat mitä mainiointa ihmisravintoa; ja niitä voi syödä vaikka ihan elävältään.

Pelastimme jo pitkään säännöstelytaloudessa eläneen väkem­me avaruusnälkäkuolemalta, mutta näin ei voinut loputtomiin jatkua; polttoaine oli vähissä, eikä huoltoasemaa mailla, ei halmeilla. Oli pakko tehdä ‘Päijät-Hämeelle’ evaku­ointisuunni­telma.

Lähdimme, kaikki moduulit minimimiehityksellä, valmisruokalastissa ylös risteilijälle. Muut jäivät aseistettuina nuotiota pitämään ja odot­telemaan aukiolle; heitä oli niin paljon, että karvairviöiden hyök­käilyä ei juuri tar­vin­nut pelätä, koska niiden pää­joukko oli tuolta alueelta tu­hottu. ja olihan heillä tuli pelotuksenaan, että vaaraa ei ollut.

Guajra, päällikkömme, oli ollut taivaalla pitkään nälissään, muttei var­maankaan puutteessa; olihan hänellä ollut tu­hotun ‘Kai­nuun’ kaikki ‘lehmipojat’ vapaassa käy­tössä. Avotulella grillattu kylmä, sopivasti savunmakuinen karhunliha ja murea hirvi maistui nyt tietysti Maan mannalta Guajral­lekin.

Simpukoilla ja muilla nilviäisillä kiehautettuna, kun vain muisti ottaa ne kuulat niistä simpukoista pois, on villi vaikutus naisiin; ja kyllähän meillä miehilläkin otti paremmin eteen niitä syötyämme. Raa’at simpukat olivat vielä tehokkaampia, kuin keitetyt. On vaan oltava tarkkana, että raaka simpukka on yhä elävä, kun sen syö, muuten saa kokea pahoja vatsanpuruja.

Päällikkömme Guajra ensin inhosi ajatustakin raakojen simpukoiden ja muiden nilviäisten syömisestä, mutta saatuaan tietää niiden edullisesta vaikutuksesta ihon kuulauteen sekä intiimin kanssakäymisen nautittavuuteen - haluahan hänellä ei koskaan ollut puuttunut - ahmi niitä suurella mielihalulla. Meinasi jopa piilotella muilta ja omia kyseiset merenelävät komentajan oikeudella itselleen. Minun täytyi selittää hänelle selvällä tiffrinkielellä, että nehän kuolevat ja pilaantuvat muutamassa päivässä, ja siitä taas seuraisi hitonmoiset vain vatsavaivat.

Kuva 13 Guajran ei todellakaan tarvinnut kärsiä avaruuslentojen aikana, jos ei välttämättä halunnut, ainakaan puutteesta, kuten tämä Gron Tiffren tekemä ki­vipiirroskin hyvin osoittaa! Gronin kirjoitus kuvan takana kertoo: ’Päijät-Hä­meen’ päällikkö Guajra omi ja ah­mi suurella mielihalulla raakoja simpukoita.

Sellainen keltainen Maapallolta löytämämme muutoin syö­mäkelvoton hapan hedelmä sopi hyvin kalojen ja äyriäisten mausteeksi; nimitimme sen hedelmän, pitkän kinastelun jäl­keen, ‘sitruunaksi’. Muitakin ehdokkaita he­delmän nimeksi oli, mutta ‘sitruuna’ siitä hedelmästä nyt kuitenkin tuli. Sitruunan mehulla saa kivasti kokeiltua, onko simpukka elävä; jos sen liha värähtää, kun sen päälle puristaa sitruunanmehua, on sim­pukka elossa ja valmis syötäväksi. Jos taas mitään ei tapahdu, on sim­pukka kuollut ja syömäkelvottomaksi pilaantunut.

Heinätkin alkoivat elikoilta olla lopussa ja vasikat tarvitsivat kasvaessaan koko ajan enemmän heinää, joten oli syytä heti, kun moduulit oli huollettu, al­kaa rahdata karjaa Maapallon pinnalle. Lehmät, nupopäät kyy­töt, olivat ensimmäisiä, ne kun söivät ja paskoivatkin eniten.

Sonneiksi kasvaneita mulleja emme voineet liian paljon tilaa vievinä viedä alas, vain mullivasikoita, mutta olimme nähneet siellä ‘alkuhärkiä’, joskaan emme olleet vielä niitä maista­neet. Hoidelkoot nämä ‘alkuhärät' lehmiä, päätimme, kunnes mulli­kat olisivat sukukypsiä, ja pistimme suuremmat omista hä­ris­tämme lihoiksi, niistä saikin erittäin hyvää tartar-pih­viä, kun vain riiputti sisäfileitä riittävän kauan, että ne mar­moroitu­vat ennen raakapihviksi raastamista. Sipulia, suo­laa, mustapip­pu­ria, punajuu­ria ja raakoja, tuoreita kananmunia, joista sai eroteltua ruskuaisia, maustekurkkua, vahvaa sinappia ja Worchestershi­ren kasti­ketta sekä HP:tä, meillä toki aluksella oli, ja hillosi­puleita; vain kapriksia lautasen reunalle ei meillä valitettavasti enää ollut, joten tartar-­pihvi ei ollut nyt aivan täydellinen, mutta ava­ruus­alusolosuhteet huomioon ottaen aivan laadukas!